Nyt on tosiaan ikää taas yks vuosi enemmän! Aamulla olin tosi pirteel tuulel pitkäst aikaa, aurinko paisto niin ihanasti :) Tuli sellai fiilis et kyyyl se kevätki viel joskus tulee!
Piti vaihtelun vuoksi laittaa välil tohtorimaiharit jalkaan! Nykyää tulee niin hirmusesti talsittuu mukavuussyistä Uggeissa, niin välil on pakko vetästä jotkin muut popot jalkaan kun niitäkin kuitenkin löytyy :D
Valoisaa ♥
Koulussa oli enemmän ja vähemmän jännää ku oli vikat varsinaiset tunnit ever:D Enää on kokeet jäljellä! Ekaks oli äikkää ja sitten enkkua - jälkimmäisiä tunteja ei vaan tee oikeen mieli muistella, heh. Ensinnäkin, sanakoe meni päin persiitä vaikka luin siihen jopa normaalia enemmän - en vaan kykene muistamaan mitään sotasanoja perhana.
Vikan tunnin kunniaksi - eli mun painajaiseksi - tarkoitus oli pitää sanakokeen jälkeen vähän hauskaa, aliasta pelaten. No perkele. Ei siinä muuten mitään vikaa mutta mähän oon harvinaisen ihmispelkoinen tapaus. En kestä mitään ringissä istumista puolituntemattomien tyyppien kanssa ja olin suunilleen paniikkikohtauksen partaalla. Ensimmäisenä menee niskat lukkoon. Sitten alkaa kädet täristä, äänenkäyttöä on saatanan vaikea hallita ja siitä tulee pelkkää tasapaksua mutinaa. Niin, ja mites mun englanninkielen taidoille käy ryhmässä? Hehe, ne katoaa. Pim. Tost noin vaan.
En tajuu mikä siinä on, että mun ulkomaalaisille, suomenkieltä osaamattomille kavereille multa tulee ihan luonnostaan se englannin puhuminen. En takertele sanoissa, satsaan siihen oikein lausumiseen ja pystyn ihan oikeasti siis keskustelemaan asioista. Enkä edes jännitä pahemmin! Uskoisin myös selviytyväni ulkomailla ihan hyvin näillä mun ns. taidoillani. Mutta jostain käsittämättömän typerästä syystä, suomalaisille en voi puhua sitä enkkua ilman, että se menee semmoseks naurettavaks pelleilyksi. Ikäänkuin tahallani vääntäisin lausumisen päin helvettiä. Se on hirveetä kun itekkin tiedostaa, että lausuu sanat täysin väärin ja tökerösti just niinku joku Lissu 60wee joka on juuri päättänyt opiskella vähäsen enklantia aikuisopistolla. Ehkä mulla on liian vahva ennakkokäsitys kaikista suomalaisista - ne kuitenkin vaan nauraa mun kaikille mahdollisille virheille. Ne kaikki vaan tuijottaa happaman näköisinä mua kuin jotain näyttelyesinettä kun mä avaan suuni, ja huomaa jokaisen pienenpienen virheen. Ehei, ulkomaalaiset on toista porukkaa - ne on aina hymyilemässä ja jos on jotain korjattavaa, tai ne ei ymmärrä mitä yritän selittää, ne huomauttaa siitä kohteliaasti ja leveästi hymyillen. Jep, aika ironista, mulla on pahimmat ennakkoluulot omaa kansaani kohtaan.
Toinen ryhmä jota välttelen mieluusti, on oman ikäset. Mulla ei oo koskaan ollut täsmälleen samalla luokka-asteella kavereita - ne on aina ollu vähintään yhtä luokkaa ylemmällä tai paria alemmalla. Yhtäkään -92 kaveria mulla ei oo koskaan ollut, ellei esim. serkkuja lasketa mukaan. Mä tuun ihan ok toimeen aikuisten kanssa, mun puhe tosin on ehkä sellasta ylikohteliasta niinku oltaisiin jossain asiakaspalvelutilanteessa koko ajan, mutta kuitenkin, en mä aikuisia pelkää. Tiedän että ne on henkisesti vähän.. ööö, kasvaneempia ja vähemmän julmia ku mitä oon itteni ikäsiltä tottunut odottamaan. Ala-asteella (ja vähän myös yläasteellakin) olin koulukiusattu, ja nyt vasta mä voin myöntää sen - ainakin itselleni. Kai mä vaan oon tällee pitkän ajan kuluessa pikkuhiljaa rakentanut jotain hölmöä suojamuuria, enkä oo sitten ala-asteen jälkeen ollut kovin halukas tutustumaan omiin luokkalaisiin - vaikka aina ajattelenkin, että sitten seuraavan uuden luokan kohdalla mä alan puhumaan enemmän ja suurinpiirtein alotan kokonaan uuden elämän ja mul on paljon kavereita jeeee. Ei se vaan ikinä oo mennyt niin.
Mutta joo, takas siihen aiheeseen - jos tässä pointittomassa avautumisessa sellaista taas onkaan. Puhetaito on siis kutakuinkin menetetty. Jotain sieltä suusta saa ulos möngerrettyä kun oikeen keskittyy. Tilanne etenee siten, että seuraavaksi alkaa kuvitella päässänsä kaikenlaista - siis moikka vaan, miten nolo mä oonkaan! On kuulevinaan korvissansa kuinka muut huokailee ja hihittelee ja kuiskailee. Tulee täysin lyöty olo, sellanen että eipä taida mua vajakimpaa ja tyhmempää ihmistä tältä planeetalta löytyä. Sitten alkaakin suunnilleen jo itkettää, kurkkua kuristaa. Niin ja ne niskat tosiaan on edelleen juntturissa, eli kattele nyt kiltisti vaan niitä äärettömän mielenkiintoisia kengännauhoja. Ja tiedosta samalla se, että kun olet painanut pään alaspäin ja katseen kohti lattiaa, sun kaikki kauniit leuat näkyy entistäkin selkeämmin. Hemmetin hienoa siis. Tunti loppui 23 minuuttia etuajassa, ja mulla oli hirveä kiire pois koko rakennuksesta.
Bussissa, matkalla kohti kotia, mä itkin. En paljoa, mutta itkin kuitenkin. Ensin ajattelin että no paskat vaikka joku kattoisikin kieroon, minähän perkele itken sillon ku siltä tuntuu - ainakin jos tuntuu siltä että on pakko itkeä tai muuten pakahtuu suruun ja vihaan ja inhoon ja epätoivoon. Mutta hyvin pian tulin toisiin aatoksiin ja hautauduin huivin alle, käänsin katseen ikkunaa kohti ja pyyhin raivokkaasti poskelle vieriviä itkuja. Tämmösis tilanteissa mä monesti yritän aluksi olla vihanen muille ihmisille, koska todella harva tuntuu ymmärtävän, että mä oon äärimmäisen arka, pelokas, ujo, hiljanen, whatever. Ihan kuin tollaiset luonteenpiirteet olis jotain sairauksia.
Sitten iskee kuitenkin tuttu todellisuus: itseinho. Mitäs ite oon näin ylireagoiva ja otan aiiiivan kaiken itseeni. Miks oon näin tosikko, eiks mulla oo ollenkaan huumorintajua ku en kestä sitä että joku joskus vähän naurahtaa. Okei, kavereiden kanssa lentää välillä täysin päätöntä settiä, että pakkohan mullakin on olla sitä niinsanottua h-tajua jonka moni 12-vuotias sielunsisar laittoi kirjekaveri-ilmoituksessaan hyvän k-kamun kriteeriksi back in the days kun sisters-lehti oli vielä hot. Miks vieraiden ihmisten läheisyydessä oon niin järjettömän lukossa? Tunnen ihan mielettömän monia siistejä tyyppejä joihin olis kivaa tutustua, mutta en viitsi tehdä asialle tikkua ristiin koska uskon vakaasti ettei kenelläkään riitä aikaa ja intoa alkaa pelleilemään mun kaa - mä tarvin nimittäin paljon aikaa. Kuukausia. Vuosia. Vasta sitten alan pikkuhiljaa käyttäytyä niinkuin mulle oikeasti on luontaista käyttäytyä ja millaiseksi itseni miellän - oon hilpee sähläävä apina, välillä keksin niin hölmöjä ja hassuja juttuja etten itekkään ymmärrä mitä selitän, ja toisinaan innostun miettimään maailmaa. En oo perusluonteeltani ja ajatuksiltani tippaakaan niin tylsä, kuin mitä valtaosan seurassa oon.
Välillä mietin, miksen vaan tee jotain asialle. Suuta en ehkä saa tost noin vaan auki. Puolet siitä johtuu häpeästä omaa ulkonäköä kohtaan. Noh, jos en oo itteeni tyytyväinen ni miksen vaan ala laihduttaa? Mä oon tiedostanut liiallisen pulleuteni varmaan kuus vuotiaasta asti, mutta edelleen oon tämmöin ku oon. Yli 13 vuotta oon tiedostanut ongelman mutten koskaan oo tehnyt muuta kuin lihonnut lisää. Nyt on tosin pitkästä aikaa lähtenyt päätä huimaavat 6 kiloa pois, mutta en uskalla tarkastella sitä kovin optimistisilla silmillä. Kuitenkin tuun pettymään taas ja samaa rataa menee seuraavatkin kymmenisen vuotta. Ja sitten huomaan yhtä äkkiä olevani kuuskymmentä, elämä on takana ja ei enää edes kannata yrittää. Laihduin tai en, tuskin musta tulee koskaan puheliasta,. Olis kuitenkin mukavaa selviytyä edes arkielämästä.
Loppuhuipennuksena todettakoon, että kun mietin omaa käytöstäni ihmisten seurassa, mulla tulee mieleen lähinnä paniikkihäiriö. Joskus pari vuotta taaksepäin sellanen kävi mielessä, mutta ajattelin että sellaiseen kuuluu pakosti esim. pyörtymiset yms suht vakavat fyysiset reaktiot, ja unohdin asian. Mutta nyt, musta todellakin tuntuu että mussa on potentiaalia paniikkihäiriöiseksi. Pystyn ehkä pitämään itteni sosiaalisissa tilanteissa sen verran kasassa etten pökerry, mutta sekin on aika kovan työn takana. Ja sitäpaitsi, pyörtyminenhän se vasta häpeällistä olisikin enkä varmaan ikinä voisi enää olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka sitä todistaisivat... Oli miten oli, nyt taitaa olla korkea aika tehdä jotain hupsuille ongelmilleni. Jos tänkin asian antaa vaan olla, ei hyvää seuraa. Mä en halua enää missata yhtäkään tilaisuutta elämässäni pelkästään sen takia, että oon sosiaalislta taidoiltani 1000 vuotta muita jäljessä.
Kiitos ja se siitä. :D
Paskan fiiliksen ikääntymiseni kunniaksi ostin itelleni maailman parasta jätskiä ja söin muuten aivan yksin koko purkin. Varmaan ekaa kertaa vuosiin, yleensä on aina joku ronkeli kinuamassa omaa osaansa hahahh ;D
Käväisin H&M:ssä tuhlaamassa lahjakortin jämät ja ostin noi tollaset korvikset, jeee.
Pärstääää 
Aku
Iiris
Rambo oli seurannut mua ja se oli siinä ulkona kun lähin mummolta. Katoin että mitä se kököttää lumihangessa niin heh, hiirihän sillä oli x) Kauniisti sojottaa noi raajat taivasta kohti!
