Kokeilussa Huda Beauty

IMG_2149 
Käsi ylös - kuka EI vielä ole kuullut kosmetiikkabrändistä nimeltä Huda Beauty? Myönnän, että pitkään mua ei ois voinut vähempää kiinnostaa, sillä jostain syystä olin keksinyt päähäni, että Hudalla olisi jotain tekemistä Kardashianin muidujen kanssa. Mutta ei, brändin takana onkin reality-julkkisten sijaan ihan oikea meikkimaailman guru, maskeeraaja Huda Kattan.

Mun Huda-innostus lähti vyöryen liikkeelle tästä Cult Beautyn Starter Kit -boksista:
  IMG_2123 IMG_2114 IMG_2121

Tämä Starter Kit on ikäänkuin tutustumispakkaus, johon on koottu Cult Beautyn myydyimpiä kulttituotteita. Tai kuten amerikaksi sanottaisiin: holy grail products. Ostin boksin viime marraskuussa ja hintaa sillä oli kolmisenkymppiä, mutta tuotteiden arvoksi ilmoitettiin 100 euroa. Ihan kiva diili, varsinkin kun mua kiinnosti monet näistä puteleista muutenkin! RENin kasvoveden oon aikoja sitten käyttänyt loppuun, eikä tota Cicapairin yönaamiotakaan ole enää kovin paljoa jäljellä. Muutkin tuotteet ovat olleet aktiivisesti käytössä - oikeestaan ainoa vähän "hankala" tuote on tuo Hudan luomiväripaletti, joka alunperin kiinnosti mua kaikista eniten CB:n boksissa. Tästä lisää hieman alempana.
    IMG_2127 
Huda Beauty -arsenaali! Yhdestä luomiväripaletista se tosiaan lähti, ja yhtäccii mulla oli jo tällainen läjä Hudaa...
  IMG_2153 IMG_2142 
Aloitetaan perkuu luomiväripaleteista!

Oikeanpuoleinen Coral Obsessions -paletti on siis se, joka tuli Cult Beautyn starter kitin mukana. Sävyt ovat pigmenttisiä ja näyttävän kauniita, mutta eivät kyllä juurikaan sovi mulle. Varsinkin nuo punaisimmat sävyt ovat tosi vaikeita! Helposti tulee krapula- tai itkuvibat, kun vaaleaihoinen ja vihreäsilmäinen vetää punaista luomille... 😂😂Ehkä paletti sopisi paremmin ruskeasilmäiselle, tai sellaiselle jonka iholla on edes pientä päivetystä. Mulla kontrasti on turhan raju. Onneksi paletissa on muutama käyttökelpoinenkin värinappi, esimerkiksi tuo kevyesti kimaltava oranssinkoralli alaoikealla!

Keskimmäisestä NEON-paletista mulla oli kovimmat odotukset, mutta pienoiseksi pettymyksekseni siinä olikin heikoin pigmentti kauttaaltaan värinapeissa, buu! Ihan kivoja sävyjä silti, mutta tulos on pikemminkin mild kuin wild. Toisaalta, keveys lisää tietysti paletin käytettävyyttä...

Suosikkini on vasemmalla oleva Nude Light, jonka vaaleat ja neutraalit sävyt sopivat mihin tahansa meikkiin. Värinapit ovat intensiivisiä ja niitä saa nätisti levitettyä sekä siveltimellä että sormella. Sopiva setti mattaa ja glitteriä. Tykkään ja suosittelen!
  IMG_2139 
Liquid Matte -huulipunat olivat melkolailla pettymys. Levittäessä koostumus on ihana ja ilmava, mutta kuivuttuaan nämä ovat yksinkertaisesti... kuivia. Tuntuu kuivalta, näyttää kuivalta. Päälle pitää levittää väritöntä huulirasvaa tai -kiiltoa. Ei jatkoon! En yhtään ymmärrä hypetystä näiden Liquid Matte -huulituotteiden ympärillä.
   IMG_2133 
Mun Huda-kokeilujen ykkönen on ehdottomasti Legit Lashes -ripsiväri! AIVAN MAHTAVA. Tämä ihan oikeasti pidentää ja tuuheuttaa ripsiä, eikä vain tyydy lupailemaan taivaalta kuutta kuuta ja Saturnuksen renkaita sormeen mainoslauseissa. Kaksipäisen ripsarin toinen pää pidentää, toinen tuuheuttaa. Molemmista harjoista tarttuu ripsiin reilu kerros väriä, eikä se lähde leviämään päivän mittaan kovin helposti. Tilasin tosiaan näitä Huda-humputuksia ajat sitten, joten erittäin harmillisesti oon jo ehtinyt käyttämään tämän ripsarin loppuun. Ostaisin - ja varmasti ostankin - uudelleen tulevaisuudessa! Sensai 38 °C lienee edelleen mun ykkössuosikki ripsiväreistä, mutta Hudan Legit Lashes on kyllä heittämällä heti kakkonen. 😉

Kaksipäinen Life Liner -rajauskynä on passeli tuote sekin, mutta itselläni sille olisi käyttöä huomattavasti enemmän, jos sävyn suhteen olisi ollut valinnanvaraa. Mä suosin silmänrajauksessa aina ruskeaa, mutta tätä sai vain mustana... yllättävän usein tulee silti käytettyä! Siveltimellä on helppo sutia haluamansa mukaan joko kevyt tai voimakas rajaus yläluomelle, kynällä puolestaan saa nopeasti rajattua alaluomen.

Huda Beautya ei käsittääkseni saa mistään Suomen kaupoista ainakaan toistaiseksi, mutta ulkomaisista hyviksi todettuja nettikauppoja ovat postauksen alussa mainittu brittiläinen Cult Beauty ja hollantilainen The Beauty Editor.

Ujo ja introvertti

IMG_0803 
Luin vähän aikaa sitten ihan super mielenkiintoisen opuksen, nimittäin Liisa Keltikangas-Järvisen Ujot ja Introvertit. Suorastaan huikea ja ymmärrystä avartava lukukokemus! Suosittelen kaikille, joita persoonallisuusjutut vähänkään kiinnostavat, oli sitten itse ujo, introvertti tai jotain aivan muuta. Mun mielestä tämä kirja on hyvä väylä kenelle tahansa laajentaa omia näkökulmia ja oppia mahdollisesti suhtautumaan ympärillä olevaan erilaisuuteen aiempaa empaattisemmin.

Siitä ei pääse yli eikä ympäri, että mä oon ujo tyyppi. Tähän havahduin jo varhain lapsuudessa viimeistään ekaluokkalaisena, kun koulukuvaustilanne jännitti mua valtavasti. Ryhmäkuvan jälkeen alettiin napsia yksilökuvia, eikä kuvaustilassa ollut mitään yksityisyyden häivääkään: kaikki muut luokkalaiset pönöttivät muutaman metrin päässä läjässä, kun kukin vuorollaan kävi kameran edessä irvistelemässä. Eipä oikein meinannut hymyä irrota. Opettaja ja kuvaaja molemmat maanittelivat edes pikkuisen hymyilemään, ja kun se vaimea tekohymy oli vihdoin ikuistettu, opettaja pahoitteli naureskellen kuvaajalle "Tää meidän Anne-Mari on niin kauhean ujo aina".

Tosta tilanteesta on reilusti päälle 20 vuotta, ja muistan sen edelleen tosi elävästi. Ja ennen kaikkea: muistan sen yli vyöryvän häpeän. Tietenkin olin siinä vaiheessa jo itsekin pannut merkille, että olin muita luokkalaisiani huomattavasti hissukampi, mutta väitän, että tuosta koulukuvauksesta mun ujon ihmisen identiteetti sai virallisesti alkunsa. Btw, kyseinen ujotteleva opettaja oli muutoin tosi mukava, yksi suosikkejani itse asiassa, joten en mä mitään kaunaa ole asiasta kantanut. 😁 Eipä tosin sillä, että olisin junnuna edes osannut kyseenalaistaa niitä auktoriteetin sanoja, kun vasta nyt liki kolmekymppisenä oon kunnolla herännyt ujouspuheen haitallisuuteen! Tässä voin olla väärässäkin, mutta mututuntumalta tuntuu, ettei tällaisista asioista ehkä oltu kovin tiedostavia 1990- ja 2000-luvun taitteessa? Kaiketi jo silloin on ollut pinnalla käsitys siitä, että sosiaalisuus on se valtti, jolla ihminen pärjää elämässä, joten siihen koitettiin painost... kannustaa kaikkia tasapuolisesti, aivan sama osoittiko luonne ulos- vai sisäänpäin suuntautumisen merkkejä.

Case koulukuvauksen ja lukuisten muiden lapsuudessa ja nuoruudessa koettujen kiusallisten tilanteiden ohi traumaattisuudessa menee kyllä se, kun ammatillisten opintojen alkumetreillä ryhmänohjaaja tuli juttelemaan. Syvälle silmiin katsoen hän "vinkkasi", että Anne-Mari tiiäthän sä, että meillä on täällä koulussa tosi hyvä kuraattori käytettävissä. Ja kuraattori voi sitten tarvittaessa ohjata eteenpäin jos tuntuu, että tarvitsisi päästä juttelemaan jonkun kanssa. Jaahas. Ope oli ilmeisesti äkännyt, etten oikein sopinut porukkaan, eikä mulla ollut tauoilla ketään, kenen kanssa hengata. Vietin välitunnit lähinnä kirjoja lukien tai kaikenlaista kirjoitellen. Tuohon aikaan oli ollut kaksi koulusurmatapausta melko lyhyen ajan sisällä. Taas sai hävetä ihan helvetisti, kun eka oma ajatus oli tietysti, että nonniih nyt jossain kuvitelmissa mua pidetään "riskitapauksena". Ahdisti ja päätin ryhdistäytyä ASAP - ilman, että sitä ryhtiliikettä koskaan tapahtui. Mulla oli muutama kaveri koulun ulkopuolelta, ja se oli mulle silloin juuri tarpeeksi. Oli - ja on edelleen - kerrassaan mahdotonta motivoitua olemaan sosiaalisempi vain ulkopuolisen paineen takia ilman, että itsellä on siihen mitään toivetta ja tahtotilaa.

Mun yksinololla ei ole koskaan ollut  m i t ä ä n  yhtymäkohtia yksinäisyyden kanssa. Päinvastoin! Usein oon kokenut itseni yksinäiseksi nimenomaan ihmisten keskuudessa. Viihdyn loistavasti itsekseni, jolloin voin olla vaan minä ja pystyn ajattelemaan vapaasti. Oon aina tarvinnut paljon aikaa ja tilaa kaikenlaiseen "prosessointiin", oli kyse sitten ihmissuhteista, tapahtumista, suunnitelmista tai mistä ikinä. Mulle tällainen on ollut aina luontevaa ja erittäin OK, mutta monilla muilla mun kuviteltu yksinäisyys on mennyt yli hilseen ja siihen on yritetty puuttua. Jännä juttu, että pidemmän päälle tällaisista pohjimmiltaan hyvää tarkoittavista puuttumisista on ollut enemmän haittaa kuin hyötyä.

Kun kuulee jatkuvasti kommentointia ujoudesta, hiljaisuudesta ja "liiallisesta yksin olemisesta", alkaa jossain vaiheessa väkisinkin miettiä, että mikähän mussa on niin perustavanlaatuisesti pielessä, että muut suhtautuvat kuin sirkuseläimeen, jonka ominaisuuksia on sopivaa puida ja jopa vähän paheksua. Miksi mä oon tällainen outo ja erilainen, kun KAIKKI muut ympärillä ovat ihan normaaleja? Tää ei tietenkään ole ollut totta koskaan, mutta nuorena ja epävarmana ei siltä tuntunut. Hiljaiset ihmiset ovat monesti aika huomaamattomia ja sulautuvat varsin sujuvasti milloin mihinkin lössiin, penkkiriviin tai käytävän nurkkaan, you name it, joten ilmankos ympärilleen tiiraillessa oli vaikeaa bongata muita itsensä kaltaisia. Huomion ja tilan vievät yleensä ne, jotka sen osaavat ja haluavat ottaa.

Olin jumissa mun häpeällisessä "erilaisuudessa" pitkälle aikuisikään asti, kunnes netin uumenista tietoa mässäillessä tein mullistavan päätelmän: minähän olen herranjumala introvertti! Hallelujah ja hurraa. Introverttiys selvensi mulle valtavasti omaa persoonaani. Sitten myöhemmin bongasin vielä Keirseyn ja Myers-Briggsin testit, joiden mukaan ihmiset jaetaan karkeasti 16 persoonallisuustyyppiin. Sain molemmista testeistä tulokseksi INTJ. Silloin aikanaan tuo "tietous" INTJ-persoonallisuudesta oli myös tosi helpottava, varsinkin kun menin lukemaan, että INTJ-naisia arvioidaan olevan melko vähäisesti, alle 1%. Oli heti helpompaa alkaa suhtautua omaan olemiseen ja elämiseen vähän lempeämmin ja ymmärtäväisemmin. Näissä mun vanhoissa postauksissa täällä ja täällä on muuten edelleen ihan samaistuttavia, toimivia meemejä heheh.

Nykyään suhtaudun skeptisesti tuollaiseen melko pikkutarkkaan lokerointiin, joten puhun mieluiten laveasti vaan ekstroverteistä, ambiverteistä ja introverteistä. On suorastaan epämiellyttävä ajatus, että näitä testejä käytetään jopa joissakin työpaikoissa yhtenä työkaluna uutta väkeä palkatessa. Ajattelen, että ihmisen persoona on monesti aika joustava kompleksi, johon vaikuttaa moni seikka sosiaalisista suhteista asuinpaikkaan, muuttuviin elämäntilanteisiin ja vanhenemiseen, noin muun muassa. Myönnettäköön silti, että pidän monia INTJ:lle tyypillisiä piirteitä tavoittelun arvoisina, ikään kuin "ihanneminänä", joka on saavuttanut täyden potentiaalinsa. Mutta siitä ollaan tälläkin hetkellä aika kaukana, koska stressi sitä, ahdistus tätä ja ikäkriiseily tota. Veikkaan, että jos nyt tekisin huvikseni persoonallisuustestin, saisin tulokseksi jonkin Ö-mappipersoonan. 😃

Tuo parikymppisyyden alkupuolella tekemäni introverttihavainto oli niin merkittävä, että pitkään uskottelin olevani VAIN introvertti, enkä kerrassaan yhtään ujo. Ujous tuntui nololta, introverttiys ei pätkääkään. Kuitenkin nyt viimeistään luettuani Ujot ja introvertit ymmärsin, että kyllä mä oon edelleen 29-vuotiaana vahvasti kumpaakin - sekä ujo että introvertti. Eikä siinä sinänsä pitäisi olla mitään pahaa. Yhteiskunta odotuksineen ei ole valitettavasti aina ihan samaa mieltä, ja kieltämättä joskus on paineita olla jotain aivan muuta kuin pelkkä vaatimaton oma itsensä - valuvikoineen päivineen.

"Ootpä sä ujo!" on todella harvoin kehuksi suunnattu toteamus. Miksi se silti pitää sanoa ääneen? Ja realistisesti, mihin tuolla edes pyritään, mitä kuvitellaan saavutettavan, kun päivitellään toisen ihmisen sosiaalista arkuutta? Ujouspuhe on todella leimaavaa ja ennen muuta turhaa. Usein siitä seuraa lähinnä se, että ujoksi kutsuttu vetäytyy häpeissään lisää kuoreensa. 

"Reipastu vähän!"

"Sanoisit nyt säkin jotain!"

"Koita olla vähän vähemmän apaattinen!"

"Hymyilisit joskus!"

"Veikö kissa kielen?"

"Sä taidat olla vähän hitaasti lämpeävää sorttia!"

"Onks sulla jokin hätänä, kun oot taas niin hiljanen?"

Siis onko yksikään ihminen koko maailmankaikkeudessa ikinä reipastunut, sanonut jotain veret seisauttavan järkevää tai hymyillyt valloittavasti sen jälkeen, kun häntä on painostettu niin tekemään? Epäilen! Tällaisilla ajattelemattomilla lausahduksilla lähinnä vain tulee ilmaisseeksi toiselle, ettei hän riitä eikä kelpaa sellaisena kuin on. Newsflash niille, joille sosiaaliset tilanteet eivät pääsääntöisesti ole stressaavia ja uuvuttavia: joillekin ihmisille jatkuva skarppaaminen ja reippausfeikkaus voi olla yllättävän kuluttavaa pidemmän päälle.

Lähes jokainen on varmasti ollut tilanteessa, jossa äänekkäälle kälättäjälle olisi tehnyt mieli sutkauttaa jotain leipäläven tukkimiseen viittaavaa. Mutta kuinka moni sitten oikeasti on kehdannut sanoa tällaista ääneen? Aika harva! Sellainen kun on rumaa ja epäsopivaa käytöstä. Miksi se sitten kuitenkin on täysin OK, että hiljaisia toistuvasti vaivaannutetaan ja häpäistään näillä syyllistävillä kehotuksilla reipastua ja sanosäkinnytedesjoskusjotain? Ei käy kieltäminen, etteikö ujo tarvitsisi usein pientä eteenpäin tuuppimista, jotta saa suunsa auki. Asian voi kuitenkin ilmaista niin monella tavalla: voi rauhallisesti esittää oikeaan suuntaan keskustelua ohjailevia kysymyksiä, jolloin se ujopiimäkin saa kerrottua ajatuksensa ilmoille ilman, että tamppaantuu täysin muiden jalkoihin. Tai sitten voi olla ajattelematon ja valita nöyryyttävän vittuilun.

Ujouden perimmäinen olemus on sosiaalinen arkuus: ujo pelkää, ettei sovi joukkoon, vaan jää ilman muiden hyväksyntää. Kielteinen, toisenlaiseksi muuttumaan painostava palaute signaloi nimenomaan sitä, ettei ole hyvä tai edes riittävä omana itsenään, vaikka pohjimmiltaan ei muuta haluaisikaan kuin olla mieliksi ja hyvää pataa kaikkien kanssa. Mun suosikki aihe nykyään on "sitten kun mulla on lapsia"... 😂 Mutta niin, sitten kun, aion pitää huolen siitä, ettei mun jälkikasvua lannisteta jollain turhalla ja typerällä ujouslätinällä. Sellaisessa ei ole kerta kaikkiaan MITÄÄN positiivista. Ujoutta on täysin turhaa hieroa ujon naamaan - ikään kuin hän ei olisi jo itse äkännyt olevansa sellainen!

Kukaan normaalit käytöstavat hallitseva ei töksäyttäisi lihavalle "btw, ootpas sä läski" tai hitaammalle hoksaajalle "hitto miten tyhmä sä oot". Toivottavasti vielä joskus ollaan sellaisessa pisteessä, jossa ujoudesta huomauttelua pidetään yhtä tarpeettomana ja törkeänä, eikä sille annettaisi enää kollektiivisesti koko yhteiskunnan laajuista hiljaista hyväksyntää. Se hyväksyntäkin usein verhotaan huolissaan olemiseen: Koitappa nyt vähän reipastua, jotta pärjäisit koulussa ja töissä ja elämässä ja ehkä jopa joskus löydät vielä puolisonkin. Niih. Ujo ihminen kärsii omasta ujoudestansa varmasti aivan tarpeeksi ilman, että paikalle ilmaantuu muka-huolestuneita sijaiskärsijöitä voivottelemaan.

Jos ihminen on samaan aikaan sekä ujo että introvertti, joskus parasta mitä hänen hyväkseen voidaan tehdä on antaa hänen olla rauhassa, eikä painostaa olemaan sosiaalisempi vain sosiaalisena olemisen vuoksi. Tällainen ihminen viihtyy joka tapauksessa hyvin, ellei jopa parhaiten, yksin. Ujoa introverttia ne ujouden mukana tulevat sosiaaliset rajoitteet eivät välttämättä häiritse kovin paljoa - ainakaan siinä määrin kuin muiden syyllistävät ja typerät kommentit asiasta.

Jos puolestaan onkin ujo mutta samalla korkeasti sosiaalinen eli ekstrovertti, tilanne on erilainen. Tällaista ihmistä kannattaa kärsivällisesti kannustaa ja ohjata sosiaalisuuteen niin tutussa ryhmässä kuin sen ulkopuolella, vaikkapa esiintymistilanteissa. Sosiaalisuutta hän nimittäin janoaa, muttei uskalla olla itse kovin aloitteellinen ujoutensa takia.

Erilaiset ujoilijat in a nutshell: ujon tyypin osuessa kohdalle kannattaa herkällä korvalla kuulostella, minkälainen sisäinen palo tällä ihmisellä on olla sosiaalinen. Sen mukaan voi sitten toimia joko rauhaan jättäen tai kohti sosiaalisia tilanteita lempeästi paimentaen - tai jotain siltä väliltä. Mun näkemys on se, että esimerkiksi esiintymishalutonta saati -kammoista on turha pakottaa esiintymään, kun aivan varmasti pienellä etsinnällä tilalle löytyy joku sellainen tyyppi, joka sen tekee enemmän kuin mielellään.

Supliikkiutta ja esiintymishalukkuutta ihannoivassa puheessa unohtuu usein se, että eihän tämä yhteiskunta edes pyörisi kunnolla, jos kirjaimellisesti aivan kaikki olisivat yhtä äkkiä sanavalmiita ekstrovertteja, jotka syttyvät täyteen paloonsa parrasvaloissa muiden huomion ympäröimänä! Millainen olisi sellainen maailma, jossa ketään ei kiinnostaisi kuunnella, miettiä ennen kuin puhuu, harkita asioita kahdesti tai edetä rauhallisesti ja suunnitelmallisesti? Nuo ovat nimenomaan introverteille ja ujoille tyypillisiä ominaisuuksia, joita ainakin tietyissä tilanteissa voisi nimittää myös vahvuuksiksi. Vastapainoksi tietysti tarvitaan myös niitä nopeasti toimeen ryhtyviä "people personeita", jotka sekä innostuvat helposti uudesta että innostavat samalla muitakin sosiaalisen energiansa siivittämänä. Kun kaikki eivät ole pelkkiä toisintoja toisistaan, hommat rullaavat sutjakkaasti. Vielä kun muistaa huomioida erilaisten persoonien vahvuudet ja haasteet, välttyy varmemmin tarpeettomilta yhteentörmäyksiltä. Toki mulkku on aina mulkku, mutta usein konfliktit ovat loppujen lopuksi pelkkää molemmin puolista ymmärtämättömyyttä erilaisuuden ja erilaisten toimintatapojen päälle. Varsinkin kiireisenä ja väsyneenä.

Oman ujouteni kanssa oon kulkenut jo pitkän matkan. Nuorena olin tosi pelokas, arka ja ihan pienissäkin esiintymistilanteissa kärsin usein kiusallisesta "niskalukosta", eli jossain vaiheessa mun pää ei vaan enää kääntynyt, kun jännitti niin maan perkeleesti. En enää edes muista, milloin viimeksi tuollaista ongelmaa olisi ollut. Aikuisena oon oppinut päästämään tietyistä pakkomielteistä ja ihanteista irti; mun ei yksinkertaisesti tarvitse änkeä itseäni sellaisiin muotteihin, joihin en sovi. Ei mun tarvitse oppia rakastamaan esiintymistilanteita tai opetella suoriutumaan niistä edes riittävän hyvin muiden mieliksi. Kieltäydyn jutuista, joiden parista en halua itseäni löytää. Miksi kiusata itseään - mikä siinä sitten on se palkinto lopussa? Mulle itsensä ylittäminen ei ole tärkeää, jos se tapahtuu henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin kustannuksella.

Tietoisen asioiden käsittelyn lisäksi toksisten, energiasyöppöjen ihmisten leikkaaminen pois elämästä on auttanut, samoin työelämä on tuonut mukanaan paljon positiivista. Nykyisessä työssä pari ekaa vuotta meni ihmetellessä, miten hurjasti niinkin lyhyessä ajassa voi rohkaistua ja kasvaa sosiaalisella tasolla, jos ympäristö sen mahdollistaa ilman painostusta ja pakotusta. Sanat ei riitä kuvailemaan, miten onnellinen ja kiitollinen oon siitä, että just tää pesti on ollut mun ensimmäinen pitkäaikainen työpaikka. Alakoulun alkumetreiltä kaksoistutkinnon vikaan vuoteen ja ekoihin lyhyihin työkokemuksiin asti musta tuntui, etten mitenkään tuu pärjäämään sellaisena kuin oon, vaan pitäisi olla joku hiton versio 2.1 itsestäni. Tuolla ei oo ikinä tuntunut painetta olla joku muu, vaan oon ainakin luullakseni pärjännyt ihan pelkkänä itsenäni ja kokenut ekaa kertaa hyväksyntää, joka tulee jostain muualta kuin oman pienen lähipiirin sisältä. Kun ilmapiiri on hyvä ja kannustava, siinä on ollut helppo hiljalleen kehittää itseään ulos vaikkapa puhelinkammosta. 😆 Nykyään suhtaudun puheluihin aika neutraalisti - luuriin vastaaminen tai jollekin soittaminen ei herätä oikeastaan enää minkäänlaisia ajatuksia. Edelleenkään en tosin osaa istua puhelun aikana paikallani, vaan mieluummin laahustan ympäri huonetta tai taloa. Ainoa asia, mikä puhelimissa ärsyttää, on kaikenlaiset soitto- ja merkkiäänet, jotka kaikki ovat tasapuolisesti yhtä raivostuttavia. Aina kun viesti kilahtaa puhelimeen, kilahtaa mullakin nanosekunnin verran korvien välissä. Onneksi on olemassa äänetön!

En välitä piiruakaan muiden mielipiteistä, jos niitä tullaan kertomaan pyytämättä ja jos ne koskevat vaikka mun näkemyksiä tai valintoja. Mulla on jo omat varsin vahvat mielipiteeni, enkä tarvitse niiden tueksi komppausta muilta. Yksi "vähän" herkkä kohta kuitenkin löytyy, johon tämä mielipiteistä piittaamattomuus ei päde: välitän  t o d e l l a  paljon itseeni ja sosiaaliseen antiini kohdistuvista ajatuksista. Ja vieläpä enimmäkseen niistä ajatuksista, joita kukaan ei koskaan sano mulle ääneen, eli luultavasti todellisuudessa vähintään neljännes on pelkkää omaa kuvitelmaani! Mun pahin pelko on, että jonain päivänä tajuan nolanneeni itseni niin monet kerrat, etten kehtaa enää edes nousta aamulla sängystä. Ajattelen aika paljonkin sitä, mitähän muut mahtaa ajatella musta. Tiedostan sosiaalisen kömpelyyteni varsinkin jännittävissä tilanteissa, ja saatan rääkätä itseäni muistelemalla kiusallisia tilanteita vielä monien vuosien päästä tapahtuneesta. Riittää, että oon takellellut puheessani, jäätynyt, valinnut sanani hölmösti tai vaikka epäonnistunut sarkastiseksi tarkoitetussa heitossa. Ihan mitä vaan, mistä on tullut hetkeksi kiusallinen olo.

Tosi usein tuntuu, ettei näistä äänijänteistä irtoa sanottavaa senkään vertaa, että edes kohteliaisuuden minimivaatimus täyttyisi. Silloin mulle jää tosi huono fiilis, enkä voi olla ajattelematta, että vaikutan varmaan taas super nuivalta, tylyltä ja vittumaiselta, kun en taaskaan vaan höpötellyt menemään niitä näitä luontevasti. Toisaalta vastapainoksi vuodatan välillä liiankin helposti ja avoimesti "kaiken". Mulla on aina kauhea huoli siitä, että mua voidaan pitää tyhmänä tai kaikista pahinta, törkeänä ja epäkohteliaana. Tiedostan, ettei kukaan vello yhtä pitkään mun verbaalisissa epäonnistumisissa kuin mitä itse teen - hyvä, jos edes tunnin päästä muistavat koko tilannetta! Mun on silti vaikeaa mennä eteenpäin ja vaan unohtaa omat mokailut. Parasta lääkettä tähän tuntuisi usein olevan muilta saatu vertaistuki - kun joku toinen paljastaa omat sosiaaliset epävarmuutensa tai varsinaiset mokailunsa ja naureskelee päälle, on jotenkin helpompaa asettaa omat sekoilunsa inhimillisiin mittasuhteisiin edes hetkeksi. Kaikki mokaa, mutta ei sen tartte olla niin sairaan vakavaa.

Tämän ajoittain suorastaan infernaalisen häpeän kanssa mulla on kyllä vielä rutkasti hommia edessä. Tiedän lähes satavarmaksi, että jos jahkailisin vähän vähemmän turhaa höpöhöpöä, elämä olisi parempaa ja luultavasti mäkin olisin rennompi ja helpommin lähestyttävä tyyppi. Tavallaan vähän ironista, että jos malttaisin luopua itseni jatkuvasta tarkkailusta sosiaalisissa tilanteissa, todennäköisesti se verbaalinen ulosantikin voisi parantua, kun tunnelma omassa päässä vähän vapautuisi nonstop-itsekriittisyyden väistyttyä. Harkitsen itse asiassa jopa terapiaan menoa tämän aiheen tiimoilta joskus tulevaisuudessa - viimeistään sitten, kun toive lapsesta alkaa olla konkreettisempi. Tiedostan itsessäni ne haitalliset piirteet ja ominaisuudet, joita ei tee mieli laittaa kiertoon perintönä omille muksuille.

Sellaiset setit näin sunnuntaina, ai saakeli mikä räntti tästäkin taas tuli. 😂😂Tsempit ja jaksuhalit kaikille, jotka tänne asti jaksoi silmäillä!

Trooppinen smoothie x 2

IMG_2175+ 
Kas tässä pari itse sävellettyä ja toimivaksi todettua smoothieohjetta perjantaille! Näitä tulee tehtyä vuorotellen vähintään viikottain, sillä niin hyviä kumpainenkin ovat. Jotkut aloittaa päivänsä aina kaurapuurolla, mulla saman asian ajaa smoothie. Tässä on kohta kymmenisen vuotta blendattu smoothieita lähes joka ikisenä aamuna, pois lukien tietty reissut, joissa siihen ei ole ollut mahdollisuutta.

Vaihtoehto 1 (kuvassa): 
- 500 g mangososetta
- 2 dl kookosmaitoa
- 1 banaani
- puolikas ananas
- (pinaattia)

Vaihtoehto 2:
- puolikas ananas
- banaani
- avokado
- kourallinen lehtikaalia
- 3-4 dl appelsiinimehua
- 200 g turkkilaista jogurttia
- (1 rkl sitruunamehua)

Näistä molemmista ohjeista tulee smoothieta 2-4 annosta. Koska smoothie on yleensä kahvin/matchan ohella mun aamupalan ainoa sisältö, jaan blenderistä valmiin juoman kahteen jättimukiin tai -lasiin, joista toisen juo joku toinen - tai vaihtoehtoisesti sen voi jättää seuraavaan aamuun.

Smoothien makua mun mielestä parantaa AINA se, kun käyttää siinä ainakin osan marjoista tai hedelmistä jäisinä suoraan pakastimesta. Ja tietty nautiskelee litkun sitten saman tien blenderöinnin jälkeen kylmänä.

LV Cannes

IMG_2186 
Kas tässä viime joulun ja tammikuisten 29-vuotissynttäreiden yhteislahja itseltä itselleni: Louis Vuittonin Cannes -laukku. Myönnettäköön heti, että päätös ostaa tämä laukku oli melko ex tempore... Olin aina julkaisusta lähtien ihastellut laukkua milloin kenelläkin, mutta en koskaan pitänyt realistisena, että itse hankkisin laukkua omaan kokoelmaani. Ihan vaan siitä syystä, että bränikkänä suoraan liikkeestä laukku on turhan hintava ja usein second handina vielä hintavampi. Kuten monista suosituista hittilaukuista, Cannesistakin yleensä ainakin yritetään kiskoa selvää ylihintaa, koska sitä on ajoittain vaikeaa saada LV:n liikkeestä. Mutta joulun alla suomalainen tuttu ja turvallinen Queen Station yllätti kun huomasin, että kas sieltäpä löytyisikin kyseinen laukku hyväkuntoisena käytettynä, ja vieläpä kohtuulliseen hintaan!
    IMG_2194

Cannes onkin mun eka laukku Monogram Reversenä, jossa klassisen monogram-printin värit ovat käänteiset. Kovin monista Reverse-laukuista en ole tähän mennessä kiinnostunut, mutta tässä värit toimivat täydellisesti! Jos tää laukku olisi päädytty tekemään tavallisesta, kauttaaltaan tummanruskeasta kanvaasista, se ei olisi ollut mun mielestä yhtään niin houkutteleva.

Cannesista on muuten olemassa Monogram Reversen lisäksi myös kiiltonahkainen Vernis-versio parissa eri värissä, jos tää kanvaasinen ei niin kiinnostele!
   IMG_2197IMG_2204 IMG_2208 
Sisältä laukku on todella simppeli: pelkkä yksi iso osio, ei taskuja eikä kerrassaan mitään. 😆 Laukkuun mahtuu yllättävän paljon tavaraa, helposti menee esim. puhelin, lompakko, Tangle Teezer-hiusharja, aurinkolasit, avaimet, nenäliinapaketti, huulipuna tai -rasva... no kaikki se pieni krääsä, mitä ainakin itse normaalisti kanniskelen mukana.

Olkahihna on irrotettava ja säädettävä, joten laukkua voi kantaa joko olalla, crossbodyna tai sitten kahvasta roikottaen. Kuten monet LV:n laukut, tämäkin tulee kullanvärisen lukon kanssa, jonka voi halutessaan laittaa tuohon pieneen nuppiin, johon vetoketjun lenkin voi kiinnittää. En kyllä ite uskaltais varmaan ikinä lukita laukkua, koska ne pikkuruiset avaimet voinee hukkua aika helposti... 😁
    IMG_2227

Löytyipä laukkuun täydellisesti mätsäävät Timberlanditkin! Okei, ei nyt ihan täydellsesti, sillä Timbsit on aavistuksen punertavamman ruskeat kuin laukun kansi, mutta sävyt liippaa ihan tarpeeksi läheltä kuitenkin. Kengät maksoi muistaakseni viitisenkymppiä Booztin jossain superduper-loppualessa. Noi on tosi hyvät jalkaan, sillä korko on pehmeää kumia ja pohjat ovat tosi pitävät liukkaammallakin kelillä.
  IMG_2232IMG_2216 
Sellainen second hand-löytö tällä kertaa! 😜

Party like it's not 2020

IMG-0800  
Looooong time no see! Tässähän on parisen kuukautta vierähtänyt edellisestä postauksesta, hupsistaheijaa. Pitkästä aikaa ajattelin höpötellä vähän deepimpää shittiä ja kevyesti myös "wrapata" vuoden 2020, joten jos kilometritekstit eivät kiinnosta tai niille ei ole aikaa, klikkaa ittes vaikka YouTubeen ja katsele trendaavia kissavideoita. Oui?

Kaikkihan ovat edes kerran elämässään törmänneet sanontaan "Got 99 problems but a bitch ain't one?". No, mun oma versio vois hyvin olla "Got 99 problems but covid-19 ain't one". Koetteli nimittäin pikkusen stressinsietokykyä viime vuonna tämä #lyfe. 😝 Jos ennen vuotta 2020 murhetta aiheutti enimmäkseen oma fyysinen romahdustila, niin viime vuonna sille ei enää edes hirveästi jaksanut uhrata ajatusta, kun oli vaihteeksi vähän muutakin mielessä. Isompia ja tärkeämpiä asioita kuin oma turvonnut olemus. En viitsi blogiin sen kummemmin näitä kokemuksia ja kohtaloita eritellä, mutta siis ei juku, miten on edes mahdollista, että kerta kaikkiaan kaikki kuviteltavissa oleva kurjuus kulminoituu kompaktiin yhden 365 päivän pakettiin? Viime vuonna tapahtui koko ajan kaikkea sen sorttista ikävää, mihin itsellä ei ollut mitään vaikutusvaltaa. Oli jatkuvasti sellainen tunne, ettei elämästä ja sen tapahtumista saa minkäänlaista otetta. Ongelmia ja murheita vaan vyöryi päälle kuin laavaa tulivuoresta.

Ja joo joo: jos ei voi vaikuttaa itse tilanteeseen, niin voi sentään pyrkiä vaikuttamaan omaan ajatteluunsa ja suhtautumiseensa. Siihen, miten vastaanottaa kaiken sen, mitä vastaan tulee. Positiivisen kautta, asennekysymyksiä vaan. Lässytilää. Mä koen olevani perusluonteeltani semmonen varauksellisen positiivinen hyypiö. Ulospäin vaikutelma on luultavasti aika apaattinen, kömpelö ja tympeäkin, introvertti jääpalikka kun olen, mutta kyllä mä pinnan alla otan kaiken saamani vastaan useimmiten ihan tyytyväisen välittömästi; eihän tässä iässä jaksa enää kovin pienestä harmistua. Siis yleensä, normaaleissa olosuhteissa. Yksi ärsyttäviä seikkoja viime vuodessa oli, millainen ihminen musta alkoi tulla stressin ja ahdistuksen seurauksena. Sellainen hymytön katkera kanttura, jota en tunnista itsekseni ollenkaan. On tylsää kokea, miten oma olemus jotenkin vaan murenee, ja sitten sitä on vaan kuin marsu juoksupyörässä 24/7. Väsyttää, ei jaksa mitään ylimääräistä, ei tapaa kavereita tai pidä edes somessa yhteyttä keneenkään. On vaan tasaisesti kevyen vittuuntunut, sosiaalisesti poikkeuksellisen kankea ja koko ajan vaan hölmöilemässä ja hönöilemässä. Ja ei helkkari, miten voikaan muistikapasiteetti laskea yhden vuoden aikana niin roimasti? Jos joskus oon kuvitellut olevani edes normaalin skarppi, niin nyt siitä akasta ei kyllä ole rippeitäkään jäljellä. Tuntuu pahalta olla alle 30 ja ajoittain ihan tillintallin muistinsa kanssa.
  IMG-0798  
Tässä vaiheessa tuntuu, että elämässä ainoa oikeasti pysyvä asia on sarkasmikiikarit. Sarkasmikiikarit tuntuvat pitävän mut tiukasti kiinni elämässä, tuli vastaan ihan mitä tahansa. Mulla on sellanen tosi vahva perstuntuma, että selviän kaikesta, vaikka se kaikki menisikin välillä päin hevonhelvettiä ja vaikka joskus olisinkin täysin hukassa. Uskon omaan tulevaisuuteni silloinkin, kun en usko siihen pätkän vertaa. On hassua, millaisia puolustusmekanismeja ihminen voi itselleen kehittää. Lähes koko aikuisikäni oon ollut suorastaan symbioosissa mustan huumorin ja sarkasmin sekaisen elämänkatsomuksen kanssa. Tää taisi alkaa joskus silloin, kun nuorena opiskeluaikoina mulla todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta ja sain siihen lääkityksen, joka oli tärkeä ja käänteentekevä hetki mun elämässä. Ennen diagnoosia uiskentelin tosi synkissä vesissä ja välillä jopa yhdessä äidin kanssa itkettiin mun itsetuhoisia ajatuksia, jotka oli tosi pelottavia, lamaannuttavia ja ennen muuta hämmentäviä - ei mulla ollut yhtään mitään oikeaa syytä olla niin masentunut kuin olin.

Muistoissa ne pahimmat kuukaudet aikuisiän alkutaipaleelta ovat tosi sumeita. Muistan lähinnä yksittäisiä hetkiä, kuten sen, miten aamuisin olin bussissa torkahteleva raunio kaikkea muuta kuin valmiina uuteen päivään, kuulokkeissa soi aina joko Bat For Lashesia tai Yeah Yeah Yeahsia. Päivät kuluivat kitkutellen työharjoittelussa, jossa en olisi halunnut olla, vapaa-ajalla puolestaan lähinnä itkeskelin, nuokuin ja nukuin. Enkä yhtään tiennyt, mitä helvettiä edes itken. Ehkä se oli vaan se pohjaton väsymys? Kun parin mutkan kautta sain reseptin kilpirauhasen hoitoon tarkoitettuun tyroksiiniin ja lääke alkoi viikkojen ja kuukausien kuluessa purra, olin pian kuin uudesti syntynyt. Ekana elämään tuli ryminällä takaisin värit ja mieliala koheni, seuraavaksi pidemmän ajan kuluessa lääkitys alkoi auttaa myös fyysisiin oireisiin, kuten väsymykseen, paleluun, jatkuvaan painonnousuun jne.

Monesti kilpirauhasen vajaatoimintaa kuvaillaan niin, että kaikki normaalit toiminnot hidastuvat, pätien siis sekä mieleen että kehoon. Tossa tiivistyy koko sairauden syvin olemus mun mielestä varsin hyvin. Ajattelin nuorena usein, että oon alle kaksikymppinen teljettynä kahdeksankymppisen ruumiiseen. Niin vaikeaa ja kankeaa kaikki oli.
  IMG-0796

Miellän elämäni aikaan ennen kilpparidiagnoosia ja aikaan sen sen jälkeen. Kun kerran on käynyt pohjalla, sinne ei enää halua palata. Tiedostan, että iiiiiiihan kaikesta - kaikesta huolimatta - selviää, ja tarvittaessa revin elämääni valon säikeitä vaikka mustasta aukosta, jos tarve vaatii. En oikein tiiä, mihin tätä fiilistä voisi verrata? Toiset saa rauhansa Jumalasta. Mun ja Jumalan välit on vähän "complicated", enkä tavallaan voi sanoa uskovani mihinkään tai kehenkään, vaikka toisaalta kovasti haluaisinkin.

Sen jälkeen kun pääsin tuosta kilpparivajiksen kylkiäisenä tulleesta masennuksesta eroon, fiilis on aina ollut tietyllä tapaa tosi zen, vaikkei nyt tietty aivan jatkuvasti siltä tunnu, saati ulospäin näytä. Sillon kun on super kurjaa, yritän lopulta nauraa itselleni ja elämälleni ja vedän vähän lekkeriksi. Se usein höpsösti helpottaa. Joskus kannattaa vähän vittuilla elämälle, jos se alkaa vallan hyppiä silmille. Laiffi on parasta parodiaa, jos sen antaa olla sitä. Totta kai mäkin välillä itken kuin mikäkin vuotava vesiämpäri, mutta rempseän itseironinen lähestymistapa toimii mulla ainakin välillä parhaiten. Sääli sen sijaan on kamalaa ja.. no, säälittävää. Oma saati muiden sääli tuntuu alentavalta. Parasta on, kun voi nauraa yhdessä jonkun kanssa koettelemuksille, joita elämä eteen viskoo.
  IMG-0795

Vaikka oma terveys tuntui viime vuonna moneen muuhun ongelmaan verrattuna niin toissijaiselta, että välillä teki mieli vaan luovuttaa kokonaan ja todeta, ettei mun elämässä oo enää jäljellä terveitä päiviä, sain kuitenkin ihan loppuvuodesta aikaiseksi raahautua työterveyteen. Kävin siellä kitisemässä väsymystä ja aivosumua, kerrassaan valtaisaksi kasvanutta unentarvetta sun muuta, ja sieltähän selvisi että ne perkuleen kilpirauhasarvot olivat menneet huonompaan suuntaan. Samaten rauta oli TAAS laskenut. Nuo voi myös liittyä kiinteästi toisiinsa: kilpirauhasen vajaatoiminta voi edesauttaa raudanpuutetteen syntymistä ja toisin päin. Nostettiin hieman tyroksiinin annosta ja aloin syödä taas aiempaa enemmän ja säännöllisemmin rautaa purkista. Tuo rautaongelma kyllä kiinnostaa sikäli, että syytä siihen ei ole saatu selville - ei tosin sillä, että sitä kovin aktiivisesti olisi selviteltykään. Ellei ole jotain "ilmiselvää" syytä esim. keliakiaa, etenkin nuorten naisten kohdalla vedotaan herkästi menkkoihin, joihin kauhean mielellään tuputettaisiin hoidoksi pillereitä. Mutta en kyllä hetkeäkään usko, että mulla tuossa on se syy ja ratkaisu. Ei siis mitenkään. Huoh.

Olisi kyllä muutenkin perin kiinnostavaa tietää, mikä mulla on ollut ihan alunperin ollut nuorena - olisiko simppelillä ferritiinitestillä voitu jopa estää koko kilpparin vajaatoiminnan syntyminen, kun olisin alkanut vaan syödä ajoissa rautaa? Täällä on btw hyvä juttu aiheesta. Luulen, että taipumus raudanpuutteeseen on saattanut kulkea mun matkassa jo aikamoisen pitkään. Ja aikuisiällä olen aivan varmasti itse omalla toiminnallani kaikkea muuta kuin edistänyt rautavarastojen pysymistä hyvällä tasolla: sen jälkeen, kun sain kilpirauhasen kuntoon, laihdutin melko nopeasti 50 kiloa parissa vuodessa. Liikuin kuin kaheli, söin keskimäärin 1200-1500 kcal päivässä, meninpä pariin otteeseen luovuttamaan vertakin... Siis jos tuolla ei saa kroppaansa sekaisin, niin ei kai millään? 😨 Laihdutus itsessään oli silloin toki positiivinen juttu, ylipainoa kun oli kertynyt runsaasti lapsuudesta saakka. Ehkä se tahti olisi vaan voinut olla hieman rauhallisempikin, eikä sellainen kaikki-mulle-heti-nyt.

Nyt tuo 50 kilon laihtuminen on muisto vain, sillä valtaosa kiloista on vyörynyt lähivuosina takaisin. Välissä laihduin 10 kiloa parissa kuukaudessa ja sitten taas lihoin valtavasti lisää - kiitos rautakuurien, jotka oikeasti nostaa pidemmän päälle painoa tehokkaasti. Ja mä vielä alkuun menin kuvittelemaan, että näillä Ferodaneillahan hitto sentään laihtuu. 😂 Lyhyeksi jäi se laihtumisen ilo, ja sen sijaan tutuksi tuli kaikki ne lukuisat FB:n Raudanpuute-ryhmäläisten kokemukset siitä, miten paino tuppaa herkästi nousemaan rautaa tankatessa. Nyt en onneksi enää reiluun vuoteen ole lihonnut lisää, mutta nää kilot on kyllä ihan uskomattoman tiukassa. Tällä hetkellä tilanne on se, että yhden kilon saa tus-kal-li-sen hitaasti veks, mutta pari-kolme kiloa lisää elopainoa kertyy leikiten parissa päivässä. Toki tiedostan, että tuollainen määrä on enimmäkseen nesteturvotusta, eikä varsinainen läski kerry ihan noin nopeasti sisäelinten ympärille - luojan kiitos. Vaan kun se hemmetin turvotus on jatkuvaa ja sitä on ihan hillittömän vaikeaa saada karistettua pois. Turvotusta tuntuu piisaavan, halusin tai en! Siihen riittää ihan tämä naisen hormonitoiminta eri vaiheineen ja se, jos syön jotain itselleni epäsopivaa, kuten liikaa hiilareita. Huoh zzzZZzzzzzz.

Tuskinpa ikinä tuun hyväksymään tätä lihonutta ja vähemmän notkeaa olemustani, mutta oon yrittänyt alkaa hyväksyä edes tämän tilanteen sellaisena, kuin se nyt on. Tuulimyllyjä vastaan ei kuulemma kannata taistella? Toivon silti enemmän kuin mitään, että tää on vaan väliaikainen vaihe, ja pääsen vielä lopulta edes piinaavan hitaasti entisiin, terveisiin mittoihini. Elämä normaalipainoisena on monin tavoin mielekkäämpää, eikä lihavuus ole tehnyt hyvää myöskään tälle valmiiksi heikohkolle tai vähintään epävarmalle itsetunnolle. Niin usein tekisi mieli vetää pussi päähän tai vajota pöydän alle piiloon sosiaalisissa tilanteissa - tai mieluummin olla kokonaan hakeutumatta sellaisiin.
  IMG-0347

Uskon, että väliaikaisesti landella asuminen on tehnyt mulle hyvää. Maalla elämä on jotenkin leppoisaa, hidasta ja hiljaista. On jäänyt aamuvarhaiset tai vaihtoehtoisesti iltamyöhäiset salitreenit, sillä lähin sali on about 10 kilsan päässä - eipä tule lähdettyä. Se on ihan hyvä, jotta varmemmin saisi nyt nuo kilppari- ja rauta-arvot tasapainoon. Mun liikunta on lähinnä pitkiä päiväkävelyitä ja muutaman kerran viikossa koitan jumpata kahvakuulalla, ettei lihakset nyt ihan totaalisesti pääse surkastumaan ilman kuntosalia. Ennen tänne muuttoa tuli tosiaan liikuttua 2016-2019 kuin hullu, mikä ei ehkä loppujen lopuksi ollut kauhean järkevää tai edes tehokasta. Samana päivänä pahimmillaan kävin salilla aamulla, kävelin töihin ja ehkä kauppaankin, sitten illalla vielä heitin pitkän 1,5 h lenkin ja jumppasin. Mitä enemmän painoa tuli, sitä pakkomielteisemmin liikuin. Välipäivä oli täysin tuntematon käsite. Jälkikäteen ajateltuna eihän tossa touhussa ollut mitään järkeä. Henkisesti olin melko poikki jatkuvasti, mutta kun fyysistä väsymystä en tuntenut (vai enkö vaan halunnut huomata sitä?), luulin jaksavani mitä vaan. Rajaton liikkumisvimma yhdistettynä kovaan kalorivajeeseen ei ollut ehkä kovin hyvä idea!

Kulutin luultavasti itse itseni hiljalleen loppuun, mutten vaan tajunnut sitä silloin ajallaan. Liikunnan ilo oli vähän liiankin suurta. Sitten siihen päälle vielä lähivuosien lukuisat stressikäyrän kohoilut. Enkä nyt vihjaile mitään sellasta, että yhyy oon (ollut) niin loppu ja voivoi burnoutit on kohta tulilla, ehei. Pointti on, että välillä ihan oikeasti kannattaa hidastaa, ja uskoisin tajunneeni sen just sopivasti kriittisellä hetkellä, ennen kuin mitään oikeasti tosi kurjaa jamaa pääsi kehittymään. Nyt sitten otetaan hissukseen päivä kerrallaan, jotta elämä olisi vielä joskus niin tervettä, kuin se mun kohdalla on mahdollista. Joudun luultavasti tappelemaan rautavarastojen kanssa vielä pitkään ja kilpirauhasvaivatkin seurannee mua loppuelämän, mutta niitä pitää vain säännöllisesti seurailla ja tajuta ajoissa ottaa iisisti, jos alkaa ilmaantua ongelmia. Ja olla liikkumatta joka ikinen päivä tuntikaupalla, vaikka miten tuntuisi että mukamas kroppa kestää sen - ei se vaan perkele kestä autoimmuunisairauden kanssa. Pitäis oppia tiedostamaan paremmin omat sekä fyysiset että henkiset rajansa ja elää niiden mukaan.
  IMG-0342

Ja nyt loppuun vielä suunnataan kiinnostuskiikarit kohti tulevaisuutta!

Tänä vuonna haluaisin...

...jatkaa uutta, vähän rauhallisempaa elämäntyyliä.

...lukea ison läjän kirjoja. Oon tehnyt hirveästi kirjalöytöjä lähiaikoina Adlibrikselta, Cdon.comista ja markettien alelaareista. Nyt on luettavaa ainakin kesään asti! Tällaisia kirjoja oon ostanut, muutaman näistä oon kylläkin jo lukenut:
  A1D74CE2-63C0-417B-8D4B-11C16678EE42F9C8D48C-EE1C-4EAA-B804-BDDA0CCE7DA0  
...laittaa elämän ranttaliksi, ottaa käyttöön Netflixin ainakin satunnaisesti ja katsella sieltä koko rahan eestä sarjoja ja leffoja.

...vihdoin opiskella joko suomen kieltä tai psykaa avoimessa yliopistossa, edes pikkusen. En usko, että ainakaan kovin helposti palaisin enää kokoaikaisen opiskelun pariin, koska A. onhan se nyt palkansaajana mukavampi miettiä mm. (lähi)tulevaisuuden asuntolainajuttuja ja B. mulle kaikenlaiset "opinahjot" ovat tosi vastenmielisiä ympäristöjä, joissa en viihdy yhtään. Tästä ehkä joskus lisää.

...työstää yritysideaa/-ideoita eteenpäin. Tuskinpa tänä vuonna vielä mitään toiminimeä tai osakeyhtiötä tulee perustettua, korkeintaan saatan ostaa jemmaan url-osoitteen sivuja varten, mutta sellasta kevyttä liiketoimintasuunnitelmaa vois jo hioa tässä hiljalleen. Jos kaikki menee loistavasti, tämän olisi tarkoitus olla tulevaisuudessa sellainen kiva ja mielekäs kakkostyö. En ainakaan toistaiseksi jotenkin nää itseäni täyspäiväisenä yrittäjänä, koska onhan siinä omat epävarmuutensa ja tässä elämänvaiheessa mä arvostan hurjasti nimenomaan pysyvyyttä ja jatkuvuutta - vaikka tiedostankin varsin hyvin, ettei mitkään "loppuelämän työpaikat" oo nykyaikaa, ja kaikki voi muuttua nopeastikin.

...muuttaa Kokkolaan ja löytää sieltä kivan, edes melko mielekkään päivätyön. Tästä on kyllä jotenkin ristiriitaiset fiilikset, kun ei yhtään kiinnostaisi lähteä lätkimään nykyisestä työpaikasta, jossa oon ollut pian jo kuusi vuotta. Tulevaisuus muutenkin ahdistaa monella tapaa ja pitäisi alkaa tehdä isoja päätöksiä, mutta no, ehkä se alkaa siitä, kun ottaa ekan harppauksen edes johonkin suuntaan... kai?

...edistyä laihdutusprojektissa edes vähäsen. Tai pitäisikö sanoa ennemmin, että terveysprojektissa? Terveys on tietysti se tärkein näkökulma, vaikka "saattaisihan" se vähän mieltä piristää, jos vanhat rytkyt taas mahtuisi jonain päivänä päälle, eikä itseään tarvitsisi häpeillä.

Tuossa nyt muutama sellainen juttu, joihin mulla itsellä on enemmän ja vähemmän vaikutusvaltaa. Suurenmoista bonusta olisi myös, jos 2021 olisi vähän edeltäjäänsä lempeämpi, eikä ympärillä niin moni sairastuisi ja sairastelisi, ainakaan vakavasti. Onneksi ainakin vuoden ensimetrit ovat sujuneet melko rauhallisesti.