Tosi dramaattista, huhu.
Hmmh. Viime vuoden puolella lupailin laihdutuspostauksen yhteydessä että saattaisin jossain vaiheessa turinoida blogin puolella semmoisesta sairaudesta kuin kilpirauhasen vajaatoiminta, mutta se idea meinasikin sitten vähän jäädä. Sinänsä mulla riittäisi aiheesta vaikka kuinka kovasti sanottavaa, ja läheisten kanssa siitä on tullut höpöteltyä ties miten monet kerrat, mutta nettiin julkisesti kirjoittamisen kanssa kompastuskiveksi alkoi muodostua lähinnä se, mihin sävyyn postaus kannattaisi toteuttaa... ihan kuka tahansa voi kuitenkin käydä lukemassa näitä blogin tekstejä. Pitäisikö vaan reilusti puhua asioista niiden oikeilla nimillä, vaiko pikkuisen kaunistella tarinaa ja karsia pois karuja detaileja? Asiaa pitkään mietittyäni tulin lopulta siihen tulokseen, että haluan kirjoittaa postauksen nimenomaan "dirty" versiona - sanoja säästelemättä ja fiiliksiä sensuroimatta. Jos pystyisin kyseisellä avautumisella tarjoamaan teistä lukijoista edes jokuselle ajateltavaa, olisi täysin sen arvoista raottaa omaa stooriani enemmän kuin pelkän pintaraapaisun verran. Ken tietää, josko postauksesta olisi jopa himpun verran hyötyä jollekulle! Vaikka nykyään esimerkiksi mediassa liikkuu juttua kilpparisairauksista huomattavasti enemmän kuin 2010 jolloin mulla vajaatoiminta todettiin, koen silti että informaatiota, keskustelua ja kokemusten jakoa aiheen tiimoilta on edelleen melko niukasti löydettävissä, ainakin kun ottaa huomioon miten järkyttävän yleistä kilpirauhasen oikuttelu vaikuttaa olevan. Noh, tällaisen laittoman pitkäksi jaaritteluksi venähtäneen alustuksen jälkeen, tässäpä nyt sitten tulisi se meikäläisen kertomus.
_______________________________
Aika tarkalleen viisi vuotta takaperin kelattuna mun suurin ja samalla ainoa toive ennätti hetken aikaa olla se, että kuolisin pois nukkuessa. Että jonakin iltana vaan kävisin rauhallisin mielin unten maille, enkä sitten aamulla enää heräisikään. Suht tiedottomassa tilassa tästä maailmankaikkeudesta poistuminen ei tuntunut ollenkaan niin pelottavalta ajatukselta kuin lähteminen omin käsin - sellaista musta ei ollut edes yrittämään, ja sehän piru vieköön harmitti. Pidin itseäni totaalisena pelkurina; elämä oli lähinnä huono vitsi, olin ihmisenä epäonnistunut angstimaakari ja kaiken kukkuraksi en edes kyennyt itse laittamaan viimeistä niittiä arkkuuni. Ei hemmetti mikä luuseri.
Mun muistikuvat vuodenvaihteen 2009-2010 paikkeilta ei ole mitenkään kristallinkirkkaita. Sitä ne eivät koskaan ole olleetkaan, ja ihan hyvä niin sinänsä. Jokunen kuukausi noilta ajoilta on jäänyt melkolailla pimentoon; muistan vaan että tuntui kuin haahuilisin jatkuvasti jossain sumussa, poissa tutusta, turvallisesta ja ajoittain jopa ihan mukavasta todellisuudesta johon olin siihen astisen elämäni aikana tottunut. Yhtä äkkiä tunnit, päivät, viikot ja kuukaudet oli pelkkää yhtenäistä harmaata massaa, jolla ei ollut mitään merkitystä. Ei huvittanut nähdä ketään, nukkumisen ohella mikään ei ollut kivaa ja aamuisin bussissa istuessa kuulokkeissa soi synkeitä säveliä.
Terveyskeskukseen mennessä sain reseptin masennuslääkkeisiin tyyliin sillä sekunnilla kun astuin ovesta sisään lääkärin huoneeseen. Kotiin viemisiksi lähti myös aika psykiatrian poliklinikalle. Ulos sairaalasta kävellessä päällimäinen tunne oli hämmennys; mikä v*ttu meni pieleen kun mun elämästä tuli yks kaks tällaista skeidaa. Entä milloin musta tuli tällainen ankeamielinen ruikuttaja? En pystynyt ollenkaan käsittämään, miten ihmeessä saatoin olla muka pahasti masentunut, kun kuitenkin loppujen lopuksi mullahan oli asiat aivan mainiosti. Suorastaan loistavalla tolalla! Oli hyviä ystäviä, opiskelin alaa joka tuntui omalta jutulta, täysi-ikäisyys kolkutteli nurkan takana ja tulevaisuus oli täynnä ihania odotuksia. Inhosin itseäni koska edellä mainituista seikoista huolimatta olin jatkuvasti lähinnä joko todella surullinen tai todella kiukkuinen, tai vaihtoehtoisesti mikään ei tuntunut yhtään miltään. Pohjalukemissa olevaa yleisfiilistä höysti loputon väsymys. Mua myös hävetti, sillä olin aina ollut hyvinkin itsevarmana sen suhteen että suht fiksuna tyyppinä en kyllä koskaan päätyisi olemaan jonkinlainen "angstiteinin" perikuva, vaan totta mooses osaisin käsitellä kaikki negatiiviset jutut pois päiväjärjestyksestä ilman että tarvitsisi vajota masennukseen*. Ja sitten seuraavassa episodissa olinkin jo masennuslääkereseptin vähemmän hilpeä omistaja. Mitäs ihmettä.
Psyk. polille meneminen ensimmäistä kertaa tuntui alkuun massiiviselta ajantuhlaukselta; mistä helkkarista minä siellä muka puhuisin ja kertoilisin kun kaikki tosiaan oli ihan alright? Ei sellaistakaan nyt oikein tohtisi ääneen tokaista että ei hitsit, mulla taitaakin olla jotain pahasti vialla korvien välissä kun angstittaa näin pirusti ilman yhtä ainoatakaan loogista syytä. Kävi kuitenkin onni onnettomuudessa. Siinä pienessä huoneessa mua vastapäätä sattuikin istahtamaan henkilö, jolla oli omakohtaista kokemusta kilpirauhasongelmista, ja hän myös osasi kertoa että monesti asianmukaista hoitoa on hankalaa saada. Kokeet eivät ole tarpeeksi laajoja, tuijotetaan vain viitearvoja vaikka oireet täsmäisivät kuinka täydellisesti, ja välttämättä hoitavalla henkilökunnalla ei ole perustiedotkaan sairaudesta kunnolla hallussa. Multa oli jo kertaalleen tsekattu kilppariarvot ja ne olivat olleet "täysin normaalit", mutta mut passitettiin testiin vielä toisen kerran, tällä kertaa hieman kattavampaan sellaiseen. Arvatkaapa vaan, kuinka kävi?
Usein kokeissa tsekataan pelkkä TSH-arvo (TSH = kilpirauhasta "käskyttävä" hormoni; korkea TSH viittaa vajaatoimintaan), vaikka todellisuudessa se harvoin riittää kertomaan koko totuutta. Myös vähintäänkin T4-V (vapaa tyroksiini, laskee vajaatoiminnassa) tulisi tarkistaa. Mulla ensinnä mainittu oli ollut ihan fine, tyyliin just ja just viitearvojen sisällä, mutta jälkiminen arvo paljasti piilevän vajaatoiminnan. Helpotus oli aikamoisen valtava kun tajusin, etten olekaan sekoamassa päästäni vailla mitään järkeenkäypää syytä. Se olikin vain kilpirauhanen, tuo pikkuruinen kurkussa majaansa pitävä palikka, joka sekoitti mun henkistä ja fyysistä puolta sen minkä kerkesi. Sain tyroksiinireseptin ja erittäin nopeasti se aiemmin määrätty masennuslääke tippui pois päivittäisestä ruokavaliosta. Tyroksiiniannosta nostettiin hiljalleen ja sitä mukaa olokin aina vain parani entisestään. Elämässä alkoi olla muitakin värejä kuin harmaata, ja aurinko paistoi taas risukasaan. Yay!
Sitä on vaikea arvioida, miten pitkään mulla oli kilppari ennättänyt temppuilla ennen lääkityksen aloittamista, ja mikä sen ylipäätään alunperin sai ärtymään. Perinnöllisyyttä ainakin löytyy, se fakta on jo tähän päivään mennessä saatu selville. Olin jo pienenä varsin pullea, ja yhteen otteeseen lihoin jopa yli kymmenen kilon vuositahtia. Jo ala-asteella yritin epätoivoisesti toisinaan laihduttaa, mutta homma ei vaan ollut kovin motivoivaa pidemmän päälle sillä vaikka olisin kuinka liikkunut ja syönyt kevyesti, painoa oli hyvin haasteellista saada putoamaan. Nousemaan sen kyllä sai aivan häkellyttävän helposti ja nopeasti. En oo koskaan ollut mitenkään älyttömän energinen persoona, vaan unentarve mulla on aina ollut suhteellisen suuri. Esim. kouluaikoina mulle oli ihan yleistä nukahdella tunneilla, vaikka takana olisikin ollut kohtuulliset yöunet. Palelua mulla esiintyy joka aamu herätessä, ja mun "normi" ruumiinlämpö tovi sängystä nousemisen jälkeen mitattuna huitelee jossain 35,x asteen paikkeilla. Tekee hirveästi mieli kömpiä pois peiton alta pakkaspäivinä. ;) Iho mulla on aina ollut atooppisen kuiva (poikkeuksena sekaihokasvot), ja hiukset suht kuivat/karkeat ja niiden kasvu oli tuskallisen hidasta aikana ennen tyroksiinia. Yhteen otteeseen kaulakorujen, ja vähänkin korkeakauluksisien paitojen käyttö oli mahdotonta, sillä tuntui kuin niihin olisi kuristunut saman tien. Siinä nyt tuli listattua muutamia oireita, jotka usein liittyvät sen masentuneisuuden ohella kilpirauhasen vajaatoimintaan.
Oon iloinen, ettei musta koskaan ollut edes melkein yrittämään itsemurhaa. Olisin jäänyt paljosta paitsi! Kuluneisiin viiteen vuoteen on mahtunut vaikka ja mitä; niin ylä- kuin alamäkiä. Oon löytänyt itseni tilanteista, joihin nuorempana en ikipäivänä olisi uskonut joutuvani/pääseväni - asiayhteydestä riippuen. Oon oppinut että kaikesta selviää, ja melkein mihin vaan voi tottua. Ja ennen kaikkea; kaikkeen ei tarvitse tottua. Elämää ei voi ennustaa, ihmisiä ei voi omistaa (vaikka moni niin tuntuu sitkeästi kuvittelevan, aargh), mutta sentään oma onnellisuus on aika pitkälti jokaisen ikiomissa käsisissä. Mulla tämän faktan "sisäistäminen" riitti about tuplaamaan mun kokeman onnellisuuden, en uskalla edes ajatella mitä sitten tapahtuu jos kun kaivan itestäni esiin uskallusta projektiin jos toiseen ja luovun turhasta pelkäämisestä. Itseäänhän tulisi pyrkiä kehittämään ihmisenä sinne viimeiseen hengenvetoon saakka, sillä kukaan ei taatustikaan tule koskaan valmiiksi. Ei sellainen olisi näin hullussa maailmassa mahdollista. Positiivisiin juttuihin keskittyminen on kliseistä mutta pirun toimiva ja fiksu veto ainakin pitkällä tähtäimellä, siinä missä negatiivisia vaikuttimia kannattaa rohkeasti minimoida tieltänsä - tosin, mielellään niin ettei siinä samalla sitten satuta viattomia sivullisia. Mun elämä vaikuttaa varmasti monien mielestä umpitylsältä, ja sitä se kai päällisin puolin onkin kun en osaa loikkia tuulispään lailla seikkailusta toiseen. Koen kuitenkin, että oon kokenut mun villeimmät seikkailut lähinnä henkisen maailman puolella - valtavat havainnot ja oivallukset itsestä ja ympäröivästä maailmasta ravistelevat ja salpaavat hengitystä ihan yhtä tehokkaasti kuin adrenaliinin nostatus jollain aavistuksen "konkreettisemmilla" keinoilla. ;)
*Luettuani tekstiä läpi ennen julkaisemista totesin, että monet sanavalinnat saattavat jäädä musta melko asennevammainen kuvan masennusta/masentuneita ihmisiä kohtaan. Nuorena oli helppoa olla tietyissä jutuissa ajattelematon ja tuumata mustavalkoisesti, että varsinkin omanikäisillä se "masennus" oli usein vain seurausta jostain pikkuruisista sydänsuruista, tai jopa huomionhakuisuutta. Tokikaan en enää näin naurettavasti ajattele, vaan pidän masennusta vakavasti otettavana asiana, johon toivon jokaisen siitä kärsivän saavan apua. Jep. Hän on sanonut sanottavansa tällä erää. :)
*Luettuani tekstiä läpi ennen julkaisemista totesin, että monet sanavalinnat saattavat jäädä musta melko asennevammainen kuvan masennusta/masentuneita ihmisiä kohtaan. Nuorena oli helppoa olla tietyissä jutuissa ajattelematon ja tuumata mustavalkoisesti, että varsinkin omanikäisillä se "masennus" oli usein vain seurausta jostain pikkuruisista sydänsuruista, tai jopa huomionhakuisuutta. Tokikaan en enää näin naurettavasti ajattele, vaan pidän masennusta vakavasti otettavana asiana, johon toivon jokaisen siitä kärsivän saavan apua. Jep. Hän on sanonut sanottavansa tällä erää. :)
