Suomalaiset ovat sanontojen mukaan rehellistä ja kateellista kansaa. Rehellisyydessä ei ole mitään vikaa, ja kateellisuuttakin on kehittävää ja ei-niin-kehittävää sorttia, mutta ikävä kyllä nämä finskien kaksi ominaispiirrettä sekoittuvat monesti nimenomaan huonolla tavalla. Kas, meillä on liuta suoraansanojia vapaalla jalalla! Hei sori, en tarkoita pahalla, mutta nyt on pakko sanoa suoraan... Suoraansanojaa ei todellisuudessa kiinnosta paskaakaan, pahoittaako joku mielensä hänen kommentistansa. Tärkeintä on saada oma näkemys sanotuksi. Usein taustalla tuntuu olevan suora tai epäsuora kateus, tai vähintäänkin katkeruus omista epäonnistumisista ja vääristä valinnoista. Syitä on varmasti monia. Kun itsellä ei mene hyvin, ei mene muillakaan! Silmä silmästä, hammas hampaasta...
Mä olin nuorempana temperamenttinen pikku nilkki, joka halutessaan provosoitui mistä tahansa. Saatoin kimpaantua nollasta sataan sekunneissa. En tosin mitenkään julkisesti, vaan niiden lähimmäisten seurassa - yllätys, eikös vaan. 😉 Se oli nuoren lapsekasta kapinaa; piti saada olla vihainen, mutta aina sitä ei osannut purkaa rakentavasti esimerkiksi kirjoittamiseen. Oma mielipide oli ainoa oikea, sillä tiesinhän kaikesta kaiken. Jossain vaiheessa satuin oivaltamaan, ettei näin pötkitä pitkälle. Ei kai kukaan katsele kauaa tyyppiä, jonka seurassa joutuu koko ajan olemaan varpaillaan: mitä jos tulee sanottua jotakin väärää, ja heti on herkkähipiäisen mielensäpahoittajan tulilinja auki? Nykyään pidän kohteliasta etäisyyttä juuri sellaiseen ihmistyyppiin, jota itsekin välillä edustin nuorena.
Mulla on edelleen mielipide kutakuinkin kaikesta, ja monesti ne mielipiteet on kärkkäitä, suorastaan sopimattomia. Kun aihe on sellainen joka saa aivosolut heräämään ja pohtimaan, mitä jokaisen kiven ja kannon alta mahtaa löytyä, voin paasata siitä kuin saarnamies konsanaan. Siihen kun yhdistetään vielä "ripaus" luuytimeen koodattua sarkastisuutta, oon jo aika pulassa. En siksi, että olisin ehdoton näkemyksistäni, vaan siksi että mun oletetaan olevan sitä. Ehkä örmy olemus tekee sen. Kaikenlainen nokkiinsa ottaminen tuntuu olevan ajan suurimpia ilmiöitä, joten aika tarkkaan täytyy harkita, kenelle raaskii puhua suoraan ja avoimesti. Toisinaan tuntuu toimivammalta taktiikalta kierrellä, silotella ja toivoa parasta, että pointti tulee kuitenkin rivien välistä ilmaistua. Individualistinen ajattelu on kovassa nosteessa, ja yhä useammin saa törmätä siihen, ettei yksilön tekemiä valintoja saisi kritisoida tai edes kyseenalaistaa. Ja vaikkei kritiikki tai kyseenalaistaminen edes kohdentuisi tiettyyn ihmiseen tai ryhmään, aina löytyy vähintään joku, joka ottaa roolikseen sijaisloukkaantua muiden puolesta. Moni arkinenkin aihe lähentelee jo tabua, josta on turvallisinta olla suu supussa. Miten tähän on päädytty?
Jos vaikka menen ajokortittomana möläyttämään että olisihan sitä yksityisautoilua hyvä vähentää, ajatellaan helposti että varmaan tuo paskiainen tuomitsee mielessänsä kaikki autoilijat ympäristöä saastuttavina laiskimuksina. Jos mietin ääneen tupakoinnin terveyshaittoja, pidän ihan taatusti itseäni parempana ihmisenä kuin tupruttelijoita. Huonoja esimerkkejä, mutta tulivatpa nyt ensimmäisinä mieleen. Todellisuudessa todella harvoin ajatukset kulkee noin yksioikoisia polkuja. On olemassa monia valintoja, joita en itse tekisi, mutta jos joku toinen tekee, fine. Se ei ole mun asia, en oo kenenkään äiti tai kiinnostunut moraalinvartijan leimasta. Jokaisella on takuulla omat "syntinsä". Maailma on täynnä eriäviä arvoja ja ajatuksia, ja kaikille niille luulisi riittävän tilaa. Eikö olisi tylsää, jos kaikki olisivat aina yhtä ja samaa mieltä kaikesta? On hirveen paljon kiinnostavampaa keskustella tyypin kanssa joka on jopa radikaalisti eri linjoilla, kuin tyypin joka ei ota kantaa mihinkään ja vaan myhäilee ja myötäilee (kuten ite välillä sorrun tekemään). Toki se vasta onkin palkitsevaa, kun yhteinen linja löytyy ja sitä voidaan kehittää vielä eteenpäin; heitellä villejäkin ideoita ja ajatuksia ilmoille ilman pelkoa teilaamisesta. Se on ihan parasta parsaa.
On harvoin fiksua pitää näkemyksistänsä kynsin ja hampain kiinni. Tietysti kannattaa olla perus periaatteita, joiden pohjalta lähtee rakentamaan maailmankatsomustaan, mutta usein on hyvä olla joustava. On paras kuunnella, mitä sanottavaa muilla on, ja jos sanomisissa on mukana järjen hiven, omien ajatusten voi aivan hyvin antaa mukautua uuden, perustellun tiedon valossa. Ei siinä ole mitään noloa, jos käsitykset ja mielipiteet muuttuvat. Vanha viisaus sanoo, ettei ihminen tule koskaan valmiiksi, mutta silti niin uskomattoman monet meistä jumittuvat vanhoihin näkemyksiinsä! Että kun oon kerran päättänyt olla tätä mieltä, kantaa ei missään nimessä voi pyörtää. Tällaista ajattelun jäykkyyttä on vaikea ymmärtää.
En oo aina sosiaalisesti kovin hienostunut naikkonen jäätymisteni ja mutinoideni kanssa. Se mulle on kuitenkin iskostunut selkärankaan, että jos ei ole toisesta kerta kaikkiaan mitään hyvää sanottavaa, on yleensä paras pitää turpavärkki ummessa. Jos tekee mieli avautua jostain epäkohdasta, pyrin ensin miettimään onko se ihan oikeasti sellainen asia, josta on elintärkeää älähtää vähän ääneen, vai oonko kenties itse noussut väärällä jalalla sängystä? Jos tilanteeseen ei ole selkeää ratkaisua, voinko miettiä yön yli ja ottaa asian puheeksi huomenna tai ensi viikolla? Tosin riskinä on, että jos miettii yön yli, lähinnä vaan menettää ne yöunensa. 😁 Valitettavasti oon onnistunut vetämään taipumukseni jahkailla niin pitkälle, että sitä voisi sanoa jo jossain määrin negatiiviseksi piirteeksi.
Pyrin olemaan oman elämäni buddha, joka ei hermostu julkisesti ikinä mistään. Pinna venyy usein, mutta se on mun oma tietoinen valinta. Rehellisesti sanottuna yhdet parhaista kikseistä irtoaa silloin, kun mietin jonkun viheliään tilanteen jälkeen että hähää, tietysti äsken olisin voinut alkaa kiukutella ja hyppiä tasajalkaa kuin pikkulapsi, mutta hillitsimpä hienosti turhan tunteenpurkauksen. Henkiset aplodit itselleni. Toisaalta pinnalla on rajansa, ja jossain vaiheessa se katkeaa paukahtaen. Se on tuhoisaa niin oman itsen kuin muidenkin kannalta. Ei pitäisi "syödä paskaa" kuten J asian ilmaisee. Vaikka sillä tarkoittaakin pelkkää hyvää, kun välttää sanomasta ikäviä juttuja ääneen, lopputulos on useimmiten ihan jotain muuta kuin mihin toivoi päätyvänsä. Siinä ei polteta siltaa hiljalleen, vaan se räjäytetään kerralla maantasalle.
Lukuisien tutkimusten valossa negatiivisuus sairastuttaa, joten välttelen sitä parhaani mukaan. Skeptinen ja kyseenalaistava saa ja pitääkin olla, se menee realismin piikkiin, mutta negatiivisuus on myrkyllistä niin ihmiselle itselleen kuin kaikille ympärillä olijoille. Negatiivinen "state of mind" altistaa myös epätoivottujen asenteiden muodostumiselle. Tiedättehän, kun joku tyyppi oikein ärsyttää, yhtä äkkiä kaikki mitä hän tekee, on mielestäsi aivan väärin. Jos hän onnistuu, se on tuuria tai kyseenalaisilla tavoilla saavutettu. Jos huomaan että omassa mielessäni alkaa muodostua asenne jotakin ihmistä kohtaan, pyrin formatoimaan ajatukset ja aloittamaan alusta. En tietty voi aloittaa täysin puhtaalta pöydältä ja kätellä ihmistä uutena tuttavuutena, mutta voin mielessäni päättää että nyt tälle tyypille pitää antaa uudet mahkut. Joskus mahdollisuuksia tarvitaan useita, ennen kuin yhteinen sävel löytyy. Ennen muuta on itse tietoisesti päätettävä, että nyt ne jo muodostuneet nuivat asenteet tulee heittää roskikseen.
Tietty siinä vaiheessa kun niitä uusia mahkuja on antanut jo niin monia, ettei enää pysy laskuissa mukana, on aika harkita sitä touhun järkevyyttä. Joitakin ihmisiä ei oo tarkotettu kulkemaan samaa polkua. Oon sisäistänyt tämän vasta aivan lähivuosina. On raskasta ensin luottaa johonkin tyyppiin ja sitten todeta, ettei tästä nyt perkele mitään tule. Toinen on mukava niin pitkään kuin itse myötäilee ja joustaa - vaikkei näin tapahtuisi toisin päin. On vaikeaa haalia ympärillensä sellaista seuraa, jonka uskoo kestävän myös niitä ei-niin-mairittelevia ajatuksia, jotka olisi kuitenkin tulevaisuuden kannalta parempi sanoa ääneen. Yllättävän iso osa ihmisistä ei osaa ottaa vastaan kritiikkiä. Puolustuskantailu alkaa sekunneissa; niin mutta kun... Menee itellänikin herkästi kommentit tunteisiin, varsinkin jos peliin on pistänyt aikansa lisäksi myös ripauksen omaa sielua. Yritän kuitenkin suhtautua palautteeseen niin, että ilman sitä on vaikea kehittyä. Monesti ulkopuolinen näkemys auttaa hahmottamaan, mitä kannattaa hioa. Joskus niitä näkemyksiä pitää kuunnella useamman kerran ja läpeensä perusteltuina, ennen kuin ne menevät perille. 😊
On tietysti olemassa palautetta ja "palautetta". Siinä missä jollekin hermoheikolle on hankalaa ottaa minkäänlaisia poikittaisia kommentteja vastaan, toiset jakelee niitä ihan työksensä. Kritiikkiä pitää antaa ikään kuin periaatteesta! Ellei luontevasti löydy pahaa sanottavaa, niin kyllä nyt jostakin epäoleellisesta yksityiskohdasta täytyy vängätä. Oppivatpahan muut olemaan, kun on aina se, jonka täytyy saada sanottua se viimeinen sana. Periaatevänkääminen on toimiva tapa ampua leijujat alas pilvilinnoistaan ja tappaa tekemisen ilo. Hurraa yhteishengelle.
Haluaisin ajatella, että harva omaksuu ikävän ihmisen roolin ihan vain huvikseen, ikään kuin harrastelupohjalta. Mieluummin uskon, että muita jatkuvasti lyttäävällä on itsellänsä paha olla. Usein se tuntuu olevan sitä, että se toinen on vähän hukassa. Meneillään voi olla stressaava tilanne tai raskas ajanjakso, tai kenties tulevaisuudelta puuttuu suuntaviivat. Ehkä menneisyydessä väijyy jokin mörkö, joka on jäänyt käsittelemättä. Ja kun asiat menevät tarpeeksi pitkään päin helvettiä, kyllä siinä saa tehdä töitä itsensä kanssa, ettei katkeroituisi, jos vaikka suhteet kariutuvat aina vaan, sairastuu, koira kuolee, työpaikka menee alta ja velkakierre alkaa. Ihmiskohtaloita on monenlaisia, eikä äsken kuvattu ole mitenkään poikkeuksellinen tai kaukaa haettu skenaario. Sellaista sattuu. Saa olla aika vahva, että paskatrombissa pystyy ajattelemaan kaikesta huolimatta positiivisesti. Siihen tarvitaan oman ajatustyön ohella tukea ihmisiltä, jotka kuuntelee. Jos sitä ei ole tarjolla, portti mulkkuuden mutkikkaalle tielle on auki.
Mua on aina ollut helppo muiluttaa. En pidä itseäni sinisilmäisenä - kyllä todellisen huijarin tunnistaa kun sellaiseen törmää. Koen maailman ajoittain pahana paikkana, mutta ympärillä olevista ihmisistä haluan uskoa pääsääntöisesti hyvää. Se piirre ajaa mut toistuvasti ongelmiin. Kilttiä nössykkää joka ei uskalla pistää hanttiin, on helppo pitää pelinappulana. Tunnistan kyllä tilanteet joissa yritetään höynäyttää, mutta harmillisen harvoin reagoin kuten olisi järkevää: sanomalla kiitos ei. Ikävissä ja hankaloissa tyypeissä on myös haastetta, joita tämä jääräpää rakastaa. Kerjään verta nenästäni, kun annan kaikenlaisten kieroilijoiden kiehtoa itseäni. Kuvittelen olevani niin taitava, että ajan myötä pystyn puhumaan ikävästi käyttäytyvälle ihmiselle järkeä päähän ja luennoimaan tälle vaivihkaa empatian tärkeydestä, mutta eipä se yleensä mene niin. Muutos lähtee aina lopulta itsestä, ja jos ei halua muuttua, siinä ei auta jonkun jästipäisen introverttihihhulin jupinat.
Maailma muuttuu, kannattaa ehdottomasti muuttua mukana. Tai vähintäänkin mukautua; hyväksyä että ennen oli ennen ja nyt on nyt. Huominen on tuntematonta tulevaisuutta. Se, ottaako sen mahdollisuutena vai uhkana, on itsestä kiinni. Omaa ajatusmaailmaa voi työstää eteenpäin, mutta ensin pitää tiedostaa syyt, miksi nyt ajattelee niin kuin ajattelee. Täytyy ottaa kärpänen katossa -perspektiivi omaan toimintaansa; asettua itsensä ulkopuolelle ja tarkastella sitä objektiivisesti. Olisiko kivaa olla tekemisissä tommosen tyypin kanssa? Jos jostain syystä ei, mitähän tulisi muuttaa? Sitten pitää vaan askel askeleelta ryhtyä sellaseksi, jollainen haluaisi olla. Se unelmaminä on todennäköisesti ihan hyvä tyyppi! Harva meistä kuitenkaan haaveilee olevansa rasittava kusipää, joka aiheuttaa muille henkistä pahaa oloa.
Mutta koska tätä sananvapautta piisaa, kannattaa tietysti tässä vaiheessa ottaa vähän takapakkia. Things change, doesn't mean they get better. Näin tuumaa eräs fiktiivinen lääkäri yhdessä 2000-luvun suosituimmassa tv-sarjassa. Läheskään aina muutos ei tapahdu parempaan suuntaan. Hölmöin virhe minkä voi tehdä, on se että alkaa muutoksesta unelmoidessa säntäillä päättömästi, eikä tee kunnollisia suunnitelmia. Löpöä kuluu kun ajelee kylällä ristiin rastiin, vaikka järkeilemällä pääsisi pitkän pätkän suoraan kohti huippua. Sama koskee ihmisen energiaa. Se kannattaa kanavoida fiksusti. Impulssien varassa tehdyt intuitiiviset valinnat on joskus okei, mutta yleensä asiat menee parhaiten putkeen, kun niiden pohjalla on huolellinen suunnitelma. Juosten kusten puuhastelulla ei saavuta suuria. Siksi on parempi siirtää muutosta myöhemmäksi, kunnes ehtii oikeasti paneutua siihen. Ja ennen muuta, kunnes aihe oikeasti kiinnostaa ja saa innostumaan. Jos intopiikkiä ei näy lainkaan, ehkä kannattaa miettiä ihan uutta suunnitelmaa. Jos ei itse innostu projekteistaan, ei innostu kukaan muukaan.
Eihän hidastempoinen harkitsevaisuus oikein sovi kaikki-heti-just-nyt maailmaamme, jossa elämme. Huomaan monesti vähän uupuvani, kun ympäristö huokuu impulsiivisuutta, improvisointia ja sponttaaneja tekoja. Kovimmat poukkoilijat eivät tunnu edes tietävän, mitä oikeasti haluavat tai mihin pitäisi tähdätä. Kaikkea on kokeiltava, ja "jokapaikanhöylä" on täysin ansaittu lisänimi. Taustalla lymyävä epävarmuus purkautuu helposti sellaisiin tyyppeihin, jotka eivät lähde mukaan poukkoiluun - he tiedostavat liiankin hyvin, missä menevät ja miten asioiden pitäisi mennä. Mulla ei ole harmainta aavistustakaan mihin mä ja elämäni ollaan menossa, mutta sen tiedän että tykkään suunnitella, enkä heittäytyä rotkoon ex tempore koska just nyt se sattuu tuntumaan tosi hyvältä idealta.
Kanssaihmisissä arvostan eniten määrätietoista, rauhallista ja ennen muuta tasaista luonteenlaatua. Pelkään sinne tänne säntäileviä hetkessä eläjiä, joista ei ikinä voi tietää, mitä seuraavaksi on luvassa. Taistele tai pakene -vaihde aktivoituu aivoissa, kortisoli kohisee korvissa. Lamaannun ja toimintakapasiteetti putoaa 90% normaalista. Nuudun ja lopulta väsyn täysin. Niinpä ei auta kuin avata omia ahdistumisen aiheitaan, tai vaihtoehtoisesti ottaa pientä väliä. Kun on kutakuinkin sujut itsensä kanssa, on mahdollista oppia tasapainoilemaan monenlaisten ihmisten kanssa. On äärettömän iso rikkaus, kun ympärillä on erilaisia persoonia laidasta laitaan. Olisi kamalaa huomata hengaavansa lähinnä itsensä kaltaisten kanssa. Tykkään sillisalaateista, joissa on kaikenikäisiä ja eri lähtökohdista tulevia. Siispä pysyköön pienet piirini jatkossakin sellaisina! Siinä on kelpo aihio virkistävälle ajatustenvaihdolle, joka ei ole liian kaavoihin kangistunutta, saati elitististä. Elitistinen "mä ja mun kaverit" -ajattelu jos jokin on haitallista, sillä silloin usein sulkee silmänsä siltä faktalta, että me ihmiset eletään kukin aika erilaisissa todellisuuksissa. Jonkun arkisin asia voi edustaa toiselle once in a lifetime -kokemusta. Kapeakatseisuus pilaa parhaatkin jutut. Ei aleta sille linjalle, vaan koitetaan ymmärtää ja suvaita. Kaikkea muuta paitsi paskaa. Paskaa ei tartte sietää, saati hyväksyä.
Oliskohan tää tässä?
