A p u a ! Enää pari hassua vuotta, ja tämä muikkeli on KOLMEKYMMENTÄ vuotta. Eikö saisi vaan taantua takaisin lapsuuteen hihhuloimaan takapihan metsässä pikkuveljen kanssa vailla älypuhelinta, fyysisiä vaivoja ja huolta ja paineita tulevaisuudesta, ihan vaikka vaan hetkeksi? Ai ei? No höh.
Oma tulevaisuus on ahdistanut mua viimeiset 3-4 vuotta enemmän ja vähemmän. Villi veikkaukseni on, että se ahdistus lakkaa tai edes laantuu vasta siinä vaiheessa, kun alan tehdä jotain todella konkreettista sen tulevaisuuteni eteen, tai vaihtoehtoisesti saan mahahaavan ja on fyysisesti pakko pysähtyä ottamaan chill pill. Pitäisi kuulemma elää unelmaansa, eikä unelmoida elämäänsä. Hasta la paska, kuka ikinä ootkaan tollaista joskus historiassa tokaissut, totuus nimittäin sattuu. Täällä ei ole kukaan ikuisesti, siitä tasaisin väliajoin muistuttaa etenevä elämä ja oma olemus. Toisaalta lohdullinen ajatus, toisaalta aivan hirveä!
Mä oon aina haaveillut ja haihatellut aika isosti, silleen kädet levällään ja takki auki, mutta käytännön teot on kuitenkin johdattaneet kohti turvallista, kultaista keskitietä elämässä. Oon suosinut semmosia suht toimivia ja perusvarmoja ratkaisuja ilman liian isoja riskejä, tai no riskejä lähes lainkaan. Eipä ole näkynyt päätähuimaavan siistejä onnistumisia, eikä toisaalta mitään tosi murskaavia pettymyksiä. Tasaista ja toimivaa. Ihan kivaa. Mutta kuka ihme haluaa elämän olevan IHAN KIVAA? Mitä, jos kultainen keskitie onkin pelkkää kusetusta koko konsepti? Kullankeltainen hehku ei olekaan kultaa, vaan kusta, ei perkele!
En mä halua mitään kusista keskitietä ja elämää, joka on semi jees. Kuka haluaa elää semi kivan elämän, jonka jälkeen on semi pakko kuolla, ja sekin on semi varmaa, ettei tänne enää pääse takaisin? Tai jos pääsee, niin luultavasti enintään eleettömänä kivenä ojanpohjalle. Ehkä uljaimmat yksilöt levittäytyvät puunjuurakoiksi tuottamaan kuolemansa jälkeen happea tähän maailmaan. Olisi muuten aika seesteinen ajatus olla osa maailman keuhkoja sen jälkeen, kun on elämänsä ollut ja saastuttanut menemään.
Mussa on kaksi puolta, joiden kanssa tasapainoilen ja kipuilen säännöllisesti: toisaalta rakastan sitä mun pumpulinpehmeää tasapaksua arkea, jossa on tietyt rutiinit ja lähes mikään ei muutu. Mä oon aika turvallisuushakuinen - ei, vaan suorastaan -himoinen. Tarraan kuin takiainen kaikkeen, mihin oon juurtunut tai mikä on juurtunut muhun. Mutta sitten toisaalta se pieni osa mua haluaisi ottaa itseä suurempia riskiä, elää reunalla ja tuntea, että elämä on tässä ja nyt. Mitä sitten, vaikka kaikki menisikin lopulta päin persettä? Tulipa kokeiltua ja koettua, ja onpa muisteltavaa vanhainkodin mummorinkiä varten. Tai onpa jotain, mistä mut ehkä muistetaan, jos en elä vanhaksi. Tiedostan itsekin, miten ristiriitaisia ajatuksia mulla monesti on: toisaalta usein haluaisin jättäytyä hyvin vähälle huomiolle tai tekeytyä suorastaan näkymättömäksi, mutta sitten taas loppujen lopuksi olisikin aika kivaa, jos saisi jäädä muiden mieleen. Nooh, jos sinne 80 vuoden ikäportaalle yletyn, kenties siinä vaiheessa ei ole enää niin egoistista huolta siitä, muisteleeko joku mua vai ei. 2070-luvulla lienee tarpeeksi siistiä, jos itse kykenee muistamaan puolisonsa nimen ja lastensa naamat!
Älkääkä ymmärtäkö väärin, tarkoitushan ei ole valittaa ja kitistä... paljoa ainakaan. 😉 Valtaosan ajasta mä oon ihan tyytyväinen mun elämään, ja löydän monia onnellisuuden aiheita päivittäin. Jos jonain päivänä en enää löytäisi, hakeutuisin terapiaan ja äkkiä! Mutta ehkä se on jollain tapaa osa ihmisluonnetta, että haluaa enemmän, parempaa, suurempaa (viimeisin ei tosin päde vyötärönympärykseen). Sellainenkin elämä tuntuisi aika kolkolta ja kuivalta, jos ei haluaisi kerrassaan mitään.
Toisaalta olisi aika kivaa, jos unelmat ja realismi voisivat kulkea käsi kädessä - tuntuu, että haluan vaan enemmän ja enemmän elämältäni sitä mukaa, kun ajaudun kauemmas niistä haluamistani jutuista ja tavoitteista. Jo todella pitkään ajatukset ja ainakin 70% keskittymiskyvyn kapasiteetista on pyörinyt mun kehnossa terveydentilassa. Pari vuotta kaikenlaista tutkittiin ja selviteltiin, mutta raudanpuutetta lukuunottamatta mitään ei oikein lopulta selvinnyt. Se vastaanotoilla ravaaminen ja itsensä todistelu monille eri lääkärille oli hiukan kuluttavaa puuhaa, joten oon toistaiseksi lopettanut sen ja todennut, että ehkä helpommalla pääsee, kun yrittää vaan sopeutua. Hyväksyä en voi, että jo alle 30-vuotiaana on alkanut näin jyrkkä alamäki, mutta minkäs teet.
Kaikkihan alkoi siitä, kun aloin lihoa ihan holtittomasti, ja hiljalleen tuli vaikka minkälaista muutakin oiretta ja ongelmaa. Rautakuurin myötä sain aika lyhyessä ajassa pudotettua 10 kiloa pois, mutta ne samat kilot tuli pian tuplana takaisin. Hengitän huonosti, liian äkillisistä liikkeistä humisee päässä, näkö on sumea eikä silmien kuivuuteen auta silmätipatkaan, ääni on käheytynyt, selkään sattuu ja raajat puutuu ja kramppaa. Pahinta on koko ajan ollut se, miten alavatsaa kiristää liki 24/7. Tai no, itse asiassa aivan kaikkein pahinta on kyllä se, miten tää henkinen korttitalo huojuu tuulessa ja entisestä suht skarpista ja kekseliäästä akasta on jäljellä enää pelkät säälin rippeet ja hönö sekoilija, joka käy vähän hitaalla. Aineenvaihdunta? Hormonit? Stressi? Who knows, ehkä en vaan voittanut geenilotossa. Mua itseäni on koko ajan pelottanut eniten lymfaperäiset sairaudet, toisaalta oon myös huolissani munasarjoista (sukuongelmia molemmat). Mutta niin monet kuvat on kuvattu ja testit testattu, eikä mitään oo löytynyt. Jossain kuvissa oli näkynyt selkärangan lievää diskusdegeneraatiota, mutta sitä ei tulosten yhteydessä mainittu mitenkään, joten tulkitsin löydöksen normaaliksi.
Mua suojaa lamaantumiselta ja masentumiselta enimmäkseen se, miten tautisesti pelkään noita tunteita. Mun selviytymismekanismit nojaavat pitkälti mustaan huumoriin, itseironiaan ja sarkasmiin siinä, miten suhtaudun itseeni ja ongelmiini. Onko se tervettä vai epätervettä, sitä en osaa arvioida. Lisäksi jostain selkäytimestä puskee koko ajan käskyjä pyrkiä olemaan sisukas ja urhea. Pitäisi aina vaan kaivaa itsestään lisää ja lisää sitä paljon puhuttua suomalaista sisua, jonka turvin on pärjättävä ja selvittävä. Viime aikoina oon alkanut kyseenalaistaa tämän itselle asetetun pakon pärjätä itsekseen, mutta mitään konkreettisia toimia tämän pärjäämispakon purkamiseksi en ole aloittanut.
Toisaalta olisi aika kivaa, jos unelmat ja realismi voisivat kulkea käsi kädessä - tuntuu, että haluan vaan enemmän ja enemmän elämältäni sitä mukaa, kun ajaudun kauemmas niistä haluamistani jutuista ja tavoitteista. Jo todella pitkään ajatukset ja ainakin 70% keskittymiskyvyn kapasiteetista on pyörinyt mun kehnossa terveydentilassa. Pari vuotta kaikenlaista tutkittiin ja selviteltiin, mutta raudanpuutetta lukuunottamatta mitään ei oikein lopulta selvinnyt. Se vastaanotoilla ravaaminen ja itsensä todistelu monille eri lääkärille oli hiukan kuluttavaa puuhaa, joten oon toistaiseksi lopettanut sen ja todennut, että ehkä helpommalla pääsee, kun yrittää vaan sopeutua. Hyväksyä en voi, että jo alle 30-vuotiaana on alkanut näin jyrkkä alamäki, mutta minkäs teet.
Kaikkihan alkoi siitä, kun aloin lihoa ihan holtittomasti, ja hiljalleen tuli vaikka minkälaista muutakin oiretta ja ongelmaa. Rautakuurin myötä sain aika lyhyessä ajassa pudotettua 10 kiloa pois, mutta ne samat kilot tuli pian tuplana takaisin. Hengitän huonosti, liian äkillisistä liikkeistä humisee päässä, näkö on sumea eikä silmien kuivuuteen auta silmätipatkaan, ääni on käheytynyt, selkään sattuu ja raajat puutuu ja kramppaa. Pahinta on koko ajan ollut se, miten alavatsaa kiristää liki 24/7. Tai no, itse asiassa aivan kaikkein pahinta on kyllä se, miten tää henkinen korttitalo huojuu tuulessa ja entisestä suht skarpista ja kekseliäästä akasta on jäljellä enää pelkät säälin rippeet ja hönö sekoilija, joka käy vähän hitaalla. Aineenvaihdunta? Hormonit? Stressi? Who knows, ehkä en vaan voittanut geenilotossa. Mua itseäni on koko ajan pelottanut eniten lymfaperäiset sairaudet, toisaalta oon myös huolissani munasarjoista (sukuongelmia molemmat). Mutta niin monet kuvat on kuvattu ja testit testattu, eikä mitään oo löytynyt. Jossain kuvissa oli näkynyt selkärangan lievää diskusdegeneraatiota, mutta sitä ei tulosten yhteydessä mainittu mitenkään, joten tulkitsin löydöksen normaaliksi.
Mua suojaa lamaantumiselta ja masentumiselta enimmäkseen se, miten tautisesti pelkään noita tunteita. Mun selviytymismekanismit nojaavat pitkälti mustaan huumoriin, itseironiaan ja sarkasmiin siinä, miten suhtaudun itseeni ja ongelmiini. Onko se tervettä vai epätervettä, sitä en osaa arvioida. Lisäksi jostain selkäytimestä puskee koko ajan käskyjä pyrkiä olemaan sisukas ja urhea. Pitäisi aina vaan kaivaa itsestään lisää ja lisää sitä paljon puhuttua suomalaista sisua, jonka turvin on pärjättävä ja selvittävä. Viime aikoina oon alkanut kyseenalaistaa tämän itselle asetetun pakon pärjätä itsekseen, mutta mitään konkreettisia toimia tämän pärjäämispakon purkamiseksi en ole aloittanut.
Vaikka lähivuosina onkin ollut "vähän" kurjaa terveyden saralla, onneksi moni asia on kuitenkin hyvin, ja edelleen haluaisin elämältäni vielä kaikenlaista. Ehkä juuri se vahva haluaminen auttaa sietämään vaikeita aikoja. Haaveisiin ja tavoitteisiin tähtääminen tai pelkkä niiden ajattelu on kivaa, kutkuttavaa ja motivoivaa. Usein tavoitteella on aika tyypillinen kaava: idea/ajatus --> makustelu ja mielessä pyörittelyt --> puolivakavan harkinnan taso --> suunnitelma keinoista, miten lähestyä tavoitetta --> suunnitelman toteutus --> onnistuminen, epäonnistuminen tai mitä ikinä.
Mun tavanomaisin kompastuskivi on se, kun jämähdän niin helposti vaan suunnittelemaan asioita. Osittain se on varmasti sitä, että usein nautin kaikenlaisesta suunnittelusta ja tykkään rauhassa fiilistellä kaikenlaisia visioita, muuta hallitsevin tekijä on varmasti epäonnistumisen pelko. Törmäsin just yhtenä päivänä mielenkiintoiseen taktiikkaan: "Say to yourself that you always have only one minute to decide. Your choice will be just as good, however it will take much less time." Hehe, osaisinpa joskus suhtautua asioihin noin mutkattomasti ilman, että on pakko jäädä vellomaan jokaiseen risteykseen, joka arjessa tulee vastaan.
Mun tavanomaisin kompastuskivi on se, kun jämähdän niin helposti vaan suunnittelemaan asioita. Osittain se on varmasti sitä, että usein nautin kaikenlaisesta suunnittelusta ja tykkään rauhassa fiilistellä kaikenlaisia visioita, muuta hallitsevin tekijä on varmasti epäonnistumisen pelko. Törmäsin just yhtenä päivänä mielenkiintoiseen taktiikkaan: "Say to yourself that you always have only one minute to decide. Your choice will be just as good, however it will take much less time." Hehe, osaisinpa joskus suhtautua asioihin noin mutkattomasti ilman, että on pakko jäädä vellomaan jokaiseen risteykseen, joka arjessa tulee vastaan.
Nyt seuraa shokkipaljastus: luopuisin luultavasti ihan kaikesta mitä mulla on ja mitä tulevaisuudeltani haluan, jos voisin vaan nappia painamalla saada just nyt heti saman tien lapsen tai vaikka kaksikin moista. Se on mun suurin ja samalla pelottavin haave koko elämässä, vaan ei mitenkään super realistinen tällä hetkellä monestakaan syystä. Siitä asti kun keksin, että kyllä, monen muun tavoin minäkin toivon joskus voivani lisääntyä, aihe on aiheuttanut paljon ahdistusta. En oikein tiedä, voiko tätä vieläkään sanoa varsinaiseksi vauvakuumeeksi, vaikka siltä se varmaan ulkopuoliselle helposti kuulostaa. Eikö vauvakuumeen pitäisi olla sellasta ihanaa haaveilun täyteistä aikaa, jolloin kaikki huomio karkaa ympärillä oleviin lapsiin ja niistä kaikki ovat yks kaks niin ihania, vaikka ne kirkuisivat naamat punaisina ja puklauttelisivat kilpaa kaaressa? Mun koko sielun on lähinnä täyttänyt sairaalloinen pelko siitä, kykeneekö tämä mureneva elimistö ikipäivänä edes tarjoamaan sikiölle yhdeksän kuukauden väliaikaista kotia. Se on jotain, johon omat vaikutusmahdollisuudet ovat aika rajalliset, eikä varmaa tietoa voi saada ennen kuin sitten jonain päivänä sen lopulta tietää, miten kävi. Onhan sitä kaikenlaista hormonitestiä ja vaikka mitä olemassa, mutta usein nekään eivät edusta mitään lopullista totuutta, johon voisi tuudittautua. Tietyt asiat ei vaan ole omissa käsissä.
Vaikka välillä harmittaa ja hävettääkin, miten kehnosti saan potkittua itseäni perseelle omien tavoitteiden ja haaveiden edistämisessä, usein mieltä rauhoittaa kuitenkin sen tiedostaminen, miten mulla on luultavasti loppuelämä aikaa päästä vauhtiin niiden mun monenmoisten projektien kanssa, eikä unelmille oo olemassa yläikärajaa... paitsi että niille lapsille todellakin on biologinen ikärajansa. Voin lähteä opiskelemaan lisää vaikka keski-ikäisenä, eikä maailma katoa ympäriltä, vaikken vielä pari-kolmekymppisenä kävisikään koluamassa joka kolkkaa, mutta lapsenhankinnan kanssa ennemmin tai myöhemmin tulee olemaan liian myöhäistä. En edes halua ajatella sitä vaihtoehtoa, että entäpäs jos oonkin jo nyt pahasti myöhässä.
Tiivistetysti: mulla ei sinänsä ole mitään tosi kipeää oman lapsen kaipuuta juuri nyt, mutta koska lähivuosina on alkanut pelottaa, tuleeko tässä vielä jokin fyysinen romahdustila vastaan, olisi ihan valtavan rauhoittavaa jos lapsen voisi tosta noin vaan taikoa syliinsä, eikä tarvitsisi enää murehtia oman fysiikan todennäköistä mahdollista pettämistä. Mutta koska tää on elämää eikä mitään komediaa, on vaan koitettava sopeutua siihen, että epävarmuus ja pelko on aina jossain määrin läsnä. Välillä vähemmän, välillä niin paljon että tekisi mieli itkeä kippuralla inhoten kehoaan, jonka vangiksi on sattunut syntymään.
Onneksi elämä on lopulta pelkkä jatkumo erilaisia vaiheita, joista jokainen päättyy ajallaan.