Unelmista ja introverttiudesta

blogi1

Koska kesälomalla on hyvä hetki mietiskelylle ja ajatusvirran ryöppyämiselle, päätin pitkästä aikaa julkaista tämmösen pointittoman turinapostauksen. Nimittäin taas tätä torveloa ahdistaa elämässä yksi jos toinenkin asia.

Alotetaan vanhenemisesta. Ikä ahdistaa koko ajan tietyllä tapaa. Tasaisesti tulee muistutuksia siitä, että NIIIIIHHHH Anne-Mari sä et oo enää mikään nuori tyttö, vaan lähestyt kovaa kyytiä kolmeakymppiä. Oon 27, mutta aika - tunnit, päivät, viikot, kuukaudet, vuodet - vyöryy niin valtavalla voimalla ohi, että käytännössä tuntuu kuin se kolmekymppisyys olisi edessä huomenna. Ja heti ylihuomenna voikin jo kömpiä omaan uurnaansa ja toivoa, että läheiset eivät ole niin omistushaluisia, että jemmailisivat tuhkia purkissa vuosikymmeniä, vaan päästäisivät tuulen mukana vapauteen.

Haluan kaikkea, mielellään nyt heti. Ihmisellä lienee keskimäärin yksi elämä elettäväkseen, mutta mulla on unelmia varmaan kymmenelle. Haluan perheen vielä seminuorehkolla iällä, haluan opiskella, haluan useita eläimiä, haluan muuttaa kauas, haluan jäädä, haluan nähdä maailmaa, haluan pitää nykyisen työpaikkani, haluan työskennellä muuallakin, haluan perustaa yrityksiä. Siis mulla on yhden sijaan VIISI yrittämiseen liittyvää haavetta. Jumalauta viis. Yksi olisi sellanen yleishyödyllinen ja suorastaan yhteisöllinen yrityshaave, jossa mulla ei ehkä olisi lopulta kovin suurta roolia muutoin kuin taustapiruilevana ideanikkarina. Kahteen ei sisältyisi mitään erityisen suuria riskejä, sillä firmojen toiminta-alusta olisi kustannustehokkaastausti netissä, ja niihin kahteen vikaan sisältyisikin sitten jo aika suuri taloudellinen riski ja samalla myös vastuuta oman perseen lisäksi muista työntekijöistä. Näenkö itseni tulevaisuudessa moisena sarjayrittäjänä? Toisaalta joo, toisaalta en helvetissä.

Biologinen kello tikittää. Mulla ei ehkä (vielä) oo varsinaista vauvakuumetta, mutta oon todella todella todella ahdistunut siitä faktasta, että tässä sitä koko ajan vanhennutaan ja samaan tahtiin ne munasarjatkin rapistuu. Haluaisin ihan ehdottomasti lapsen/lapsia, mutta tuntuu että aikomus pitäisi toteuttaa heti huomenna eikä vuosien päästä, vielä kun on edes jotain toivoa onnistumisesta. Mainittakoon, että vaikka oonkin luonteeltani herkästi pieneen vainoharhaisuuteen taipuva skeptikko, mulla on ikävä kyllä oikeastikin syyni pelätä, että ikä alkaa jo verrattain nuorena painaa päälle lapsihaaveiden suhteen. Ota siinä sitten rennosti kaikki irti parikymppisyyden viimeisistä vuosista, kun et voi tarkalleen tietää, milloin on liian myöhäistä - vai onkohan jo? Hehe, täytyy muuten  myöntää, että yks juttu jota elämässä jälkikasvun kanssa odotan on se, että omat typerät murheet ja haihatukset pitää ainakin silloin tällöin osata unohtaa, kun se pikkurääpäle menisi tietysti kaiken muun edelle. Olisi jotenkin tosi virkistävää laittaa pieni ihminen tarpeineen oman itsen edelle tärkeyslistalla. Nyt mulla on liikaa aikaa ja tarmoa vatvoa kaikkea maan ja taivaan välillä.

Ahistaa ihan pikkusen. Haluan kaiken muuttuvan ja haluan, ettei mikään muutu. Tuntuu, ettei yks elämä riitä mitenkään kaikkeen, varsinkin kun oon luonteeltani super introvertti ja tarvitsen paljon omaa, hiljaista aikaa ihan vaan asioiden prosessointia varten. Ja kirsikkana kakun päälle multa löytyy taipumusta herkästi väsyttäviin autoimmuunisairauksiin. Nää haaveet vaatisivat kuitenkin varsinaista multitaskausta ja jatkuvan härdellin sietokykyä - olisiko musta semmokseks puuhanaiseksi? Rohkenen vähän epäillä. Jotain pitäisi kai siis osata karsia, mutta mistä tietää, mikä on vähiten tärkeää pitkällä tähtäimellä? Miten voisi mitenkään varmistua siitä, ettei tartte vanhana katua sitä, millaiseen pisteeseen on elämänsä järjestänyt? Jos siis ylipäätään elää sinne vanhuuteen asti, you'll never know. Lähtökohtaisesti mun arvomaailma on aika perhekeskeinen; perhe on todennäköisesti pysyvämpi asia pitkällä tähtäimellä kuin yksikään työpaikka. En muutenkaan ajattele itseäni "uraorientoituneena", vaan haluan vaan tehdä ja oppia kaikkea jännää ja kiinnostavaa. Mulla on jotain opiskeluhaaveitakin, mutta ne pohjautuu "pelkkään" mielenkiintoon, ei siihen että mitenkään välttämättä kokisin niitä työelämäni kannalta tarpeellisiksi. Vaikka eihän mikään opiskelu kuulemma ole turhaa.

Uskon, että ujo ja introvertti luonne on sekä isoin vahvuuteni että pahin kompastuskiveni. Tarpeen vaatiessa oon todella pitkäjänteinen, välillä naurettavaan pakkomielteisyyteen asti. Keskityn, analysoin, pyrin löytämään ratkaisuja ja minimoin ongelmia, oli niiden riski sitten todellinen tai vaan teoriassa mahdollinen. Jos pääsen uppoutumaan flow:n vietäväksi, mua ei pysäytä mikään - harmi vaan, että tätä nykyä elämä on jotenkin rauhatonta, ja ajatus katkeaa aiempaa useammin. Oon ainakin jossain määrin luova, mutta toisaalta koitan päätöksenteossa edes välillä luottaa järkeilyyn ja kylmiin tosiasioihin. Siedän heikosti ex temporea mututuntuman varassa säätämistä, joten mieluummin kahmin asioista mahdollisimman paljon tietoa, jos se on vaan mahdollista.

Onneksi rakastan lukea ja kuunnella kirjoja - niiden kautta oon ymmärtänyt, ettei hissukka ja ujo luonne tarkoita samaa kuin sosiaalisesti lahjaton. Itse asiassa päin vastoin; usein äärimmäisen puheliaalla ekstrovertilla on jopa heikommat sosiaaliset lahjat kuin vetäytyvällä introvertillä. Sosiaalinen lahjakkuus kun ei tarkoita pelkästään sitä, että ihminen höpöttää paljon ja hänellä on satojen ihmisten verkostot. Ekstrovertin ihmissuhteet ovat usein pintapuolisia ja vaihtuvia, kun taas introvertti solmii mieluummin vain joitakin tarkoin valittuja ja syvällisiä suhteita. Karkeasti yleistäen keskustellessa ekstrovertti miettii usein toisen puhuessa, mitä haluaa itse seuraavaksi sanoa, kun taas introvertti keskittyy aidosti kuuntelemaan, mitä asiaa toisella on - ja sitten kun tulee vuoro avata oma suu, seuraa pitkä hiljaisuus, kun repliikkiä aletaan vasta harkiten muodostaa. Mä en oo supliikki people-person, en todellakaan. Kuvailisin itteäni jähmeäksi, kömpelöksi ja kaikkea muuta kuin sanavalmiiksi, mutta toisaalta koen olevani ihan kelvollinen kuuntelija ja koitan huomioida toista antamalla tilaa ja kyselemällä. Joskus onnistuu, joskus ei - riippuu taas keskittymiskyvyn tasosta. Jos muuten tuo introvertti/ekstrovertti-teema kiinnostaa enemmän, suosittelen Liisa Keltinkangas-Järvisen teosta "Ujot ja introvertit". Löytyy myös äänikirjana Bookbeatista!

blogi2

Sitten heikkouksia perkaamaan! Mitä suurempi ihmismäärä, sitä pahempi palikka musta tulee. Ihan maailman yksinkertaisimmatkaan jutut ei meinaa sujua suosiolla. Töissä piti vähän aikaa sitten yhessä tilaisuudessa toimia mikin kuskaajana yleisön kysymyksiä varten. Jo siinä vaiheessa kun sain kuulla tulevasta tehtävästä, alkoi jännittää vähän liiankin kanssa. Ei se siellä paikan päälläkään sitten lopulta kovin häävisti mennyt. Itseasiassa olin harvinaisen paska niinkin "vaativassa" hommassa kuin jumalauta mikin kuskaaminen yleisössä. Jälkiviisaus on aina paras viisaus, mutta sen sijaan että lähinnä vaan pönötin n. 150-päisen yleisön reunassa awkwardisti ja odotin mahdollisia kädennostoja, olisi ehkä kannattanut kuljeskella ympäriinsä mikkiä tarjoten. Tilanne oli myös mulle vähän epäselvä, sillä mikrofoneja oli liikkeellä kaksi, ja aina se toinen mikki oli jo siellä, minne mä olin ollut ottamassa vasta ekaa askelta, ja välillä piti myös lainata mikki pidemmäksi aikaa lavalle kysymyksiin vastaaville asiantuntijoille jne. Mä meen täysin jäihin tollaisissa tilanteissa, ja kaipaisin suurinpiirtein tavutettuna pomminselkeitä ohjeita, mikä on mun "aluetta" ja missä mun olisi luontevaa olla kytiksessä. Siellä mikin kanssa seisoskellessa pyöri päässä lähinnä pari juttua; 1. voi voi kun oon niin nolo ja häpeäksi itselleni ja koko duuniporukalle, miksei tämmösestä voi vaan suoriutua normaalisti ilman typerää jännitystä ja 2. koita nyt idiotimus maximus pitää se nassu ees melko peruslukemilla, ettet näyttäisi passiivisaggressiiviselta hirvieläimeltä.

Kokemus oli taas kaikin puolin epämiellyttävä, mutta edes jotain hyvääkin! Nuorempana mulla meni usein niskat lukkoon jännittävissä sosiaalisissa tilanteissa, mutta nyt tuolla tajusin, ettei sellaista enää tapahdu. En oikeestaan edes muista, milloin viimeksi niin olisi käynyt - ei ainakaan muutamaan vuoteen enää. Oli kuitenkin aika siistiä tehdä tollanen havainto, sillä se niskalukkohomma on ollut aina tapahtuessaan ihan karmea ja nöyryyttävä. Kerran opiskellessa yhden "hauskan" koko luokan ryhmätehtävän/-pelin aikana aloin melkein itkeä jännityksen takia. Yksi peikko selätetty, toivottavasti lopullisesti! Heiluin tuolla samassa tilaisuudessa myös kameran kanssa, ja koska kuvaaminen on tuttua ja luontevaa puuhaa, se ei tuntunut yhtään jännittävältä. Tiesin mitä teen - harmi vaan, että mun vanha kamera alkaa jo todella olla elämänkaarensa loppupäässä. Uus runko on jo hetken aikaa odotellut laatikostossa, että hommaisin sen kaveriksi objektiivin. ;) Anyway, toi kokemus jotenkin vahvisti, että ison ihmismassan seassa toimiessa mun toimintakykyä ylläpitää parhaiten se, kun on todella selkeä suunnitelma ja tarkat tiedot, mitä ja miten kannattaa tehdä. Jännitykseltäni taivun heikosti tilannetajuiseen arviointiin, joten mitä enemmän mulla on tietoa ja ohjeita, sitä vähemmän koen nöyryyttäväni itseäni tilanteen hallitsemisen sijasta. Tosin, kaikista mieluiten jäisin tollasista jutuista kokonaan pois... Mutta eipä kaikki voi olla aina kivaa ja miellyttävää.

Sen lisäksi, etten oikein sovi kymmenien saati satojen ihmisten joukkoon ilman, että sosiaalinen päänsärky yllättää, en myöskään siedä kovin hyvin häiriöitä. Mun keskittymiskykyä on ikävä kyllä aika helppo terrorisoida. Taistele tai pakene -kokemukset on mulle todellisuutta jos ei nyt päivittäin niin ainakin viikottain. Ennen pystyin blokkaamaan ulkoisia häiriötekijöitä huomattavasti nykyistä paremmin, mutta kenties nyt ajattelua ohjaa pois raiteiltaan myös tulevaisuus, joka näyttää aika.. ööh, sumuiselta. On niin vaikea löytää se oma suunta, jota kohti pitäisi kääntää sandaalien kärjet!

Saakeli näitä nuoren ihmisen vouhotuksia, kun aina pitää pinnan alla kuohahdella kuin Etnassa konsanaan. Tyyneys olkoon toinen nimeni, kun siirryn seuraavalle vuosikymmenelle.

Ja paskat.