Kun ei ole olemassa sairauksia, jotka lihottavat

someecards

Kirjoittelin syksyllä pitkittyneistä terveysongelmista täällä. Suunta ei ole sittemmin muuttunut parempaan, päin vastoin. Reilu viikko sitten koitti pitkään odotettu (yli puoli vuotta) aika sisätautipoliklinikalle. Kun kirje ajanvarauksesta tuli postitse, aloin odottaa tulevaa polikäyntiä kuin joulua konsanaan. Vihdoin jotain tapahtuisi ja saisin kenties apua! Olipahan taas naiivisti ajateltu...

Ensinnäkin, mulle ilmoitettu lääkäri oli ennättänyt vaihtua toiseen. Tämä nyt ei tuntunut merkittävältä asialta, ja odotin ihan hyvillä mielin että lääkäri kutsuu vastaanotolle. Kun pääsin huoneeseen, kaikki menikin alusta alkaen päin helvettiä. Mun oli etukäteen pitänyt täyttää pitkä, runsaasti aikaa ja vaivaa vienyt esitietolomake, jossa oli paljon kysymyksiä ihan käytössä olevista lääkkeistä, vitamiineista ja sukutaustoista alkaen. Aiemmin saadussa kirjeessä painotettiin, että on potilaan vastuulla toimittaa nämä pakolliset tiedot polille viimeistään pari päivää ennen aikaa. Arvatkaa, oliko lääkäri perehtynyt näihin tietoihin? Ei sitten ollenkaan. Kun otin lomakkeen puheeksi, hän ei osannut etsiä sitä koneelta. Hän vaan totesi hartioita kohauttaen "ei löydy" ja kaiken kukkuraksi hän pyysi mua vilkaisemaan koneen näytöltä, missähän kansiossa ne tiedot voisi olla. Hitostako mä sellaista olisin voinut tietää? Sen sijaan näin ruudulla jonkun toisen ihmisen terveystietoja. Tuli vähän skeptinen olo, että mikähän lääkäri tämä nyt mahtaa olla. 

Lomaketta ei löytynyt, joten mentiin sitten ilman taustatietoja mun tämän hetkisiin terveysongelmiin. Päällimäisenä on hillitön painonnousu: reilussa vuodessa on kertynyt sellaset 24 kg ilman muutoksia elintavoissa. Huhhei. Noin seitsemän vuotta sitten mulla oli tapana lihoa suunnilleen 10 kg vuositahtia, ja silloin pidin sitä hurjana painonnousuna. Sitten sain tyroksiinista avun kilpirauhasen vajaatoimintaan, enkä lihonut enää yhtään lisää. Hiljalleen muutamassa vuodessa laihdutin yhteensä 50 kiloa, ja normaalipainoisena ehdinkin olla useamman vuoden ennen nykyistä, täysin absurdia painonnousua. Jos aiemmin 10 kg lihominen vuodessa ahdisti, niin voin kertoa että tää yli tuplavauhtia paisuminen se vasta vinhalta tuntuukin.

Mikä on lääkärin kanta asiaan? No se, että hänen kotimaassaan sanotaan, että jos ihminen lihoo, se johtuu aina siitä että syö liikaa. Ei ole olemassa sairauksia, jotka nostavat painoa. Jäädyin ihan täysin. Jälkeen päin on harmittanut, etten osannut sanoa jotain ilkeää ja näsäviisasta takaisin. Mä en oo sellainen sanavalmis tyyppi, joka osaisi oitis ladata takaisin. Mulla tulee mieleen moniakin sairauksia, jotka saattavat nostaa painoa! Kilpirauhasen vajaatoiminta lienee yleisimpiä, mutta mulla se on laajoin verikokein suljettu pois. Arvot ovat kohdallaan - tosin, kilpirauhasta tai aivolisäkettä ei ole koskaan kuvattu, saati että neulanäytettä olisi otettu. Lisäksi on lukuisia nestettä elimistöön kerääviä sairauksia, sydämen tai munuaisten vajaatoiminnasta munasarjasyöpään ja borrelioosiin asti. Hormoniepätasapaino voi saada myös aikaan kaikenlaista. Keliakia saa usein laihtumaan, mutta toisilla se aiheuttaa päinvastaista eli lihomista. Tossa nyt muutama esimerkki, onhan niitä vaikka mitä muitakin. 

Hengenahdistus on myös kauan jatkunut vaiva. Hengitys on pintapuolista, ja usein tasaisella maallakin tulee pakahtumisen tunne. Ilma ei mee tarpeeksi syvälle keuhkoihin. Tämän ongelman lääkäri "kuittasi" kuuntelemalla keuhkot, ja totesi kaiken olevan aivan kunnossa. Kolmas merkittävä ongelma, joka ajaa mut todennäköisesti vielä hulluksi, on paineentunne alavatsalla. Se ei ole kipua, vaan kireyttä, vähän kuin olisi ympärillä vyö joka on vedetty 2-3 reikää liian tiukalle. Ongelma alkoi alkuvuodesta ollen aluksi satunnaista, mutta nyt se on jatkuvaa eikä mene milloinkaan ohi. Jokainen voi varmasti kuvitella, että tällainen aiheuttaa aikamoisia vaikeuksia keskittyä mihinkään täysin. Ihan sama, vaikka "yrittäisi ajatella jotain muuta", kireys on niin läsnä koko ajan että väkisinkin ajatukset harhailee. Paikoilla istuminen on tuolissa venkoilua, eikä seistenkään ole mikään erityisen hyvä olla. Vatsassa ja kyljissä myös muljuu ja nykii, ja alaselkää särkee. Ei tosin ihme tällä massalla, että selkäkin jo vihoittelee. Lonkkaluut kipuilevat toisinaan siihen malliin, kuin ne olisivat halkeamassa kahtia.

Jos lääkäreillä on potilastiedoissa tilaa omille merkinnöille, jotka ei välity omakannan kautta potilaalle itselleen, oon melko varma että viimeistään viimeisimmän käynnin jälkeen siellä lukee jotain hulluuteen viittaavaa. Aloin meinaan itkeä kuin mikäkin sekopää, kun lääkäri vain toisteli ettei mikään sairaus minua ole lihottanut, vaan olen syömällä tämän tilanteen aiheuttanut. Hän katsoi mua silmiin ja sanoi hymyillen uskovansa että syön terveellisesti, mutta syön liikaa koska paino nousee. Tätä ennen oltiin puitu liki 10 minuuttia, mitä se mun syöminen käytännössä on, ja laskemiani kaloreita myöten. Lääkäri sanoi että voi tehdä lähetteen ravintoterapeutille, kävi hakemassa viereisestä huoneesta diabeteshoitajan paikalle, ja he alkoivat yhdessä laskea mun painoindeksiä. Tässä vaiheessa se oli "vain" 30 eli merkittävä lihavuus, mutta keskussairaalan ravintoterapeutille pääsee vasta kun BMI ylittää 35. Siispä mun pitäisi hakeutua lähiklinikan ravintoterapeutille. Itkin vaan itkemistäni, vaikka kuulemma ei ollut mitään syytä itkeä. Noh, puolen vuoden jonossa olon jälkeen täytyy sanoa, että kaikki odotukset ja toiveet alittui tuon käynnin aikana kirkkaasti. Arvatkaa vaan, tekikö tämä nössykkä valituksen? Tasan tarkkaan teki. Vastausta odotellessa.

Katsoinpa huvikseni käynnin jälkeen, mitä ihmeellinen internet kertoo kyseisestä lääkäristä. Sain selville hyvin nopeasti sen, että kotimaassaan kyseinen "lääkäri" ei ole suostunut tutkimaan vastaanotolle tullutta diabetespotilasta mitenkään, sillä tämä on ollut lihava. Kyseisen potilaan kaikki ongelmat ovat lääkärin mukaan johtuneet siitä, että tämä on ylipainoinen. Vastaavia negatiivisia palautteita oli lukuisia. Varsinainen läskivihaaja! Onneksi Suomessa ei ole vastaavaa sivua, jolla voi arvostella lääkäreitä - saattaisi nimittäin tältä ämmältä lähteä aika aggressiivista tekstiä palauteboksiin...

Muistan yhden postauksen toissasyksyltä, jonka aikoihin nämä painohuolet olivat juuri alkaneet ja jossa kirjoitin, etten varmana aio enää kertaakaan elämäni aikana painaa yli 100 kiloa. No, sinne sataan ei puutu enää kuin sellaset kuusi kiloa, joten tätä menoa vielä joudun siirtymään sinne kolmen digitaalin kerhoon. Ei pysty. Viimeinen vuosi ja muutama kuukausi päälle on ollut lähinnä pelkkää huolta, itseinhoa ja tappelua julkisen terveydenhuollon kanssa. Haaveilen normaalista elämästä, jossa ei välttämättä ole mitään erityisiä mukavuuksia, mutta arki rullaa sujuvasti eteenpäin. Ainoastaan yksi lääkäri tähän mennessä saa multa kiitokset. Hän poikkeuksellisesti kommunikoi potilaan kanssa itse puhelimitse ja sähköpostitse, sen sijaan että hänelle tulisi varata soittoaika joka yleensä menee viikkojen päähän. Hän oli ensimmäinen joka sanoi, että lähete keskussairaalaan on mun kohdalla tarpeen, eikä lähiklinikalla tulla pääsemään asiassa eteenpäin. Hän myös pyysi mua harkitsemaan magneettikuvausta yksityisellä puolella, poliklinikan aikaa odotellessa jotta muutamia vakavia sairauksia saadaan toivottavasti poissuljettua. Näin teinkin. Valitettavasti kyseisellä lääkärillä ei ole omien sanojensa mukaan enää valtuuksia osallistua mun tutkimiseen, sillä vastuu on nyt keskussairaalalla - josta en myöskään tunnu apua saavan. Siellä päässä lääkäri ravintoterapeuttipuheineen tuntui lähinnä pyrkivän käännyttämään mut sieltä samoin tein pois, eikä vahingossakaan ehdottanut minkäänlaisia lisätutkimuksia.

Voisin toki ajatella käyväni myös yksityisellä korkeamman hoitotason toivossa, mutta sen pitäisi olla kyllä varsinainen täsmäisku. Mihinkään "sarjalippuihin" mun talous ei veny yksityisellä puolella. En vaan ollenkaan tiedä, millaiselle erikoislääkärille pitäisi hakeutua, sillä tähän mennessä kukaan ei ole osannut sanoa, mistä painonnousu, hengenahdistus, alavatsan kireys ja lukuisat pienemmät, ei-niin-rajusti elämää rikki repivät oireilut johtuvat. Paitsi nyt tämä viimeisin täti, joka kivenkovaan jankkasi mun syövän liikaa. Häntä en suostu uskomaan. 😉 Mulla on niin pitkä historia kalorilaskurin kanssa, etten ole enää ihan noviisi ravintoasioissa! Ei se mua haittaa, jos vielä ravintoterapeutin kanssa käytäisiin läpi mun sapuskoja ja liikuntoja, mutta koen sen täysin turhanpäiväiseksi resurssien tuhlaamiseksi. Vielä sitäkin enemmän ahdistaa se, ettei ravintoterapeutilla todennäköisesti ole minkäänlaisia valtuuksia ohjata mua eteenpäin jatkotutkimuksiin tai esim. toiselle poliklinikalle, jos ja kun hervoton painonnousu ei selity elintavoillani. 

Niin usein toivon, että kärsisipä sitä vaan jostain perus kansantaudista tyyliin diabetes, korkea verenpaine tai sydänongelmat. Niihin ainakin käsittääkseni saa yleensä ihan asianmukaista hoitoa. Tällaiset kinkkisemmät ongelmat tuntuvat olevan liian suuri haaste terveydenhuollolle, ainakin täällä Lahdessa. Joskus puolivakavissani mietin, pitäiskö vaan muuttaa helvettiin täältä. Mun piti käydä viime kuussa eri paikkakunnalla terveyskeskuksessa, ja se kokemus oli suorastaan ihana, jos niin voi sanoa. Homma vaan toimi erinomaisen hyvin, ja tuntui kuin olisi asioinut yksityisellä lääkäriasemalla. Jos jonain päivänä voin suhtautua tähän paskaan 25-vuotiaana pelkkänä rumana muistona, en varmaan osaa olla normaalisti. Halkean liitoksistani tai jotain. Rupeen halailemaan puita ja ihmisiä ja puhumaan elämän ihanuudesta keskellä marraskuun synkkää kaamosta lennettyäni perseelleni jäisellä tiellä. Tuntuu, että jos nää terveyshuolet saa selätettyä, ei ole enää ikinä sellaista asiaa, josta kehtaisi olla olematta kiitollinen.

No comments:

Post a Comment