No niin, tähän mennessä on 38 kiloa lähtenyt painoa pois. Ja
vieläkin jatkuu! Kuvittelisin olevani loppuvuoteen mennessä aikalailla tavoitepainossani, jos nyt vaan mielenkiinto ei liiaksi herpaannu. Kesä ei todellakaan mennyt aivan suunnitellusti, mutta toisaalta oli ehkä vähän dorkaa ylipäätään laatia mitään kummempia suunnitelmia hellekauden ajaksi - kyllähän lämpimistä päivistä kuuluu nauttia koko pitkän, synkän ja kylmän kaamoksen edestä! ;) Ja niin teinkin; ei varmaan mennyt päivääkään ilman jonkin sortin jäätelöä hahah. Syksyn kynnyksellä aloin taas pikkuhiljaa tsempata ja nyt koen jo päässeeni kunnolla takaisin "ruotuun". Oon pitkään ajatellut että kertoilisin vähän enemmänkin laihduttelustani ja siihen liittyvistä fiiliksistä, ja tässä nyt olisi sellaista postausta. Aika pitkä teksti taitaa tulla, sorry!
Ensinnäkin, mä koen että henkistä puolta lukuunottamatta laihtuminen on ollut suorastaan naurettavan helppoa sen jälkeen kun kerran on päässyt kunnolla vauhtiin. Alkuun pääsy on vaikein vaihe! Mulla siihen meni sellaiset 14 vuotta. :D Usein se sinnikkyys kuitenkin lopulta palkitaan, onneksi. Rehellisesti sanottuna, valtaosan ajasta mä en edes koe että olisin jollain "dieetillä". Mulla on koko ajan ollut käytössä Kalorilaskuri -palvelu, ja sen avulla sapuskat ja liikunnat on erittäin helppoa sumplia niin, että pysyn kalorivajetavoitteessani. Jos haluun syödä jotakin rasvaisempaa ruokaa lämpimällä aterialla, syön sitten aamu- ja iltapalalla kevyemmin ja/tai teen pidemmän lenkin. That's all it takes! Mulla oli pitkään tavoitteena 1000 kalorin päivävaje, joka on toki paljon, mutta tuntui täysin sopivalta ja helposti saavutettavalta. Nyt kun oon enää muutaman hassun kilon päässä normaalipainon ylärajasta, oon kuitenkin päättänyt vähän hidastaa vauhtia ja oon tyytyväinen n. 600-800 kalorin vajeeseen. Viikonloput menee sillä periaatteella, että kunhan nyt ei pahasti menisi yli kulutuksen.
Liki 40 kilon pudotuksen aikana on tapahtunut monia pieniä ja suuria asioita, jotka omalta osaltaan ovat aina motivoineet jatkamaan laihdutusta. Ensinnäkin, askel nousee niin hemmetin kevyesti nykyään! Itse asiassa niin kevyesti, että useammin kuin kerran oon meinannut kompastua talon portaissa omiin kinttuihini kun ne on meinanneet mennä solmuun. Älkää kysykö, en tiedä itsekään miten sellainen on mahdollista :D Yläasteen alussa alkanut jokakeväinen riesa, mystinen pohjekipu/penikkatauti, ei tehnyt comebackia tänä vuonna. Loppukeväästä oli kyllä pientä yritystä kun pohkeet olivat ihan jäätävän kireät ja jumissa, mutta viikon lenkkeilytauko onneksi auttoi asiaan. Laihtumisen ohella luulen apua olleen myös ylipronaatioon tarkoitetuista lenkkareista. Niken Zoom Structuret ja Lunareclipset on mun parhaimmat kenkäostokset
ikinä. Ostin itseasiassa just uudet pinkit Zoomit, hups...
Siinä missä vaakasuunnassa oon jossain määrin kaventunut, pystysuunnassa oon peräti vähän kasvanut! Kolmisen senttiä on tullut lisää pituutta, ja tän hetkinen pituus on reilut 177 cm. Tuntuu aika hauskalta ja jännältä olla jo lähempänä 180 cm:ää kuin 170 cm:ää. Toivottavasti loppuja liikakiloja dropatessa olemus suoristuu vielä lisääkin, hih. "Kasvun" myötä oon kyllä tajunnut myös sen, miten järkyttävän paska ryhti mulla on, sillä parikin tyyppiä on ollut vähän ihmeissään mun senttimääräisen pituuden kuullessaan - ai, ootko sä niinkin pitkä. Oon alkanut kiinnittää huomiota tuohon ryhtiasiaan enemmän, ja ikävä kyllä todella helpostihan sitä tulee kuljettua olkapäät aivan lysyssä. Peilin edessä on tullut koettua oivalluksia siitä, miten hemmetisti korkeammalle se päälaki kohoaa kun malttaa kunnolla suoristaa itsensä... Pientä kehitystä on sentään havaittavissa, sillä nykyään alitajunta käskyttää moneen otteeseen päivästä seisomaan selkä suorana perhana.
Se on mahtavaa kun jokin "motivaatiovaate" joka ei ole koskaan (edes ostohetkellä...) mahtunut päälle, jää liian isoksi ja sen voi laittaa myyntiin tai antaa eteenpäin jollekin toiselle. Pärstäkertoimen pinta-alan pienenemisen myötä oon huomannut kosteusvoidetuubin sisällön riittävän aavistuksen pidemmäksi aikaa käytössä. Nyt mulla on ihan vaan Erisania, mutta tätä seikkaa arvostaisi varmasti siinä tapauksessa jos kaapissa lymyilisi jokin 666 euroa maksava superduper seerumi. ;) Oi kyllä, suuria ovat mun ilonaiheet.
Vaan enpä olisi reilu vuosi sitten - urakan alussa - uskonut, että laihtuminen nostattaa pintaan myös negatiivisia tunteita. Kun hymyilen, mun silmät ei omasta mielestäni näytä enää yhtä iloisilta kuin ennen. Se ei johdu siitä ettenkö nykyään olisi yhtä onnellinen kuin ennen, päin vastoin, oon paljon tyytyväisempi elämääni tällä hetkellä. En oo tähän keksinyt parempaa selitystä kuin yksinkertaisesti sen, ettei mun silmien alla enää oo niitä samoja hamsterin muhkeita poskipusseja, jotka mulla on oikeastaan koko elämäni ajan ollut. :D Naamataulun lievä kaventuminen on saanut mut kiinnittämään tarpeettoman paljon huomiota kalliomaisen korkeaan otsaani ja jopa nenääni: se näyttää kamalan suurelta ja hölmön malliselta. Näytän nenäkkäältä näsäviisastelijalta! Toisaalta kuuleman mukaan juuri sellainen oonkin tuon tuosta, joten ehkä nokkani sopii mulle kuin nenä päähän - kirjaimellisesti.
Kaikista eniten totuttelua on vaatineet selkeämmin näkyviin tupsahtaneet luut ranteissa, nilkoissa ja etenkin kaulan alla. Nyt 22-vuotiaana, mulla on ensimmäistä kertaa elämässäni näkyvät solisluut! Oon potenut jopa kepeää solisluukateutta vuosikausia, sillä mun mielestä selvästi erottuvat solisluut ovat äärettömän kaunis ominaisuus. Muilla ihmisillä. En jaksa edes esittää yllättynyttä, kun mulla on ollut pieniä vaikeuksia tulla sinuiksi omieni kanssa. Ne on jotenkin ällöttävät ja... luisevat
(no shit sherlock?). En oo oikein ikinä osannut käyttää huiveja ja kaulaliinoja muuten kuin talvella olosuhteiden pakosta, mutta viime keväänä huivit tulivat tutuiksi kun välillä halusin vaan piilottaa inhat solisluuni sellaisten alle. Kesän ja korkeuksiin kohonneiden lämpöasteiden myötä tajusin toki luovuttaa, ja sittemmin oon yrittänyt tulla luideni kanssa toimeen. Enää en oikeastaan kiinnitä mitään huomiota niihin.
Aiemmin mun ei tarvinnut miltei koskaan todistella ikääni missään, mutta nyt multa kysytään useammin papereita näytille. Saan myös silloin tällöin ihan kivannäköisiltä miehiltä huomiota, mikä on täysin uutta mulle - tuhtina typykkänä olin näkymätön kaikille muille paitsi baarin keski-ikäisille räkäkännissä oleville "herrasmiehille"... Aluksi ajattelin että hei jee, täähän on hienoa, mutta sitten skeptinen puoli otti vallan ja aloin lähinnä harmistua kaikenlaisesta flirtistä sun muusta. En osaa olla otettu sellaisesta, koska tiedän ettei samat tyypit olisi edes vilkaisseet muhun päin vielä vuosi takaperin. Vastustan ajatusta että vaa'an lukema määrittelisi mun ihmisarvoa, enkä pidä ajatuksesta että joku lähestyy mua kohentuneen ulkonäön perusteella. Mua ällöttää kaikenlainen pinnallisuus ihmissuhteissa; jos tykkään ihmisen ajatuksista ja persoonasta, alan sen myötä automaattisesti pitää häntä myös ulkoisesti komeana/kauniina, vastasi hänen olemuksensa yleisiä komeus-/kauneuskäsityksiä tai ei. Mun on mahdotonta samaistua siihen että ensin tykästytään pärstäkertoimeen ja sen perusteella aletaan ottaa selvää, mitä siellä naamarin takana liikkuu. Vaikka niinhän se yleensä taitaa mennä, jos kykenee edes jonkin asteiseen normaaliuteen. ;D Tiedostan että tässä kohtaa mulla itselläni olisi aihetta jokusen suojamuurin ja ennakkoluulon murtamiseen. Kaikki ajallaan.
Vaikka suurin osa lähipiiristä ja muista tutuista on ollut todella ihania ja kannustavia tän "projektin" aikana, tulee kuitenkin toisinaan sellainen tunne ikäänkuin kuuluisi pyydellä anteeksi onnistumistansa. Silleen voi, olen kyllä äärimmäisen pahoillani siitä että oon valtaosan elämästäni (ainakin 7-vuotiaasta asti) haaveillut normaalikokoisuudesta, ja nyt 22-vuotiaana vihdoinkin alan lähestyä tavoitettani. Mahdun nyt farkkuihin, jotka mun kummitäti osti mulle ollessani ala-asteen kutosella. Silloin back in the days 2003 en käyttänyt kyseisiä farkkuja kuin jokusen kerran, sillä ne kiristivät auttamattomasti liikaa. Valitsin nimittäin kaupassa liian pienen koon - näyttäessäni farkkuja äidille ja kummille vedin vatsaa sisään ja väitin niiden olevan täysin sopivat. Itselleni uskottelin optimistisesti, että tottakai mä saan muutamia kiloja pudotettua jotta uudet hienot Onlyt mahtuisivat paremmin päälle. No, täysin päinvastoin kävi.
Joskus tuntuu kuin mun onnistuminen olisi pois joltakin toiselta, ja se turhauttaa. Välillä myös tulee hieman syyllistetty olo, jos en osta kaupasta muodon vuoksi jotain Fazun suklaapatukkaa kun muutkin tekee niin. Se että nykyään osaan
(halutessani) elää äärimmäisen itsekurin alla ja syödä päivän aikana gramman tarkkuudella sen, mitä oon suunnitellutkin, ei tarkoita sitä että mua pätkän vertaa jaksaisi kiinnostaa toisten ihmisten syömiset, saati sitten ostoskorien sisällön stalkkaaminen. Hei, mulla on oma elämä ja tavoitteet joihin keskittyä, enkä saa mitään kiksejä siitä että arvostelisin muiden tekemisiä ja valintoja! Toisaalta, odotan samaa myös muilta, enkä halua kuulla tyhmiä kommentteja silloin kun päätän pitää herkkuhetken - aivan sama vaikka se ajoittuisi keskelle viikkoa ja niitä hetkiä olisi yhden sijaan useampi oikein kunnon sarjatulella tykitettynä. Oon pari kertaa ollut tilanteessa, jossa toiset on syöneet jotain hyvää ja kun mäkin oon päättänyt että on ihan jees pikkusen possuilla, on lentänyt kommenttia "
kantsiiks sun ottaa ettei kalorit mee yli?" ja "
ai, aiotko säkin syödä?". Jumalauta, ihan uskomatonta. Tuollaisissa tilanteissa tekisi mieli antaa itsensä provosoitua oikein olan takaa ja mättää ääntä kohden pussillinen sipsejä, levy suklaata ja purkillinen jätskiä, ihan vaan koska YES I CAN. Onneksi oon iän karttuessa hitusen jo oppinut, milloin höpsöt, mukamas läpällä heitetyt kommentit kannattaa jättää omaan arvoonsa.
Viime keväänä mun elämässä alkoi hieman synkempi kausi, jolloin koin jatkuvalla syötöllä ihan jäätäviä itsekriittisyyspuuskia. Oli oikeasti päiviä, kun ei tehnyt mieli lähteä ovesta ulos mihinkään kun peilikuva ärsytti niin hemmetisti eikä mitkään vaatteet tuntuneet imartelevan. Tuollainen "käänne" tuli yllätyksenä, sillä odotin tietysti aivan päinvastaista reaktiota kun aloin pudottaa painoa. Vietin naurettavia aikoja peilin edessä, en kehdannut hakea postia tai viedä roskia meikittömänä, häpesin ostaa sipsejä tai jäätelöä
(viikonloppua varten), ja mun päivä meni helposti pilalle jos kadulla joku vastaantulija sattui vähänkin naurahtamaan, mulkaisemaan tai katsomaan "väärin". Olin ihan sairaalloisen itsetietoinen, mikä oli elämänlaadun suhteen aika paska homma. Kevääseen mahtui kymmenien kilojen pudotuksen ohella myös muutama suuri pettymys, joten olettaisin hetkellisen itsekriittisyyden johtuneen kaikkien isojen muutosten yhteisvaikutuksesta. Kesällä järki muutti takaisin pääkoppaan ja rauhoituin. :)
Vaikka oonkin selättänyt överiksi paisuneen itsekriittisyyden, oma peilikuva aiheuttaa edelleen epävarmuutta ajoittain. Mutta niinhän se menee
(lähes) kaikilla, right? Tavallaan laihdutuksen mukanaan tuoma epävarmuus ja ulkonäköahdistus tuntuu välillä hämmentävältä, kun en kuitenkaan koskaan oo pitänyt jo aiemmin tekstissä mainittua pinnallisuutta erityisen suuressa arvossa. Joillekin tää on ehkä yllätys; mähän tunnetusti tykkään shoppailla ja haaveilen massiivisesta laukkukokoelmasta. Mutta vaatteet, asusteet sun muut härpäkkeet on aina merkinneet mulle ainoastaan keinoa ilmaista itseään ja persoonaansa, ei yhtään mitään muuta. Turhamaisuus ja pinnallisuus ovat mielestäni kaksi täysin eri asiaa: turhamaisuus edustaa mulle kevyttä hömppää, kun taas ihmisten tuomitseminen ja arvottaminen pelkän ulkonäön perusteella on mun mielestä sitä aitoa, pahinta pinnallisuutta. En koe paremmuuden tunnetta jos kassajonossa edellä oleva asiaskas on mua tuhdimmassa kunnossa, ja musta on vähän kiusallista jos vaikka ns. juoruillessa keskustelu ajautuu jonkun ulkonäköön tai tyyliin liittyvien seikkojen vatvomiseen. Tulee sellainen fiilis että eikö ihmisillä hemmetti oo parempaa tekemistä kuin ihmetellä muiden kiloja, hiuksia, finnejä tai vaatevalintoja. Tällaisten asioiden suhteen mun ajatusmaailmassa on tapahtunut suurin muutos viimeisen vuoden aikana; oon löytänyt tietynlaisen rauhan itseni kanssa ja sen myötä ei ole lainkaan ollut kiinnostusta negatiivissävytteistä jauhamista kohtaan. Mutta siinä missä oon oppinut olemaan myötämielisempi ja "lempeämpi" muita kohtaan, oon ottanut ankaramman ja tuomitsevamman linjan omalle kohdalleni. Blah, ehkä se balanssi joskus löytyy.
Onnekseni kuitekin oon kuullut ja lukenut vastaavia kokemuksia muilta painoa pudottavilta/pudottaneilta, joten yritän suhtautua tähän tilanteeseen normaalina ja ennen kaikkea ajan myötä ohi menevänä ilmiönä. Enköhän mäkin vielä päihitä epävarmuuteni ja ajoittaiset hölmöt ajatukseni, viimeistään sitten kun projekti tulee tiensä päätökseen. Muutokset elämässä tunnetusti sekoittaa pakan lisäksi myös pääkoppaa. ;) Väittäisin että laihdutus testaa ihmistä ehdottomasti enemmän henkisesti kuin fyysisesti. Mä tosin en oo kertaakaan raahannut ruhoani salille, joten ehkä oon väärä tyyppi näin toteamaan, mutta yllättävän paljon ajatuksia laidasta laitaan on herännyt kilomäärän pienentyessä. En missään nimessä menisi suosittelemaan
(suurta) painonpudotusta hektisessä aikataulussa ihmiselle, jonka elämässä on jo muutoinkin stressaava hetki meneillään. Aikaa täytyy jäädä syömisten ja liikunnan sumplimisen lisäksi myös ajatusten käsittelyyn. :)
Joku ehkä ihmetteli tekstiä lukiessa, että no miksi hitossa mä sitten oon päästänyt itseni noin valtavasti läskistymään. Osittain vika on varmasti ollut vanhoissa elämäntavoissa, mutta myös kilpirauhasen vajaatoiminnalla on ollut osansa ja arpansa asiaan. Lapsesta asti lihoin jopa kymmenen kilon vuosivauhtia, kunnes 18-vuotiaana mulla todettiin parin mutkan kautta vajaatoiminta ja sain tyroksiinireseptin. Lihominen loppui kuin seinään, mutta vierähti muutama vuosi ennen kuin sain aikaiseksi alkaa hankkiutua niistä kertyneistä kiloista eroon. Ehdottomasti kehtaan julistaa olevani jo voiton puolella, reilusti! Saattaa olla että joskus tulevaisuudessa kirjoitan myös kilpparin vajaatoiminnasta lisää, aihe kun varmasti koskettaa monia, mutta vääjäämättä siitä tulisi ehkä jopa henkilökohtaisin postaukseni ikinä... nähtäväksi jääköön, tuleeko sellaista joskus julkaistua.