Teetä kiitos!

On muutamia asioita, joita hamstraan: secondhand-käsilaukkuja, kenkiä, kirjoja ja teetä. Tää postaus on oodi listan jälkimmäisenä mainitulle. 🍵😍 Oon aina tykännyt teestä, mutta aikuisiällä mulla ehti olla sellainen muutaman vuoden pituinen kahvivaihekin. Opettelin hampaat irvessä juomaan kahvia, koska kyllähän nyt kahvi kuuluu aikuisuuteen, ja onhan sen kohtuukäytöllä tutkitusti positiivisia vaikutuksia terveydelle. Lopulta jossain vaiheessa sumppi alkoi maistua ihan siedettävältä, ja siitä tuli tapa aloittaa päivä. Elämä oli helppoa, kun kylässä pystyi juomaan sitä samaa litkua, jota kaikki muutkin yleensä ruukaavat kitata. Mutta sitten tuli stoppi. Kahvi alkoi maistua päivä päivältä kuvottavammalta, ja sen haju ällötti - on itseasiassa aina vähäsen ällöttänyt, jopa silloin kun join itsekin sitä kahvia. En pysty samaistumaan ihmisiin, jotka hehkuttavat "mokan tuoksua"! Mä en ikinä oo erityisemmin halunnut haistella kahvikupin sisältöä.

Aloin myös miettiä, sopiiko kahvi mulle ylipäätään. Kahvista tuli herkästi tosi rauhaton ja keskittymiskyvytön olo; olin jotenkin liian täpinöissäni ja välillä ihan fyysisesti tärisytti. Etsiskelin aikani kahville korvaajaa, kunnes törmäsin matchaan, japanilaiseen vihreään teehen. Ostin matchaa ja lopetin kahvinjuonnin kertarykäisyllä - eipä ole tullut maisteltua suodatinkahvia sitten syksyn 2017! Jotain kylmänä juotavia suht matalakofeiinisia makukahveja oon harvakseltaan hörppinyt, mutta niiden ero Moccamasterin tuotoksiin on kuin yöllä ja päivällä. 😉 Matcha on tullut jäädäkseen mun elämään, ja suorastaan harmittaa että löysin sen niin myöhään. Mikään ei oo niin ihanaa kuin kaura-, manteli- tai vaikka kookosjuomaan keitetty matcha. Okei, se on vielä parempaa jos seassa on myös kookosöljyä tai kermaa - tai molempia. Se on sellanen mun sovellettu teeversio bulletproof- eli rasvakahvista, jota tiettyjen piirien terveysihmiset tuntuvat suosivan. 

Tässä on kaikki matchat, joita tähän mennessä oon kokeillut. Parhaaksi rankkaisin Feel Vividin matchan, jota oon käyttänyt pisimpään ja tilannut lukuisia kertoja lisää. Maku on paras ilman minkäänlaista kitkeryyttä, ja hintakin on aika kohtuullinen. Yksi 50 gramman pakkaus riittää mun käytössä noin kuukaudeksi, eli eipä tule juurikaan kahvinjuontia kalliimmaksi. Erinomaisen arvion antaisin myös Superfruitin matchalle, jota onnistuin tilaamaan hävikkiruokaa myyvältä Matsmartilta älyttömän halvalla. 50 g pussi maksoi nimittäin neljä euroa kappaleelta! Tilasin muistaakseni ainakin kahdeksan pussia saman tien.

Loput matchateet oon ostanut iHerbiltä. MRM:n matcha ja Organic Evolutionin matcha ovat sellaista perus jees tavaraa, ehkä ihan aavistuksen kitkeriä verrattuna noihin ensin mainittuihin kahteen suosikkiini. Kitkeryys matchassa johtuu yleensä siitä, ettei teetä ole jauhettu tarpeeksi tuoreista lehdistä. Värikään ei ole silloin niin kauniin vihreä. Tosin, tuo pieni kitkeryys kyllä häviää aika tehokkaasti, kun matchan sekoittaa vaikka just kaurajuomaan. Vaan kyllähän sitä nyt mieluummin hieman hifistelee ja suosii mahdollisimman tuoretta, laadukasta teelaatua. 😉

Viimeisimpänä ja vähäisimpänä kuvassa näkyy tuo OMG matcha, jota en menisi suosittelemaan, ihan vaan harhaanjohtavan markkinoinnin perusteella! Siis purkissa lukee "Matcha, powerful green tea from Japan" ja sitten pikkupräntti kertookin, että matcha on kiinalaista laatua. 😀Japanilaista matchaa sanotaan usein laadukkaimmaksi, joten tässä on nyt todella harhaanjohtavasti keksitty käyttää Japania hyväksi kiinalaisen teelaadun myynnin edistämisessä. Kiinasta tulee muuten monet Suomessa ruokakaupoissa myytävät matchat, joten kannattaa olla tarkkana etikettien kanssa! On tuo OMG:n kiinamatchakin juomakelpoista, sellaista "ihan ookoo", mutta siinä on selkeästi kitkerin sivumaku. 

Aamuisin juon aina poikkeuksetta matchaa, mutta iltapäivällä siirryn perus pussi- ja irtoteihin. Pitipä muuten naurettavan kauan miettiä tota teen monikkomuodon taivutusta, TEIHIN kuulostaa niin pöljältä. Nominit haltuun... 😆 No joo. Erityisesti mun makuun on kaikenlaiset chait ja vihreät teet. Nyt seuraa rajua materiaalia, nimittäin kurkistus mun teekokoelmaan... 

Hieman on ruuhkaa tällä hyllytasolla. 😅 Eikä tässä vielä kaikki, on aika todennäköistä, että multa olisi löytynyt vielä muutamat teepaketit lisää keittiön muista kaapeista, mutta perehdytäänpäs nyt tarkemmin tämä hyllyn sisältöön! 

Chai. 💕💕💕💕💕💕💕💕💕💕💕💕💕💕💕

Chai on ihanaa! Hyvä chai-tee on samaan aikaan sekä mausteinen että rauhoittava ja rentouttava. Näistä kaikki toimii, eikä ole niin väliä onko mukissa Clipperiä, Twiningsia vai vaikka Liptonia. Ylivoimaisesti parasta on kuitenkin tuo Pirkka! 

...vaan mitä helvetin perkelettä, tämä tajunnanräjäyttävän ihana-mahtava-loistava-huumaava-euforinen chai poistui keskuudestamme jo pari vuotta sitten, kun jostain aivan käsittämättömästä syystä Pirkka deletoi sen valikoimastaan. PIRKKA!!! MYÖNTÄKÄÄ VALTAVA VIRHEENNE JA TUOKAA CHAI-TEE TAKAISIN PRIKULLEEN SILLÄ ALKUPERÄISELLÄ RESEPTILLÄ!!! MINÄ JA VARMASTI MONI MUUKIN KAIPAA TÄTÄ TEETÄ! Koska mun suosikki chai-teetä ei ole aikoihin saanut ostettua yhtikäs mistään, oon säälittävä ja säästelen kenties maailmanloppuun saakka kahta tuossa rasiassa jäljellä olevaa teepussia. En tiedä mitä teen, kun tulee aika käyttää nekin pois, eikä sitä upeaa makuelämystä saa enää kokea kuka ties koskaan uudelleen. Musta tulee teenjuojana kuin lapsi, joka on tullut liian monta kertaa vanhempiensa hylkäämäksi, enkä enää uskalla ja jaksa luottaa siihen, että miltään pussiteeltä voisi odottaa kovin suuria. Ei sen jälkeen, kun Pirkan chai-teen ja mun tiet lopullisesti erkanevat. PIRKKA, TÄÄ ON TEIDÄN VIIMEINEN WAKE-UP CALL! BRING THE CHAI BACK! 

No, ehkä raaskin käyttää yhden pussin Pirkka chai-teetä pois kuleksimasta, kun täytän vajaan kolmen vuoden päästä 30. Sitä ennen en näe mitään syytä juhlia elämää niin ylellisin elkein, että tärväisin tätä herkkua. Sen toisen chai-teepussin kohdalla uhrautunen verisesti ja säästänen sen perintönä tuleville sukupolville. Myykööt lapsenlapset sen jonnekin kansallismuseeon. "2015-2016 never forget, ajankohta jolloin maailmasta katosi loppukin järjestys ja Pirkka julisti sisällissodan suomalaisia chai-fanaatikkoja kohtaan riistämällä heidän suosikkiteensä markettien hyllyiltä."

Vihreä tee toimii aina, ja luojan kiitos siihen ei liity niin valtavaa tunnesidettä kuin äsken mainittuun P****n ch**-teehen. Vihreä tee on jebou, oli se sitten tuiki tavallista tai jotain kivasti maustettua. Viime aikoina oon huomannut suosivani erityisesti eukalyptuksen makuista vihreää teetä, joka on mukavan raikasta ja piristävää. Saattaisi toimia viilennettynä jääteeversionakin! 

Satunnaisia aarteita. Tuossa oikeassa reunassa näkyy marokkolainen minttutee, jota juon vain kesäisin kylmänä. Paras jäätee ikuna, IKUNA. 

Saksasta olisi pitänyt ehdottomasti hamstrata useampi paketti apfelstrudel-teetä. Nää maksoi tyyliin euron paketilta, joten seuraavalla reissulla rahtaan mukanani ainakin kymmenen boksillista!

Näistä neljästä teepaketista nostettakoon esiin tuo vihreä kookostee. Kookos on mun mielestä melko eksoottinen teemaku, sillä ainakin tässä Heath&Heatherin teessä maku on yllättävän voimakas ottaen huomioon, että kookos sellaisenaan on aika miedon ja pehmeän makuista. Erikoista mutta ehdottomasti hyvää. 

Tästä postauksesta tuli nyt tällainen teejuoppohullun päiväkirjat. 👿 Saa ehdottomasti suositella kaikenlaisia teemerkkejä ja -makuja kommenttiboksin puolella!

PS: Arkena en TODELLAKAAN vatkaa kermaa kuohkeaksi hunnuksi matchan pinnalle. Tää vaivannäkö oli puhtaasti näiden kuvituskuvien ottamista varten. Tuo vihkokin on toistaiseksi tyhjänä ajatuksista ja ideoista, vaikka kovasti yritin tuoda sillä mukaan semmosta älykästä vaikutelmaa...

Raudanpuute

Postailin viime vuoden lopulla terveyshuolista täällä. Nyt reilusti reilun puolen vuoden jälkeen voi jo onneksi sanoa, että tilanteessa on päästy aika paljon eteenpäin! Lienee hyvä kertoa, että postauksesta saattaa tulla hieman TMI - too much information - eli harkitse itse, luetko pidemmälle.

Kävin alkuvuodesta Helsingissä yhdellä Terveystalon lääkärillä, kun kummitätini häntä osasi suositella. Lääkäri oli onnistunut auttamaan erästä kummitädin tuttua kilpirauhasvaivojen ratkomisessa. Varasin ajan. Helsingin reissua edeltäneen 1,5 vuoden lääkärissä ja kokeissa loikkimisen jälkeen olin jo "vähän" lannistunut; ajattelin ettei suurella todennäköisyydellä kukaan onnistu paikantamaan mun erinäisten oireiden ja ongelmien aiheuttajaa. Ehkä olin vaan stressannut itseni kaheliksi, jopa kuvitellut oireita itselleni? Sellaistakin oltiin nimittäin vihjailtu, että ehkäpä kärsin ahdistuksesta ja masennuksesta. Vitut. Mä oon jo kerran ollut pohjalla, ja väitän ettei tämän elämän aikana enää yhtään mikään saa mua masentumaan. Pelkään sitä niin paljon, että se tavallaan jo suojelee totaaliselta mielen synkistymiseltä. 😱 Mutta kyllä se pidemmän päälle alkaa ahdistaa, kun mitään ei ikinä selviä lääkärissä, labroissa ja kuvauksissa ravatessa. Ja kun niistäkin käynneistä sai usein tapella ja itkeä, jotta ylipäätään pääsi lopulta tutkimuksiin.

Tämän Terveystalon lääkärin kanssa käytiin vähän läpi, mitä aiemmin on tutkittu, mitä ja miten paljon liikun ja millaista ruokavaliota noudatan. Siinä missä edeltävä "lääkäri" totesi lihomisen johtuvan aina ilman mitään poikkeuksia liiallisesta syömisestä, ja että mun noin 1500 kaloria päivässä on liikaa, tämä lääkäri olikin ihan päin vastoin sitä mieltä että syön liian vähän, ja elimistö on todennäköisesti säästöliekillä! Kuulemma edes fitness-urheilijat eivät noudata 1500 kalorin ruokavaliota kuin lyhyissä pätkissä. Mä siis laihtumisen toivossa oon pyrkinyt siihen, että arkena syömiset pysyvät 1500 kalorin tuntumassa, ja viikonloppuna voi mennä vähän tuosta yli, kunhan ei niin paljon että pluskalorit paukkuu. Paljon liikkuvana mun kulutus on usein jopa n. 3000 kcal/päivä. Olin kuvitellut, että 1500 kaloria on ihan ok, eikä se riitä saamaan elimistöä säästöliekille. Lisäksi tohon 1500 kaloriin saa kyllä kikkailtua aika paljon syötävää! Toki pääpaino on kasviksissa, mutta en koe kalorien rajoittamiseen olleen kohdallani mitään nälkärääkkiä. Aloin kuitenkin hieman lisätä kaloreita tuon käynnin jälkeen.

Lääkäri antoi myös lähetteen muutamiin verikokeisiin sekä kilpirauhasen ultraäänikuvaukseen, sillä mun kilpparia ei koskaan oltu tarkemmin tutkittu. Tämä ihmetytti lääkäriä, sillä hänen mielestä vajaatoiminnan syy pitäisi aina selvittää ennen tyroksiinin aloittamista. Tutkimuksessa selvisi, että mulla on kutistunut kilpirauhanen. Kuvauksen tehnyt tyyppi oli hauska havainnoillistaessaan eroa normaaliin, "Jos normaali kilpirauhanen olis nääääin iso, niin sulla se on puolet pienempi". :D Kutistumisen on todennäköisesti aiheuttanut autoimmuuniperäinen tulehdus.

Labroissa selviteltiin kilpirauhasarvoja ja ferriniini, joka tarkoittaa varastorautoja. Kilppariarvot olivat ihan ok, lukuunottamatta T4V:tä joka oli hieman alakanttiin lääkärin mielestä. Tämä saattaisi liittyä juuri siihen säästöliekkiin. Ferritiini puolestaan oli 20,1 - raudanpuutetta! Ei kun vaan rautaa napsimaan. Loppujen lopuksi mua vaivasi siis juuri se, jota olin itsekin epäillyt jo toissa syksynä, aarghh! Koska mun hemoglobiini oli tuolloin (ja on ollut sitä koko ajan) okei ja nätisti viitteissä, edeltävien lääkäreiden mielestä kyse ei ollut raudanpuutteesta. Hemppa oli kuitenkin laskenut jonkin verran: joitakin vuosia sitten hb oli n. 150-160 ja nyt arvo vaihteli n. 123-134 välillä. Mutta koska lääkärit sanoivat, ettei ongelmaa ole, en osannut kyseenalaistaa asiaa. Myöhemmin raudanpuutteeseen "vähän" perehdyttyäni oon oppinut muunmuassa sen, että syy hb:n laskuun toistakymmentä pykälää kannattaisi aina selvittää, sillä jokaisella on olemassa oma, henkilökohtainen hyvä hemoglobiinitasonsa. Sillä ei tietty ole mitään tekemistä viitearvojen kanssa. Hemoglobiini voi myös nousta monista eri syistä virheellisen korkeisiin lukemiin, esimerkiksi runsaan liikunnan takia - check. Usein hemoglobiini alkaa laskea vasta sitten, kun rautavarastot ovat jo täysin tyhjät. Tästä syystä monien valveutuneiden lääkäreiden mielestä raudanpuutteen arvioimisessa luotettavampi mittari onkin ferritiini, joka kertoo varastoituneen raudan määrän.

Raudan tärkein tehtävä on kuljettaa happea elimistössä. Raudanpuutteessa sitä happea ei liiku tarpeeksi, ja kuten tästä varmasti saattaa päätellä, se voi aiheuttaa moninaisia ongelmia varsinkin pidemmän päälle: hengenahdistusta, väsymystä, painonnousua tai -laskua, iho-, hius- ja kynsiongelmia, keskittymiskyvyn huononemista... lista on todella pitkä. Raudanpuute voi myös altistaa monille sairauksille, kuten levottomille jaloille, fibromyalgialle, kilpirauhasen vajaatoiminnalle tai jopa sydänsairauksille. Toisaalta, elimistö myös voi tottua hitaasti kehittyvään raudanpuutokseen, jolloin sen mukana tulevat oireet jäävät helposti huomioimatta. Vointi voi huonontua pikku hiljaa jatkuvasti, ilman että asiaan välttämättä kiinnittää huomiota. Moni havahtuu avuntarpeeseensa vasta, kun olo on todella kurja.

Harmi vaan, että Suomessa se avunsaaminen ei ole itsestäänselvää. On täysin tuurista kiinni, osuuko kohdalle osaava, raudanpuutteeseen hieman käypähoitoa syvällisemmin paneutunut lääkäri. Raudan kohdalla tuntuu pätevän sama juttu kuin kilpirauhasen kohdalla: jostain syystä muualla maailmalla ne normaalit viitearvot on huomattavasti tarkemmin rajatut kuin meillä. Pitää olla suunnilleen puolikuollut zombie arvoineen, ennen kuin lääkärikin huolestuu. Siis jos sittenkään huolestuu: koska läheskään kaikki lääkärit eivät tunnusta ferritiinin merkitystä raudanpuutteen diagnosoimisessa, niihin ferritiinikokeisiin on usein likimain mahdotonta päästä. Lisäksi raudanpuutteesta puhutaan jopa muotisairautena! Oikeasti, mikä helvetti siinä on muotia, jos kokee olonsa kamalaksi ja toivoo saavansa apua tilanteeseensa? Onko se vitsailun asia?

Jos kuitenkin pääsee ferritiinitestiin, toinen vitsaus on... tiditidii, ne viitearvot. Suomessa viiterajojen alaraja on aivan naurettavan matala, menetelmästä riippuen n. 5-10. Tutkimusten mukaan ferriniinin ollessa n. kolmenkympin paikkeilla kyse on jo vakavasta raudanpuutteesta, joka vaatii joillakin jopa välitöntä verensiirtoa eli infuusiota. Mutta miksi viitearvot on sitten tuollaiset? En kuvailisi seuraavanlaista systeemiä erityisen nerokkaaksi tavaksi osoittaa, kenellä on raudanpuute ja kenellä ei:

Viitearvojen matala alaraja johtuu siitä, että ferritiinin ollessa tilastollinen käsite, 95% naisista sijoittuu viitealueelle, koska raudanpuute on yleistä naisilla.

Siis mikä järki tossa on? Eihän viitearvojen alaraja voi mitenkään kertoa enää normaalista, saati optimaalisesta rautatasosta, jos sen mataluus perustuu siihen että raudanpuute on yleistä? Mua suututtaa aivan mielettömästi tämä meidän viitearvojen palvomisen kulttuuri. Niin monen, erityisesti naisen, elämänlaatu paranisi kun tsekattaisiin ferritiinit. Rautakuuri tulisi aika edulliseksi siihen verrattuna, mitä kaikkea paskaa siitä voi myöhemmin seurata, jos pitkään kitkuttelee raudanpuutteisena.

Mitä oireita mulla sitten oli? Let me tell you.

Lihominen. Paisuin lähes 30 kiloa vajaassa puolessatoista vuodessa. Se on aika helvetisti kiloja se. Ne kilot eivät tulleet mässäilyn tai sohvalla lojumisen seurauksena, vaan pääsääntöisesti terveellisillä elintavoilla. Myönnän tosin, että lihomisesta kauhistuneena kokeilin välillä myös näännytystä ja hulluja määriä liikuntaa. Samana päivänä saatoin käydä salilla, kävellä töihin ja kauppaan, käydä illalla pitkän 1,5h lenkin ja vielä vähän jumpatakin. Ihan minimi askeltavoite oli 20 000 askelta päivässä. Järki oli touhusta kaukana, mutten tiennyt, mitä muutakaan tekisin. Lihoin ja lihoin ja lääkärissä ei oikein otettu vakavasti, vaan jopa syyllistettiin että taidan vaan syödä liikaa ja liikkua liian vähän. Oli nöyryyttävää tulla kyseenalaistetuksi, vaikka kuinka totuudenmukaisesti yritti kertoa elintavoistaan.

Hengenahdistus. Tää oli, ja on edelleen, pahinta. Hengitys alkoi hankaloitua hiljalleen, ja lopulta olin siinä pisteessä että hengitys oli täysin pintapuolista. Vain tuurilla harvakseltaan onnistuin vetämään ilmaa vähän syvemmälle keuhkoihin. Hengästyin, suorastaan pakahduin pikku jutuista, ja esim. kotiin tai työpaikalle mennessä olin parin hassun portaan jälkeen ihan puolikuollut. Hengitys ei vieläkään suju kovin sulavasti, mutta pystyn vetämään jo syvään happea silloin, kun haluan. 

Huimaus. Äkkiliikkeet saivat herkästi maailman pyörimään, ja erityisesti aamuisin oli noustava todella varovaisesti sängystä ylös. Muuten alkoi satavarmasti humista korvien välissä. Myös saunasta tuli lähes aina hutera olo, enkä voinut enää ottaa kovin kovia löylyjä. Tää teki todella surulliseksi, sillä 90-100 asteinen sauna on mulle on yksi rakkaimpia asioita maailmassa.

Päänsäryt. Oli ajanjakso, kun heräsin joka aamu kovaan päänsärkyyn. Motivoidu siinä sitten uuteen päivään, kun ei tekisi mieli nousta ylös ollenkaan. Varsinkin yhdistettynä seuraavaan...

Väsymys. Ihan sama miten paljon nukkui, aina oli tasaisesti väsähtänyt fiilis.

Sydänjutut. Sydän muljahteli lähes päivittäin. Tää ei oo vieläkään täysin ohi; viimeksi eilen säikähdin kävellessä kun yks kaks tuntui, että sydän heittää kaksoisvolttia akselinsa ympäri. Välillä taas tuntuu, että sydän pyrkii tulemaan ulos kurkusta. Salilla crossaillessa syke hyppii joskus ihan miten sattuu mittaamattoman matalasta rasitukseen nähden turhan korkeaan. En ehkä täysin luota niihin laitteisiin, mutta myös toisella crosstrainerilla lukema heittelee yhtäläiseen.

Valosta ärtyvät silmät. Vuosia sitten mulla tuli hämärästä silmät kipeäksi. Sittemmin tilanne kääntyi päälaelleen, kun nimenomaan liika valo sai silmät särkemään. Viihdyn edelleen paremmin hämärässä kuin kirkkaiden loisteputkien alla.

Hidaskasvuiset hiukset ja hauraat kynnet. Tukka tuntui kasvavan ennätyksellisen hitaasti, ja kynnet hajoilivat heti vähänkin pidempään mittaan kasvettuaan. Ne olivat todella ohuet ja lohkeilevat. Lisäksi varsinkin peukaloiden kynsien pinta aaltoili; niissä oli sellaisia pieniä kuoppia. Vieläkään kynnet eivät ole täysin sileät, mutta tilanne on huomattavasti alkukevättä parempi. Ja ne hiukset! Jes jee, vihdoin mun hiukset ovat alkaneet kasvaa! Hiuksia ei myöskään irtoile enää samanlaisia määriä kuin ennen rautakuuria. Oon syönyt vuosia sinkkiä ja se varmaan raudanpuutteisena auttoi hieman, eikä hiusten ja kynsien tuho ollut niin pahaa kuin olisi voinut olla. Toisaalta ei siitä ole sellaista hyötyä ollut, kuin terveellä oletettavasti saattaisi olla.

Nenäverenvuodot. Oh god. Niistäessä sai olla tosi varovainen, ettei vaan veri ala lentää. Kyse ei ole kerrasta tai paristakaan, kun piti tunkea paperituppo nenään kotona, salilla tai töissä ollessa.

Heikko keskittymiskyky ja huono muisti. Ei helvetti. Pidin itteäni ennen edes kohtuullisen skarppina ja muistin tärkeät asiat, mutta raudanpuutteisena musta tuli täysi saapas. Ahdisti kauheasti, muistankohan edes lähes kaiken mitä kuuluisi muistaa. En olisi pärjännyt ilman jatkuvaa asioiden kirjaamista muistilapuille ja puhelimeen! Keskittyminen yhteen juttuun kerrallaan oli todella vaikeaa, ja poukkoilin asiasta toiseen. Hölmöilin ja tein typeriä virheitä, eikä luetun- tai kuullunymmärtäminen ollut aina ihan priimaa. Ei ne tosin vieläkään ole. 😒😂

Mustelmat. Pienestäkin töytäisystä tuli taatusti mustelma.

Lihasheikkous ja hitaus. Salilla en meinannut kehittyä lainkaan, ja varsinkin käsiliikkeitä tehdessä painot junnasi samoissa max-lukemissa varmaan lähemmäs vuoden. Kävelyvauhti alkoi hidastua ja mun kanssa samaan suuntaan menevät ohittivat mut usein. Se tuntui kovalta palalta, koska ennen mä olin se, joka pääsi porhaltamaan ohi lähes kaikista, joilla on sama menosuunta. Fiilis omassa kropassa oli yhtä joustava kuin rautakangella.

Outojen makuelämysten himo ja ruokapakkomielteet. Paistoin usein tahallani esim. jauhelihaa aivan liian pitkään, jotta se alkaisi maistua palaneelta. Teki mieli kaikkea palanutta. Välillä koin myös aivan sairaita pakkomielteitä, pahimpana appelsiinit. Saatoin illlalla alkaa hinguta appelsiinia, mutta koska sellaisia ei ollut ja kauppakin oli mennyt kiinni, ajatukset jäi oikein pyörimään siihen sitrushimoon.

Noh, nyt oon syönyt puolisen vuotta rautaa, ja olo on muuttunut todella radikaalisti! Rauta on helpottanut ihan jokaikiseen näistä yllä luetelluista vaivoista. Sen lisäksi se on auttanut sellaisiinkin asioihin, joita ei edes osannut ajatella oireiluna mistään. Esimerkiksi kuukautiset on niukentuneet ja lyhentyneet aiemmasta 6-7 päivästä n. 4-5 päivään. Myös kovat kivut ovat kadonneet. Ennen rautakuuria en kokenut menkkoja ongelmaksi tai poikkeuksellisiksi, sillä viikon kesto on vielä ihan normaalin rajoissa, eikä mun kohdalla ollut kyse mistään mielipuolisesta teurastuksesta. Kun asiaa on jälkeenpäin ajatellut, vielä pari vuotta sitten menkat muistuttivat aikalailla sitä, miksi ne nyt raudan napsimisen jälkeen ovat muuttuneet. Absurdia mutta totta, kova raudanpuute saattaa itseasiassa pahentaa kuukautisia. Tuntuu ihan hullulta, ettei raudanpuutteinen elimistö osaa suojella itseään, vaan vuotaa vaan yhä enemmän verta, joka tietysti pahentaa tilannetta entisestään! Kunnon oravanpyörä.

Yllättävintä on, että mun leuat ja polvet ei enää pauku niin hulluna! Mun leuat on paukkuneet ainakin viimeiset 8-10 vuotta esim. haukotellessa ja välillä syödessä, mutta se on vähentynyt 99 prosenttisesti. Aikamoista. Polvet rutisee edelleen välillä kyykkyyn mennessä, mutta ei läheskään niin paljon kuin ennen. Mitään muuta selitystä tuolle paukkeen vähenemiselle en ole keksinyt kuin rautalääkkeen syömisen ja sen myötä rauta-arvojen parantumisen. Raudanpuute voi aiheuttaa nivelvaivoja ja jäykkyyttä, joten kaipa toi mun teoria voi pitää paikkansa. 

Mikä raudanpuutteen on sitten mahtanut aiheuttaa? Luultavasti useamman asian summa. Jos nyt miettii tota leukojen pauketta, joka ehti olla osa mun elämää teinistä lähtien, kuka tietää mitä mun ferritiini on silloin kymmenisen vuotta sitten mahtanut olla. Ehkä lievää puutosta on ollut jo nuorena? Aikuisiällä olen valitettavasti pahentanut itse omaa tilannettani mm. himoliikkumisella ja verenluovutuksilla. Jokunen vuosi siten kävin kahdesti luovuttamassa verta - ekalla kerralla mun hemoglobiini oli todella ihanteellinen, kuten se oli aina siihen asti ollut. Tokalla kerralla arvo oli kuitenkin laskenut niin paljon, että hoitajan piti soittaa lääkärille ja varmistaa, saanko edes luovuttaa enää verta. Sain luvan. Turhaa tietysti jälkeenpäin vatvoa, mutta olisinpa silloin tajunnut perääntyä tilanteesta. Ja olisinpa silloin tiennyt, mikä kumma on ferritiini! Lisäksi 2016 kesään mennessä olin myös laihduttanut muutaman vuoden aikana yhteensä 50 kiloa, eli olin ollut pitkään rajoitetuilla kaloreilla. Kaloritietoisuuden lisäksi liikunta innosti ehkä vähän turhankin kovasti. Okei, se innostaa edelleen, ja erityisesti pitkät iltalenkit on mun tärkeä henkireikä. Yritän kuitenkin nykyään pitää vähän välipäiviä, ja jopa täysin salittomia viikkoja silloin tällöin.

Ferritiini on noussut tosi kivasti alkukevään 20,1:sta yli kuuteenkymppiin. Se on tosi hyvä nousu, sillä ferritiini ei edes voi nousta kovin nopeasti - en nyt muista, oliko se raja n. 10-15 yksikköä kuukaudessa. Mä oon syönyt rautaa lääkärin ohjeen mukaisesti vain joka toinen aamu ja vain yhden tabletin, joten yllätyin positiivisesti noin hyvästä tuloksesta! Monethan syö rautaa triplamäärät päivittäin, ja silti saattaa olla vaikeuksia saada rauta-arvot nousemaan. Täytyy olla todella kiitollinen siitä, että mun elimistö on hyväksynyt rautavalmisteen ilman ongelmia, eikä ole tarvinnut harkitakaan infuusiota.

Ainoa, ihan oikeasti ainoa, negatiivinen asia on se, että oon alkanut hikoilla kuin porsas. Naama kiiltelee jo vartin kävelymatkan jälkeen ja salilla oon selkä märkänä jo 10 minuutin crosstrainer-treenin päätteeksi. Hikoilu on kiusallista, mutta se on pieni hinta siitä että olo on muuten tosi tosi tosi paljon parempi kuin puoli vuotta sitten. Painoakin on lähtenyt kymmenen kiloa pois! Sitäkin pidän pienenä erävoittona, sillä todella monilla rautakuuri nimenomaan turvottaa, eikä laihtuminen onnistu millään ilveellä sen aikana. Mulla on vielä sellaset 20 kiloa matkaa tavoitepainooni, mutta pikku hiljaa, pikku hiljaa. Paraneminen on nyt mulle tärkeämpää kuin mikään muu, enkä halua omilla toimilla torpedoida hyvää oloani sillä, että alkaisin kiirehtiä laihtumisen kanssa. Ne kilot lähtee sitä vauhtia kuin on lähteäkseen. 

Väsyneet, keskittymiskyvyttömät, paisuneet, voimattomat naiset: testatkaa ferritiininne heti! Jos lääkäriltä ei irtoa lähetettä, ferritiinin voi käydä vaikka Synlabissa testaamassa omakustanteisesti. Se maksaa muistaakseni parikymppiä toimistomaksun kanssa, eli on todellakin sen arvoinen sijoitus, mikäli se auttaa pääsemään eteenpäin oman terveyden edistämisessä. Tosin raudan napsimista omin päin ei suositella, vaan kannattaa hakeutua osaavan lääkärin vastaanotolle, jotta raudanpuutteen syy saataisiin kiinni ja sopiva hoitosuunnitelma laadittua. Kerron mielelläni helsinkiläisen lääkärini nimen sähköpostitse, jos kaipaa suosituksia. 😉

Paljon onnea vaan, mä etin onnea vaan

Taas sitä on vuoden vanhempi (vaan ei viisaampi), kun viime perjantaina täytin 26. Vuosi 2018 ei ole alkanut ihan suunnitelmien mukaan, mutta noh, kaikkeen tottuu ja kaiken kanssa on mahdollista oppia elämään. Jos sitä viime syksynä ajatteli pohjan jo häämöttävän, nyt uskallan jo aika suurella itsevarmuudella ilmoittaa olevani siellä kuilussa. Jos keskitytään positiiviseen, niin tästähän ei luulisi enää pääsevän vajoamaan alemmas, vaan suunta on vain ja ainoastaan ylöspäin.

On kausia jolloin tunnen itseni täysin turhakkeeksi jokaisella elämän osa-alueella, eikä tulevaisuudelta ole aikoihin uskaltanut odottaa ainakaan mitään hyvää. On vaikeaa suunnitella menoa ja meininkiä loppuelämänsä varalle, kun päivät, viikot, kuukaudet ja nyt jopa vuodet on odottamista, milloin kohdalle osuu se lääkäri, joka ottaa tosissaan ja osaa tarvittaessa ohjata asianmukaisiin tutkimuksiin. Seuraavaksi oon menossa Helsinkiin yhelle erikoislääkärille, enkä toivo mitään muuta kuin että sen myötä tämä, pardon my french, paska, on lähempänä loppua kuin alkua. Mun usko julkisen puolen terveydenhuollon sujuvuuteen loppui aikoja sitten, ja se sai vahvistusta kirjeestä, jonka ilmestyi postilaatikkoon sopivasti synttäreikseni. Pari kuukautta sitten kitisin keskussairaalan lääkärin toiminnasta; ihan noin muunmuassa hän ei ollut tutustunut "melko" oleellisiin esitietoihin, näin toisen potilaan tietoja, osa mulle erittäin piinallisista ongelmista ohitettiin kokonaan... No, osaston ylilääkärin vastineessa lähinnä pahoiteltiin, ettei mua hoitanutta lääkäriä oltu perehdytetty potilasjärjestelmään, ja toivotettiin onnea laihdutusurakkaan lihavuudesta kertovan kirjasuosituksen kera. Hengenahdistusta, alavatsan kireyttä, alaselkäkipuja yms. ei kommentoitu sanallakaan.

Lisäksi vastineessa vedottiin tutkimukseen, jonka mukaan liika energiansaanti on yhteydessä painnonousuun. No shit, Sherlock? Kelle perkeleelle tollainen tutkimustulos tulee uutena tietona? Siis ohoh, eipäs olekaan koskaan käynyt mielessä, että jos syö enemmän kuin kuluttaa, lihoo! OMG, miten mullistava havainto! Mua suoraan sanottuna vituttaa uskomattoman paljon se, että kaikki painon kanssa kamppailevat tunnutaan leimaavan laiskoiksi syöpöiksi, joilla on vaan elintapaongelmia. Mua on aina kiinnostanut ravintoasiat, ja oon aina lukemassa aiheeseen liittyviä artikkeleita. Lisäksi oon laskenut kaloreita vuodesta 2012, joten väitän tietäväni ruuasta, kaloreista ja kulutuksesta keskivertoa enemmän. Vielä pari vuotta sitten laihdutus sujui mallikkaasti, ja kalorivajeisiin verrattuna painoa lähti juuri siihen tahtiin kuin odotinkin. Syömisissä ja liikunnassa ei ole tapahtunut muutoksia sittemmin, joten miten ihmeessä en enää osaisi laskea kaloreita? Mihin se taito olisi yhtä äkkiä kadonnut? On nöyryyttävää kuunnella jotain ruokavalistusta lääkäriltä, jolle oon juuri juurta jaksaen selittänyt miten syön ja liikun, ja millaisia kalorivajeita noudatan. Tuntuu oudolta, ettei ketään ole kiinnostanut selvittää mahdollisia elimistön nestekertymiä, koska ihan kuten läski, myös neste nostaa painoa. Ei vaaka mulle erottele, onko reilussa vuodessa kertyneet liki 30 kiloa läskiä vai osin myös nestettä. Ainakin olo on sen verran tukala, etten ihmettele vaikka olisikin vähän nesteitä kitusissa.

Onneksi on ystävät ja perhe. Perjantaina oli niin hauskaa Aliasta pelatessa ja viinitellessä, ettei tosikaan. Yhtä kivaa ei ole ollut ainakaan vuoteen. Lähdettiin peräti baariinkin, ja siellä tuntui tosi hyvältä idikseltä ottaa pieni juomakilpailu. Voitin ylivoimaisesti! Mulla oli jo lasi tyhjänä pöydällä, kun vastustajan kurkussa oli vasta pari hassua kulausta olutta. Tosin, seuraavana aamuna fiilis oli kuin jyrän alle jääneellä, ettei olisi niin väliä, vaikka jatkossa jäisi skabailut väliin. Ei tässä 26 vuoden seniilissä iässä enää kannattaisi hirveemmin irrotella ja hölmöillä. 

Kun ei ole olemassa sairauksia, jotka lihottavat

Kirjoittelin syksyllä pitkittyneistä terveysongelmista täällä. Suunta ei ole sittemmin muuttunut parempaan, päin vastoin. Reilu viikko sitten koitti pitkään odotettu (yli puoli vuotta) aika sisätautipoliklinikalle. Kun kirje ajanvarauksesta tuli postitse, aloin odottaa tulevaa polikäyntiä kuin joulua konsanaan. Vihdoin jotain tapahtuisi ja saisin kenties apua! Olipahan taas naiivisti ajateltu...

Ensinnäkin, mulle ilmoitettu lääkäri oli ennättänyt vaihtua toiseen. Tämä nyt ei tuntunut merkittävältä asialta, ja odotin ihan hyvillä mielin että lääkäri kutsuu vastaanotolle. Kun pääsin huoneeseen, kaikki menikin alusta alkaen päin helvettiä. Mun oli etukäteen pitänyt täyttää pitkä, runsaasti aikaa ja vaivaa vienyt esitietolomake, jossa oli paljon kysymyksiä ihan käytössä olevista lääkkeistä, vitamiineista ja sukutaustoista alkaen. Aiemmin saadussa kirjeessä painotettiin, että on potilaan vastuulla toimittaa nämä pakolliset tiedot polille viimeistään pari päivää ennen aikaa. Arvatkaa, oliko lääkäri perehtynyt näihin tietoihin? Ei sitten ollenkaan. Kun otin lomakkeen puheeksi, hän ei osannut etsiä sitä koneelta. Hän vaan totesi hartioita kohauttaen "ei löydy" ja kaiken kukkuraksi hän pyysi mua vilkaisemaan koneen näytöltä, missähän kansiossa ne tiedot voisi olla. Hitostako mä sellaista olisin voinut tietää? Sen sijaan näin ruudulla jonkun toisen ihmisen terveystietoja. Tuli vähän skeptinen olo, että mikähän lääkäri tämä nyt mahtaa olla. 

Lomaketta ei löytynyt, joten mentiin sitten ilman taustatietoja mun tämän hetkisiin terveysongelmiin. Päällimäisenä on hillitön painonnousu: reilussa vuodessa on kertynyt sellaset 24 kg ilman muutoksia elintavoissa. Huhhei. Noin seitsemän vuotta sitten mulla oli tapana lihoa suunnilleen 10 kg vuositahtia, ja silloin pidin sitä hurjana painonnousuna. Sitten sain tyroksiinista avun kilpirauhasen vajaatoimintaan, enkä lihonut enää yhtään lisää. Hiljalleen muutamassa vuodessa laihdutin yhteensä 50 kiloa, ja normaalipainoisena ehdinkin olla useamman vuoden ennen nykyistä, täysin absurdia painonnousua. Jos aiemmin 10 kg lihominen vuodessa ahdisti, niin voin kertoa että tää yli tuplavauhtia paisuminen se vasta vinhalta tuntuukin.

Mikä on lääkärin kanta asiaan? No se, että hänen kotimaassaan sanotaan, että jos ihminen lihoo, se johtuu aina siitä että syö liikaa. Ei ole olemassa sairauksia, jotka nostavat painoa. Jäädyin ihan täysin. Jälkeen päin on harmittanut, etten osannut sanoa jotain ilkeää ja näsäviisasta takaisin. Mä en oo sellainen sanavalmis tyyppi, joka osaisi oitis ladata takaisin. Mulla tulee mieleen moniakin sairauksia, jotka saattavat nostaa painoa! Kilpirauhasen vajaatoiminta lienee yleisimpiä, mutta mulla se on laajoin verikokein suljettu pois. Arvot ovat kohdallaan - tosin, kilpirauhasta tai aivolisäkettä ei ole koskaan kuvattu, saati että neulanäytettä olisi otettu. Lisäksi on lukuisia nestettä elimistöön kerääviä sairauksia, sydämen tai munuaisten vajaatoiminnasta munasarjasyöpään ja borrelioosiin asti. Hormoniepätasapaino voi saada myös aikaan kaikenlaista. Keliakia saa usein laihtumaan, mutta toisilla se aiheuttaa päinvastaista eli lihomista. Tossa nyt muutama esimerkki, onhan niitä vaikka mitä muitakin. 

Hengenahdistus on myös kauan jatkunut vaiva. Hengitys on pintapuolista, ja usein tasaisella maallakin tulee pakahtumisen tunne. Ilma ei mee tarpeeksi syvälle keuhkoihin. Tämän ongelman lääkäri "kuittasi" kuuntelemalla keuhkot, ja totesi kaiken olevan aivan kunnossa. Kolmas merkittävä ongelma, joka ajaa mut todennäköisesti vielä hulluksi, on paineentunne alavatsalla. Se ei ole kipua, vaan kireyttä, vähän kuin olisi ympärillä vyö joka on vedetty 2-3 reikää liian tiukalle. Ongelma alkoi alkuvuodesta ollen aluksi satunnaista, mutta nyt se on jatkuvaa eikä mene milloinkaan ohi. Jokainen voi varmasti kuvitella, että tällainen aiheuttaa aikamoisia vaikeuksia keskittyä mihinkään täysin. Ihan sama, vaikka "yrittäisi ajatella jotain muuta", kireys on niin läsnä koko ajan että väkisinkin ajatukset harhailee. Paikoilla istuminen on tuolissa venkoilua, eikä seistenkään ole mikään erityisen hyvä olla. Vatsassa ja kyljissä myös muljuu ja nykii, ja alaselkää särkee. Ei tosin ihme tällä massalla, että selkäkin jo vihoittelee. Lonkkaluut kipuilevat toisinaan siihen malliin, kuin ne olisivat halkeamassa kahtia.

Jos lääkäreillä on potilastiedoissa tilaa omille merkinnöille, jotka ei välity omakannan kautta potilaalle itselleen, oon melko varma että viimeistään viimeisimmän käynnin jälkeen siellä lukee jotain hulluuteen viittaavaa. Aloin meinaan itkeä kuin mikäkin sekopää, kun lääkäri vain toisteli ettei mikään sairaus minua ole lihottanut, vaan olen syömällä tämän tilanteen aiheuttanut. Hän katsoi mua silmiin ja sanoi hymyillen uskovansa että syön terveellisesti, mutta syön liikaa koska paino nousee. Tätä ennen oltiin puitu liki 10 minuuttia, mitä se mun syöminen käytännössä on, ja laskemiani kaloreita myöten. Lääkäri sanoi että voi tehdä lähetteen ravintoterapeutille, kävi hakemassa viereisestä huoneesta diabeteshoitajan paikalle, ja he alkoivat yhdessä laskea mun painoindeksiä. Tässä vaiheessa se oli "vain" 30 eli merkittävä lihavuus, mutta keskussairaalan ravintoterapeutille pääsee vasta kun BMI ylittää 35. Siispä mun pitäisi hakeutua lähiklinikan ravintoterapeutille. Itkin vaan itkemistäni, vaikka kuulemma ei ollut mitään syytä itkeä. Noh, puolen vuoden jonossa olon jälkeen täytyy sanoa, että kaikki odotukset ja toiveet alittui tuon käynnin aikana kirkkaasti. Arvatkaa vaan, tekikö tämä nössykkä valituksen? Tasan tarkkaan teki. Vastausta odotellessa.

Katsoinpa huvikseni käynnin jälkeen, mitä ihmeellinen internet kertoo kyseisestä lääkäristä. Sain selville hyvin nopeasti sen, että kotimaassaan kyseinen "lääkäri" ei ole suostunut tutkimaan vastaanotolle tullutta diabetespotilasta mitenkään, sillä tämä on ollut lihava. Kyseisen potilaan kaikki ongelmat ovat lääkärin mukaan johtuneet siitä, että tämä on ylipainoinen. Vastaavia negatiivisia palautteita oli lukuisia. Varsinainen läskivihaaja! Onneksi Suomessa ei ole vastaavaa sivua, jolla voi arvostella lääkäreitä - saattaisi nimittäin tältä ämmältä lähteä aika aggressiivista tekstiä palauteboksiin...

Muistan yhden postauksen toissasyksyltä, jonka aikoihin nämä painohuolet olivat juuri alkaneet ja jossa kirjoitin, etten varmana aio enää kertaakaan elämäni aikana painaa yli 100 kiloa. No, sinne sataan ei puutu enää kuin sellaset kuusi kiloa, joten tätä menoa vielä joudun siirtymään sinne kolmen digitaalin kerhoon. Ei pysty. Viimeinen vuosi ja muutama kuukausi päälle on ollut lähinnä pelkkää huolta, itseinhoa ja tappelua julkisen terveydenhuollon kanssa. Haaveilen normaalista elämästä, jossa ei välttämättä ole mitään erityisiä mukavuuksia, mutta arki rullaa sujuvasti eteenpäin. Ainoastaan yksi lääkäri tähän mennessä saa multa kiitokset. Hän poikkeuksellisesti kommunikoi potilaan kanssa itse puhelimitse ja sähköpostitse, sen sijaan että hänelle tulisi varata soittoaika joka yleensä menee viikkojen päähän. Hän oli ensimmäinen joka sanoi, että lähete keskussairaalaan on mun kohdalla tarpeen, eikä lähiklinikalla tulla pääsemään asiassa eteenpäin. Hän myös pyysi mua harkitsemaan magneettikuvausta yksityisellä puolella, poliklinikan aikaa odotellessa jotta muutamia vakavia sairauksia saadaan toivottavasti poissuljettua. Näin teinkin. Valitettavasti kyseisellä lääkärillä ei ole omien sanojensa mukaan enää valtuuksia osallistua mun tutkimiseen, sillä vastuu on nyt keskussairaalalla - josta en myöskään tunnu apua saavan. Siellä päässä lääkäri ravintoterapeuttipuheineen tuntui lähinnä pyrkivän käännyttämään mut sieltä samoin tein pois, eikä vahingossakaan ehdottanut minkäänlaisia lisätutkimuksia.

Voisin toki ajatella käyväni myös yksityisellä korkeamman hoitotason toivossa, mutta sen pitäisi olla kyllä varsinainen täsmäisku. Mihinkään "sarjalippuihin" mun talous ei veny yksityisellä puolella. En vaan ollenkaan tiedä, millaiselle erikoislääkärille pitäisi hakeutua, sillä tähän mennessä kukaan ei ole osannut sanoa, mistä painonnousu, hengenahdistus, alavatsan kireys ja lukuisat pienemmät, ei-niin-rajusti elämää rikki repivät oireilut johtuvat. Paitsi nyt tämä viimeisin täti, joka kivenkovaan jankkasi mun syövän liikaa. Häntä en suostu uskomaan. 😉 Mulla on niin pitkä historia kalorilaskurin kanssa, etten ole enää ihan noviisi ravintoasioissa! Ei se mua haittaa, jos vielä ravintoterapeutin kanssa käytäisiin läpi mun sapuskoja ja liikuntoja, mutta koen sen täysin turhanpäiväiseksi resurssien tuhlaamiseksi. Vielä sitäkin enemmän ahdistaa se, ettei ravintoterapeutilla todennäköisesti ole minkäänlaisia valtuuksia ohjata mua eteenpäin jatkotutkimuksiin tai esim. toiselle poliklinikalle, jos ja kun hervoton painonnousu ei selity elintavoillani. 

Niin usein toivon, että kärsisipä sitä vaan jostain perus kansantaudista tyyliin diabetes, korkea verenpaine tai sydänongelmat. Niihin ainakin käsittääkseni saa yleensä ihan asianmukaista hoitoa. Tällaiset kinkkisemmät ongelmat tuntuvat olevan liian suuri haaste terveydenhuollolle, ainakin täällä Lahdessa. Joskus puolivakavissani mietin, pitäiskö vaan muuttaa helvettiin täältä. Mun piti käydä viime kuussa eri paikkakunnalla terveyskeskuksessa, ja se kokemus oli suorastaan ihana, jos niin voi sanoa. Homma vaan toimi erinomaisen hyvin, ja tuntui kuin olisi asioinut yksityisellä lääkäriasemalla. Jos jonain päivänä voin suhtautua tähän paskaan 25-vuotiaana pelkkänä rumana muistona, en varmaan osaa olla normaalisti. Halkean liitoksistani tai jotain. Rupeen halailemaan puita ja ihmisiä ja puhumaan elämän ihanuudesta keskellä marraskuun synkkää kaamosta lennettyäni perseelleni jäisellä tiellä. Tuntuu, että jos nää terveyshuolet saa selätettyä, ei ole enää ikinä sellaista asiaa, josta kehtaisi olla olematta kiitollinen.

Massakausi

Monia asioita alkaa kummasti arvostaa vasta siinä vaiheessa, kun ne otetaan pois. Omalla kohdallani terveys on harmillisesti yksi moisista. Vielä vuosi sitten mulla oli fyysisesti parempi fiilis kuin ikinä aiemmin! Painoa oli lähtenyt viitisenkymmentä kiloa maksimista ja kiloja oli saman verran kuin ala-asteen vitosella. Mutta ei, mun tavote oli se perus "vielä viis kiloo pois". 😉 Sen sijaan että olisin iloinnut sen astisesta saavutuksesta ja aivan julmetun mahtavasta olosta (jaksamisella ei ollut pahemmin rajoja), keskityin ahdistelemaan itseäni niillä viidellä kilolla. Painoindeksi mulla oli 177 cm pituudella ja 70 kilolla 22,5 eli just sopivasti normaalin keskivaiheella. Sulamon laskurin mukaan mun ihannepaino olisi tarkalleen ottaen 69 kg. Mutta ei, en millään malttanut olla tyytyväinen. Olisipa silloin tiennyt, millaisella vauhdilla ne kilot voivat vyöryä takaisin. Ehkä sitten olisin tajunnut hetkeksi vaan unohtaa vatsamakkarat ja liian pehmeät kädet ja reidet ja hyväksyä itteni. 😒

Massaa on nimittäin tullut takaisin jo 20 kiloa.

KAKSI-HEMMETIN-KYMMENTÄ KILOA.

Alle vuodessa.

Mitäh?

Oon kokeillut kaikkea, ravannut hoitajalla, lääkärillä, verikokeissa, ultrattavana ja röntgenissä ja ties missä. Ei niin mitään ole löydetty. Oireet periaatteessa ovat koko ajan sopineet kilpirauhasen vajaatoimintaan, joka mulla on ja jota on lääkitty n. 7 vuotta tyroksiinilla. Ei ole ollenkaan tavatonta, että jossain vaiheessa tyroksiini ei enää riitä, vaan oireet tulevat takaisin. Tiedän monia, joilta kilpirauhanen on lopulta pitänyt poistaa kokonaan. Luonnollinen ajatus oli, että noni, nyt mullakin on alkanut se kilpparihelvetti alusta. En meinannut aluksi päästä tarpeellisiin kokeisiin, ja kaikista älyttömintä oli kun lääkäri ehdotteli lääkityksen pienentämistä nykyisestä. Itkin monena yönä itseni uneen, koska pelkäsin taas matkaavani kohti masennusta ilman, että voin vaikuttaa asiaan pätkän vertaa. Siihen vajaatoiminnan spottaamista edeltävään tasaisen harmaaseen sumuun ei huvita enää palata toistamiseen tämän elämän aikana. Se aika oli hirveää ja loputtomalta tuntuvaa painajaista.

Suretti ja surettaa edelleen, ettei Suomessa kilpirauhassairauksia osata aina hoitaa kunnolla. Yhdelle läheiselle oltiin jopa työterveydessä naureskeltu, että no jos sä nyt välttämättä haluat huijata itteäs niin voithan sä sitä tyroksiinilääkettä testata... miten väsyneelle ja huonovointiselle ihmiselle voidaan lääkärissä heittää huulta, että testaa jos haluat huijata itseäsi? Miksi ylipäätään kilpirauhassairaudet on niin monelle "ammattilaiselle" pelkkä vitsi, kun niitä tutkitusti esiintyy täällä kolkossa pohjolassa muuta maailmaa enemmän? Onko kaikki kakkostyypin diabetesta ja korkeaa kolesterolia kinkkisemmät sairaudet huuhaata? Jos jotain ei ymmärretä kunnolla, asian olemassaolo on parasta vain kieltää? Huoh. Ymmärrän että vaikka Wilsonin syndrooma jakaa mielipiteitä, mutta kilpirauhassairauksien ei luulisi enää nykypäivänä olevan mikään ihmeellinen juttu. Mutta tuntuupa vaan olevan.

Pääsin lopulta kokeisiin, ja tulokset olivat ihan okei. Koska painonnousu oli jo hidastumaan päin vauhdikkaan alkuvaiheen jälkeen (+7 kg reilussa kuukaudessa), halusin toiveajatella että ehkä se oli pelkkä kilpirauhastulehdus ja pian helpottaa varmasti. No paskanmarjat. Tuli talvi, ja enää eivät mitkään farkut mahtuneet päälle, edellisenä vuonna hommattu toppatakki ei mennyt lähellekään kiinni ja aiemmin valuvan väljät toppahousut ahdistivat. Yhtenä pakkasaamuna kun olin menossa salille ja kyykistyin solmimaan kengännauhoja, toppikset repesivät saumoista. Minä repesin sillä hetkellä melko holtittomaan itkuun. 😄 Kilpirauhanen on sittemmin katsottu vielä useita kertoja lääkärin aloitteesta, mutta arvot on pysyneet tasaisina. Ongelma on siis jossain muualla.

Elintavoissani ei pitäisi olla vikaa. Niitä on käyty lääkärissä läpi. Kokonaisuus ravinto+liikunta+uni on kunnossa. Oon kytännyt kaloreita jo niin monet vuodet että väitän tietäväni, mitä ja minkä verran tulee syödä jotta paino pysyisi samana tai putoaisi niin halutessani. Mulle sopii suht vähähiilihydraattinen ruokavalio, johon kuuluu paljon marjoja, kasviksia ja hedelmiä ja tarpeeksi proteiinia. Ymmärrän että blogin kautta välittyy vähän erilainen kuva jätskipostauksineen ja juustokakkuohjeineen. No, jäätelöpostaus tuli "ulos" melko myöhään, kun kuvamateriaalin keräämisessä kesti kauan, eikä niitä kakkujakaan nyt yleensä tule yksikseen vedettyä... 😉 Oon myös sitä mieltä, että laihduttaessakin voi huoletta ottaa välillä niin kuppia kuin kakkua, kunhan tasapaino säilyy. Jos suurimpana osana päivistä ei tule mässäiltyä, voi hyvin pitää mässypäivän perjantaina ja syödä kylässä pullaa. Ei se sen vaikeampaa oo tähänkään asti ollut, vaan oikein toimiva systeemi. Niin no, ennen viime syksyä siis...

En muista, milloin oon pystynyt hengittämään normaalisti syyyyyvääään, ja vatsani elää ihan omaa elämäänsä kiristäen, täristen ja muljuen. Ja ei. Siellä ei ole alivuokralaista. Se(kin) vaihtoehto on täysin poissuljettu. 😆 Kilpparin lisäksi on tsekattu mm. kortisoli (stressihormoni), maksa, munuaiset, sydän, sokeri, sekä ruokarajoitteista keliakia ja laktoosi-intoleranssi. Yksi lääkäri ehdotti, että mulla mahdollisesti saattaa ehkä olla IBS. No, siellä se saattaa olla lukee nyt potilastiedoissa, mutta onneksi siihen ei ole liikaa takerruttu seuraavilla lääkärikäynneillä. IBS on vähän pelottava ja tuntuu, että sen leiman saa helposti siinä vaiheessa, kun ei enää oikein löydy verikokeita tai muita, mihin potilaan voisi helposti lykätä. Kun on moninaisia oireita ja niille ei löydy selitystä, epämääräinen IBS on kätevä "vastaus". En kiellä etteikö IBS olisi todellinen ja olemassaoleva sairaus josta moni kärsii, mutta mun mielestä se on nykyään myös liian helppo tapa saada ainakin jokunen potilas käännytettyä kotiin kärvistelemään yksin ongelmiensa kanssa. Siinähän sitten itsekseen miettivät, mikä voisi auttaa. Joillekin on apua fodmapista, osalle ei. Pitää vain etsiä keinoja fyysisen pahanolon minimoimiseen.

Olo ei ole koskaan ollut yhtä ällöttävä ja ruma, vaikka painoa onkin alunperin ollut hurjasti enemmän kuin tällä hetkellä. Inhon puistatus tulee aina, kun kädet osuvat milloin levinneisiin kylkiin ja milloin mahaan. Joka kerta sitä vaan hätkähtää, että oonko tosissaan näin iso...  Fiilis vaihtelee; joko sitä on kuin norsu posliinikaupassa tai räjähtämäisillään oleva vesi-ilmapallo niinä päivinä, kun nesteturvotus on aivan järjetöntä. Oon pakon sanelemana viihtynyt mekoissa ja hameissa, enkä ole vilkaissutkaan housuhyllyä yli puoleen vuoteen. Valtaosa hameistakin on käynyt naftiksi. Paisun ja paisun. Tappelin aika pitkään tuulimyllyjä vastaan ja yritin löytää omasta vaatehuoneestani rytkyjä, joihin ähtäytyä. Millään ilveellä ei olisi tehnyt mieli ostaa kaupasta isompia vaatteita, sillä vastahan olin muutama vuosi sitten hävittänyt niitä menneistä pullerovuosista muistuttavia L- ja XL-vaatteita pois. Niihin kokoihin ei enää koskaan pitänyt palata. Sittemmin on pitänyt nöyrtyä ja käydä shoppailemassa. Joka kerta se kirpaisee vinguttaa kassalla korttia vaatteista, joita ei todellakaan haluaisi ostaa. Jurppii kun joutuu hankkimaan L-kokoa, se oikein symbolisoi tappiota oman kropan sekoilulle. My body is not my temple. Haluaisin vaan itteni takasin ja mahdollisimman pian, kiitos.

Välttelen turhaa peiliin katselua, mutta ikävä kyllä ajatuksissa tämä pyörii tiiviisti. Tilannetta pahentaa kaikenlaisen kömpelyyden ja jäykkyyden lisääntyminen - ei vahingossakaan pääse tuntemaan oloa hyväksi omissa nahoissansa. Sitä on viikko viikolta kankeampi ja ankeampi. Keskivartalo joustaa yhtä paljon kuin rautakanki, ja jalat tuntuvat raskailta pölkyiltä portaita noustessa. Ennen olin se vauhtihirmu, joka ohitti kadulla lähes kaikki samaan suuntaan kävelevät, nyt mun ohi porhalletaan häiritsevän usein. Tuntuu myös että mitä ikinä teenkin, oon aina muiden tiellä. Tämä nyt on ehkä enemmän henkisen puolen ongelma, mutta totta helkkarissa fyysisen olemuksen muutos vaikuttaa paljon myös mieleen. Ainiin, mun puheäänikin on jossain määrin käheytynyt lihomisen myötä, ja kuulostaa "chubbylta". Siis se oli yksi kivoimpia asioita, kun normipainoisena ei hävettänyt se, miltä oma ääni kuulostaa omaan korvaan. Ääni oli jotenkin heleämpi, vaikkei sitä nyt naisellisen pehmeäksi ole koskaan voinut kuvailla. Hetkelliseksi iloksi jäi sekin.

Itsetunto on hävinnyt kuin neula heinäsuovaan, eikä mikään "ylimääräinen" sosialisointi hirveesti nappaa. Kourallista enemmän ihmisiä on liikaa, ja haluan vaan mahdollisimman nopeasti pois. Kotona on kivaa, samoin iltahämärässä lenkillä. Pimeyteen on ihanan lohdullista piiloutua. Vaikka siltä ehkä kuulostaakin, toistaiseksi en ole menettänyt optimismia ja huumoripitoista suhtautumista elämään ja sen pieniin vastoinkäymisiin. Koetuksella nuppi on silti ollut näiden käsittämättömien vaivojen kanssa. Jos tää meininki yhtään enteilee, mitä tulevat vuosikymmenet tuovat vielä tullessaan, alan toivoa etten olisi erityisen pitkäikäinen otus. Taitaa tosin olla turha haave, jos geenit toistavat itseään.

Oon tottunut liikkumaan useita tunteja päivittäin, mutta helmikuussa hölläsin kokeilumielessä muutamaksi viikoksi. Liikuin vain pakolliset, eli työ- ja kauppamatkat, jolloin syömiset oli tietysti suhteutettava vähemmän aktiiviseen arkeen. Kiinnitin myös ekstrahuomiota pitkien yöunien turvaamiseen. No, kokeilu ei auttanut. Toisin sanoen kyse ei ole ollut ylirasituksesta, joka voi aiheuttaa vaikka mitä ikävää. Sittemmin oon taas käynyt normaalisti salilla, lenkkeillyt ja jumpannut kotona.

Vaikka terveyden kanssa on ollut pelkkää takapakkia viimeisen vuoden aikana, sentään jotain kehitystäkin on tapahtunut. Alkukesästä nimittäin tein salilla jalkaprässissä ennätyksen, kun vihdoin päihitin 150 kilon vastuksen! Hassua, miten sen aina jotenkin tietää, kun käsillä on hetki jolloin aiemmat ennätykset rikotaan. Muistan miten rauhallisen tyyni fiilis oli penkkiin istuessa. Laitoin täpän 150 kg painon kohdalle ja aloin prässäämään. Ai että. Ehkä tähän onnistumisen elämykseen on hyvä lopetella. Nyt odottelen kutsua jatkotutkimuksiin kuin kuuta nousevaa - katotaas, miten ämmän käy.

The soul is a terrible reality. It can be bought and sold and bartered away.

Mulla on koneella semmonen Seikkailuja -niminen kansio, jonne erottelen aina ne kuvat jotka oon ottanut J:n kanssa ollessa. Siellä on lähinnä luontoa, luontoa ja vähän lisää luontoa, koiria, kissoja, ruokaa ja paljon (sala)kuvia J:stä. :D Viime kerralla J tuli Lahteen perjantaina töidensä jälkeen, ja seuraavan viikon keskiviikkona lähettiin mun töiden jälkeen kohti Kokkolaa. Sunnuntai-iltapäivällä alkoi mun paluumatka Lahteen, eli reilu viikko kertyi yhdessäoloa. Varsinkin täällä Lahessa ehdittiin tehdä vaikka mitä, kerrankin! Tässä postauksessa olis nyt valtava kuvapommi niiltä ajoilta.

"Kevyttä" aamupalaa

Käytiin Heinolassa lintutarhalla moikkaamassa siipiveikkoja. Pöllöt tuimine ilmeineen olivat ihan söpöjä, mutta varsinkin korppipoika Julli ja papukaija Otto veivät sydämen mennessään! :D Otto on varsin huomioh... huomionkipeä; heti kun lähti kauemmas sen häkin luota, johan alkoi riehuminen. Aivan ihana olento. Lintutarhavisiitin jälkeen pyörittiin vähän siinä ympäristössä, ja bongattiin torni jonka ylimmässä kerroksessa on kahvila. Sinne siis! Puffetit syötiin ja jatkettiin matkaa. Yritettiin metsästää yhtä luontopolkua, mutta opasteita oli sen verran kehnosti että luovutettiin.

Onneksi sitten taas Hollolan Kiikunlähde löytyi jopa yllättävän helposti, mä kun ajattelin että se saattaa olla juuri sellanen kohde jota hieman "piilotellaan". Tosin, kenties syytä moiseen olisi, kun nyt just hiljattain uutisoitiin siitä että joku oli sikaillut tyhjentämällä jauhesammuttimen lähteeseen. Kuka oikeesti on niin idiootti, että keksii tommosta? Pistää vihaksi. Nättiä siellä Kiikunlähteellä joka tapauksessa oli! 

Vappuaatton illalla oltiin eka kiltisti kotona kuoharia juoden ja höpsöä autopeliä pelaillen. Sitten alkoi tehdä mieli irtokarkkeja, ja lähdettiin hakemaan niitä Makuunista. Tie vei kuitenkin lopulta Tirraan. :D En ollut itekkään käynyt koskaan tirrailemassa, mutta baari on sitkeästi pysynyt aina vitsailuissa mukana legendaarisen maineensa ansiosta. No, nyt tuli sekin menomesta tutummaksi. Enpä tiedä, oonko mistään suuremasta jäänyt paitsi aikaisemmin... :D

Yllätysyllätys, vappupäivä meni ei-niin-hyvässä hapessa, mutta ajeltiin kuitenkin Luhdanjoen lintutornille. Se taisi olla jo kolmas tai peräti neljäs kerta, kun siellä käytiin. On muuten Suomen korkein lintutorni! Sekin ehti olla jonkin aikaa käyttökiellossa, kun joku oli käynyt torpedoimassa paikkoja. Nyt keväällä torni oli saatu fiksattua taas kuntoon. Mitä ihmettä ihmiset ajattelee kun kaikki on laitettava paskaksi?

Mäkihyppytornitkin tuli nähtyä, kun käytiin yhtenä arki-iltana pyörimässä urheilukeskuksen alueella. Alunperin oli tarkoitus mennä sinne hölkkäilemään ja muuten vaan palloilemaan, mutta porrastreeniksi se sitten menikin. Ensin käytiin yksitellen kaikissa pienissä Karpalon hyppyrimäissä, mutta kun ne eivät olleet tarpeeksi hurjia korkeuksineen, lähdettiin hipsimään kohti isompia. Ihmetytti vähän että sinne ylipäätään pääsi tosta  noin vaan menemään? Luulisi portteja pidettävän kiinni ihan jo turvallisuussyistä. Kiivettiin eka toiseksi korkeimpaan hyppyriin, ja kun sekään ei riittänyt, pitihän se kaikista korkeinkin kokea. Tässä kohta lienee paikallaan huomauttaa, että mulla oli jo taustalla semmonen kevyt yli kymmenen tunnin maastotyöpäivä. Silloin tuli väsyneenä vitsailtua työkaverin kanssa "eipä tarvi illalla lähteä lenkille enää" Hmmm no eipä... :D

Portaita sinne korkeimmalle hyppyrille oli reilut 700. Laskettiin molemmat, mutta jossain kohtaa mentiin sekaisin. Ylin rupeama oli karmea, hetkellisesti ehti tuntua siltä kuin oisin saamassa jonkun ahdistuskohtauksen siellä yläilmoissa. Kun katsoi ylöspäin, näytti että J menee ihan pystysuoraan yläpuolella. Hullua oli myös se, ettei siinä portaiden vieressä ollut mitään kaidetta josta voisi pitää koko ajan kiinni, vaan satunnaisesti tuli vastaan kahvoja joista pystyi nappaamaan kiinni, muuten oli mentävä käsi seinää myöten. Hrrr. Ylös kuitenkin päästiin, ja olihan ne maisemat kaiken vaivan arvoisia. Alaspäin tuleminen oli jo huomattavasti iisimpi homma. Myöhemmin J alkoi kaipailla grilliruokaa, mutta edestakaisin pyörimiseksi se meni kun enhän mä mitään Lahen grillejä osaa paikantaa. Oon käynyt grillillä ehkä 4-5 vuotta sitten viimeksi. :D "Mä oon aika varma et siellä on yks...!" "Eiku hei Liipolassa ihan varmasti on, ihan pakko olla!" Lopulta onnistuttiin löytämään yks paikka Launeelta, mutta sekin oli kiinni. Mäkkärin drive-iniin oli tyytyminen.

Nasu torkuilla tv:n edessä. Arvatkaa muuten vaan, monesti oon saanut kuulla ton telkkarin koosta, "ei tommosta oo ihmisille tarkotettu" "tää tietokoneen näyttö on samankokonen" :D 

Lahen ja Kokkolan ruokalistaa. Lohisalaattia, katkarapu-lohinuudeliwokkia, kana-kantarelli-pinaattipastaa, kalapuikkoja kurkkumajoneesikastikkeella, kanasalaattia paahdetuilla persikoilla ja halloumilla (ja helvetin väkevän makuisella rucolalla, piti heittää pois! yök), texmex-jauhelihasalaattia. 

Tiistainen Bailey's juustokakku, joka melkein epäonnistui. Tein kakkua jo kolmatta kertaa, joten ajattelin leipomisen sujuvan vähintään hyvin, mutta katastrofi siitä meinasi muodostua. Ensin huomasin että vuoka vuotaa hieman - ei kun elmukelmua ympärille ja syvä lautanen alle, ettei koko jääkaappi lainehdi Bailey's-tuorejuustomössössä. No, lopulta kakku hyytyi. Keksipohja meinasi tehdä temput, kun siirsin kakkua vuoasta lautaselle. Mulla oli huono päivä muutenkin ja hetkellisesti tuntui, että parempi tuupata koko perhanan tekele suoraan roskiin, mutta onneksi maku oli sentään kohdillaan... :D Kun kakku oli valmis ja kissat lähteneet maalle äidin paapottaviksi, kello oli jo vaikka mitä illalla. Päätettiin lähteä vielä Mukkulaan maisemia tutkailemaan.

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie...

Puu oli ulkoistanut aivotoimintansa!

Keski-Pohjanmaalle hinkuaa riemuääliö. 

Mulla on uusi naapuri, mielipuolinen tipu joka juttelee eikä oo moksiskaan, vaikka oisin tyyliin puolen metrin päässä. Ihme ekstrovertti. On sillä elämänkumppanikin; yks aamu kun olin lähdössä salille, kaksikko lensi mun olan yli kaiteelle niin äänettömästi, että kas vaan kun ei sydän pysähtynyt.

Keskiviikkona iltapäivällä lähettiin J:n kanssa Kokkolaa kohti, ja siellä oli tosi leppoisa meno. En valita, se tuli nimittäin tarpeeseen. Aktiviteetteina oli mm. kalareissu, piknik lintutornissa, grillailua, koiria, pyöräilyä ja tietty The Sopranos. :D

Jyväskylässä pysähdyttiin matkan varrella.

Tätä kebab-ranskisateriaa en unohda ikinä. Se on eka ruoka koskaan, jonka J on mulle kokannut! :D 

Asiat tuppaa sujumaan paremmin silloin, kun J on organisointivastuussa mun sijasta. Jos ohjat antaa mun kömpelöihin käpäliin, lopputuloksena kukaan ei välttämättä oo kovin hilpeällä tuulella. Se hilpeys alkaa muutenkin olla harvinaista herkkua, meikätyttö kun on ollut lähiaikoina melko räjähdysaltis ilman sen kummempaa syytä. Sääliksi käy noi läheisimmät tyypit... Pelottaa myös, milloin se kiukkumurjotus tai vollotuskohtaus osuu ihan väärään aikaan ja paikkaan. Yllättävä tunteiden hallitsemattomuus on ollut myös isku itsetuntoon: oon aina ollut luottavainen siihen, että minähän jumankauta pystyn kontrolloimaan käytöstäni viimeiseen asti, enkä ikipäivänä alennu olemaan sellanen keskivertoämmä joka perusteetta kilahtelee jatkuvasti. Sori jos tästä joku loukkaantuu, mutta mun mielestä naissukupuoli ei millään tapaa oikeuta katkeraan nalkuttamiseen. Pelolla ja uhkailulla muita hallitseva on mulkku, ei sitä muulla tapaa voi muotoilla. :D Säälin aika usein miehiä, paljon nekin joutuu toisinaan kestämään (noh, siinä missä naisetkin).

Kokemus on opettanut että kilpirauhanen voi aiheuttaa käytännössä ihan mitä vaan, joten aion varata ensi viikolla ajan kokeeseen. Toinen mikä mulla temppuilee, on verensokeri, joka taas saattaa hyvin olla sidoksissa kilppariin. Söin perjantaina töissä vihreän ompun, ja olin aivan koomassa sen jälkeen. Meillä on suvussa sekä liian matalaa että liian korkeaa verensokeria, ja mulla on viitteitä siitä matalasta. Täältä voi lukea hypoglykemiasta. Syömisen jälkeen tulee väsymyskohtaus; paleltaa, ajatus ei kulje ja joutuu tekemään kaikkensa pysyäkseen hereillä. Pahimmillaan olo on poissaoleva, sekava ja itkuinen. Onneksi kunnon ruokakoomat on mulla harvinaisia, niitä tulee ehkä 2-3 kertaa vuodessa, mutta perjantaina oli yksi sellainen. Isoin pelko mulla oli koko ajan että apua, mitäs jos joku tulee kohta sanomaan tai kysymään jotakin, ja pitäisi kyetä vastaamaan vaikkei ajatus kulje yhtään. :D Jälkeen päin ajateltuna olisi pitänyt vaan mennä sanomaan että nyt on asia näin, mutta kun tajunnantaso on hieman harmaalla alueella, ei ymmärrä tommosia seikkoja. Illalla olo alkoi olla jo hieman parempi, mutta näin hypoperkeleenglykemian jälkimainingeissa absurdeja painajaisia koko yön.

Matala verensokeri on siitä vähän hankala, että toisin kuin esim. diabetekseen, siihen ei ole hoitokeinoa. Sen kanssa vaan pitää elää. Äiti on "ratkaissut" asian sillä että syö liian harvoin ja liian vähän, kun siten olo pysyy vähän virkeämpänä. Ite oon kokenut, että mulle sopivin ateriarytmi on 3-4 annosta päivässä. Aamulla juon ison kahvin kookosöljyllä ja n. 0,5 - 0,7 l smoothieta. Töissä syön jotain pientä jos on pakko (lue: maha alkaa murista liian kovaa :D), esimerkiksi Skyrin, avokadonäkkärin, omenan tai mysli-/proteiinipatukan. Silloin kuin en syö mitään, olo on parhain. Töiden jälkeen se kaikista tavallisin päivällinen on iiiiiso lautasellinen salaattia, jossa on vihannesten lisäksi juustoa ja joko kanaa, jauhelihaa tai lohta. Iltapalan pyrin syömään klo 19-20 aikoihin, ja se voi olla paistettua kananmunaa, uuniomppuja, kreikkalaista jogurttia hedelmien kera, puuroa... mitä milloinkin. Usein päivän hiilihydraattikiintiötä tuleekin täytettyä nimenomaan illalla, kun semmosesta sapuskasta tulee uninen olo. Eiku vaan kaurapuuroa naamariin ja simahtaminen on taattu saman tien, kun painun nukkumaan. :D

Onko teillä kokemuksia matalasta verensokerista, tai jopa kilpirauhasen vajaatoiminnan ja hypoglykemian välisestä yhteydestä? Mikä siihen auttaa, vai auttaako mikään?