Mietin aika kauan, viittinkö tästä aiheesta mitään kirjoitella... mutta koska täällä ei piiiiitkiin aikoihin oo ollu mitään mielipidetekstejä tai syvällisyyksiä, niin ajattelin nyt sitten vähän raottaa, millainen persoona tää muuan Anne-Mari -niminen hyypiö on. :)
paita: asos.com
Mä oon pitänyt itseäni lähes koko elämäni ajan enemmän ja vähemmän kummallisena ja sosiaalisesti hyvin rajoittuneena. Jo päiväkotiajoista lähtien oon mieltänyt itseni tosi ujoksi, araksi ja hiljaiseksi, mutta sitten kun yläasteella tuli sellanen "tiedostava" vaihe, aloin toden teolla ajatella että apua!!! Mussa on pakko olla jotain vikaa. Kaikki muut ystävystyivät helposti keskenään, mutta mulla ei ikipäivänä ollut samalta luokalta kavereita, saati sitten ystäviä. Nykyhetkellä mulla on elämässäni neljä sellaista ihanaa tyyppiä, jotka voin lukea läheisiksi ystäviksi, ja yhä melkein päivittäin ihmettelen, miten helvetissä ne on jaksaneet muhun aikoinaan tutustua. Meikäläinen kun on melko haastava tyyppi tutustuttavaksi, varsinkin alussa - ja sitä alkuvaihetta ei mitata päivissä tai viikoissa, vaan menee kuukausia, jopa vuosiakin, ennen kuin alkaa tuntua että hei jes, tuskinpa toi tyyppi mua tuomitsee jos oon ihan vaan oma itseni ja avaan vähän ajatusmaailmaani sille.
Suurin haaste muhun tutustumisessa on tietysti se, että kun muhun tutustuu (tai siis, yrittää tutustua), mulla ei vaan meinaa löytyä ollenkaan sanoja. Kyse ei oo siitä, etteikö mulla olisi mitään sanottavaa ja että mun aivot kävisi pelkkää tyhjäkäyntiä, päinvastoin, tiedän että oon tarpeen vaatiessa ihan fiksu tyyppi. Jokusen ÄO-testin mukaan oon jopa jonkin verran keskivertoa älykkäämpi lololol - ja ettei nyt vahingossakaan ala itsekehun haju leijailla sieraimia kohti, niin mainittakoon että ihan milloin tahansa vaihtaisin vähäisenkin älykkyyden sosiaaliseen lahjakkuuteen. Mun suurin ongelma on ehdottomasti se, että oon todella, todella surkea small talkissa. En kerta kaikkiaan keksi, mikä olisi sopivan kevyt aihe juteltavaksi uusien ihmisten kanssa, ja vaikka keksisin, en vaan osaisi luontevasti alkaa höpöttelemään esimerkiksi säästä. Oikeestaan en ees tykkää jauhaa "turhanpäiväisistä" asioista, mutta toki olisin aika onnellinen tyttö, jos multa moinen luonnistuisi siinä missä miltei keneltä tahansa tässä maailmassa.
Lähes aina uuteen sosiaaliseen tilanteeseen mennessäni (esim. opiskeluiden alku) on löytynyt tyyppi jos toinenkin, joka on kyllä yrittänyt mun kanssa luoda kontaktia, mutta jutustelu tyssää hyvin pian kun mun pitäisi keksiä sanottavaa. Puhun lähinnä silloin kun mua puhutellaan, ja silloinkin vaan muutamalla sanalla, jos silläkään. Monesti tulee sanottua vaan että mmmm. :D Harva ihminen jaksaa kovin kauaa jatkaa yksinpuheluaan, ja luonnollisesti ulospäinsuuntautuneet - ekstrovertit - sitten mieluummin hakeutuu muiden kaltaistensa seuraan. Veikkaan että moni luulee, ettei mua vaan yksinkertaisesti kiinnosta niiden jutut ja läsnäolo. Kyse ei todellakaan oo siitä - itse asiassa mua kiinnostaa aivan loputtomasti uudet ihmiset ja niiden ajatukset! Mutta ymmärrän täysin, että harva jaksaa alkaa maailman loppuun asti pelleilemään mun kanssa, there are plenty of fish in the sea ja sitä rataa.
Sen lisäksi, että small talk ei tältä heebolta onnistuisi edes aseella uhatessa, mä tietoisestikin tykkään pysytellä aluksi vähän kauempana muusta jengistä, vaikka nyt sitten luokkakavereista. Oon aika tarkka siitä, millaista porukkaa elämääni ja ajatuksiini päästän, ja siksi tuntuu jotenkin turvalliselta alkuun vaan kuunnella, mitä muut keskenään puhuu. Tässä on vaan yks ongelma. Siinä vaiheessa kun mä oon tehnyt päätelmäni ihmisistä, että hei noi vaikuttaa ihan törkeen kivoilta ja noi taas ei ehkä oo ihan sellasta sakkia joiden kanssa kemiat kohtaisi, niin porukka on yleensä jo muodostanut omat "klikkinsä" joihin on tällaisen vaisuliinin vaikea päästä sisään. Siinäpä sitten ollaan. Tauot opiskeluaikoina meni lähinnä musaa kuunnellen, kirjaa lukien tai riimejä (oi kyllä...) kirjoittaessa, tai ihan vaan kännykkää räpläten. Ryhmätöitä tehdessä mä olin aina se hylkiö, joka jouduttiin väkisin änkemään johonkin porukkaan. Tiedostin joka hetki että vika on mussa eikä muissa, ja että mun pitäisi osata antaa itestäni enemmän kuin se joo, ei, ehkä, vaikka, aaaa, mmmm, mutta en vaan osannut. Ja se sai mut tuntemaan oloni todella typeräksi ja jotenkin vajaaksi.
Ja AI NIIN! Sen lisäksi, että multa ei puhetta pahemmin irtoa, mun perus ilme on aivan helvetillisen pelottava. Välillä säikähdän itekkin ku erehdyn peiliin kattomaan, ai apua sitä mulkoilua. :D Se mörököllimurjotus sattuu vaan olemaan mun "syvälliset pohdinnat käynnissä" ilme. Voin jopa miettiä jotain maailman ihaninta asiaa tai unelmoida, ja silti mulla on se sama ilme - en vaan voi sille mitää, ellen tietoisesti keskity siihen että suupielet olis ees melkein ylöspäin ja kulmat vähemmän kurtussa. Ei mikään ihme, jos mua pidetään vähän tympeenä tyyppinä. :D
Nykyhetkellä tutustun uusiin ihmisiin lähinnä kavereiden kautta. Jos tiedän että seurassa tulee olemaan itelleni uusia tyyppejä, mua alkaa usein hieman ahdistamaan ja mielessä pyörii vähintään etäisesti tapaamisen/suunnitelmien peruminen, mutta jumankauta, jos mua ei etukäteen varoiteta niistä uusista naamoista vaan ne tulee ihan yllätyksenä mulle, silloin mua vasta ahdistaakin. :D Huvittavaa tässä on se, että loppujen lopuksi useimmiten suorastaan nautin uusien ihmisten seurasta, ja päivän päätteeksi ajattelen että hitsi, sehän meni ihan kohtuullisen hyvin. Ainoat oikeasti awkwardit tilanteet on yleensä niitä, kun se mun ystävä menee vaikka vessaan, tupakalle tai toiseen huoneeseen hetkeksi, ja yhtä äkkiä multa taas kissa vie kielen enkä keksi mitään puhuttavaa muiden kanssa. Onneksi tollaset hetket ei yleensä kauaa kestä. Vaan vaikka mulla olisi kuin kivaa uusien tyyppien seurassa, aika harvoin loppujen lopuksi päädyn tutustumaan keneenkään kunnolla. Mieluummin pari todellista ystävää kuin tuhat tuttavaa, niinhän se kai pätee myös valtaosalla enemmän sosiaalisista tyypeistä? Mulla tilanne on ehkä vaan kärjistyneempi. En oo kauhean kokeilunhaluinen ihmissuhdeasioissa, enkä pysty ollenkaan samastumaan tyyppeihin, jotka hakee elämääsä jännitystä ensisijaisesti ihmissuhteista. Musta on mukavaa, kun elämässä on vaan muutama turvallinen ihminen joihin keskittää energiansa, ja jotka ajan mittaan toivon voivani tuntea läpikotaisin. :) Tällöin mä voin myös pikku hiljaa alkaa irrotella, ja joskus kun on oikein muikee meininki vaikka iltaa istuessa, musta tuntuu että oon jopa kaikista pahin mölyapina koko porukasta. :D
No. Sen lisäksi, että mun on hyvin hankalaa luoda ystävyyssuhteita, pelkkä ajatuskin seurustelusta saa mut melkein voimaan pahoin. Siis tietenkin olis aivan fantastisen ihanaa että elämään kuuluisi joku mahtava miekkonen, mutta lähinnä se tutustuminen mua hirvittää. Mä rohkenen väittää, että tässä maailmassa ei oo sellasta ihmistä, jolla olis niin paljon malttia ja aikaa ku muhun tutustuminen vaatii. Oon ollut elämäni aikana ehkä pari kolme kertaa oikeasti ihastunut - hah, tähän väliin on muuten ihan pakko tunnustaa, että iiiiihan eka tyyppi johon menin dorkana tykästymään 11-vuotiaana, oli yhtä kuin henkilö joka koulukiusasi mua. Siis mitä helvettiä mun päässä on sillon kakarana liikkunut..? Mutta noin muuten mä oon aina kiinnostunut lähinnä semmosista ns. kunnollisista jäbistä, jotka on ehkä hieman hiljaisia ja mietteliään oloisia, mutta joita kaikki kuuntelee tarkkaan kun se suu sattuu aukeemaan. Usein sieltä äänijänteistä tulee tosi hienoja ja syvällisiä oivalluksia, ja heheh jos sarkasmi on yhtään hallussa niin viimeistään se on mulla sellanen wow factor. :-D Naamakertoimet mua ei oo koskaan jaksanu kiinnosta, ja oon aina ollut huono kuvailemaan että minkä näköiset ihmiset on hyvännäköisiä. Teininä en koskaan osannut kavereiden tavoin fanittaa johnnydeppejä sun muita julkkiksia ulkonäön perusteella, ja sanonta "ulkonäköön ihastututaan, sisinpään rakastutaan" on täyttä paskaa mun kohdalla. Mä ihastun ulkonäköön vasta sitten kun oon ihastunut sisinpään, tai ainakin mielikuvaan ihmisen sisimmästä. :-D Mun mielestä ihminen on automaattisesti komea/kaunis, jos sellaset sisäelimet ku sydän ja aivot on kohdillaan.
Ja heh, mitä tähän mun arkajalkailuun tulee, en ees kehtaa myöntää miten monta vuotta (juu...) yks henkilö on mun pienen mielen syövereissä pyörinyt, mutta en vaan saa suuta auki. Oon varmasti äärimmäisen typerä, mutta kun joku ihminen on oikeasti ihan törkeän kiinnostava, pysyn mieluummin kaukana siitä. Torjutuksi tuleminen tuntuisi vaan ihan liian murskaavalta - tosin, voi olla että myöhemmin mahdollinen katkeroituminen tuntuu vielä pahemmalta. :D Mä vaan pystyn löytämään miljoona syytä, lähinnä itsestäni johtuvia, miksi juttu ei voisi toimia ja miksi musta ei voisi kukaan kiinnostava tyyppi olla vastavuoroisesti kiinnostunut. Jep, rankkaa on tää jatkuva ylianalysointi.
Mua mietityttää myös se, että miten hyvin mä osaisin elää parisuhteessa. Ainakin sen mä tiedän jo nyt faktaksi, että jos saman katon alle muuttaisin jonkun kanssa joskus, seiniä pitäis olla enemmän ku neljä, koska muuten mä alkaisin hyppiä niitä pitkin. :D Mä tarvin reilusti omaa tilaa, ja ahdistuisin heti jos olisin 24/7 liimattuna johonkin toiseen ihmiseen. Pakko on päästä sosiaalisuutta "pakoon" vähintään toiseen huoneeseen. Ehkä pahin tilanne olis se, että kumpikin suhteen osapuoli olis vaan kotona aamusta iltaan. Mä yksinkertaisesti kaipaan yksinoloa ja se on suorastaan mun elinehto, muuten alkaa inhottaa pidemmän päälle. Yhtenä viikkona sattumoisin näin peräkkäisinä päivinä kaikki mun neljä ihanaa ystävää. Ihmettelin loppuviikosta, että miten hemmetissä olo on näin uupunut. No, en keksinyt mitään muuta selitystä kuin sen, että olin edellisinä päivinä ollut yllättävän ahkera sosiaalisella tasolla. :D Aloin kauhistella itsekseni, että miten ihmeessä tärkeiden ihmisten näkeminen voi muka uuvuttaa, ja taas kävi mielessä että mikähän mua vaivaa. Eihän kenenkään kuulu väsyä kivoista asioista, joista nauttii? Mulla on muutenkin usein päiviä, kun en vaan halua/haluaisi nähdä yhtikäs ketään. Sitä on kuitenkin hirveän vaikeaa selittää hyvällekään ystävälle, että hei, sä oot ihan mielettömän upea tyyppi ja oon kiitollinen että kuulut mun elämään, mutta mä nyt haluun vaan möllöttää omissa oloissani. Siksi en oikeestaan oo puhunut miltei kenenkään kanssa näistä asioista - tosin musta tuntuu, että mun ystävät tietää sanomattakin, että oon hitusen erakko.
Nyt viime aikoina mulla on kuitenkin ollut ihan hyvä fiilis omana itsenäni olemisesta. Ajoittain suorastaan loistava! Siitä on nyt reilu kuukausi, kun ihan sattumalta päädyin lukemaan netistä jotain introverttiudesta eli sisäänpäinsuuntautuneisuudesta kertovaa tekstiä. Palaset alkoi jotenkin loksahdella paikoilleen, ja ehkä jopa ekaa kertaa elämässäni tajusin että jee, en taida olla ainoo jonka elämässä on tämänkaltaisia haasteita. Innostuin googlaamaan lisää ja kohtalotovereita alkoi löytyä. Introvertteja tuntuu olevan olemassa yllättävän paljon - jotkut vaan on sitä vahvemmin ja jotkut miedommin. Sillä sekunnilla kun introverttitestin tulokset (19/20 kyllä-vastausta) lävähti ruutuun, mun oli viimein jollain tapaa helpompaa hyväksyä itteni ja luonteeni edes osittain. Oli - ja on edelleen - huojentavaa ymmärtää, että mun vaitonaisuuteen taipuvaisuudella ei loppujen lopuksi oo paljoakaan tekemistä mun (heikoksi kuvittelemani) itsetunnon kanssa, vaan se nyt sattuu olemaan osa mun luonnetta. Jostain syystä oon aina ajatellut, että sitten kun onnistun kehittämään lapsuudessa kevyen koulukiusaamisen pilaamaa itsetuntoani paremmaksi, alan toki automaattisesti juttelemaankin enemmän. Nyt kun tota miettii, niin aika naurettava ajatus. Ja kun näitä asioita on tullut enemmän ja vähemmän pyöriteltyä mielessä viime aikoina, oon tajunnut myös sen, että oikeestaan se mun itsetunto onkin nykyään ihan kohtalaisella tasolla - tietty parantamisen varaa on reilusti, mutta kuitenkin. Ei mua oo pitkiin aikoihin kiinnostanut mitä muut ihmiset musta kelaa, koska se nyt on karu totuus että mitä ikinä sä päätät olla ja tehdä, kaikkia ei kuitenkaan voi miellyttää. Oon silti ajatellut, että mun itsetunnon täytyy olla suorastaan paska, kun oon tällanen omissa oloissani hyvin viihtyvä nössö jolla on isoja vaikeuksia saada kaveripiirinsä laajenemaan. On ollut aika vapauttavaa tajuta, että ton logiikan takana onkin piileskellyt ihan siedettävä itsetunto.
Sinänsä vähän sääli, että tää helpotuksen tunne tuli nyt vasta parikymppisenä: jepjoo, tällainen mä nyt vaan oon, mutta onpa niitä muitakin samanlaisia "kummajaisia" tässä maailmassa. Vihaan lokerointia, mutta silti mulla on koko elämäni ollut hirvee tarve pystyä luokittelemaan itseni johonkin kastiin sen suhteen, millainen ihminen mä oon. Oon ollut vähän hukassa siinä asiassa. Vasta introverttiuden myötä olo keveni huomattavasti kun hoksasin, ettei mun oo pakko väkisin koettaa saada muokattua itsestäni ulospäinsuuntautunutta "kaikkien kaveria", kun sellainen en selvästikään oo, enkä koskaan oo ollut. En silti tarkoita, ettenkö enää olis kiinnostunut kehittämään itseäni, mitä ihmissuhteisiin ja niiden luomiseen tulee. Päin vastoin! Nyt vaan tiedän paremmin tilanteeni. Itsetuntoon mun kannattaa jatkossakin yrittää panostaa, mutta mun ei pidä sekoittaa sitä luonteelle ominaisten piirteiden kanssa - sillä luonteelleni mä en mahda yhtään mitään. Ja se on ihan okei.
Introverttitesti löytyy täältä. Samalta sivustolta löytyy myös mm. Harhaluuloja introverteista -osio, joka kannattaa tsekata! Lisäksi, uusimmassa (08/13) Trendissä on ihan hyvä juttu aiheesta. :)