Postailin viime vuoden lopulla terveyshuolista
täällä. Nyt reilusti reilun puolen vuoden jälkeen voi jo onneksi sanoa, että tilanteessa on päästy aika paljon eteenpäin! Lienee hyvä kertoa, että postauksesta saattaa tulla hieman TMI -
too much information - eli harkitse itse, luetko pidemmälle.
Kävin alkuvuodesta Helsingissä yhdellä Terveystalon lääkärillä, kun kummitätini häntä osasi suositella. Lääkäri oli onnistunut auttamaan erästä kummitädin tuttua kilpirauhasvaivojen ratkomisessa. Varasin ajan. Helsingin reissua edeltäneen 1,5 vuoden lääkärissä ja kokeissa loikkimisen jälkeen olin jo "vähän" lannistunut; ajattelin ettei suurella todennäköisyydellä kukaan onnistu paikantamaan mun erinäisten oireiden ja ongelmien aiheuttajaa. Ehkä olin vaan stressannut itseni kaheliksi, jopa kuvitellut oireita itselleni? Sellaistakin oltiin nimittäin vihjailtu, että ehkäpä kärsin ahdistuksesta ja masennuksesta. Vitut. Mä oon jo kerran ollut pohjalla, ja väitän ettei tämän elämän aikana enää yhtään mikään saa mua masentumaan. Pelkään sitä niin paljon, että se tavallaan jo suojelee totaaliselta mielen synkistymiseltä. 😱 Mutta kyllä se pidemmän päälle alkaa ahdistaa, kun mitään ei ikinä selviä lääkärissä, labroissa ja kuvauksissa ravatessa. Ja kun niistäkin käynneistä sai usein tapella ja itkeä, jotta ylipäätään pääsi lopulta tutkimuksiin.
Tämän Terveystalon lääkärin kanssa käytiin vähän läpi, mitä aiemmin on tutkittu, mitä ja miten paljon liikun ja millaista ruokavaliota noudatan. Siinä missä edeltävä "lääkäri" totesi lihomisen johtuvan aina ilman mitään poikkeuksia liiallisesta syömisestä, ja että mun noin 1500 kaloria päivässä on liikaa, tämä lääkäri olikin ihan päin vastoin sitä mieltä että syön liian vähän, ja elimistö on todennäköisesti säästöliekillä! Kuulemma edes fitness-urheilijat eivät noudata 1500 kalorin ruokavaliota kuin lyhyissä pätkissä. Mä siis laihtumisen toivossa oon pyrkinyt siihen, että arkena syömiset pysyvät 1500 kalorin tuntumassa, ja viikonloppuna voi mennä vähän tuosta yli, kunhan ei niin paljon että pluskalorit paukkuu. Paljon liikkuvana mun kulutus on usein jopa n. 3000 kcal/päivä. Olin kuvitellut, että 1500 kaloria on ihan ok, eikä se riitä saamaan elimistöä säästöliekille. Lisäksi tohon 1500 kaloriin saa kyllä kikkailtua aika paljon syötävää! Toki pääpaino on kasviksissa, mutta en koe kalorien rajoittamiseen olleen kohdallani mitään nälkärääkkiä. Aloin kuitenkin hieman lisätä kaloreita tuon käynnin jälkeen.
Lääkäri antoi myös lähetteen muutamiin verikokeisiin sekä kilpirauhasen ultraäänikuvaukseen, sillä mun kilpparia ei koskaan oltu tarkemmin tutkittu. Tämä ihmetytti lääkäriä, sillä hänen mielestä vajaatoiminnan syy pitäisi aina selvittää ennen tyroksiinin aloittamista. Tutkimuksessa selvisi, että mulla on kutistunut kilpirauhanen. Kuvauksen tehnyt tyyppi oli hauska havainnoillistaessaan eroa normaaliin, "Jos normaali kilpirauhanen olis nääääin iso, niin sulla se on puolet pienempi". :D Kutistumisen on todennäköisesti aiheuttanut autoimmuuniperäinen tulehdus.
Labroissa selviteltiin kilpirauhasarvoja ja ferriniini, joka tarkoittaa varastorautoja. Kilppariarvot olivat ihan ok, lukuunottamatta T4V:tä joka oli hieman alakanttiin lääkärin mielestä. Tämä saattaisi liittyä juuri siihen säästöliekkiin. Ferritiini puolestaan oli 20,1 - raudanpuutetta! Ei kun vaan rautaa napsimaan. Loppujen lopuksi mua vaivasi siis juuri se, jota olin itsekin epäillyt jo toissa syksynä, aarghh! Koska mun hemoglobiini oli tuolloin (ja on ollut sitä koko ajan) okei ja nätisti viitteissä, edeltävien lääkäreiden mielestä kyse ei ollut raudanpuutteesta. Hemppa oli kuitenkin laskenut jonkin verran: joitakin vuosia sitten hb oli n. 150-160 ja nyt arvo vaihteli n. 123-134 välillä. Mutta koska lääkärit sanoivat, ettei ongelmaa ole, en osannut kyseenalaistaa asiaa. Myöhemmin raudanpuutteeseen "vähän" perehdyttyäni oon oppinut muunmuassa sen, että syy hb:n laskuun toistakymmentä pykälää kannattaisi aina selvittää, sillä jokaisella on olemassa oma, henkilökohtainen hyvä hemoglobiinitasonsa. Sillä ei tietty ole mitään tekemistä viitearvojen kanssa. Hemoglobiini voi myös nousta monista eri syistä virheellisen korkeisiin lukemiin, esimerkiksi runsaan liikunnan takia - check. Usein hemoglobiini alkaa laskea vasta sitten, kun rautavarastot ovat jo täysin tyhjät. Tästä syystä monien valveutuneiden lääkäreiden mielestä raudanpuutteen arvioimisessa luotettavampi mittari onkin ferritiini, joka kertoo varastoituneen raudan määrän.
Raudan tärkein tehtävä on kuljettaa happea elimistössä. Raudanpuutteessa sitä happea ei liiku tarpeeksi, ja kuten tästä varmasti saattaa päätellä, se voi aiheuttaa moninaisia ongelmia varsinkin pidemmän päälle: hengenahdistusta, väsymystä, painonnousua tai -laskua, iho-, hius- ja kynsiongelmia, keskittymiskyvyn huononemista... lista on todella pitkä. Raudanpuute voi myös altistaa monille sairauksille, kuten levottomille jaloille, fibromyalgialle, kilpirauhasen vajaatoiminnalle tai jopa sydänsairauksille. Toisaalta, elimistö myös voi tottua hitaasti kehittyvään raudanpuutokseen, jolloin sen mukana tulevat oireet jäävät helposti huomioimatta. Vointi voi huonontua pikku hiljaa jatkuvasti, ilman että asiaan välttämättä kiinnittää huomiota. Moni havahtuu avuntarpeeseensa vasta, kun olo on todella kurja.
Harmi vaan, että Suomessa se avunsaaminen ei ole itsestäänselvää. On täysin tuurista kiinni, osuuko kohdalle osaava, raudanpuutteeseen hieman käypähoitoa syvällisemmin paneutunut lääkäri. Raudan kohdalla tuntuu pätevän sama juttu kuin kilpirauhasen kohdalla: jostain syystä muualla maailmalla ne normaalit viitearvot on huomattavasti tarkemmin rajatut kuin meillä. Pitää olla suunnilleen puolikuollut zombie arvoineen, ennen kuin lääkärikin huolestuu. Siis jos sittenkään huolestuu: koska läheskään kaikki lääkärit eivät tunnusta ferritiinin merkitystä raudanpuutteen diagnosoimisessa, niihin ferritiinikokeisiin on usein likimain mahdotonta päästä. Lisäksi raudanpuutteesta puhutaan jopa muotisairautena! Oikeasti, mikä helvetti siinä on muotia, jos kokee olonsa kamalaksi ja toivoo saavansa apua tilanteeseensa? Onko se vitsailun asia?
Jos kuitenkin pääsee ferritiinitestiin, toinen vitsaus on... tiditidii, ne viitearvot. Suomessa viiterajojen alaraja on aivan naurettavan matala, menetelmästä riippuen n. 5-10. Tutkimusten mukaan ferriniinin ollessa n. kolmenkympin paikkeilla kyse on jo vakavasta raudanpuutteesta, joka vaatii joillakin jopa välitöntä verensiirtoa eli infuusiota. Mutta miksi viitearvot on sitten tuollaiset? En kuvailisi seuraavanlaista systeemiä erityisen nerokkaaksi tavaksi osoittaa, kenellä on raudanpuute ja kenellä ei:
Viitearvojen matala alaraja johtuu siitä, että ferritiinin ollessa tilastollinen käsite, 95% naisista sijoittuu viitealueelle, koska raudanpuute on yleistä naisilla.
Siis mikä järki tossa on? Eihän viitearvojen alaraja voi mitenkään kertoa enää normaalista, saati optimaalisesta rautatasosta, jos sen mataluus perustuu siihen että raudanpuute on yleistä? Mua suututtaa aivan mielettömästi tämä meidän viitearvojen palvomisen kulttuuri. Niin monen, erityisesti naisen, elämänlaatu paranisi kun tsekattaisiin ferritiinit. Rautakuuri tulisi aika edulliseksi siihen verrattuna, mitä kaikkea paskaa siitä voi myöhemmin seurata, jos pitkään kitkuttelee raudanpuutteisena.
Mitä oireita mulla sitten oli? Let me tell you.
Lihominen. Paisuin lähes 30 kiloa vajaassa puolessatoista vuodessa. Se on aika helvetisti kiloja se. Ne kilot eivät tulleet mässäilyn tai sohvalla lojumisen seurauksena, vaan pääsääntöisesti terveellisillä elintavoilla. Myönnän tosin, että lihomisesta kauhistuneena kokeilin välillä myös näännytystä ja hulluja määriä liikuntaa. Samana päivänä saatoin käydä salilla, kävellä töihin ja kauppaan, käydä illalla pitkän 1,5h lenkin ja vielä vähän jumpatakin. Ihan minimi askeltavoite oli 20 000 askelta päivässä. Järki oli touhusta kaukana, mutten tiennyt, mitä muutakaan tekisin. Lihoin ja lihoin ja lääkärissä ei oikein otettu vakavasti, vaan jopa syyllistettiin että taidan vaan syödä liikaa ja liikkua liian vähän. Oli nöyryyttävää tulla kyseenalaistetuksi, vaikka kuinka totuudenmukaisesti yritti kertoa elintavoistaan.
Hengenahdistus. Tää oli, ja on edelleen, pahinta. Hengitys alkoi hankaloitua hiljalleen, ja lopulta olin siinä pisteessä että hengitys oli täysin pintapuolista. Vain tuurilla harvakseltaan onnistuin vetämään ilmaa vähän syvemmälle keuhkoihin. Hengästyin, suorastaan pakahduin pikku jutuista, ja esim. kotiin tai työpaikalle mennessä olin parin hassun portaan jälkeen ihan puolikuollut. Hengitys ei vieläkään suju kovin sulavasti, mutta pystyn vetämään jo syvään happea silloin, kun haluan.
Huimaus. Äkkiliikkeet saivat herkästi maailman pyörimään, ja erityisesti aamuisin oli noustava todella varovaisesti sängystä ylös. Muuten alkoi satavarmasti humista korvien välissä. Myös saunasta tuli lähes aina hutera olo, enkä voinut enää ottaa kovin kovia löylyjä. Tää teki todella surulliseksi, sillä 90-100 asteinen sauna on mulle on yksi rakkaimpia asioita maailmassa.
Päänsäryt. Oli ajanjakso, kun heräsin joka aamu kovaan päänsärkyyn. Motivoidu siinä sitten uuteen päivään, kun ei tekisi mieli nousta ylös ollenkaan. Varsinkin yhdistettynä seuraavaan...
Väsymys. Ihan sama miten paljon nukkui, aina oli tasaisesti väsähtänyt fiilis.
Sydänjutut. Sydän muljahteli lähes päivittäin. Tää ei oo vieläkään täysin ohi; viimeksi eilen säikähdin kävellessä kun yks kaks tuntui, että sydän heittää kaksoisvolttia akselinsa ympäri. Välillä taas tuntuu, että sydän pyrkii tulemaan ulos kurkusta. Salilla crossaillessa syke hyppii joskus ihan miten sattuu mittaamattoman matalasta rasitukseen nähden turhan korkeaan. En ehkä täysin luota niihin laitteisiin, mutta myös toisella crosstrainerilla lukema heittelee yhtäläiseen.
Valosta ärtyvät silmät. Vuosia sitten mulla tuli hämärästä silmät kipeäksi. Sittemmin tilanne kääntyi päälaelleen, kun nimenomaan liika valo sai silmät särkemään. Viihdyn edelleen paremmin hämärässä kuin kirkkaiden loisteputkien alla.
Hidaskasvuiset hiukset ja hauraat kynnet. Tukka tuntui kasvavan ennätyksellisen hitaasti, ja kynnet hajoilivat heti vähänkin pidempään mittaan kasvettuaan. Ne olivat todella ohuet ja lohkeilevat. Lisäksi varsinkin peukaloiden kynsien pinta aaltoili; niissä oli sellaisia pieniä kuoppia. Vieläkään kynnet eivät ole täysin sileät, mutta tilanne on huomattavasti alkukevättä parempi. Ja ne hiukset! Jes jee, vihdoin mun hiukset ovat alkaneet kasvaa! Hiuksia ei myöskään irtoile enää samanlaisia määriä kuin ennen rautakuuria. Oon syönyt vuosia sinkkiä ja se varmaan raudanpuutteisena auttoi hieman, eikä hiusten ja kynsien tuho ollut niin pahaa kuin olisi voinut olla. Toisaalta ei siitä ole sellaista hyötyä ollut, kuin terveellä oletettavasti saattaisi olla.
Nenäverenvuodot. Oh god. Niistäessä sai olla tosi varovainen, ettei vaan veri ala lentää. Kyse ei ole kerrasta tai paristakaan, kun piti tunkea paperituppo nenään kotona, salilla tai töissä ollessa.
Heikko keskittymiskyky ja huono muisti. Ei helvetti. Pidin itteäni ennen edes kohtuullisen skarppina ja muistin tärkeät asiat, mutta raudanpuutteisena musta tuli täysi saapas. Ahdisti kauheasti, muistankohan edes lähes kaiken mitä kuuluisi muistaa. En olisi pärjännyt ilman jatkuvaa asioiden kirjaamista muistilapuille ja puhelimeen! Keskittyminen yhteen juttuun kerrallaan oli todella vaikeaa, ja poukkoilin asiasta toiseen. Hölmöilin ja tein typeriä virheitä, eikä luetun- tai kuullunymmärtäminen ollut aina ihan priimaa. Ei ne tosin vieläkään ole. 😒😂
Mustelmat. Pienestäkin töytäisystä tuli taatusti mustelma.
Lihasheikkous ja hitaus. Salilla en meinannut kehittyä lainkaan, ja varsinkin käsiliikkeitä tehdessä painot junnasi samoissa max-lukemissa varmaan lähemmäs vuoden. Kävelyvauhti alkoi hidastua ja mun kanssa samaan suuntaan menevät ohittivat mut usein. Se tuntui kovalta palalta, koska ennen mä olin se, joka pääsi porhaltamaan ohi lähes kaikista, joilla on sama menosuunta. Fiilis omassa kropassa oli yhtä joustava kuin rautakangella.
Outojen makuelämysten himo ja ruokapakkomielteet. Paistoin usein tahallani esim. jauhelihaa aivan liian pitkään, jotta se alkaisi maistua palaneelta. Teki mieli kaikkea palanutta. Välillä koin myös aivan sairaita pakkomielteitä, pahimpana appelsiinit. Saatoin illlalla alkaa hinguta appelsiinia, mutta koska sellaisia ei ollut ja kauppakin oli mennyt kiinni, ajatukset jäi oikein pyörimään siihen sitrushimoon.
Noh, nyt oon syönyt puolisen vuotta rautaa, ja olo on muuttunut todella radikaalisti! Rauta on helpottanut ihan jokaikiseen näistä yllä luetelluista vaivoista. Sen lisäksi se on auttanut sellaisiinkin asioihin, joita ei edes osannut ajatella oireiluna mistään. Esimerkiksi kuukautiset on niukentuneet ja lyhentyneet aiemmasta 6-7 päivästä n. 4-5 päivään. Myös kovat kivut ovat kadonneet. Ennen rautakuuria en kokenut menkkoja ongelmaksi tai poikkeuksellisiksi, sillä viikon kesto on vielä ihan normaalin rajoissa, eikä mun kohdalla ollut kyse mistään mielipuolisesta teurastuksesta. Kun asiaa on jälkeenpäin ajatellut, vielä pari vuotta sitten menkat muistuttivat aikalailla sitä, miksi ne nyt raudan napsimisen jälkeen ovat muuttuneet. Absurdia mutta totta, kova raudanpuute saattaa itseasiassa pahentaa kuukautisia. Tuntuu ihan hullulta, ettei raudanpuutteinen elimistö osaa suojella itseään, vaan vuotaa vaan yhä enemmän verta, joka tietysti pahentaa tilannetta entisestään! Kunnon oravanpyörä.
Yllättävintä on, että mun leuat ja polvet ei enää pauku niin hulluna! Mun leuat on paukkuneet ainakin viimeiset 8-10 vuotta esim. haukotellessa ja välillä syödessä, mutta se on vähentynyt 99 prosenttisesti. Aikamoista. Polvet rutisee edelleen välillä kyykkyyn mennessä, mutta ei läheskään niin paljon kuin ennen. Mitään muuta selitystä tuolle paukkeen vähenemiselle en ole keksinyt kuin rautalääkkeen syömisen ja sen myötä rauta-arvojen parantumisen. Raudanpuute voi aiheuttaa nivelvaivoja ja jäykkyyttä, joten kaipa toi mun teoria voi pitää paikkansa.
Mikä raudanpuutteen on sitten mahtanut aiheuttaa? Luultavasti useamman asian summa. Jos nyt miettii tota leukojen pauketta, joka ehti olla osa mun elämää teinistä lähtien, kuka tietää mitä mun ferritiini on silloin kymmenisen vuotta sitten mahtanut olla. Ehkä lievää puutosta on ollut jo nuorena? Aikuisiällä olen valitettavasti pahentanut itse omaa tilannettani mm. himoliikkumisella ja verenluovutuksilla. Jokunen vuosi siten kävin kahdesti luovuttamassa verta - ekalla kerralla mun hemoglobiini oli todella ihanteellinen, kuten se oli aina siihen asti ollut. Tokalla kerralla arvo oli kuitenkin laskenut niin paljon, että hoitajan piti soittaa lääkärille ja varmistaa, saanko edes luovuttaa enää verta. Sain luvan. Turhaa tietysti jälkeenpäin vatvoa, mutta olisinpa silloin tajunnut perääntyä tilanteesta. Ja olisinpa silloin tiennyt, mikä kumma on ferritiini! Lisäksi 2016 kesään mennessä olin myös laihduttanut muutaman vuoden aikana yhteensä 50 kiloa, eli olin ollut pitkään rajoitetuilla kaloreilla. Kaloritietoisuuden lisäksi liikunta innosti ehkä vähän turhankin kovasti. Okei, se innostaa edelleen, ja erityisesti pitkät iltalenkit on mun tärkeä henkireikä. Yritän kuitenkin nykyään pitää vähän välipäiviä, ja jopa täysin salittomia viikkoja silloin tällöin.
Ferritiini on noussut tosi kivasti alkukevään 20,1:sta yli kuuteenkymppiin. Se on tosi hyvä nousu, sillä ferritiini ei edes voi nousta kovin nopeasti - en nyt muista, oliko se raja n. 10-15 yksikköä kuukaudessa. Mä oon syönyt rautaa lääkärin ohjeen mukaisesti vain joka toinen aamu ja vain yhden tabletin, joten yllätyin positiivisesti noin hyvästä tuloksesta! Monethan syö rautaa triplamäärät päivittäin, ja silti saattaa olla vaikeuksia saada rauta-arvot nousemaan. Täytyy olla todella kiitollinen siitä, että mun elimistö on hyväksynyt rautavalmisteen ilman ongelmia, eikä ole tarvinnut harkitakaan infuusiota.
Ainoa, ihan oikeasti ainoa, negatiivinen asia on se, että oon alkanut hikoilla kuin porsas. Naama kiiltelee jo vartin kävelymatkan jälkeen ja salilla oon selkä märkänä jo 10 minuutin crosstrainer-treenin päätteeksi. Hikoilu on kiusallista, mutta se on pieni hinta siitä että olo on muuten tosi tosi tosi paljon parempi kuin puoli vuotta sitten. Painoakin on lähtenyt kymmenen kiloa pois! Sitäkin pidän pienenä erävoittona, sillä todella monilla rautakuuri nimenomaan turvottaa, eikä laihtuminen onnistu millään ilveellä sen aikana. Mulla on vielä sellaset 20 kiloa matkaa tavoitepainooni, mutta pikku hiljaa, pikku hiljaa. Paraneminen on nyt mulle tärkeämpää kuin mikään muu, enkä halua omilla toimilla torpedoida hyvää oloani sillä, että alkaisin kiirehtiä laihtumisen kanssa. Ne kilot lähtee sitä vauhtia kuin on lähteäkseen.
Väsyneet, keskittymiskyvyttömät, paisuneet, voimattomat naiset: testatkaa ferritiininne heti! Jos lääkäriltä ei irtoa lähetettä, ferritiinin voi käydä vaikka Synlabissa testaamassa omakustanteisesti. Se maksaa muistaakseni parikymppiä toimistomaksun kanssa, eli on todellakin sen arvoinen sijoitus, mikäli se auttaa pääsemään eteenpäin oman terveyden edistämisessä. Tosin raudan napsimista omin päin ei suositella, vaan kannattaa hakeutua osaavan lääkärin vastaanotolle, jotta raudanpuutteen syy saataisiin kiinni ja sopiva hoitosuunnitelma laadittua. Kerron mielelläni helsinkiläisen lääkärini nimen sähköpostitse, jos kaipaa suosituksia. 😉