Party like it's not 2020

IMG-0800  
Looooong time no see! Tässähän on parisen kuukautta vierähtänyt edellisestä postauksesta, hupsistaheijaa. Pitkästä aikaa ajattelin höpötellä vähän deepimpää shittiä ja kevyesti myös "wrapata" vuoden 2020, joten jos kilometritekstit eivät kiinnosta tai niille ei ole aikaa, klikkaa ittes vaikka YouTubeen ja katsele trendaavia kissavideoita. Oui?

Kaikkihan ovat edes kerran elämässään törmänneet sanontaan "Got 99 problems but a bitch ain't one?". No, mun oma versio vois hyvin olla "Got 99 problems but covid-19 ain't one". Koetteli nimittäin pikkusen stressinsietokykyä viime vuonna tämä #lyfe. 😝 Jos ennen vuotta 2020 murhetta aiheutti enimmäkseen oma fyysinen romahdustila, niin viime vuonna sille ei enää edes hirveästi jaksanut uhrata ajatusta, kun oli vaihteeksi vähän muutakin mielessä. Isompia ja tärkeämpiä asioita kuin oma turvonnut olemus. En viitsi blogiin sen kummemmin näitä kokemuksia ja kohtaloita eritellä, mutta siis ei juku, miten on edes mahdollista, että kerta kaikkiaan kaikki kuviteltavissa oleva kurjuus kulminoituu kompaktiin yhden 365 päivän pakettiin? Viime vuonna tapahtui koko ajan kaikkea sen sorttista ikävää, mihin itsellä ei ollut mitään vaikutusvaltaa. Oli jatkuvasti sellainen tunne, ettei elämästä ja sen tapahtumista saa minkäänlaista otetta. Ongelmia ja murheita vaan vyöryi päälle kuin laavaa tulivuoresta.

Ja joo joo: jos ei voi vaikuttaa itse tilanteeseen, niin voi sentään pyrkiä vaikuttamaan omaan ajatteluunsa ja suhtautumiseensa. Siihen, miten vastaanottaa kaiken sen, mitä vastaan tulee. Positiivisen kautta, asennekysymyksiä vaan. Lässytilää. Mä koen olevani perusluonteeltani semmonen varauksellisen positiivinen hyypiö. Ulospäin vaikutelma on luultavasti aika apaattinen, kömpelö ja tympeäkin, introvertti jääpalikka kun olen, mutta kyllä mä pinnan alla otan kaiken saamani vastaan useimmiten ihan tyytyväisen välittömästi; eihän tässä iässä jaksa enää kovin pienestä harmistua. Siis yleensä, normaaleissa olosuhteissa. Yksi ärsyttäviä seikkoja viime vuodessa oli, millainen ihminen musta alkoi tulla stressin ja ahdistuksen seurauksena. Sellainen hymytön katkera kanttura, jota en tunnista itsekseni ollenkaan. On tylsää kokea, miten oma olemus jotenkin vaan murenee, ja sitten sitä on vaan kuin marsu juoksupyörässä 24/7. Väsyttää, ei jaksa mitään ylimääräistä, ei tapaa kavereita tai pidä edes somessa yhteyttä keneenkään. On vaan tasaisesti kevyen vittuuntunut, sosiaalisesti poikkeuksellisen kankea ja koko ajan vaan hölmöilemässä ja hönöilemässä. Ja ei helkkari, miten voikaan muistikapasiteetti laskea yhden vuoden aikana niin roimasti? Jos joskus oon kuvitellut olevani edes normaalin skarppi, niin nyt siitä akasta ei kyllä ole rippeitäkään jäljellä. Tuntuu pahalta olla alle 30 ja ajoittain ihan tillintallin muistinsa kanssa.
  IMG-0798  
Tässä vaiheessa tuntuu, että elämässä ainoa oikeasti pysyvä asia on sarkasmikiikarit. Sarkasmikiikarit tuntuvat pitävän mut tiukasti kiinni elämässä, tuli vastaan ihan mitä tahansa. Mulla on sellanen tosi vahva perstuntuma, että selviän kaikesta, vaikka se kaikki menisikin välillä päin hevonhelvettiä ja vaikka joskus olisinkin täysin hukassa. Uskon omaan tulevaisuuteni silloinkin, kun en usko siihen pätkän vertaa. On hassua, millaisia puolustusmekanismeja ihminen voi itselleen kehittää. Lähes koko aikuisikäni oon ollut suorastaan symbioosissa mustan huumorin ja sarkasmin sekaisen elämänkatsomuksen kanssa. Tää taisi alkaa joskus silloin, kun nuorena opiskeluaikoina mulla todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta ja sain siihen lääkityksen, joka oli tärkeä ja käänteentekevä hetki mun elämässä. Ennen diagnoosia uiskentelin tosi synkissä vesissä ja välillä jopa yhdessä äidin kanssa itkettiin mun itsetuhoisia ajatuksia, jotka oli tosi pelottavia, lamaannuttavia ja ennen muuta hämmentäviä - ei mulla ollut yhtään mitään oikeaa syytä olla niin masentunut kuin olin.

Muistoissa ne pahimmat kuukaudet aikuisiän alkutaipaleelta ovat tosi sumeita. Muistan lähinnä yksittäisiä hetkiä, kuten sen, miten aamuisin olin bussissa torkahteleva raunio kaikkea muuta kuin valmiina uuteen päivään, kuulokkeissa soi aina joko Bat For Lashesia tai Yeah Yeah Yeahsia. Päivät kuluivat kitkutellen työharjoittelussa, jossa en olisi halunnut olla, vapaa-ajalla puolestaan lähinnä itkeskelin, nuokuin ja nukuin. Enkä yhtään tiennyt, mitä helvettiä edes itken. Ehkä se oli vaan se pohjaton väsymys? Kun parin mutkan kautta sain reseptin kilpirauhasen hoitoon tarkoitettuun tyroksiiniin ja lääke alkoi viikkojen ja kuukausien kuluessa purra, olin pian kuin uudesti syntynyt. Ekana elämään tuli ryminällä takaisin värit ja mieliala koheni, seuraavaksi pidemmän ajan kuluessa lääkitys alkoi auttaa myös fyysisiin oireisiin, kuten väsymykseen, paleluun, jatkuvaan painonnousuun jne.

Monesti kilpirauhasen vajaatoimintaa kuvaillaan niin, että kaikki normaalit toiminnot hidastuvat, pätien siis sekä mieleen että kehoon. Tossa tiivistyy koko sairauden syvin olemus mun mielestä varsin hyvin. Ajattelin nuorena usein, että oon alle kaksikymppinen teljettynä kahdeksankymppisen ruumiiseen. Niin vaikeaa ja kankeaa kaikki oli.
  IMG-0796

Miellän elämäni aikaan ennen kilpparidiagnoosia ja aikaan sen sen jälkeen. Kun kerran on käynyt pohjalla, sinne ei enää halua palata. Tiedostan, että iiiiiiihan kaikesta - kaikesta huolimatta - selviää, ja tarvittaessa revin elämääni valon säikeitä vaikka mustasta aukosta, jos tarve vaatii. En oikein tiiä, mihin tätä fiilistä voisi verrata? Toiset saa rauhansa Jumalasta. Mun ja Jumalan välit on vähän "complicated", enkä tavallaan voi sanoa uskovani mihinkään tai kehenkään, vaikka toisaalta kovasti haluaisinkin.

Sen jälkeen kun pääsin tuosta kilpparivajiksen kylkiäisenä tulleesta masennuksesta eroon, fiilis on aina ollut tietyllä tapaa tosi zen, vaikkei nyt tietty aivan jatkuvasti siltä tunnu, saati ulospäin näytä. Sillon kun on super kurjaa, yritän lopulta nauraa itselleni ja elämälleni ja vedän vähän lekkeriksi. Se usein höpsösti helpottaa. Joskus kannattaa vähän vittuilla elämälle, jos se alkaa vallan hyppiä silmille. Laiffi on parasta parodiaa, jos sen antaa olla sitä. Totta kai mäkin välillä itken kuin mikäkin vuotava vesiämpäri, mutta rempseän itseironinen lähestymistapa toimii mulla ainakin välillä parhaiten. Sääli sen sijaan on kamalaa ja.. no, säälittävää. Oma saati muiden sääli tuntuu alentavalta. Parasta on, kun voi nauraa yhdessä jonkun kanssa koettelemuksille, joita elämä eteen viskoo.
  IMG-0795

Vaikka oma terveys tuntui viime vuonna moneen muuhun ongelmaan verrattuna niin toissijaiselta, että välillä teki mieli vaan luovuttaa kokonaan ja todeta, ettei mun elämässä oo enää jäljellä terveitä päiviä, sain kuitenkin ihan loppuvuodesta aikaiseksi raahautua työterveyteen. Kävin siellä kitisemässä väsymystä ja aivosumua, kerrassaan valtaisaksi kasvanutta unentarvetta sun muuta, ja sieltähän selvisi että ne perkuleen kilpirauhasarvot olivat menneet huonompaan suuntaan. Samaten rauta oli TAAS laskenut. Nuo voi myös liittyä kiinteästi toisiinsa: kilpirauhasen vajaatoiminta voi edesauttaa raudanpuutetteen syntymistä ja toisin päin. Nostettiin hieman tyroksiinin annosta ja aloin syödä taas aiempaa enemmän ja säännöllisemmin rautaa purkista. Tuo rautaongelma kyllä kiinnostaa sikäli, että syytä siihen ei ole saatu selville - ei tosin sillä, että sitä kovin aktiivisesti olisi selviteltykään. Ellei ole jotain "ilmiselvää" syytä esim. keliakiaa, etenkin nuorten naisten kohdalla vedotaan herkästi menkkoihin, joihin kauhean mielellään tuputettaisiin hoidoksi pillereitä. Mutta en kyllä hetkeäkään usko, että mulla tuossa on se syy ja ratkaisu. Ei siis mitenkään. Huoh.

Olisi kyllä muutenkin perin kiinnostavaa tietää, mikä mulla on ollut ihan alunperin ollut nuorena - olisiko simppelillä ferritiinitestillä voitu jopa estää koko kilpparin vajaatoiminnan syntyminen, kun olisin alkanut vaan syödä ajoissa rautaa? Täällä on btw hyvä juttu aiheesta. Luulen, että taipumus raudanpuutteeseen on saattanut kulkea mun matkassa jo aikamoisen pitkään. Ja aikuisiällä olen aivan varmasti itse omalla toiminnallani kaikkea muuta kuin edistänyt rautavarastojen pysymistä hyvällä tasolla: sen jälkeen, kun sain kilpirauhasen kuntoon, laihdutin melko nopeasti 50 kiloa parissa vuodessa. Liikuin kuin kaheli, söin keskimäärin 1200-1500 kcal päivässä, meninpä pariin otteeseen luovuttamaan vertakin... Siis jos tuolla ei saa kroppaansa sekaisin, niin ei kai millään? 😨 Laihdutus itsessään oli silloin toki positiivinen juttu, ylipainoa kun oli kertynyt runsaasti lapsuudesta saakka. Ehkä se tahti olisi vaan voinut olla hieman rauhallisempikin, eikä sellainen kaikki-mulle-heti-nyt.

Nyt tuo 50 kilon laihtuminen on muisto vain, sillä valtaosa kiloista on vyörynyt lähivuosina takaisin. Välissä laihduin 10 kiloa parissa kuukaudessa ja sitten taas lihoin valtavasti lisää - kiitos rautakuurien, jotka oikeasti nostaa pidemmän päälle painoa tehokkaasti. Ja mä vielä alkuun menin kuvittelemaan, että näillä Ferodaneillahan hitto sentään laihtuu. 😂 Lyhyeksi jäi se laihtumisen ilo, ja sen sijaan tutuksi tuli kaikki ne lukuisat FB:n Raudanpuute-ryhmäläisten kokemukset siitä, miten paino tuppaa herkästi nousemaan rautaa tankatessa. Nyt en onneksi enää reiluun vuoteen ole lihonnut lisää, mutta nää kilot on kyllä ihan uskomattoman tiukassa. Tällä hetkellä tilanne on se, että yhden kilon saa tus-kal-li-sen hitaasti veks, mutta pari-kolme kiloa lisää elopainoa kertyy leikiten parissa päivässä. Toki tiedostan, että tuollainen määrä on enimmäkseen nesteturvotusta, eikä varsinainen läski kerry ihan noin nopeasti sisäelinten ympärille - luojan kiitos. Vaan kun se hemmetin turvotus on jatkuvaa ja sitä on ihan hillittömän vaikeaa saada karistettua pois. Turvotusta tuntuu piisaavan, halusin tai en! Siihen riittää ihan tämä naisen hormonitoiminta eri vaiheineen ja se, jos syön jotain itselleni epäsopivaa, kuten liikaa hiilareita. Huoh zzzZZzzzzzz.

Tuskinpa ikinä tuun hyväksymään tätä lihonutta ja vähemmän notkeaa olemustani, mutta oon yrittänyt alkaa hyväksyä edes tämän tilanteen sellaisena, kuin se nyt on. Tuulimyllyjä vastaan ei kuulemma kannata taistella? Toivon silti enemmän kuin mitään, että tää on vaan väliaikainen vaihe, ja pääsen vielä lopulta edes piinaavan hitaasti entisiin, terveisiin mittoihini. Elämä normaalipainoisena on monin tavoin mielekkäämpää, eikä lihavuus ole tehnyt hyvää myöskään tälle valmiiksi heikohkolle tai vähintään epävarmalle itsetunnolle. Niin usein tekisi mieli vetää pussi päähän tai vajota pöydän alle piiloon sosiaalisissa tilanteissa - tai mieluummin olla kokonaan hakeutumatta sellaisiin.
  IMG-0347

Uskon, että väliaikaisesti landella asuminen on tehnyt mulle hyvää. Maalla elämä on jotenkin leppoisaa, hidasta ja hiljaista. On jäänyt aamuvarhaiset tai vaihtoehtoisesti iltamyöhäiset salitreenit, sillä lähin sali on about 10 kilsan päässä - eipä tule lähdettyä. Se on ihan hyvä, jotta varmemmin saisi nyt nuo kilppari- ja rauta-arvot tasapainoon. Mun liikunta on lähinnä pitkiä päiväkävelyitä ja muutaman kerran viikossa koitan jumpata kahvakuulalla, ettei lihakset nyt ihan totaalisesti pääse surkastumaan ilman kuntosalia. Ennen tänne muuttoa tuli tosiaan liikuttua 2016-2019 kuin hullu, mikä ei ehkä loppujen lopuksi ollut kauhean järkevää tai edes tehokasta. Samana päivänä pahimmillaan kävin salilla aamulla, kävelin töihin ja ehkä kauppaankin, sitten illalla vielä heitin pitkän 1,5 h lenkin ja jumppasin. Mitä enemmän painoa tuli, sitä pakkomielteisemmin liikuin. Välipäivä oli täysin tuntematon käsite. Jälkikäteen ajateltuna eihän tossa touhussa ollut mitään järkeä. Henkisesti olin melko poikki jatkuvasti, mutta kun fyysistä väsymystä en tuntenut (vai enkö vaan halunnut huomata sitä?), luulin jaksavani mitä vaan. Rajaton liikkumisvimma yhdistettynä kovaan kalorivajeeseen ei ollut ehkä kovin hyvä idea!

Kulutin luultavasti itse itseni hiljalleen loppuun, mutten vaan tajunnut sitä silloin ajallaan. Liikunnan ilo oli vähän liiankin suurta. Sitten siihen päälle vielä lähivuosien lukuisat stressikäyrän kohoilut. Enkä nyt vihjaile mitään sellasta, että yhyy oon (ollut) niin loppu ja voivoi burnoutit on kohta tulilla, ehei. Pointti on, että välillä ihan oikeasti kannattaa hidastaa, ja uskoisin tajunneeni sen just sopivasti kriittisellä hetkellä, ennen kuin mitään oikeasti tosi kurjaa jamaa pääsi kehittymään. Nyt sitten otetaan hissukseen päivä kerrallaan, jotta elämä olisi vielä joskus niin tervettä, kuin se mun kohdalla on mahdollista. Joudun luultavasti tappelemaan rautavarastojen kanssa vielä pitkään ja kilpirauhasvaivatkin seurannee mua loppuelämän, mutta niitä pitää vain säännöllisesti seurailla ja tajuta ajoissa ottaa iisisti, jos alkaa ilmaantua ongelmia. Ja olla liikkumatta joka ikinen päivä tuntikaupalla, vaikka miten tuntuisi että mukamas kroppa kestää sen - ei se vaan perkele kestä autoimmuunisairauden kanssa. Pitäis oppia tiedostamaan paremmin omat sekä fyysiset että henkiset rajansa ja elää niiden mukaan.
  IMG-0342

Ja nyt loppuun vielä suunnataan kiinnostuskiikarit kohti tulevaisuutta!

Tänä vuonna haluaisin...

...jatkaa uutta, vähän rauhallisempaa elämäntyyliä.

...lukea ison läjän kirjoja. Oon tehnyt hirveästi kirjalöytöjä lähiaikoina Adlibrikselta, Cdon.comista ja markettien alelaareista. Nyt on luettavaa ainakin kesään asti! Tällaisia kirjoja oon ostanut, muutaman näistä oon kylläkin jo lukenut:
  A1D74CE2-63C0-417B-8D4B-11C16678EE42F9C8D48C-EE1C-4EAA-B804-BDDA0CCE7DA0  
...laittaa elämän ranttaliksi, ottaa käyttöön Netflixin ainakin satunnaisesti ja katsella sieltä koko rahan eestä sarjoja ja leffoja.

...vihdoin opiskella joko suomen kieltä tai psykaa avoimessa yliopistossa, edes pikkusen. En usko, että ainakaan kovin helposti palaisin enää kokoaikaisen opiskelun pariin, koska A. onhan se nyt palkansaajana mukavampi miettiä mm. (lähi)tulevaisuuden asuntolainajuttuja ja B. mulle kaikenlaiset "opinahjot" ovat tosi vastenmielisiä ympäristöjä, joissa en viihdy yhtään. Tästä ehkä joskus lisää.

...työstää yritysideaa/-ideoita eteenpäin. Tuskinpa tänä vuonna vielä mitään toiminimeä tai osakeyhtiötä tulee perustettua, korkeintaan saatan ostaa jemmaan url-osoitteen sivuja varten, mutta sellasta kevyttä liiketoimintasuunnitelmaa vois jo hioa tässä hiljalleen. Jos kaikki menee loistavasti, tämän olisi tarkoitus olla tulevaisuudessa sellainen kiva ja mielekäs kakkostyö. En ainakaan toistaiseksi jotenkin nää itseäni täyspäiväisenä yrittäjänä, koska onhan siinä omat epävarmuutensa ja tässä elämänvaiheessa mä arvostan hurjasti nimenomaan pysyvyyttä ja jatkuvuutta - vaikka tiedostankin varsin hyvin, ettei mitkään "loppuelämän työpaikat" oo nykyaikaa, ja kaikki voi muuttua nopeastikin.

...muuttaa Kokkolaan ja löytää sieltä kivan, edes melko mielekkään päivätyön. Tästä on kyllä jotenkin ristiriitaiset fiilikset, kun ei yhtään kiinnostaisi lähteä lätkimään nykyisestä työpaikasta, jossa oon ollut pian jo kuusi vuotta. Tulevaisuus muutenkin ahdistaa monella tapaa ja pitäisi alkaa tehdä isoja päätöksiä, mutta no, ehkä se alkaa siitä, kun ottaa ekan harppauksen edes johonkin suuntaan... kai?

...edistyä laihdutusprojektissa edes vähäsen. Tai pitäisikö sanoa ennemmin, että terveysprojektissa? Terveys on tietysti se tärkein näkökulma, vaikka "saattaisihan" se vähän mieltä piristää, jos vanhat rytkyt taas mahtuisi jonain päivänä päälle, eikä itseään tarvitsisi häpeillä.

Tuossa nyt muutama sellainen juttu, joihin mulla itsellä on enemmän ja vähemmän vaikutusvaltaa. Suurenmoista bonusta olisi myös, jos 2021 olisi vähän edeltäjäänsä lempeämpi, eikä ympärillä niin moni sairastuisi ja sairastelisi, ainakaan vakavasti. Onneksi ainakin vuoden ensimetrit ovat sujuneet melko rauhallisesti.