En tiedä, missä vaiheessa vanhenemisen pitäisi alkaa tuntua taas kivalta, vai onko kaikenlainen synttäri-intoilu olleeseen ja menneeseen nuoruuteen visusti kuuluva juttu. Kolmekymppisyyden alkumetrit olivat ainakin ihan paskaa! Hetken viime keväänä tuntui suorastaan mahtavalta: ilmassa oli toiveikkuutta, innostusta ja odotusta. Ennen muuta mulla oli varma olo omista valinnoistani. Kaikki järjestyisi lopulta parhain päin! Vaan eipä sitten mennytkään kuin Strömsössä, ja 2022 oli lopulta mun tähän astisen elämän hirvein vuosi. Ahdisti, itketti ja stressasin melkein hiukset päästäni. Kuontalo oheni melkolailla, kun tukkaa irtosi tukkotolkulla aina harjatessa. Kaikki oli synkkää ja ankeaa, laahustin zombina autopilotilla läpi syksyn.
Loppuvuodesta kävin terapiassa miettimässä, miksei mulla ole minkäänlaista itsekunnioitusta. Niiltä muutamalta käynniltä jäi käteen yllättävän paljon. Mun ajatuksista osa sai vahvistusta, osa puolestaan napakkaa kyseenalaistusta. Se oli just sitä, mitä tarvitsinkin.
Edelleen jatkossakin voin olla muita kohtaan kiva, kiltti ja empaattinen itseni, mutta mun ei tarvitse miellyttämisen haluissani vetää sitä överiksi. Mulla on tähän asti ollut itsetuhoisena tapana ottaa itselleni erityisen tärkeiltä tuntuvissa ihmissuhteissa rooleja, joissa ei pidemmän päälle ole mitään mieltä. Multa on luonnistunut toimiminen niin henkilökohtaisena cheerleader-tsemppaajana, maailman omistautuneimpana palvelijana, terapiatätinä, ovimattona kuin myös arkisena pahan olon sylkykuppina. Ihan mitä vaan tilanteen ja tarpeen mukaan, kunhan toisella olisi hyvä olla! Mitäpä siitä sivuseikasta, että oma itsetunto ja itsekunnioitus ovat siinä samalla ottaneet vähän osumaa, kun on uhrannut itsestään kaiken ilman vastiketta, vastavuoroisuutta.
Edelleen sulattelen ajatusta siitä, että helkkari... mullakin voi ja suorastaan PITÄÄ olla odotuksia ja vaatimuksia - siis standardeja - sen suhteen, millaisiin ihmissuhteisiin panostan. Ihan outo oivallus! Ja jos joku mun kesyä ja vaatimatonta vaatimustasoa ahdistuu, se ei ole oikeastaan mun ongelma. Varsinkaan se ei ole mitään sellaista, josta mun pitäisi tuntea syyllisyyttä ja alkaa raivokkaasti ynnäillä, mikähän mussa on vikana, kun toinen tuolla tavalla laittaa kampoihin tai ilmaisee, että mä oon vaikea ja vittumainen, kun kehtaan odottaa ja toivoa yhtään mitään.
Tässä maailmassa on tosi paljon ihmisiä, jotka ottavat kernaasti muilta vastaan kaiken, mikä irti lähtee, mutta heti kun heiltä odotetaan edes pienintä efforttia, alkaa ahdistaa ja ärsyttää niin maan perkeleesti. Näitä tyyppejä ei kannata jahdata, saati yrittää pelastaa. Kun on itse itsensä pahin vihollinen, sitä herkästi sabotoi omat ihmissuhteensa ja kaiken muun, joka elämässä voisi olla kaunista ja hyvää. Silti syyt ja syylliset löytyvät toistuvasti oman itsensä ulkopuolelta, joten mitäpä turhaan omaa peilikuvaa saati sisintään tutkailemaan. Näin ajattelevaa ja toimivaa ihmistä ei voi toinen kuolevainen seivata. Ainoastaan aika ja sen mukana tulevat oivallukset ja nöyrtyminen voivat pelastaa ihmisen omalta ylivertaisuudeltansa ja ylimielisyydeltänsä. Oppia ikä kaikki.
Toinen oivallus on se, että niin tärkeää kuin onkin maalata tulevaisuuden taivaanranta täyteen pumpulinpehmeitä, hattaranpinkkejä unelmia, niin ihan yhtä tärkeää on osata tarvittaessa päästää irti sellaisista unelmista, jotka eivät (enää) palvele tarkoitustaan tai ylipäätään johda minnekään. Suuntaa saa vaihtaa, eikä ole pakko haluta samoja asioita kuin vaikka viisi vuotta sitten halusi. Tai vaikka eilen! Unelmien on tarkoitus innostaa, ei lannistaa.
Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin!