Fun Fact Friday #11

Mun on vaikea ymmärtää tyyppejä, jotka vaihtavat puhelinta huvikseen joka vuosi, vaikkei vanhassa luurissa olisi mitään vikaa. Monet esimerkiksi haluavat aina sen uusimman iPhonen. Uutuustuotteet ovat aina ihan käsittämättömän hintaisia, ja jos päätät myydä sen vanhan mutta täysin toimivan puhelimen pois, sen hinta on varmasti jo romahtanut naurettavan alas siitä, mitä vuosi sitten siitä olet maksanut. Pääsyy ihmetykseen ei ole kuitenkaan rahan säännöllinen tärväys laitteisiin just for fun, vaan käyttöönottamisen vaiva. Sehän on aivan  u s k o m a t t o m a n  rasittavaa, kun hankit uuden puhelimen tai läppärin ja kaikki asetukset pitää säätää mieluisiksi, numerot lisätä (ellei kaikki varmasti ole simillä), muodostaa yhteys muihin laitteisiin... blaah. Paskaa 3-5 vuoden välein tehtynäkin, joten miten ihmeessä kukaan jaksaa vuosittain noita juttuja? 😆

Kesällä olin koukussa äänikirjoihin, ja nyt lähiaikoina on aikeena jatkaa jäsenyyttä. Niin tyhjältä tuntuu elämä ilman äänikirjoja! Äänikirjamakuni sattuu vaan olemaan niin nolo, ettei tee mieli kertoa ääneen mitä viimeksi oon "lukenut". 😂 Sanotaanko vaikka, että kuuntelen prikulleen just sellaisia kirjoja joita ei tulisi mieleenkään ostaa kirjakaupasta. Oon vuosia tykännyt suht asiapitoisista kirjoista, ellei nyt jotain Bukowskin runoja lasketa, mutta painava fakta ei vaan toimi kuunnellussa muodossa. En jotenkin osaa keskittyä tarpeeksi kuunteluun, joten on helpompaa pitäytyä kevyissä höpöteoksissa. Yksi hyvä äänikirja pitää kuitenkin mainita nimeltä: Havaintoja parisuhteesta. Ihan huikeen hauska! Ajattelin ostaa sen kovakantisenakin hyllyyni.

Toivon todella usein, että olisinpa minäkin sellainen "perus kiva" nainen. Iloinen ja nauravainen, sopivasti kevytkenkäinen ja keijumaisen sulavasti liikkuva nätti hempukka, jolla on vain tosi varovaisia ja kilttejä mielipiteitä. Mutta minäpä oon juro örmyilijä, joka ottaa elämän vakavasti ja itsensä puolikkaana vitsinä. Kaiken lisäksi oon julmetun kömpelö; kolistelen, kompuroin ja törmäilen minkä kerkeän. Joskus fiilis on kuin tosielämän Briget Jonesilla. Multa vaan puuttuu viehkeys, mikä siihen Brigetin symppikseen sekoiluun sisältyy.

Vaikka kirjoitan blogia, jossa näkyy laukkuja, kenkiä, meikkejä ja muuta turhaa vuodesta toiseen, en silti koe naisten maailmaa erityisen omakseni. Monet naisten jutut eivät oikein aukea mulle, ja parhaat naurut irtoaa miesporukassa. Oon vähän poikatyttö, harmillisesti vaan ilman niitä miestentaitoja. Esimerkiksi tekniikan kanssa oon niin hukassa, että usein tekee mieli vajota maan alle piuhoja ja nappuloita ihmetellessä. Pelkään laitteita miljoonine toimintoineen! Tiedä vaikka räjähtävät mun käsissä! 😂 Veljen kautta on sentään hieman silmää spekseille, tiedän mitä missäkin pitää olla jotta kannattaa hassata rahaa, mutta se hetki kun pitää purkaa laatikon sisältö pöydälle ja alkaa kasata... voivoi, se on jännittävää. Musta tuskin tulee isona insinööriä, vaikka muuan opettaja sitä aikanaan tuputti.

Vähän aikaa sitten mulle selvisi, miksi isäni ei koskaan antanut mun suorittaa vesimelonin halkaisua puukolla silloin, kun asuin vielä kotikotona. Ylisuojelevalle paapomiselle oli syynsä: melonissa on selkeästi liikaa haastetta mulle. Puukotin nimittäin itseäni käteen vaativaa teurastusta tehdessäni tuossa hiljattain. Pysyn jatkossakin kaupan valmiiksi pilkotuissa paloissa. "Kauas on ihminen tullut luonnosta" kuten iskä välillä toteaa avuttoman jälkikasvunsa toilailuja seuratessa.

Pidän itseäni erittäin lähdekriittisenä. Mulla on luontainen taipumus epäillä kaikkea ja kaikkia, ihan yks hailee, miten virallinen taho tietoa jakelee. Hyvin paljon tulee pohdiskeltua, mitä faktaksi julistetun tiedon taustalla on: kukas rahoittaa? Puuhasteleeko pieni piiri vähän omiaan? Onko totuutena esitetty asia koko totuus, vai vaan valikoituja paloja siitä? Kuka hyötyy, kuka häviää? Toisaalta pyrin ajoittain tietoisesti myös vaientamaan tätä piirrettä, sillä onhan elämä mukavampaa kun voi luottaa ihmisiin, eikä vaan neuroottisesti pui kaikkia mahdollisia tarkoitusperiä ja lauseen sivumerkityksiä jne. Tosin se luottamuksen muodostaminen onkin sitten ihan oma lukunsa...

Mun unelmaperheeseen kuuluisi mies, kaksi lasta, kaksi kissaa, koira, lampaita (ainakin kolme, jotta muodostuu lauma!), possuja, kanoja ja kukkoja. Ehkä ipanoilla voisi olla pupukin. Ja siili!!! Lemmikkisiili olisi jotain uskomattoman ihanaa! Jos oi, jos vain norpan saisi lemmikiksi, sekin liittyisi jengiin ja sillä olisi takapihalla oma allasosasto. Byyh. Vaikken usko ihan 101% tämän unelman toteutumiseen täydessä mittakaavassa, musta on silti hauskaa miettiä nimiä tuleville perheenjäsenille. Siis sitten, kun se perhe ylipäätään on. Pojalle oon tiennyt nimen jo 15-vuotiaasta, joten etunimestä ei edes neuvotella sitten aikanaan. 😁 Sen sijaan tytölle en millään keksi kivaa nimeä, vaikka kuinka miettisin. Mikään ei sykähdytä tarpeeksi. Kissojen nimiä ei yleensä kannata miettiä etukäteen, sopivan nimen tietää kun näkee misun nassun ja olemuksen. Dalmikselle oon päättänyt nimen!

...vaan jos en koskaan löydä omaa ihmisistä ja elukoista muodostuvaa laumaani, toinen hyvä ja erittäin potentiaalinen vaihtoehto tulevaisuuden varalle on hankkia tällainen paita ja hyväksyä kohtalo tulevana hulluna kissamummona. Aina jossain jollakin on söpö kissanpentu pelastettavaksi! En oo koskaan oikein osannut kuvitella itseäni esimerkiksi 50- saati 70-vuotiaana, siis että millanen mahdan silloin olla, mutta ainakin kiikkutuoli ja useampi kisumirri paijattavana kuulostaisi siedettävältä tavalta kohdata maan vetovoima. 

Minäkin kun kaikki muutkin: katsoin kesällä norjalaisen SKAM -sarjan läpi. Neljä kautta tuli ahmittua reilussa kuukaudessa ja enempäähän ei enää jaksoja ole luvassa, buu. Vaikka sarja on suunnattu teineille, ymmärrän hyvin miksi myös huomattavasti vanhemmat, jopa yli kolmekymppiset ovat hehkutelleet ohjelmaa.

Oon ilmoittautunut italian alkeiskurssille, jee! Ekat tunnit on ensi kuun alussa.

Banaaniletut 2.0

Kaikenlaisia banaanilettuja ja -pannareita on hehkutettu fitness- ja terveysintoilijoiden piireissä jo viitisen vuotta, eikä loppua näy. Monen mielestä proteiinipitoiset banaaniletut ovat mennen tullen parempia kuin tavalliset vehnämössöletut, mutta itse en edes lähtisi vertaamaan niitä keskenään. Banaaniletut ovat erittäin herkullisia ja ravintoarvojen puolesta ilahduttavan terveellisiä, mutta en kyllä paistaisi banaanilettuja silloin, jos mieli halajaisi kunnon lettukestimeininkiä hilloineen ja kermoineen. Aamiaisella, brunssilla tai välipalana banaaniletuilla on kuitenkin ansaittu paikkansa.

Ite testasin ekan kerran banaanilettujen tekoa pari vuotta sitten. Sittemmin letuista on tullut joka kerta hyvänmakuisia, mutta piru vie miten haastavaa on saada ne ehjänä pois pannulta - aina ne hajoavat kääntäessä! Tai jos eivät hajoa, niin ainakin palavat pikkuisen. Syötäviä letut ovat toki olleet epämääräisenä ja kärtsänneenä silppunakin, mutta eivät varsinaisesti Instagram-materiaalia. 😁 Oon testannut useita eri ohjeita joissa mittasuhteet vaihtelevat, mutta niin toimivaa ohjetta ei ole löytynyt, että banaaniletuista olisi päässyt muodostumaan vakkari mun ruokaympyrässä. Oishan se pitänyt arvata, että itse kokeilemalla onnistuu parhaiten! Sain nimittäin kehiteltyä omin päin ohjeen, jolla letuista tulee proteiinirikkaan lisäksi kuitupitoisia, ja jotka pysyvät ehjänä kääntövaiheessa!

Banaaniletut (n. 8 kpl pieniä lettuja)

2 kypsää banaania

2 kananmunaa

1 rkl kookosjauhoja

1 rkl psylliymjauhoa

paistamiseen kookosöljyä tai voita

pinnalle esim. tuoreita marjoja ja kookoslastuja

__________

Sekoita kaikki soseeksi blenderissä tai sauvasekoittimella ja paista pieninä lettuina pannulla. Mä käytin paistamiseen kookosöljyä, mutta myös voissa paistettuna letuista tulee makoisia. Paistoaika on n. 2-3 minuuttia per puoli, ja paistolämpötila kannattaa pitää melko pienenä (hellan nuppi kolmosessa tai nelosessa). Kuutosella jos rupeaa näitä kypsentämään, letut vaan palavat kauttaaltaan ennen kuin ovat kunnolla kypsiä. 

Banaaniletut ovat sen verran makeita, ettei niiden kaveriksi kaipaa hilloa ja kermaa. 😉 Tällä kertaa söin letut pensasmustikoiden ja kookoshiutaleiden kera. Kannattaa testata!

// I've been on a hunt for the perfect banana pancake recipe and now I finally found it - by inventing it by myself. All you add to the blender is 2 ripe bananas, 2 eggs, 1 tbsp coconut flour and 1 tbsp psylliym husk powder. Blend well and start frying pancakes in the pan. For frying, I recommend coconut oil but also butter is a great option. Use medium heat so your pancakes don't get burned.

Massakausi

Monia asioita alkaa kummasti arvostaa vasta siinä vaiheessa, kun ne otetaan pois. Omalla kohdallani terveys on harmillisesti yksi moisista. Vielä vuosi sitten mulla oli fyysisesti parempi fiilis kuin ikinä aiemmin! Painoa oli lähtenyt viitisenkymmentä kiloa maksimista ja kiloja oli saman verran kuin ala-asteen vitosella. Mutta ei, mun tavote oli se perus "vielä viis kiloo pois". 😉 Sen sijaan että olisin iloinnut sen astisesta saavutuksesta ja aivan julmetun mahtavasta olosta (jaksamisella ei ollut pahemmin rajoja), keskityin ahdistelemaan itseäni niillä viidellä kilolla. Painoindeksi mulla oli 177 cm pituudella ja 70 kilolla 22,5 eli just sopivasti normaalin keskivaiheella. Sulamon laskurin mukaan mun ihannepaino olisi tarkalleen ottaen 69 kg. Mutta ei, en millään malttanut olla tyytyväinen. Olisipa silloin tiennyt, millaisella vauhdilla ne kilot voivat vyöryä takaisin. Ehkä sitten olisin tajunnut hetkeksi vaan unohtaa vatsamakkarat ja liian pehmeät kädet ja reidet ja hyväksyä itteni. 😒

Massaa on nimittäin tullut takaisin jo 20 kiloa.

KAKSI-HEMMETIN-KYMMENTÄ KILOA.

Alle vuodessa.

Mitäh?

Oon kokeillut kaikkea, ravannut hoitajalla, lääkärillä, verikokeissa, ultrattavana ja röntgenissä ja ties missä. Ei niin mitään ole löydetty. Oireet periaatteessa ovat koko ajan sopineet kilpirauhasen vajaatoimintaan, joka mulla on ja jota on lääkitty n. 7 vuotta tyroksiinilla. Ei ole ollenkaan tavatonta, että jossain vaiheessa tyroksiini ei enää riitä, vaan oireet tulevat takaisin. Tiedän monia, joilta kilpirauhanen on lopulta pitänyt poistaa kokonaan. Luonnollinen ajatus oli, että noni, nyt mullakin on alkanut se kilpparihelvetti alusta. En meinannut aluksi päästä tarpeellisiin kokeisiin, ja kaikista älyttömintä oli kun lääkäri ehdotteli lääkityksen pienentämistä nykyisestä. Itkin monena yönä itseni uneen, koska pelkäsin taas matkaavani kohti masennusta ilman, että voin vaikuttaa asiaan pätkän vertaa. Siihen vajaatoiminnan spottaamista edeltävään tasaisen harmaaseen sumuun ei huvita enää palata toistamiseen tämän elämän aikana. Se aika oli hirveää ja loputtomalta tuntuvaa painajaista.

Suretti ja surettaa edelleen, ettei Suomessa kilpirauhassairauksia osata aina hoitaa kunnolla. Yhdelle läheiselle oltiin jopa työterveydessä naureskeltu, että no jos sä nyt välttämättä haluat huijata itteäs niin voithan sä sitä tyroksiinilääkettä testata... miten väsyneelle ja huonovointiselle ihmiselle voidaan lääkärissä heittää huulta, että testaa jos haluat huijata itseäsi? Miksi ylipäätään kilpirauhassairaudet on niin monelle "ammattilaiselle" pelkkä vitsi, kun niitä tutkitusti esiintyy täällä kolkossa pohjolassa muuta maailmaa enemmän? Onko kaikki kakkostyypin diabetesta ja korkeaa kolesterolia kinkkisemmät sairaudet huuhaata? Jos jotain ei ymmärretä kunnolla, asian olemassaolo on parasta vain kieltää? Huoh. Ymmärrän että vaikka Wilsonin syndrooma jakaa mielipiteitä, mutta kilpirauhassairauksien ei luulisi enää nykypäivänä olevan mikään ihmeellinen juttu. Mutta tuntuupa vaan olevan.

Pääsin lopulta kokeisiin, ja tulokset olivat ihan okei. Koska painonnousu oli jo hidastumaan päin vauhdikkaan alkuvaiheen jälkeen (+7 kg reilussa kuukaudessa), halusin toiveajatella että ehkä se oli pelkkä kilpirauhastulehdus ja pian helpottaa varmasti. No paskanmarjat. Tuli talvi, ja enää eivät mitkään farkut mahtuneet päälle, edellisenä vuonna hommattu toppatakki ei mennyt lähellekään kiinni ja aiemmin valuvan väljät toppahousut ahdistivat. Yhtenä pakkasaamuna kun olin menossa salille ja kyykistyin solmimaan kengännauhoja, toppikset repesivät saumoista. Minä repesin sillä hetkellä melko holtittomaan itkuun. 😄 Kilpirauhanen on sittemmin katsottu vielä useita kertoja lääkärin aloitteesta, mutta arvot on pysyneet tasaisina. Ongelma on siis jossain muualla.

Elintavoissani ei pitäisi olla vikaa. Niitä on käyty lääkärissä läpi. Kokonaisuus ravinto+liikunta+uni on kunnossa. Oon kytännyt kaloreita jo niin monet vuodet että väitän tietäväni, mitä ja minkä verran tulee syödä jotta paino pysyisi samana tai putoaisi niin halutessani. Mulle sopii suht vähähiilihydraattinen ruokavalio, johon kuuluu paljon marjoja, kasviksia ja hedelmiä ja tarpeeksi proteiinia. Ymmärrän että blogin kautta välittyy vähän erilainen kuva jätskipostauksineen ja juustokakkuohjeineen. No, jäätelöpostaus tuli "ulos" melko myöhään, kun kuvamateriaalin keräämisessä kesti kauan, eikä niitä kakkujakaan nyt yleensä tule yksikseen vedettyä... 😉 Oon myös sitä mieltä, että laihduttaessakin voi huoletta ottaa välillä niin kuppia kuin kakkua, kunhan tasapaino säilyy. Jos suurimpana osana päivistä ei tule mässäiltyä, voi hyvin pitää mässypäivän perjantaina ja syödä kylässä pullaa. Ei se sen vaikeampaa oo tähänkään asti ollut, vaan oikein toimiva systeemi. Niin no, ennen viime syksyä siis...

En muista, milloin oon pystynyt hengittämään normaalisti syyyyyvääään, ja vatsani elää ihan omaa elämäänsä kiristäen, täristen ja muljuen. Ja ei. Siellä ei ole alivuokralaista. Se(kin) vaihtoehto on täysin poissuljettu. 😆 Kilpparin lisäksi on tsekattu mm. kortisoli (stressihormoni), maksa, munuaiset, sydän, sokeri, sekä ruokarajoitteista keliakia ja laktoosi-intoleranssi. Yksi lääkäri ehdotti, että mulla mahdollisesti saattaa ehkä olla IBS. No, siellä se saattaa olla lukee nyt potilastiedoissa, mutta onneksi siihen ei ole liikaa takerruttu seuraavilla lääkärikäynneillä. IBS on vähän pelottava ja tuntuu, että sen leiman saa helposti siinä vaiheessa, kun ei enää oikein löydy verikokeita tai muita, mihin potilaan voisi helposti lykätä. Kun on moninaisia oireita ja niille ei löydy selitystä, epämääräinen IBS on kätevä "vastaus". En kiellä etteikö IBS olisi todellinen ja olemassaoleva sairaus josta moni kärsii, mutta mun mielestä se on nykyään myös liian helppo tapa saada ainakin jokunen potilas käännytettyä kotiin kärvistelemään yksin ongelmiensa kanssa. Siinähän sitten itsekseen miettivät, mikä voisi auttaa. Joillekin on apua fodmapista, osalle ei. Pitää vain etsiä keinoja fyysisen pahanolon minimoimiseen.

Olo ei ole koskaan ollut yhtä ällöttävä ja ruma, vaikka painoa onkin alunperin ollut hurjasti enemmän kuin tällä hetkellä. Inhon puistatus tulee aina, kun kädet osuvat milloin levinneisiin kylkiin ja milloin mahaan. Joka kerta sitä vaan hätkähtää, että oonko tosissaan näin iso...  Fiilis vaihtelee; joko sitä on kuin norsu posliinikaupassa tai räjähtämäisillään oleva vesi-ilmapallo niinä päivinä, kun nesteturvotus on aivan järjetöntä. Oon pakon sanelemana viihtynyt mekoissa ja hameissa, enkä ole vilkaissutkaan housuhyllyä yli puoleen vuoteen. Valtaosa hameistakin on käynyt naftiksi. Paisun ja paisun. Tappelin aika pitkään tuulimyllyjä vastaan ja yritin löytää omasta vaatehuoneestani rytkyjä, joihin ähtäytyä. Millään ilveellä ei olisi tehnyt mieli ostaa kaupasta isompia vaatteita, sillä vastahan olin muutama vuosi sitten hävittänyt niitä menneistä pullerovuosista muistuttavia L- ja XL-vaatteita pois. Niihin kokoihin ei enää koskaan pitänyt palata. Sittemmin on pitänyt nöyrtyä ja käydä shoppailemassa. Joka kerta se kirpaisee vinguttaa kassalla korttia vaatteista, joita ei todellakaan haluaisi ostaa. Jurppii kun joutuu hankkimaan L-kokoa, se oikein symbolisoi tappiota oman kropan sekoilulle. My body is not my temple. Haluaisin vaan itteni takasin ja mahdollisimman pian, kiitos.

Välttelen turhaa peiliin katselua, mutta ikävä kyllä ajatuksissa tämä pyörii tiiviisti. Tilannetta pahentaa kaikenlaisen kömpelyyden ja jäykkyyden lisääntyminen - ei vahingossakaan pääse tuntemaan oloa hyväksi omissa nahoissansa. Sitä on viikko viikolta kankeampi ja ankeampi. Keskivartalo joustaa yhtä paljon kuin rautakanki, ja jalat tuntuvat raskailta pölkyiltä portaita noustessa. Ennen olin se vauhtihirmu, joka ohitti kadulla lähes kaikki samaan suuntaan kävelevät, nyt mun ohi porhalletaan häiritsevän usein. Tuntuu myös että mitä ikinä teenkin, oon aina muiden tiellä. Tämä nyt on ehkä enemmän henkisen puolen ongelma, mutta totta helkkarissa fyysisen olemuksen muutos vaikuttaa paljon myös mieleen. Ainiin, mun puheäänikin on jossain määrin käheytynyt lihomisen myötä, ja kuulostaa "chubbylta". Siis se oli yksi kivoimpia asioita, kun normipainoisena ei hävettänyt se, miltä oma ääni kuulostaa omaan korvaan. Ääni oli jotenkin heleämpi, vaikkei sitä nyt naisellisen pehmeäksi ole koskaan voinut kuvailla. Hetkelliseksi iloksi jäi sekin.

Itsetunto on hävinnyt kuin neula heinäsuovaan, eikä mikään "ylimääräinen" sosialisointi hirveesti nappaa. Kourallista enemmän ihmisiä on liikaa, ja haluan vaan mahdollisimman nopeasti pois. Kotona on kivaa, samoin iltahämärässä lenkillä. Pimeyteen on ihanan lohdullista piiloutua. Vaikka siltä ehkä kuulostaakin, toistaiseksi en ole menettänyt optimismia ja huumoripitoista suhtautumista elämään ja sen pieniin vastoinkäymisiin. Koetuksella nuppi on silti ollut näiden käsittämättömien vaivojen kanssa. Jos tää meininki yhtään enteilee, mitä tulevat vuosikymmenet tuovat vielä tullessaan, alan toivoa etten olisi erityisen pitkäikäinen otus. Taitaa tosin olla turha haave, jos geenit toistavat itseään.

Oon tottunut liikkumaan useita tunteja päivittäin, mutta helmikuussa hölläsin kokeilumielessä muutamaksi viikoksi. Liikuin vain pakolliset, eli työ- ja kauppamatkat, jolloin syömiset oli tietysti suhteutettava vähemmän aktiiviseen arkeen. Kiinnitin myös ekstrahuomiota pitkien yöunien turvaamiseen. No, kokeilu ei auttanut. Toisin sanoen kyse ei ole ollut ylirasituksesta, joka voi aiheuttaa vaikka mitä ikävää. Sittemmin oon taas käynyt normaalisti salilla, lenkkeillyt ja jumpannut kotona.

Vaikka terveyden kanssa on ollut pelkkää takapakkia viimeisen vuoden aikana, sentään jotain kehitystäkin on tapahtunut. Alkukesästä nimittäin tein salilla jalkaprässissä ennätyksen, kun vihdoin päihitin 150 kilon vastuksen! Hassua, miten sen aina jotenkin tietää, kun käsillä on hetki jolloin aiemmat ennätykset rikotaan. Muistan miten rauhallisen tyyni fiilis oli penkkiin istuessa. Laitoin täpän 150 kg painon kohdalle ja aloin prässäämään. Ai että. Ehkä tähän onnistumisen elämykseen on hyvä lopetella. Nyt odottelen kutsua jatkotutkimuksiin kuin kuuta nousevaa - katotaas, miten ämmän käy.

Christian Louboutin Mini Loubi Lula Clutch

Kappas vaan, tässähän on blogihiljaisuutta jatkunut kohta kuukauden päivät. Mitä pidempi tauko, sen vaikeempaa palata sorvin ääreen... 😂 Kuvia sun muuta postausmateriaalia on kyllä jemmassa, mutta tänne Bloggeriin ei ole innostanut kirjautua. Ehkä kesätauko on nyt toistaiseksi takana - tai ehkä tää postaus jää viimeiseksi ennen uutta pitkää radiohiljaisuutta, saa nähdä.

Tavallaan teki mieli palata blogiin jollain "asiapostauksella" (as if täällä sellaisia useinkin olisi), mutta kun tekstiä ei nyt irtoa, aloitetaan turhamaisella höhöhöpöllä. Vestiaire Collectivessa on käynyt tänä kesänä pariin otteeseen hyvä tuuri, ja tässä löydöistä ensimmäinen - Christian Louboutinin pikkuinen Mini Loubi Lula silkkilaukku. Eikö olekin nätti? Laukkua on tullut ihasteltua pitkään, ja se on vilahtanut blogissa mm. 2014 eräässä laukkuhaavepostauksessa.

Koska silkki on materiaalina melko arka, se on ollut aina selvää etten "sijoittaisi" tähän uutena, kun hinta huitelee n. 600 eurossa esimerkiksi Net-A-Porterilla ja My Theresalla. Onneksi on se Vestiaire, sieltä nimittäin sain laukun käyttämättömänä reilulla satasella, kun tingin hieman alkuperäisestä pyyntihinnasta. Postikulujakaan ei tarvinnut maksaa, kun menossa oli free shipping -kamppis. Välillä on sellaisia juhlia, joissa huomaa kaipaavansa pikkuista, neutraalin väristä clutchia, joka ei ole musta ja jossa ei ole näkyviä logoja tai olkahihnaa - tässä nyt on täysin kriteerejä vastaava. Shamppanjan värisessä laukussa on hauskana yksityiskohtana punainen vuorikangas ja korkokengät lukkona.

En muuten usko, että koskaan tuun hankkimaan Louboutinin ikonisia punapohjaisia korkokenkiä, ihan vaan koska 400 euroa korkkareista on aivan liikaa ja todennäköisesti pilaisin ne käytössä melko nopsaan. Mulla on sellainen askel, että jalat välillä vahingossa osuu toisiinsa, joten aika monissa kengissäni näkyy naarmuja yms. jälkiä sisäreunassa. Kaiken lisäksi Louboutinin lesti ei ilmeisesti sovi läheskään joka naikkosen jalkaan, ja onpa kenkien epämukavuudesta tullut kuultua useammin kuin kerran. Ei kiitos. 

// Got this pretty Louboutin silk clutch from Vestiaire Collective some time ago. Isn't it cute? I like that shoe clasp, it's a great detail in this simple evening purse!