Ihmismieli on aina ollut mun mielestä kiehtova. Voisi puhua suorastaan erityismielenkiinnonkohteesta. Hurahdin jo teininä psykologiaan, ja sittemmin oon tankannut kaikkea aiheeseen liittyvää varmasti tuhansien tuntien edestä. Tiedän paljon vaikkapa neurologisista poikkeavuuksista, mielen ja persoonan häiriöistä ja mielenterveyden sairauksista. Ymmärrän jotain genetiikasta ja erilaisten alttiuksien periytyvyydestä, toisaalta myös siitä, miten iso merkitys ympäristötekijöillä on mielen maisemaan. Musta kaikki tällainen on ihan äärettömän mielenkiintoista tutkittavaa. Lähiaikoina mulle on alkanut valjeta, mistä loputon kiinnostus psykologiaan mahdollisesti kumpuaa, mutta siitä kaiketi joskus tulevaisuudessa lisää.
Mielenterveys on edelleen valtaosaksi tabu yhteiskunnassa, vaikkakin välillä meidän milleniaalien ja sitä nuorempien keskuudessa mielenterveyspuhe on ilahduttavan arkipäiväistä - samoin kuin vaikkapa rahasta ja seksistä puhuminen. Musta on hyvä, että mediassa ja somessa on tänä päivänä tämän tästä joku isojen massojen idoli nostamassa erilaisia mielenterveyteen liittyviä teemoja tapetille ja jakamassa omia kokemuksiansa. Mielenterveyspuhetta tulisi normalisoida kaikin keinoin, jotta se vielä jonain päivänä olisi luonteva ja arkinen asia meille kaikille. Nyt mielenterveyden ongelmat ovat valitettavasti jotain, mitä liian moni häpeilee ja piilottelee jopa kaikista läheisimmiltä ihmisiltä. Meillä Suomessa on tosi vahva omillaan pärjäämisen kulttuuri, eikä sen edessä haluta leimaantua heikoksi ja epäonnistuneeksi yksilöksi, joka tarvitsee muiden tukea.
Erityisesti miesten tuntuu olevan vaikeaa, joskus jopa mahdotonta pyytää apua. Tunnen liikaa miehiä, joilla ei ole ainoatakaan ystävää, jolle tuntuisi luontevalta kertoa tunneasioita. Miten sitä pääsisi harjoittelemaan tunnetaitoja, jos ei ole ketään, jonka kanssa sen voi turvallisesti tehdä? Törmäsin taannoin toteamukseen "Most men don't have friends, they have drinking partners". Tässä ajatuksessa on varmasti jotakin perää ja se sopii erityisesti tänne pohjolaan, jossa alkoholia kuluu huolestuttavan suuria määriä. Kalja tuntuu liian monesti olevan ratkaisu elämän solmukohtiin: kännissä ongelmia ei tarvitse ajatella laisinkaan. Moni juo itsensä joka viikonloppu humalaan, uskotellen muille ja jopa itselleen käyttävänsä alkoholia vain viihteenä ja rentouttavana irtiottona arjesta. Holtittomaan hauskanpitoon ajaa kuitenkin usein halu paeta omaa elämäänsä ja turruttaa epämukavia tunteita.
Jos viime vuonna jotain opin itsestäni, niin sen, etten voi S I E T Ä Ä sitä, kun ikäviä asioita lakaistaan maton alle. Mä en samaistu ollenkaan siihen, että jotakin vain työnnetään väkisin pois mielestä, jolloin ongelma mukamas lakkaa olemasta osa todellisuutta. Maton alle lakaisu on puolustusmekanismi, joka ei edes tekohengityksen kaltaisena toimenpiteenä auta missään tilanteessa - päin vastoin, se aiheuttaa tuhoa. Tuhoa omalle ja muiden mielenterveydelle, kun asioista ei puhuta. Tuhoa ihmissuhteille. Tuhoa, tuhoa, pelkkää tuhoa.
Mielestäni jokainen on velkaa sekä läheisilleen että etenkin itselleen sen, että pyrkii kehittämään itseään ihmisenä. Joskus pitää katsoa peiliin ja miettiä, miten tulikaan taas toimittua, olisiko jossain parantamisen varaa. Usein askel parempaan tarkoittaa sitä, että lakkaa toistamasta niitä selkäytimeen niitattuja, varhain opittuja haitallisia toimintatapoja ja pyrkii omaksumaan tilalle uusia. Oppia ikä kaikki, myös näissä kuvioissa, eikä koskaan ole liian myöhäistä. Välttelevään, itsetuhoiseen ja itseään toistavaan kaavaan jämähtäminen on todella laiskaa ja lyhytkatseista. Se on kulkemista sieltä, mistä aita on jo kokonaan kaatunut - ikään kuin ihminen olisi pelkkä tahdoton sivustaseuraaja omassa elämässään sen sijaan, että olisi aktiivinen toimija, jolla on täydet mahdollisuudet vaikuttaa asioiden kulkuun. En millään tasolla arvosta tai hyväksy moista vastuunottoa väistelevää käytöstä aikuiselta ihmiseltä.
Vaikken hyväksy tuhoisiin käytösmalleihin juurtumista ja olkien kohauttelua ongelmille, pystyn toki ymmärtämään, etteivät nämä asiat ole koskaan helppoja ja yksinkertaisia. Ikävien ja epämukavien asioiden työntäminen pois mielestä on monille ainoa mahdollinen tapa toimia, kun parempiakaan eväitä elämään ei ole ollut tarjolla. Miten miehet yhtä äkkiä oppisivat juttelemaan kaveriporukassa syvällisiä ja avautumaan herkistäkin asioista, jos ketään heistä ei ole lapsuudessa kannustettu puhumaan tunteista? Tai miten miehet osaisivat olla luontevasti vaikeiden tunnekokemusten äärellä tapailu- tai parisuhteissa, jos ensireaktio on vaivaantua ja vältellä koko asiaa? Pahimmillaan kyvyttömyys kommunikaatioon ja siitä seuraavat konfliktit johtavat etäisyyden kasvuun tai eroon, kun asioiden käsittely tuntuu liian työläältä ja vaikealta.
Mulla on useampi kokemus siitä, miten lupaavasti alkanut juttu on lopulta kaatunut käytännössä siihen, että mies on kokenut kaikenlaisen pehmeyden heikkoudeksi, eikä ole kyennyt tai halunnut käsitellä asioita. Heti kun tulee edes vähän vaikeaa, alkaa ahdistaa niin maan perkeleesti. Kerran yksikin tyyppi onnistui jo ensi metreillä "myymään" itsensä mulle nimenomaan sillä, miten fiksuja ajatuksia hänellä oli: miehetkin itkee, ihmisten pitäisi puhua keskenään paljon enemmän. Vau, tollasen on pakko olla hyvä diili! Plot twist: kumpikaan näistä - ei itkeminen eikä puhuminen - ei sujunut kriittisellä hetkellä, ja kaikki tarjottu apu piti vihamielisesti torjua. Se niistä kivoista ajatuksista, teoria ja käytäntö eivät valitettavasti aivan kohdanneet. Mutta hei, kyllähän nyt oikea tosimies pärjää omillaan ja ratkaisee ongelmat omin päin (tai siis, päissään).
Vaikka sydänsuruja ja pieniä maailmanloppuja on kertynyt mittariin jo useammat, oon kaiketi onnekas, että niitä on ollut: nyt tiedän, missä mun omat rajat kulkevat. Tunnen meneväni vihdoin oikeaan suuntaan, enkä katselisi mitään yllä kuvailtua paskaa enää päivääkään. Nyt osaan vaatia ja edellyttää, että terve puheyhteys ja sen ylläpito on molempien prioriteettina. Edellytän myös, että jos se yhteys alkaisi joskus pätkiä ja sen uudelleenmuodostamiseen tarvittaisiin apua, tarvittaessa kummankin mieli olisi avoin esim. parisuhdeterapian hyödyntämiselle. Oon tyytyväinen siihen, että oon osannut muodostaa näitä rajoja nyt 32-vuotiaana ennen mahdollisia lapsia. Ehkä mun ei tarvitse löytää itseäni 40- tai 50-vuotiaana keskeltä kriisiä, jossa tajuan että apua, mulla on jonkin ihan ihme heebon kanssa yhteinen asuntolaina ja yhteiset lapset, vaikkei meillä ole mitään oikeaa tunnetason yhteyttä, tai se katosi jo alkuunsa kauan sitten?
Mä voisin toki toistaa omia ihmissuhdekaavojani loputtomiin ja jatkaa itseni aliarvostamista tyytymällä kumppaniehdokkaisiin, joiden tunnetaidot loistavat lähinnä poissaolollaan, mutta helkkari, enhän mä omille lapsilleni haluaisi antaa sellaista mallia. Rimaa on siis korotettu aika tuntuvasti. Ennemmin hankkisin lapsen/lapsia yksin, kuin ottaisin riskiä siitä, että lasten ohella pitäisi "kasvattaa" jotain aikuista lasta, joka ei kestä omia tunteitaan tai halua puhua yhteisistä, molempien elämää koskettavista asioista. Haluan suoda tulevaisuuden lapsilleni turvallisen, lämpimän ja avoimeen tunnepuheeseen kannustavan kasvuympäristön. En halua omalla mallillani viestittää, että kannattaa tyytyä olemaan romanttisessa suhteessa altavastaaja, joka kantaa myös kumppaninsa tunnetason solmuja taakkanaan, kun se toinen ei halua niitä itse kohdata ja selvittää. En myöskään haluaisi, että lapsille välittyisi normaaleista arkipäiväisistä tunteista sellainen kuva, että niissä olisi jotain vaikeaa, väärää tai pahaa, eikä niistä kannata edes yrittää keskustella. Tää ajatusmaailman selkiytyminen on saanut näkemään tapailun ja sitä mahdollisesti seuraavan seurustelun uudella tavalla: mulla ei ole aikaa, varaa eikä pienintäkään kiinnostusta kaiken maailman haihattelijoihin ja ajantuhlaajiin. Ei, vaikka ois kuinka potentiaalia ja kivoja puheita. Teot merkitsevät aina enemmän kuin se, millaista kuvaa joku itsestään maalailee omissa fantasiamaailmoissaan.
Ja siis, voi kyllä. Mulla on tietenkin ollut oma osuuteni niissä päättyneissä tapailuissa ja seurusteluissa. Mä oon ollut hiljainen hyväksyjä, enkä oo osannut puuttua käytökseen, jonka oon kokenut itsekkääksi ja itseäni alentavaksi/aliarvostavaksi. Mä oon mahdollistanut niiden huonojen toimintatapojen jatkumisen liian pitkään. Vikaa on ollut mussakin ja paljon, ja tätä oon halunnut lähteä itseässäni kehittämään. Rajat ovat rakkautta myös aikuisten välisissä suhteissa - pitää edes sen verran rakastaa ja kunnioittaa itseään, ettei anna muiden kävellä aina ylitseen. Näin on kaikilla pidemmän päälle parempi olla, kun rajat ovat selkeät.
Tänään 16.5. on kansainvälinen poikien päivä. Toivon, että perheissä, kaveriporukoissa, kouluissa, harrastuksissa ja ylipäätään yhteiskunnassa oltaisiin nykyään sen verran moderneja, että pojillekin suotaisiin kasvuympäristö, jossa on turvallista harjoitella tunteiden ilmaisua ja sanoittamista. Toivon, että pojatkin saisivat rauhassa olla herkkiä ja tunteikkaita - siis ihan tavallisia tuntevia olentoja - ja että silloin saa itkeä, kun itkettää. Niin moni poika, joka on sittemmin varttunut jo mieheksi, on kasvatettu "olemaan mies" ja ottamaan elämän erilaiset iskut vastaan ilman, että ilmekään värähtää. Pitäisi vain pärjätä itsenäisesti apua keneltäkään vastaanottamatta, saati että sitä erikseen itse pyytäisi. Valitettavasti näillä ummehtuneilla asenteilla on kaikkien kannalta vakavia, tuhoisia seurauksia.
Hyvistä tunnetaidoista ei ole kenellekään haittaa, mutta erityisesti kiinnittäisin huomiota siihen, ettei haitallisia, vanhanaikaisia odotuksia miehisyyteen liittyen siirrettäisi enää yhdellekään sukupolvelle. Mitä, jos ei lähestyisikään tunteikasta poikaa vähättelevin ja ivaavin ilmaisuin tyyliin vässykkä tai mammanpoika, vaan olisikin ihan vaan tukena ja turvana, tarvittaessa lohduttaisi? Ihailen jokaista miestä, joka pystyy käsittelemään tunteita ja keskustelemaan niistä. Tällaisia miehiä ei ole joka nurkan takana, mutta juuri he ovat tulevien sukupolvien toivo: tyyppejä, jotka murtavat toksista mieskuvaa olemalla itse esimerkkejä - roolimalleja - toisenlaisesta, pehmeämmästä tavasta olla mies.
💗
