"Israelilla on oikeus puolustaa itseään"

Alkuun kirjasuositus ihan kaikille: Mitä Israel pelkää? Israel-Palestiina kysymyksen historia, nykyhetki ja tulevaisuus. Ihmisoikeusjuristi Raja Shehadehin kirjassa kerrataan sekä historian tapahtumia että nykyhetkeä: teos on jaettu kahteen osaan, joista ensimmäinen käsittelee meneillään olevaan palestiinalaisten kansanmurhaan johtanutta, vuosikymmenten ajan kärjistynyttä tilannetta, sekä itse Gazan sotaa. Israel on perustamisestaan lähtien, yli 70 vuoden ajan, miehittänyt Gazaa ja ajanut sen kansalaisia maanpakoon. Israel sai alkunsa v. 1948, jolloin yli 700 000 palestiinalaista pakeni ja tuli karkotetuksi uuden, juuri perustetun valtion alueelta. Moni päätyi Gazan kaistaleelle. Palestiinalaiset muistavat nämä massiiviset pakkojoukkposiirrot nimellä al-Nakba, joka tarkoittaa katastrofia. Moni palestiinalainen sanoo nakban jatkuneen kaikki nämä vuodet.

Silti niin monet jaksavat EDELLEEN toistella, että "7. lokakuuta 2023 Hamas hyökkäsi Israeliin". Joo, totta. Kukaan ei puolusta tämän terroristijärjestön toimintaa, mutta silti Israel-kriittiset kommentit tulkitaan hyvin herkästi antisemitisminä ja Hamas-myönteisyytenä. Tämä on aivan käsittämätöntä ja hullua. Millainen denialisti täytyy olla, että voi ohittaa vuosikymmenten ajan kärjistyneen ja raaistuneen valtataistelun? Entä millainen ihminen on ihan sujut sen kanssa, että tässä sodassa on saanut surmansa poikkeuksellisen suuri joukko siviilejä, joista suuri osa on lapsia ja naisia? Tunnen monia ihmisiä, joiden hyvyyttä ja oikeudenmukaisuutta olen ihaillut, mutta tässä asiassa olen joutunut pettymään heihin. "Tilanne ei ole niin yksinkertainen..." he yleensä aloittavat ja lopulta asettuvat tiukasti Israelin puolelle.

Israel on pitkään ja systemaattisesti tavoitellut palestiinalaisten siivoamista pois Gazan kaistalta ja alueen ottamista itselleen. Jo ennen sodan alkua Israelin siirtokunnista vastaava äärioikeistopoliitikko, valtionvarainministeri Bezalel Smotrich on todennut, ettei palestiinalaisia ole olemassa ja että ennemmin tai myöhemmin Israel tulee ottamaan Gazan takaisin haltuunsa - eikä siviiliuhreilta tulla säästymään. Samainen ukkeli on nyt vastikään jatkanut samalla tutulla linjalla: "Nyt me valtaamme, puhdistamme ja jäämme". Pääministeri Benjamin Netanjahu on koko ajan antanut tukensa tälle aggressiiviselle ja määrätietoiselle tavoitteelle vallata Gaza.

Vaikka Israelin johto on useita kertoja paljastanut tavoitteensa ääneen, muu maailma ei syystä tai toisesta ole osannut olla kuulolla. Palestiinalaisten oikeus ihmisarvoiseen elämään ei ole kiinnostanut juuri ketään - lähinnä joitakin vasemmistopoliitikoita, järjestöjä ja ihmisoikeusaktivisteja. EU, mukaan lukien Suomi, on pitkään antanut Netanjahulle vapaat kädet edistää Israelin äärioikeiston tavoitteita. Pakotteita ei ole onnistuttu asettamaan, vaikka se olisi pitänyt tehdä kauan sitten - on vain passiivisesti seurailtu kaikkien silmien alla tapahtuvaa kansanmurhaa. Vasta nyt moni EU-maa on Israelin yhteistyösopimuksen jäädyttämisen kannalla. Kansainvälisen lainsäädännön puolesta YK:n joukkotuhontaa koskevan yleissopimuksen osapuolet ovat velvollisia estämään ja olemaan tukematta kansanmurhaa. Tässä epäonnistuminen voidaan tulkita rikokseksi.

Ihmisten pakkosiirto, nälkään näännyttäminen ja terroristijärjestön tekoihin vedoten toteutettava kollektiivinen kansan rankaisu ovat sotarikoksia. Suomessa on vasta nyt alettu herätä tilanteeseen, ja presidentti Alexander Stubb ja ulkoministeri Elina Valtonen ovat viimein joutuneet ottamaan kantaa Gazan tilanteeseen ja sanomaan ääneen, että Israelin suorittamat palestiinalaisten pakkosiirrot toden totta ovat sotarikos. Ikävä kyllä tätä tuskin olisi tapahtunut, ellei paine kannanottoon olisi käynyt jo varsin kovaksi. Se, realisoituvatko nämä puheet millään tavalla käytännön toimina, jää nähtäväksi. Olisi ihan paikallaan jo mm. asekaupan jäädyttäminen ja taloudelliset pakotteet.

Kristillisdemokraatit ja perussuomalaiset ovat viivyttäneet Suomen linjauksen tekoa, ja kokoomus on kiltisti myötäillyt, kuten ko. puolueella on lähivuosina ollut tapana. Kristillisten Päivi Räsänen on Israelissa vieraillessaan poseerannut iloisena kameralle israelilaisten sotilaiden ympäröimänä, itsekin sotavarusteisiin pukeutuneena. Hän on myös verrannut Hamasin hallitseman Palestiinan tunnustamista terroristijärjestö Isisin kalifaatin tunnustamiseen. Sari Essayah on myös vahvasti Israelin puolella ja jaksaa muistutella Hamasin aloittaneen sodan. Hän myös pakeni toimittajia eduskunnassa aiemmin tällä viikolla ja kieltäytyi antamasta kommentteja, kun häneltä oltaisiin haluttu kysyä, onko hänkin hyväksynyt Petteri Orpon, Alexander Stubbin ja Elina Valtosen Israel-kannanoton. Sittemmin on sanonut, että KD:lle on tärkeää Hamasin tuomitseminen sodan aloittajana, panttivankien vapauttaminen ja humanitäärisen avun toimittaminen siviileille. KD:n Peter Östman on väittänyt, että Israelin tavoitteena olisi siirtää siviilit pois Gazasta vain väliaikaisesti, jotta terroristijärjestö saadaan tuhottua. Tällaisesta väliaikaisuudesta Israelin johto ei ole puhunut missään vaiheessa.

Monet kristillisiä arvoja tunnustavat jaksavat yhä yrittää Israelin sotarikosten valkopesua salonkikelpoisiksi ja oikeutetuiksi. Minä ja varmasti moni muukin miettii: mikä näitä Israelin tekoja loppuun asti puolustavia kristittyjä oikein vaivaa? Millainen on heidän Jumalansa, jos hän sallii tällaisen ihmisyydelle selkänsä kääntämisen ja pyrkimyksen määrätietoisesti häivyttää ja hävittää kokonaisen kansa? Mä oon jo vuosien ajan pohtinut kirkkoon takaisin liittymistä, mutta jos Israelin suorittaman kansanmurhan hyväksyminen ja puolustaminen on osa kristillisiä arvoja, en todellakaan aio nyt enkä koskaan olla osa tällaista pahuutta. Ymmärrän toki, mistä hartaasti kristittyjen tarve olla Israelin puolella kumpuaa, mutta ei edes uskonto voi olla syy sulkea silmänsä näin vakavilta sotarikoksilta. Missä on inhimillisyys? Israelin poikkeuksellisen julmia siviiliväestöön kohdistuvien tekojen oikeuttaminen on käytännössä sama asia, kuin sanoisi, että Israel saa terroristijärjestöä vastaan taistellessaan käyttäytyä itse kuin terroristi, tehden terroristisia hyökkäyksiä ihmisyyttä vastaan.

Ja entäs sitten nämä meidän perussuomalaiset? Perussuomalaisten on ollut helppo asettua tukemaan Israelia, vaikkeivat he todellakaan ole mitään juutalaisten ystäviä. Kuten aina, pohjimmiltaan persuilla on omana agendanaan rasistinen tarve vastustaa Islamia ja muslimeita - ihan sama siis niistä palestiinalaisista. Persulogiikan mukaisesti on ihan OK tuomita vaikkapa kokonainen kansa rikollisiksi sen perusteella, että jotkut heistä ovat rikollisia. Myös vähättely luonnistuu mainiosti: kansanedustaja Jani Mäkelä taannoin tuumasi, että Gazan tilanteesta "vaahdotaan hieman enemmän kuin olisi tarpeellista".

Perussuomalaisille ja heidän äänestäjilleen on toki tärkeää myös sekin, että vastustetaan vaikka ihan vaan varmuuden vuoksi kaikkea, mitä ns. vihervasemmisto kannattaa. Kaikenlainen ihmisoikeuksien puolustaminen koetaan herkästi vihervassarien touhuksi, erityisesti, jos puolustettavana on väärän värisiä ihmisiä. Osa persujen äänestäjistä, erityisesti nuoret miehet, eivät välttämättä seuraa lainkaan politiikkaa, mutta suhtautuvat äänestämiseen ikään kuin jonkinlaisena meeminä. Persut lienevät ainoa puolue, jolle annetaan merkittävä määrä ääniä läpällä siksi, että "vassareiden itku on musiikkia korville".

Israelin tekemiä sotarikoksia voi kritisoida ja vastustaa ilman, että se tarkoittaa juutalaisten kansan kritisointia. Kuten viime aikoina media on uutisoinutkin, läheskään kaikki juutalaiset eivät seiso Israelin äärioikeistolaisen johdon suorittamien hirmutekojen puolella, vaan päinvastoin, he järjestävät mielenosoituksia sodan lopettamiseksi. Tämä mua hämmentää erityisesti: jos edes kansa ei ole aikoihin seisonut yhtenäisenä omien johtajiensa puolella, miten hitossa sitten meiltä Suomesta löytyy niin helvetisti ihmisiä, jotka jaksavat edelleen toistaa "Israelilla on oikeus puolustaa itseään"? Tämä ei pitkään aikaan ole ollut pelkkää itsepuolustusta, vaan jotain aivan muuta. Siitä, miten historia toimii, ei selvästi ole opittu tarpeeksi: väärällä puolella olleet tullaan kyllä muistamaan ja tuomitsemaan. Olisi todellakin aika tunnustaa Palestiina ja jäädyttää Israelin kanssa tehtävä yhteistyö kera erilaisten pakotteiden. 

Törmäsin hiljattain hienoon ajatukseen: Ihmisoikeudet eivät ole buffetpöytä, josta voit valita vain itsellesi sopivat. Simple as that.

Muutama lukusuositus tähän loppuun.

• ”Meitä ei uskottu”, sanoo Suomen Palestiina-verkoston puheenjohtaja Israelin aikeista ottaa Gaza haltuunsa / YLEn juttu
• On vaikea ymmärtää, miten nykyään voidaan vielä oikeuttaa ihmisten tappaminen / HS lukijan mielipide
• Mitä Israel pelkää? -kirjasta loistava arvostelu Mitä luimme kerran -blogissa.
• Hyvä ja informatiivinen IG-livekeskustelu Perttu Jussilan ja Ville Niinistön välillä.
• Kontekstimedian lyhyt ja ytimekäs kertaus Nakbasta

✨ Muutama yöllinen ajatus politiikasta ✨

 

SV: syvä ärtymys perussuomalaisia kohtaan.

Kun politiikan temmellyskentän suuntaan edes vilkaisee, voi nopeasti todeta, että varsin kummallista ja vastenmielistä aikaa eletään. Persuilla näyttää olevan tukeva niskaperseote kaikesta, eivätkä muut hallituspuolueet uskalla suuttua saati puuttua - voi kauhistus, ties vaikka erimielisyydet johtaisivat hallituksen hajoamiseen! Sehän ei käy, kun vallankahvaan on päästy. Siinä roikutaan vaikka väkisin, eikä haittaa, vaikka samalla pitää myydä pilkkahintaan omat lupaukset ja arvot.

On surullista huomata, miten monia suomalaisia puhuttelee persujen populismi ja jo syntyessään tyhjiksi tarkoitetut lupaukset. On alhaista inistä ja vinkua vaaliteemoina sellaisista asioista, joilla ei ole yhtään mitään tekemistä vaalien kanssa. Aikaisemmin aluevaaleissa on lupailtu halvempaa bensan hintaa, nyt kuntavaalien alla potentiaalisille PS-äänestäjille pyritään flirttailemaan olemalla huolissaan lapsista ja nuorista: tofu ja pervoilu pois kouluista. Tämä huoli on teennäinen ja irvokas yritys sumuttaa: nykyinen hallitus on epäempaattisella oikeistopolitiikallaan suistanut lukuisat lapsiperheet köyhyyteen. Toki maamme kuuluisin saksikäsi, nimimerkki Riikka, onkin ihan ääneen todennut, että "empatia ei sovi politiikan ohjenuoraksi". Ehkä olen aivan sekaisin, kun kuvittelen omasta mututuntumastani käsin, että empatia nimenomaan sopii ohjenuoraksi kaikkeen toimintaan, jonka vaikutukset ulottuvat konkreettisesti kansalaisten arkeen. Oon varmaan tosi naiivi ja tyhmä.

Persut tietävät, mistä naruista kannattaa vetää, kun halutaan puhutella umpirasistista - anteeksi, "maahanmuuttokriittistä" - yksityisautoilua, lihaa ja olutta rakastavaa kansalaista, jonka konservatiivinen arvomaailma on copypastettu suoraan 60-luvulta ja joka tuntee mielipahaa siitä, ettei nykyään voi enää sanoa mitään, kun aina joku feministi tai viherpiipertäjä tulee raivoamaan. Vain persu onnistuu puhumaan itsensä niin huolellisesti pussiin, että samanaikaisesti ulvoo jatkuvasti sananvapauden perään (ilman sananvastuuta, tietysti), mutta kokee silti lehdistönvapauden ja vapaan median suurimpana vihollisenaan.

Jos persuilta kysytään, Yle on pelkkää vihervasemmiston propagandaa. Persujen populistisessa höttösomekontsassa Yle on the gift that keeps on giving - jos puheenaiheet ovat kortilla, aina voi triggeröityä Ylen sisällöistä. Apua, täältä Areenasta löytyy joku tämmönen Pillupäiväkirjat, sinne menee meijjän veroeurot! Yle pitäisi lakkauttaa! 

(Toki ko. neliosaisen lyhytsarjan julkaisusta on kulunut jo yli viisi vuotta ja sen kokonaisbudjetista Ylen osuus oli n. 2500 euroa, mutta mitäpä näistä sivuseikoista. Kannattaahan se nyt silti ulvoa maailmanloppuun asti siitä, miten joku on ylipäätään edes kehdannut tehdä pikkubudjetin ohjelman niinkin turhasta hömppäaiheesta kuin naisten seksuaalisuus ja seksuaaliterveys.)

Siitä sananvapaudesta vielä. On vaikea kuvitella toista yhtä herkkähipiäistä puoluetta, jonka riveistä hyökättäisiin sankoin joukoin maalittamaan nuorta toimittajaa yksittäisen mielipidetekstin takia niin masinoidusti kuin persut tekivät pari vuotta sitten. Iltalehden toimittaja Ida Erämaa kirjoitti kesällä 2023 kolumnin, jossa hän kritisoi perussuomalaisten haavetta rajoittaa lehdistönvapautta sen seurauksena, kun media oli alkanut nostaa esiin puolueen äärioikeistokytköksiä. Erämaa sai kolumninsa seurauksena lukuisia häiritseviä ja solvaavia yhteydenottoja. Hän teki viesteistä rikosilmoituksia, mutta tutkinta ei lähtenyt etenemään. Lopulta se lopetettiin mm. kustannussyihin vedoten. Syyttäjän ja tutkinnanjohtajan mukaan toimittajan olisi pitänyt tietää, mitä on luvassa, kun "on asettanut itsensä julkisuuteen, kritiikille alttiiksi ja pyrkinyt provosoimalla ison puolueen kannattajia saamaan levikkiä kirjoittamalleen artikkelille ja mielipiteelleen".

Jaahas. Onkohan meillä täällä paljonkin anonyymeja toimittajia, jotka eivät omaa työtään tehdessään aseta itseään samalla julkisuuteen? Entä eikö PS:n toiminta kestä kriittistä tarkastelua ilman, että se on poliisin mielestä tulkittavissa tahalliseksi pyrkimykseksi provosoida? On surullista, että poliisi asettuu öykkäreiden puolelle sen sijaan, että puolustaisi suoraselkäisesti journalistista sananvapautta. Miksi persut saavat toistuvasti käyttäytyä niin huonosti kuin haluavat ja kehtaavat ilman, että edes virkavalta uskaltaa puuttua? Vai onko kyse joissain tapauksissa jopa haluttomuudesta puuttua?

Sitten vielä kirsikkana kakun päällä tämä viimeisin fiasko - kansalaisaloite eheytyshoitojen kieltämiseksi. Eduskunta selkeällä enemmistöllä päätyi puoltamaan aloitetta, mutta totta kai persuista riennettiin oikeusministeri Leena Meren johdolla ilmoittamaan, että eihän tätä ehditä tällä hallituskaudella käsittelemään. Siis hallituskaudella, jota on puolet (valitettavasti!) jäljellä. On törkeää, miten yksittäinen ministeri luulee voivansa ohittaa sekä kansalaisten tahdon että eduskunnan enemmistön vetoamalla ajan puutteeseen ja siihen, että hallituksen sisällä on erimielisyyttä aiheesta. Tällaista näytöstä seuratessa ei uskoisi, että kyseessä on joukko koulutettuja aikuisia ihmisiä, eikä esim. uhmaikäisistä koostuva väsynyt ja nälkäkiukkuinen lapsikatras, josta jokainen hyppii tasajalkaa huutaen "mutku mä haluun...". Demokratiaa tuo sekoilu ei ole nähnytkään.

Muistakaa äänestää! Mä olen koko aikuisikäni ollut vähän tuuliviiri ja äänestänyt vähän sitä sun tätä puoluetta, mutten koskaan persuja - ja sillä linjalla aion pysyä jatkossakin. PS on haitallinen puolue. Se ei puolusta ketään eikä mitään Suomeen ja suomalaisuuteen liittyvää, vaikka esittääkin olevansa nimenomaan isänmaan asialla. Persujen riveistä osoitellaan jatkuvasti sormella vaaroja siellä ja täällä, vaikka vaara vaanii puolueen sisällä. Sen voi havaita ihan vaikka vaan lähiaikoijen PS-aiheisia otsikoita vilkaisemalla.

**********

Postauksen inspiraationa mm. tämä, tämä ja tämä.

P.S. Kuvituksena on eka kuva koskaan, jonka oon pyytänyt tekoälyltä. "Idedlogia" ärsyttää, mutta en jaksanut korjauttaa. 🤣

P.P.S. Todellakin mun ääni menee mahdollisimman vasemmalle näissä vaaleissa.

Hyvää yötä. 🌝

Ragetuokio: keskustelukulttuuri on rikki + ahdistavat persut

Minkä tahansa uutissivuston tai somekanavan avaaminen aiheuttaa nykyään lähinnä turhautumista ja tuohtumusta. Ihmisten itsekkyys ja typeryys ei jaksa enää edes yllättää Sorry, not sorry. Jauhan läheisten kanssa jo niin paljon ajankohtaisista aiheista, etten edes kehtaa kuormittaa heitä enempää mun paasauksella. Niinpä ajattelin purkaa patoutunutta raivoa täällä blogissa aina silloin tällöin. Ekana olis muutama ajatus tämän hetkisestä keskustelukulttuurista ja persuista kavereineen.

***

Keskustelukulttuuri ns. vaikeiden aiheiden ympärillä on nykyään ihan pilalla. Kaikki on niin polarisoitunutta ja erityisesti nettikeskustelussa on helppo vaan todeta trollollol, mennä henkilökohtaisuuksiin ja heitellä ilmoille kaikenmaailman olkiukkoja. Perustelut, etenkään tutkimukseen pohjautuvat, eivät merkitse monille yhtään mitään. Tutkimuksiin vetoavalle argumentoinnille itse asiassa nauretaan. Puhtaaseen juntti- eiku siis maalaisjärkeen nojaavat näsäviisaat sivallukset palkitaan lukuisilla tykkäyksillä. Monen monta Jormaa ja Perttiä tulee julistamaan, että siinäpä vasta tolkun ihminen!

Sen lisäksi, että osa ihmisistä valitsee tietoisesti ajatella hyvin kapeakatseisesti ja yksinkertaisesti, myös ns. progressiivisesti ajattelevien keskuudessa on omat ongelmansa. Paperilla ollaan ehkä suht samalla puolella, mutta kun toi toinen ei suorita täydellisesti, niin pitäähän sitä ojentaa ja tarvittaessa lynkata kunnolla! Ihmiset, jotka puhuvat joka ikinen päivä tärkeistä aiheista vaikkapa somekanavissaan, ovat kovan paineen alla. Jokaista liikettä kytätään suurennuslasin kanssa. Ai puhut myönteisesti kasvisruoasta, mutta syöt kuitenkin välillä juustoa ja kananmunia? Senkin julma ja tunteeton lurjus. Nostat esiin vinkkejä ympäristönäkökulmasta kestävään elämäntyyliin, mutta kävit toissavuonna lentäen reissussa? Tekopyhää! Puhut lisääntyvästä lapsiperheköyhyydestä, mutta menit sitten kuitenkin ostamaan itsellesi juuri uuden takin ja merkkikengät, mikset ostanut UFFilta ja lahjoittanut loppuja rahoja köyhien hyväksi? Itsekäs sika! Nämä ovat toki kärjistettyjä esimerkkejä, joskaan eivät kovin kaukaa haettuja. Sen lisäksi, että kaikki keskustelufoorumit ovat täynnä oikestovanhoillisia jokapaikan öyhöjä urputtamassa epäasiallisia ja epätosia juttujaan, myös samanhenkiset ihmiset hyökkäilevät herkästi kimppuun, jos yksikin lause on muotoiltu vähän väärin.

E**n M**kin X-palvelu ja Metan päätös lopettaa faktantarkistus eivät ole ainakaan järkevöittäneet keskustelua. Ennen mun Facebook-feedi oli täynnä kaikkea edes melko järkevää ja kiinnostavaa - mitä nyt tietysti mainoksia on ollut jo vuosien ajan aivan älyttömästi. Noh, nyt feedi täyttyy jatkuvasti kaikenmaailman persuista. Niitä tulee ihan ovista ja ikkunoista. Ei vois paskaakaan kiinnostaa, mitä joku S. Tynkkynen ajattelee vaikkapa Ylestä, sananvapaudesta (heh), Trumpista tai vaikkapa naisen oikeudesta määrätä omasta kehostaan. Toki sillä saa paljon huomiota ja mehukkaita somereaktioita, kun kansanmielisenä miespoliitikkona jakaa Ylen uutisen ranskalaisnaisesta, joka ei ole halunnut imettää omaa lastaan, ja kertoo sitten vielä "suorat sanat" tästä itsekkäästä äiti-ihmisestä. Kommenteissa samanmielinen yleisö raivoaa: Lapsi pitäisi ottaa huostaan tollaselta! Itsekäs ämmä! Tätä se woke ja feminismi teettää! Minä kyllä imetin tytärtäni vuoden ja hyvin meni, ei ollut yhtään rankka kokemus! Miksi Yle edes on tuhlannut rahoja tällaiseen turhaan uutisointiin! Lapsi isälleen, pois tuollaisen hullun äidin näpeistä!

Somessa ns. tyhjät profiilit ovat lisääntyneet hurjasti - puhutaan jopa Venäjän trolleista. Talousvaikuttaja Merja Mähkä kirjoitti osuvasti loppuvuodesta Instagram-postauksessaan: "Kun saan jonkun inhottavan kommentin somessa, niin nykyisin aika nopeasti mietin, että onkohan tämän kommentin lähde joku venäläinen trolli, joka haluaa, että minulla on paha mieli ja että vihastuisin. Kuuntelin tänään Teija Tiilikaista, Euroopan hybridiuhkien torjunnan osaanmiskeskuksen johtajaa, joka selitti tosi hyvin, miksi Venäjä ja nykyisin myös Kiina haluavat aiheuttaa pahaa mieltä. Vihastuminen horjuttaa ihmisten luottamusta yhteiskuntaan ja toisiinsa. Maa, jossa ihmiset epäilevät toisiaan, on paljon helpommin kellistettävissä kuin maa, jonka ihmiset ovat ihmisiä toisilleen. Some on tietysti oiva työkalu epäluottamuksen levittämiseen. Konflitki on algoritmien polttoainetta."

On paljon tahoja, jotka hyötyvät ihmisten epävarmuudesta, turhautuneisuudesta ja vihasta. Niinpä kansan kahtiajakoisuus on joillekin jopa tavoiteltavaa omien tavoitteiden edistämiseksi. 

***

Perussuomalaiset ovat taitavia hyödyntämään ihmisten lyhytnäköisyyttä ja viemään huomion epäoleellisiin, hetkellisiin asioihin ja ilmiöihin. Jatkuvalla sensaationhakuisten mediaotsikoiden pöyristelyllä sekä vihan ja ennakkoluulojen kylvämisellä porskuttaa ihmeen pitkälle. Kuntavaaliteemoiksi näyttävät kelpaavan mm. sellaiset kuntatasolla todella oleelliset aiheet kuten Afrikan tähteä ei saa kieltää, sukupuolia on vain kaksi, lihansyöntiä ei pidä estää, miehellä ei voi olla kuukautiset eikä mies voi synnyttää. Nämä kulttuurisotajumputukset on kopioitu suoraan Amerikasta. Aluevaaleissa puolestaan taannoin bensan hinta oli se tärkeä kärki. Persut myös häikäilemättömästi tykkäävät omia erinäisiä läpimenneitä asioita omakseen: kun hallitus torppasi mahdollisuuden vesihuollon yksityistämiseen, eräs ps:n kuntavaaliehdokas julisti kanavissaan "Tehtiin se!". No, persujen ansiota tämä päätös ei kyllä ainakaan ollut.

Persut ja ylipäätään vahvasti oikeistohenkiset ovat myös mieltyneitä muutamien trendisanojen toisteluun: WOKE, DEI, viherpiipertäjät, ekoterroristit, ideologia. Kaikki vieras ja arveluttava on WOKEA. DEI eli Diversity, equity, inclusion ahdistaa pikkusieluisia ihmisiä vallan helvetisti. Kaikki tyhmeliinit väärinajattelijat ovat tietenkin viherpiipertäjiä, eli ihmisiä, joita ei tarvitse ottaa keskustelussa vakavasti ja heidän kommentit voi ohittaa reaktiolla XD. Sitten kun viherpiipertäjästä alkaa olla oikein konkreettista harmia ja se on valmis jopa toimimaan arvojensa puolesta, voi vetää hihasta ekoterroristikortin. Sairasta istua kadulla liikenteen tukkeena! Vielä sairaampaa on vastustaa avohakkuita, koko Suomi menee konkkaan, jos metsiä ei saa enää r*iskata samaan tapaan kuin aina ennenkin on tehty!

Kaikki vasemmistomielinen koetaan harhaisena ideologiana, vaikka todellisuudessa KAIKKI. POLITIIKKA. ON. IDEOLOGIAA. PISTE. Ei ole sellaista poliittista toimintaa, joka ei perustuisi johonkin ideologiaan. Onkin täysin naurettavaa, miten ideologiasta on tullut käsitteellinen lyömäase, jolla voidaan vähätellä "vihervassareita". On toki varmasti mieluisaa esittäytyä oikeiston riveistä suurina ajattelijoina ja talousälykköinä, joiden poliittiset arvovalinnat ja maan taloutta koskevat päätökset pohjautuvat vankkumattomaan bisnesälyyn ja loistavaan valmiuteen johtaa kansa kohti parempia aikoja. Ja mikä tärkeintä, tekemistä ohjaa kylmä faktatieto, eikä jokin akkamainen tunteilu! Empatia ei kuulu politiikkaan t. nimimerkki Riikka!

Hämmentävän moni politiikassa tuntuu suhtautuvan Amerikan dikt.. presidentti Donald Trumpiin varovaisen myönteisesti tai jopa ihailevasti. Siinä vasta mies, joka tekee eikä kysele! Pidän Trumpin tyyliä avoimesti ihannoivia poliitikkoja kerrassaan vaarallisina. Äijä on hetkessä palkannut omia rikkaita kavereitaan korkeisiin virkoihin, romuttanut kansainvälisiä sopimuksia (heippa Pariisin ilmastosopimus) ja viimeisimpänä väittänyt Ukrainan hyökänneen Venäjälle. Eräässä somekeskustelussa tituleerattiin osuvasti Trumpia Putinin hyödylliseksi idiootiksi. Luonnollisesti Trump on halunnut myös aktiivisesti lisätä sensuuria: vaikutukset yltävät jopa Helsingin yliopistoon, kun tiettyjä hankkeiden avainsanoja on lisätty ns. mustalle listalle. Eilen törmäsin artikkeliin, jossa kerrottiin jenkkikouluissa bännätystä lastenkirjasta: siinä punatukkainen tyttö yrittää oppia hyväksymään pisamansa. Ei moro.

Todella huolestuttavaa on sekin, että mm. monet kokoomuslaiset flirttailevat avoimesti perussuomalaisten kanssa. Hekin ovat osin lähteneet samalle pöyristymisestä virtansa saavan politiikan tielle. Erään kaupungin Kokoomusnuorten pj jakoi hiljattain IG-tarinoissansa pitkän tekstin, jossa todettiin "tulipunaisen ideologian" ajan tulleen päätökseensä: moni kansainvälinen yritys on nyt pikavauhtia hankkiutunut eroon haitallisiksi todetuista monimuotoisuusosastoistaan. Ei tarvita mitään DEI:tä, kun olemalla vaan normaalisti ja neutraalisti ihan kaikki ovat tyytyväisempiä. Olipa nostettu sekin suurena ilonaiheena esiin, että Lahti on päättänyt lopettaa kaupungin järjestämän Pride-liputuksen. Pitkän öyhötyksen päätteeksi kehotettiin liittymään kokkareiden riveihin kuntavaaliehdokkaaksi ja tekemään omasta asuinkunnasta "tolkumpi paikka".

Ai niin, miksikö ylipäätään päädyin Kokoomusnuorten someen? Siellä oli päätetty julkisesti pöyristyä Euroviisuihin kisaamaan lähtevän Erika Vikmanin esityksestä. Varmasti ihan todella tärkeä ja oleellinen nosto politiikassa, köh köh. Julkaisun yhteydessä mussutettiin mm. sitä, että kun kerran UMK-kilpailu kustannetaan verovaroin, pitäisi Ylen huolehtia edes siitä, että esitys sopii koko perheelle. Niinku tota, mitä paskaa taas? Ohjelma alkaa klo 22. Mistä lähtien Euroviisut ovat olleet koko perheen ohjelma? Missä oli Kokoomusjunnujen suoraan ahterin syvyyksistä revitty huolipuhe silloin, kun viisuissa Suomea edusti todella niukkoihin minishortseihin pukeutunut Windows95man tai paidaton Käärijä?

Mitä taas tulee biisin aiheesta kitisemiseen, niin hohhoijaa. Jos se 5-wee lapsi nyt sattuu kysymään, mitä Ich komme tarkoittaa, niin voisin kuvitella, että sopiva ikätasoinen selitys on aika helposti muodostettavissa. Ei oo aivan pakko kertoa, että kuule Keijo-Kalle, tässä kerrotaan naisten seksuaalisuudesta! Osaa taas ahdistaa lasten puolesta se, että esityksestä tulee muka mieleen saksalainen 80-luvun p*rno. No tota, ei se lapsi varmaankaan tiedä tommosista 80-luvun seteistä, ellei aikuinen ihan itse mene kertomaan. Haloo, ihan tosi. Ylipäätään on vanhemman vastuulla seurata, millaiselle sisällölle se lapsi altistuu ruudun ääressä. On silti turha yrittää eristää lasta täysin pumpuliin, sillä lapset ovat fiksuja ja viimeistään koulussa keksivät, mitä kaikkea vaikkapa sieltä internetin ihmeellisestä maailmasta löytyy. Vanhemman tehtävä on taata turvallinen ilmapiiri, jossa lapsi uskaltaa kertoa, jos on nähnyt jotakin ikävää. Kaikenlaisista asioista pitäisi voida tarvittaessa keskustella. Jos kasvatus perustuu pelkkiin kieltoihin, kauhisteluun ja paheksuntaan, ei tällainen vanhempi tarjoa sitä tukea ja turvaa, jota lapsi saattaisi kaivata ollessaan ikävien kokemusten äärellä.

***

Mikään ei ole varmaa, eikä ikinä pitäisi sanoa "ei koskaan". Oon kuitenkin täysin varma ja vakuuttunut siitä, etten koskaan tule äänestämään perussuomalaisia ehdokkaita yhtään missään vaaleissa. Ennemmin kirjoittaisin äänestyslipareeseen vaikka Kikki Hiiri kuin antaisin ääntä yhdellekään persuöyhöttäjälle.

Ugh!

Ämpärikansan kiinakauppakiima - entä jos vain hukuttauduttaisiin Temu- ja Shein -paskaan?

 

Lähipäivinä, lähiviikkoina... siis noihan ovat lähes yksi ja sama asia. 😉 Viime postauksessa uhosin kirjoittelevani lähipäivinä lisää ajankohtaisista aiheista, mutta sehän sitten vähän jäi, kuten kaikki yleensäkin. Tänään tajusin, että ongelma ei ollut valitsemissani aiheissa, joista halusin avata sanaisen arkkuni, eikä ylipäätään siinä, etteikö tekstiä irtoaisi ja tekisi mieli tuottaa. Ainoa ylitsepääsemättömäksi muodostunut ongelma oli itse määrittelemäni rajoite: halusin kirjoittaa monista aiheista lyhyesti ja tiiviisti vain yhden postauksen. Heti kun luovuin tästä harhaisesta haihatuksesta ja päätin ottaa työn alle yhden aiheen kerrallaan, niin johan rupes luonnistumaan! Tällä kertaa ajattelin raivota aiheesta nimeltä Temu ja muut kiinakaupat. Näyttäisi pahasti siltä, että kun Temulle antaa pikkusormen, se vie käden lisäksi myös järjen ja viimeisetkin moraalin rippeet.

***

Yli 50-vuotiaiden eniten suosima verkkokauppa on tätä nykyä Temu. Näin uutisoitiin keväällä. Jatkuvasti Facebookin eri ryhmissä kysellään, että onko Temu luotettava, uskaltaako sieltä tilata? Sankoin joukoin Pirjot, Purjot, Reijot ja Keijot ryntäävät kertomaan, että kyllä uskaltaa, ei kerrassaan mitään moitittavaa! Ihan samoja tuotteita siellä myydään kuin Tokmannilla, mutta murto-osahintaan. Temua kritisoivat ihmiset leimataan näissä keskusteluissa negatiivisiksi ja jopa tyhmiksi. Se nyt vaan on tyhmää maksaa liikaa! Ei se oo hullu, joka pyytää, vaan se, joka maksaa. Ja sitä paitsi: saahan ihminen ihan vapaasti ostaa sieltä, mistä haluaa. Vapaa maa ja kaikkee hei. Minä ja minun oikeuteni hyödyntää kiinakauppojen olemassaoloa, turha tulla yhtään moralisoimaan! Luuletko olevasi jotenkin parempi ihminen, jos et osta Temusta?

Ostin, kun halvalla sain. Tässä ajatuksessa on aina ollut jotain varsin suomalaista. Temu ja sen rinnalla mm. Shein ja Wish ovat tuoneet ihan uuden ulottuvuuden suomalaisten ostokäyttäytymiseen, sillä ihan kaiken ikäiset ihmiset ovat innostuneet tilaamaan netistä läpällä turhaa paskaa, koska sitä saa lähes ilmaiseksi! Jos tavara ei ole hyvä ostos, se ei haittaa, koska taloudellinen tappio jää mitättömän pieneksi. Temu on mestari aggressiivisessa markkinoinnissa ja akuuttien tarpeiden luomisessa. Kun googlaa mitä tahansa, Googlen sponsoroiduissa julkaisuissa nousee heti kärkeen suurella todennäköisyydellä liuta Temun tuotelinkkejä. Temu suorastaan dominoi hakukonetuloksia! Tämä ei tietenkään Googlea haittaa, sillä sitä kiinnostaa vain voiton maksimointi. Markkinoiden mammuttina Temun on helppo jyrätä pienemmät toimijat alleen ja valloittaa netin näkyvimmät mainospaikat. Kun selaa Temua, joka toisen tuotteen kohdalla kerrotaan, että viimeistä viedään! Osta heti! Tarjous loppuu viiden minuutin päästä! Temussa myydään lähes mitä tahansa, mitä vain keksit sieltä hakea. Miten olisi vaikka revontuliprojektori? Nyt lähtis halvalla, alle neljällä eurolla. Ilmainen toimitus!

Tuntuu, että moni Temu-shoppailuun koukkuun jäänyt kuvittelee keksineensä laillisen keinon kusettaa systeemiä. Minä en ainakaan ole niin hölmö, että ostaisin Tokmannilta tuotteen X kympillä, kun Temusta sen saa eurolla! Se, mitä Temusta hullaantuneet eivät tunnu ymmärtävän tai haluavan sisäistää, on se, etteivät ne tuotteet mitä todennäisemmin ole samoja kuin Suomessa myytävät. Myyntikuvat on helppo kopioida, myös itse tuote on helppo kopioida. Kiinassa ollaan plagioinnin mestareita ja siellä kopiointi nähdään hyvänä asiana, osana kulttuuria. Tosin hupsista saatana, se "tismalleen sama" tuote tehtiinkin halvemmasta materiaalista, joka voi sisältää esimerkiksi vaarallisen määrän lyijyä tai muuta haitallista ainetta. Onneksi ämpärikansaa ei jaksa lainkaan huolestuttaa tällaiset turhat sivuseikat, kuten terveyden kannalta potentiaalisesti vaaralliset kemikaalipitoisuudet.

Sekään ei jaksa liikuttaa, että Temussa myytävien tavaroiden tuotantoketjut ovat pääsääntöisesti hankalia, jopa mahdottomia jäljittää. Äärimmäisen alhaiseen hintaan on vaikeaa saada mahtumaan edes kohtalaiset oltavat ja oikeudet tehtaiden työntekijöille. Mutta mitäpä nyt ihmisoikeuksista, eihän niistä tarvitse keskutella, jos niitä ei oikeastaan edes ole. Temun pääkonttorissa tuskin piitataan tuon taivaallista myöskään ympäristöseikoista. Uutta jätettä syntyy joka sekunti, kun massiivisella volyymilla tuotetaan myyntiin heikkolaatuista tavaraa, josta osa on roskiskamaa saman tien tai viimeistään parin kerran käytön jälkeen. Suomessa jotkut kirpputorit ovat kieltäneet Temu-tuotteiden myynnin, sillä ne koetaan lähinnä haitallisena ongelmajätteenä. Ihmisoikeus- ja ympäristöongelmat koskevat toki kaikkea halpatuotantoa, kuten vaikkapa H&M:n ja Zaran kaltaisten pikamuotifirmojen toimintaa. On kuitenkin kiistaton fakta, että pikamuotiakin vielä monin kerroin epäeettisempää on ultrapikamuoti - ja juuri sitä myydään Temun kaltaisissa nettikaupoissa.

Monelle Temu-fanaatikolle tuntuu olevan pääasia, että hinta on poljettu pohjaan, eikä tarvitse maksaa kotimaan ahneille riistäjäkauppiaille euroakaan ekstraa. Eihän nyt sillä ole mitään väliä, että suomalaisen kaupan hyllystä ostaessa tuotteella on lähtökohtaisesti jonkinlainen takuu ja tae turvallisuudesta - myyjä kantaa vastuun, jos tuote onkin viallinen ja ainakin toivon mukaan maahantuoja on testannut tavaran mm. kemikaalien ja muiden vaaratekijöiden osalta. Ei kiinnosta, kuten ei kiinnosta sekään, että Suomen päässäkin sen "ihan täysin samaa" tavaraa myyvän kauppiaan pitäis vissiin pystyä harjoittamaan kannattavaa liiketoimintaa. Yrittämisen kulujen, kuten mm. tilavuokrien ja työntekijöiden palkkojen sivukuluineen on sisällyttävä minnekäs muuallekaan kuin myytävien tavaroiden hintoihin. Vaan miksi ostaa lemmikkitarvikekaupasta kissanlelu vitosella, kun sen saa Temusta alle eurolla?

Suomessa kutakuinkin jokainen viranomaistaho on huolissaan kansan Temu-kiimasta. Median otsikoihin nousee liki viikoittain varoittavia esimerkkejä: milloin Temussa myytäviä tavaroita on tutkittu ja todettu myrkyllisiksi tai vaikkapa paloturvallisuuden kannalta erittäin vaarallisiksi, milloin taas paketissa on tullut hassunhauskana kaupanpäällisenä torakoita tai elävä skorpioni. Temun lumoissa oleva kansanosa tuumaa tähän, että media nyt vain liioittelee asioita, itse ainakin tilaan jatkossakin suoraan Kiinasta ilman välikäsiä. Typerät lampaat voi mennä ostamaan lähimarketista niitä ihan samoja tavaroita moninkertaiseen hintaan. Bää, bää.

Törmäsin muinoin netissä hauskaan lausahdukseen: Kaikki, mikä ei ole erikseen sallittua, on kiellettyä. Aiemmin ilmaisu huvitti, nyt saa lähinnä vakavoitumaan. Noinkohan sen pitäisi oikeasti mennä, kun ei me muuten enää tajuta mitään? Tuntuu, että kärsimme koko ajan kasvavasta kollektiivisesta moraalin rappiosta. Läheskään kaikki eivät tunnu tunnustavan sitä tosiasiaa, että vaikka jokin ei olisi varsinaisesti laitonta, se ei välttämättä kuitenkaan tee siitä eettisesti ja moraalisesti oikeaakaan. Somessa on helppo löytää samanmielistä yleisöä komppaamaan omia ajatuksia, oli ne ajatukset miten typerää paskaa tahansa. Kuplautuminen on nykyajan vitsaus. On vaarallista päästää ajattelunsa laiskistumaan niin totaalisesti, että tyytyy kuvittelemaan kaiken menevän oikein omassa tekemisessä, eikä kerrassaan mitään parantamisen varaa löydy. Jos joku muuta väittää, se on vain negatiivinen ja todennäköisesti äänestää ihan väärää puoluettakin!

Ollaanko me oikeasti NÄIN tyhmiä? Miksi me suomalaiset ei voida tajuta omaa parastamme ilman, että kaikkeen pitää puuttua byrokratialla? Harmillisesti nykyinen lainsäädäntö ei taida tuntea keinoja vastuuttaa Temusta shoppailevia ihmisiä heidän itse tekemistään vastuuttomista ostopäätöksistä, joista pahimmillaan voi aiheutua vakavia terveydellisiä haittoja. Viime kädessä vastuun näistä kulutusvalinnoista kantaa yhteiskunta, kun terveydenhuolto ottaa kopin niistä ihmisistä, jotka ovat esim. altistuneet pitkäaikaisesti haitallisille kemikaaleille.

Kaikista eniten mua v*tuttaa ihmiset, jotka tilaavat Temusta vaatteita ja tavaroita jopa lapsille ja lemmikeille! Tuntuu todella häiriintyneeltä ja pahalta ajatella, että monet ovat valmiita ottamaan riskejä jopa pienten puolustuskyvyttömien lasten terveyden osalta. Toivon todella, että kaikin tavoin haitalliselle ja epäeettiselle Kiina-kaupoista hamstraamiselle laitetaan mahdollisimman pian jarrua, mieluiten totaalinen stoppi. Onneksi EU sentään suunnittelee tuontitulleja Kiinan halpakaupoille.

Jos jokin on liian hyvää ollakseen totta, se ei ole totta. Tämä on hyvä ja yleispätevä ohje moneen tilanteeseen elämässä - valitettavasti Temusta hurmioitunut kansa on sen tyystin unohtanut tai päättänyt jopa tietoisesti jättää huomioimatta.

Onko ADHD-tutkimuksiin pääsyn hankaloittamisessa mitään järkeä?

Lähiviikkoina monikin uutisotsikko on herättänyt mussa turhautumisen ja raivon tunteita. On tullut "ehkä" vähän räntättyä IG-stooreissa etenkin politiikkajutuista. Instaan ei kuitenkaan jaksa mitään kovin pitkiä tekstejä kirjoitella (hehheh, eipä vissiin), joten ajattelin purkaa myös tänne blogin puolelle ajatuksia ajankohtaisista aiheista, jotka ovat triggeröineet mua.

Teen lähipäivinä toisenkin vastaavan postauksen, johon koetan saada mahdutettua useamman otsikkonoston lyhyemmillä ränttäyksillä. Aloitan kuitenkin yksittäisellä aiheella, joka sai hermostumaan ihan helvetisti: ADHD-tutkimuksiin pääsyä on päätetty hankaloittaa Kanta-Hämeessä.

Hyvinvointialueen uusi linjaus: Lapsi ei saa lähetettä ADHD-tutkimuksiin ennen kuin perheen arkirutiinit on katsottu kuntoon (linkki juttuun)

ADHD-tutkimuksiin on monilla paikkakunnilla helvetin vaikeaa päästä, ja sitten jos ja kun lääkäri ylipäätään antaa lähetteen, jono voi olla mitä tahansa kuukausista vuosiin. Tässä Kanta-Hämeen linjauksessa voisi olla ihan hyvätkin tarkoitusperät taustalla: katsotaan, miten siellä perheessä arki sujuu, tutkitaan ennen kuin hutkitaan. Tullaanko näin käytännössä tekemään? Tuskinpa vaan, sillä resurssit ovat vähäiset ja paine kulukuriin on kova. Eiköhän taustalla ole vain uusi keino karsia kustannuksista - jätetään hoitamatta kaikki muut, paitsi kaikkein vaikeimmat ja ilmiselvimmät tapaukset. Ylidiagnosoiminen pelottaa hyvinvointipiireissä, mutta samaan aikaan neuropoikkeavuudet ovat myös auttamattoman alidiagnosoituja ja tutkimuksiin on vaikeaa, joskus jopa mahdotonta päästä.

Joo, monissa kodeissa olisi varmasti parantamisen varaa arkisissa asioissa. Silti: vituttaa tämä loputon vanhempien syyllistäminen siitä, että osa lapsista oireilee koulussa. Kas, kun ihan aina ne ongelmat eivät ole lähtöisin kotoa ja kasvatuksesta! Olisi toki helppoa tyytyä tällaiseen laiskaan johtopäätökseen, jossa vastuu yhä useamman ja useamman lapsen oireilusta ulkoistetaan paskojen vanhempien vastuulle. Vastuuttomat ja huonot vanhemmat, varmaan liikaa kännykkää, liikaa sokeria ja liian vähän unta ja liikuntaa! Tätä se rajattomuus teettää!

Ai niin, ne koulujen luokkakoot ovat muuten räjähtäneet kauan sitten käsiin ja koulupäivät ovat täynnä hälyä ja ärsykettä. Hupsista saatana. Huonotuurisimmat lapset ovat jopa joutuneet hirvittävän ihmiskokeen uhreiksi, kun joissakin kouluissa on innostuttu leikittelemään kaikenlaisilla avotilaratkaisuilla. Kovin moni aikuinen ei taatustikaan haluaisi viettää työpäiväänsä sellaisessa ympäristössä, johon lapset pakotetaan arkipäivisin. Miten tällainen moderni oppiympäristö itsessään ei olisi häiriötekijä, joka lisää kuormitusta ja siten saattaa aiheuttaa laajan skaalan moninaista oireilua niillekin lapsille, joilla ei mitään ADHD:ta tai muuta neuropoikkeamaa ole? Lisäksi itse koulunkäynti on nykyään sekava sillisalaatti kaiken maailman digisitä ja -tätä, Wilma tota.

Halu kikkailla tekniikalla ja päteä inklusiivisuudella ovat romuttaneet sen perinteisen koulumaailman, jonka esimerkiksi itse sain kokea. Alakoulussa omalla luokallani oli alle 10 oppilasta - varsinainen pienryhmä! Tosin pääosa opetuksesta tapahtui niin, että luokat 1.-2., 3.-4. ja 5.-6. olivat samassa luokkahuoneessa. Oli yhteistunteja kuten vaikkapa bilsa, ymppä, historia, uskonto, kuvis ja liikunta, sitten taas mm. matikka ja englanti järjestettiin luokka-asteittain. Myös yläkouluun siirtyessäni luokkakoko oli edelleen aika maltillinen, alle 20 oppilasta. Ei ollut mitään Wilmaa, vaan reissuvihko. Mä voin myöntää, ettei mun pää olisi kestänyt lapsena ja nuorena varmaan kuukauttakaan sellaisessa ympäristössä, jollaiseksi miellän keskiverron nykyaikaisen koulun. Aivan varmasti olisin alkanut näkyvästi oireilemaan ja voimaan huonosti.

Mitä sitten taas neuroepätyypillisyyteen tulee, niin onko se mikään ihme, että tiedon lisääntyessä myös diagnoosien määrä kasvaa? Ja jos kuitenkin diagnoosien määrä huolestuttaa, miksi sitä huolta ei ymmärretä kohdistaa jatkuvien säästöjen ja toisaalta pakkomielteisen uudistamisvimman romuttamiin rakenteisin kouluissa? Kuinka monen lapsen pitää oireilla, jotta ymmärretään ottaa askel eteenpäin yksittäisten perheiden syyllistämisestä ja myöntää, että oppimisympäristöt ovat aika fucked up tänä päivänä? Kuten sanottu, ei tarvitse olla edes mitään ADHD:ta, etteikö siellä koulussa voisi kuormittua ja oireilla. Jos taas taustalla on oikeasti jotakin neuropoikkeavuutta, se päivän aikana kasaantuva kuormitus voi olla moninkertainen.

Bare minimum mitä nepsy-lapsen hyväksi pitäisi voida tehdä, olisi taata tarvittavan avun ja tuen saaminen hänelle ja koko perheelle, eikä hankaloittaa entisestään tarpeellisten palveluiden piiriin pääsemistä takertumalla lillukan varsiin ja mussuttamalla jostain ruutuajasta ja unirytmistä. Nämä ovat sikäli surkuhupaisia kyttäyksen kohteita perheiden arjessa, sillä usein mm. pelit voivat olla ADHD-lapselle yksi ainoita keinoja purkaa koulupäivän kuormitusta ja koettaa rentoutua, kun pääsee vihdoin uppoutumaan johonkin, mikä kiinnostaa. Kiihdyttämisen sijaan pelaaminen voi rauhoittaa. Lisäksi ADHD:ssa unirytmiin liittyvät ongelmat ovat ihan perussettiä, eikä niihin auta mikään "laitat vaan kännykän pois ajoissa, niin kyllä se uni tulee". Kun ei muuten tule. Ihan keskeinen ongelma nepsyillä on toiminnanohjaus. Rutiinien ylläpito on monelle kuormittavaa, haastavaa ja jopa vastenmielistä. Jos ADHD-tutkimuksiin pääsyn edellytys on se, että ensin perhearjessa pitää kyetä noudattamaan tarkasti ulkopuolelta saneltuja rutiineja, mennään metsään pahemman kerran.

Ja entäpä sitten tilanne, jossa lapsen vanhemmat ovat myös diagnosoimattomia nepsyjä, tai ainakin toinen heistä on? Neuroepätyypillisyydet, kuten ADHD ja autismi, ovat erittäin perinnöllisiä. ERITTÄIN. Once you see it, you can't unsee it. Perheenjäsenten keskinäinen arki voi sujua harmonisesti, jos kaikilla on ikään kuin sanaton ymmärrys niistä haasteista ja hankaluuksista, joita nepsy-elämään saattaa liittyä. Esimerkiksi erilaiset kuormitustekijät voidaan perheen sisällä ottaa hienosti huomioon. Silti tällainen arki saattaa ulkopuolisen arvioijan silmiin näyttäytyä osittain kaoottisena säätönä, jossa lapselta puuttuu rajat. Soo, soo! Valitettavasti nepsyjen arkea ei paranna se, että neuvotaan laittamaan puhelin välillä pois ja olemaan enemmän läsnä lapselle, asettamaan enemmän rajoja tietokoneen pelaamiselle ja lässynlää. Nepsy-aikuisella on usein ongelmia ihan jo oman elämänsä arjenhallinnan kanssa, ja sitten pitäisi vielä saada pidettyä samoja piirteitä kantava lapsikin edes nipinnapin ruodussa. Siis lapsi, joka kuormittuu ihan järjettömästi koulussa, eikä luultavasti ehdi palautua kunnolla ennen seuraavaa koulupäivää, vaikka saisi kotona tehdä just sitä, mistä tykkää ja missä parhaiten rentoutuu - olkoon nyt sitten vaikka pelaaminen. Jos ongelma on kouluympäristö, siihen ei auta mikään määrä rutiineja, sääntöjä ja rajoja kotioloissa. Pääsääntöisesti kaikki nepsy-ystävälliset mukautukset, kuten vaikkapa pienemmät luokkakoot, hyödyttäisivät aivan kaikkia, oli neurostatus mikä hyvänsä. Onko tällaisia mukautuksia mahdollisuus tehdä? Ei, koska resurssit.

Kun lapsi saa ADHD- tai autismidiagnoosin, usein myös toinen tai jopa molemmat vanhemmista saavat jossain vaiheessa saman diagnoosin. Lapsen tutkimusten myötä herätään siihen, että hetkonen, elämä on aina ollut yhtä helvetin säätöä ja sekasortoa, ja tällä lapsellahan on aivan samanlaisia ongelmia kuin itsellä on, ehkä vain vähän eri muodossa ja ikään suhteutettuna. Kun vanhempi saa nepsy-diagnoosin, sen myötä itsetuntemus paranee, keinoja elämän parempaan hallintaan saattaa alkaa löytyä ja ymmärrys omaa lasta kohtaan kasvaa. Ihan jo tämänkin takia on täyttä idiotismia, että nepsy-tutkimuksiin pääsyä hankaloitetaan yhtään enempää. Mun vitutuskäyrä nousee joka kerran taivaisiin, kun joku edes viitsii alkaa jauhaa jostain trendidiagnooseista. Silleen please, perehdy aiheeseen pikkuisen lisää, äläkä mutuile tollaista vähättelevää roskaa. Samoin ärsyttää, kun joku täti tai setä muistaa mainita, ettei hänen nuoruudessansa ollut mitään aadeehoodeetä, että mikähän ihmisiä nykyään vaivaa, kun ei päät kestä normaalia elämää. Unohtuu se, että silloin muinaisella 60-luvulla ne diagnosoimattomat nepsyt tunnettiin usein esimerkiksi outoina, epäsosiaalisina, arvaamattomina ja äkkipikaisina tai kenties jopa hulluina - riippuen oireilun näkyvyydestä. Aika joskus kauan sitten on myös ollut kovin erilaista kuin näin 2020-luvulla. Elämme paradoksissa, jossa samaan aikaan pitäisi sekä kyetä multitaskaamaan lukuisia päällekäisiä asioita että keskittymään täydellisesti kuin buddha konsanaan.

Ugh, olen puhunut!

Suomalaisten erityinen luonnosta vieraantunut luontosuhde

"Pelasta Suomi ilmastohulluudelta" julisti perussuomalaisten vaalimainos telkkarissa pari vuotta sitten. Mainoksessa mies hortoili yksin metsässä ja piti siellä itsekseen mielenosoitusta: "Olispa metsää!" hän huuteli. Heh heh. Mainos on syöpynyt kaikessa populistisessa ääliömäisyydessään mun mieleen lähtemättömästi.

Harmillisesti persut kokevat huolen metsäkannan ja luonnon yksipuolistumisesta ja sen myötä vääjäämättä seuraavasta lajikadosta lähinnä vitsinä. Mielestäni on äärimmäisen laiskaa yrittää kääntää monien jakama huoli metsien nykytilasta pelkäksi läpäksi väittämällä, että kyse olisi vain jostain kehä kolmosen sisäpuolella asuvien ilmastohörhöjen hömpötyksestä. Että hei haloo, kyllähän nyt täällä Suomessa metsää piisaa, tulkaa sieltä Kallion hipsteriluolastanne katsomaan. Komeasti kasvaa puita kaikkialla, vaikka ne tyhmät hesalaiset muuta väittää.

Hohhoijaa. Varmaan lähes jokainen suomalainen tietää, että pinta-alallisesti mitattuna täällä on edelleenkin metsää vaikka millä mitalla. Pointtihan on tietysti metsien laadussa: monipuolisia sekametsiä ei enää ihan hirveästi ole. Kun metsä kaadetaan, tilalle istutetaan useimmiten niin kutsuttua talousmetsää, jossa on yhtä tai kahta eri puulajia. Jotkut puhuvat myös puupelloista. Jos miettii, miten paljon kaikkea mahdollista sekametsästä löytyy, niin kyllähän tuollainen yhden tai kahden puulajin metsä kuulostaa aika yksipuoliselta, eikö? Sen lisäksi talousmetsän puusto on yleensä melko saman ikäistä, siinä missä sekametsästä löytyy kasvustoa nuoresta lahoon. Silti kaikenmaailman setämiehet jaksavat netissä väittää, että metsänomistajat nimenomaan huolehtivat luonnon monimuotoisuudesta mm. avohakkuilla, jonka he jostain syystä mieltävät vastuulliseksi metsänhoidoksi.

Liityin keväällä erääseen metsäaiheiseen ryhmään naamakirjassa, kun töissä kuulin moisen olemassaolosta. Mulla on luultavasti joskus tulevaisuudessa pikkuisen metsää, joten sinänsä aihe kiinnostaakin. Haluanhan sitten aikanaan huolehtia metsästäni mahdollisimman hyvin! Mielestäni on jokaisen metsänomistajan velvollisuus suhtautua luontoon kunnioittaen ja huomioida tämä kaikissa niissä toimissa, joita omistamaansa metsäänsä ryhtyy soveltamaan. Valitettavasti koen olevani harmillisen pienessä vähemmistössä näkemysteni kanssa tuolla metsäryhmässä. Siellä päivästä toiseen öyhöttäviä juntteja tuntuu pohjimmiltaan kiinnostavan pelkkä taloudellisen hyödyn maksimointi. Kaikenlainen luonnonsuojelu ja monimuotoisuuden huomioiminen puolestaan näyttäytyvät sairaana vihervassareiden ja elokapinan toimintana. Onpa ryhmässä jopa kehotettu blokkaamaan sellaiset ihmiset, jotka jakavat "ilmastopropagandaa". Saamani mielikuva näistä ryhmään aktiivisesti kirjoittelevista tyypeistä on niin negatiivinen, että oikeasti ahdistaa - tällaisten(kin) ihmisten omistuksessa on pala Suomen arvokasta luontoa. Ihan helvetin hirveää suoraan sanottuna!

Itse näkisin niin, että kun omistaa jotain, omistamiseen liittyy oikeuksien ohella myös vastuuta. Tämä ei tunnu olevan kovin suosittu ajatus metsäpiireissä. Koko ajan joku jaksaa sönköttää siitä, miten omalla metsällä saa tehdä just mitä haluaa. Jos viherpiiperöt haluavat vaikuttaa asioihin, ostakoot itselleen omaa metsää ja tehkööt sillä, mitä huvittaa! En ymmärrä tällaista vastuuta pakoilevaa ajatustapaa ollenkaan. Jokainen metsänomistaja osaltansa kantaa vastuuta siitä, että luontomme biodiversiteetti säilyy. Jos tälle vastuulle vain naureskelee ja suhtautuu muutenkin väheksyvän halveksivasti luonnonsuojeluun, pitäisi tällaiselta omistajalta olla mahdollista tarpeen mukaan rajata omistukseen liittyviä oikeuksia ylhäältä päin sanelemalla. Näin jyrkästi itse ajattelen näissä asioissa.

Joskus löydän itseni ajattelemasta jopa niin radikaalisti, ettei metsiä pitäisi edes voida omistaa yksityisesti. Me ei vaan olla ansaittu sellaista taloudellisen hyödyn vahvasti ohjaamaa yliotetta meidän kaikkien yhteiseen ja ainoaan, ainutlaatuiseen luontoon. Mua etoo ajatus siitä, että kaikenmaailman penat ja pertit "hoitavat" metsiään avohakkuilla, koska se on nopeaa, vaivatonta  ja siitä saa parhaan tuoton puita ostavalta metsäyhtiöltä. Sit laitetaan moton raiskaamaan aukkoon vähän koivua tai kuusta kasvamaan. Ai että kun kasvaa hienosti, kyllä tämä on sitä parasta metsänhoitoa. Kyllä Suomessa osataan! Paskat siitä, että luonto muuttuu koko ajan yksitoikkoisemmaksi ja moni laji on vaarassa kadota kohta kokonaan. Paskat jostain Hukkajoen raakuista. Raakkuhan on sitä paitsi ihan elinkelvoton lajikin, kuten muuan kokoomuslainen asiaa kommentoi X:ssä.

En luota juuri lainkaan metsänomistajiin, mutta toisaalta en luota myöskään tällä hetkellä päätäntävallassa olevien poliitikkojen kykyyn toimia järkevästi, pitkäjänteisesti ja kestävästi. Täten sekään ei harmillisesti tunnu ratkaisulta, että valtio ryhtyisi vaikkapa pakkolunastamaan (mielikuvitusrahalla?) yksityishenkilöiden omistamia metsiä tai sääntelemään niiden käytöstä aiempaa tarkemmin yhteisen hyvän ja luonnon monimuotoisuuden säilyttämisen nimissä. Itse asiassa en tiedä, kumpi saisi pahempaa tuhoa aikaan: nykyinen pirstaleinen ja varsin sekalainen sakki yksityisiä metsänomistajia, vaiko tämän hetkinen hallitus, jos se pääsisi kaikkien maamme metsien käytöstä päättämään. Huoh. Jos nyt äkkirikastuisin tavalla tai toisella, haalisin itselleni aivan helvetisti metsää ja lahjoittaisin kaiken vaikkapa Luonnonperintösäätiölle.

   

Somekeskustelua aktiivisesti seurailevana tuntuu sangen kummalliselta, että monesti nämä "viherpiiperöiden" luonnonsuojelua vastaan hyökkäävät äijänkäppyr... ööö miehet ovat juuri niitä samoja naamoja, jotka toisaalla uikuttavat siitä, miten naiset ovat itsekkäitä, kun eivät tee lapsia. Eikä suomalainen tavallinen mies enää kelpaa kenellekään! Netti on täynnä inceleitä ja incel-henkeä puhkuvia ukkeleita, jotka eivät näe itsessään kerrassaan mitään vikaa. Ne ovat ne nirsot ja itseään täynnä olevat naiset, nääs. Viimeaikaiseen raakkugateen liittyen oon nähnyt useamman kannanoton, joissa on verrattu raakkuja abortteihin: oltaisiinpa Suomessa raakkujen sijaan huolissaan kaikista vuosittain abortoiduista lapsista, niin ei olisi tämä kotimaan syntyvyys enää laskussa! Logiikka näissä ulostuloissa on kyllä aivan tajunnan räjäyttävä, huhheijakkaa.

Yhä useammin miesten ja naisten väliset arvomaailmat eivät kohtaa keskenään. Tämä on huomattavissa väestön äänestyskäyttäytymisessäkin. Perussuomalaiset ja kokoomus ovat erityisesti miesten mieleen, kun taas vasemmistoon tai vihreisiin kallistuva äänestäjä on useimmiten nainen. Kovat arvot vastaan pehmeät arvot. Siinäpä sitä onkin kerrakseen ristiriitaa ratkottavaksi.  Monen naisen arvot ovat pehmeitä, ja niihin voi kuulua vaikkapa empaattinen ja kunnioittava suhtautuminen luontoon ja muihin lajeihin. Hyväosaisena ja etuoikeutettuna suomalaisena tuntuu luontevalta ja luonnolliselta haluta puolustaa itseään heikommassa asemassa olevia - niitä, joilla ei ole omaa ääntä. Tuntuu vielä luontevammalta ja luonnollisemmalta haluta jättää omille tuleville lapsille sellainen maailma, jossa on mielekästä ja miellyttävää elää. Valitettavasti en usko, että ympäristöä on mahdollista jättää parempaan kuntoon, kuin mitä se oli tänne tullessamme, mutta olishan se nyt hirmu hienoa, jos sitä ei sentään paskottaisi täysin elinkelvottomaksi loputtoman ahneuden ja itsekkyyden oikeuttamana. Luonnon kantokyky horjuu, luonnonvarat hupenevat koko ajan. Silti olemme ja elämme, kuin huomista ei olisikaan.

En ihmettele ollenkaan, että yhä useampi päättää olla hankkimatta lapsia. Lisääntyminen itsessään on epäekologinen teko, ja toisaalta jos sen lapsen hommaisi, millainen tulevaisuus häntä odottaisi? Moni kokee, ettei uskalla hankkia lapsia tällaiseen maailmaan, jossa tapahtuu niin paljon pahaa koko ajan. Ymmärrän täysin. Jos aloittaisin nyt lapsipohdinnat nollasta, tuskin päätyisin haluamaan lapsia. Mä oon kuitenkin lähes aina halunnut niitä, joten lapset ovat ihan itsestäänselvä tulevaisuuden haave mulle. Sitä en osaa yhtään kyseenalaistaa, vaikka aika usein kyseenalaistan sen, tuleeko elämä tällä planeetalla olemaan kovin mukavaa monen vuosikymmenen kuluttua. En tiedä?

Musta on todella vastenmielistä, miten persujen ilmastovihamielinen öyhötys on mennyt niin hyvin läpi, kun seuraa hallituksen toimintaa. Tuntuu, että viikottain tulee niin negatiivisia otsikoita koskien valtiomme päätöksentekoa, ettei enää jaksa edes yllättää. Toisaalta oon huomannut, että vihan ja vastenmielisyyden tunteet puskevat mua kaikista parhaiten eteenpäin. Yhä harvemmin vaivaudun olemaan hiljaa, jos jossain mussutetaan ihan räikeää potaskaa. Ei tulisi mieleenkään sulkea uutisia ja niiden kommenttiosioita, vaan päin vastoin, annan itseni välillä uppoutua tuntikausiksi lukemaan kaikenmaailman sivistymättömien junttien aivopieruja. Annan itseni provosoitua ja triggeröityä. Nämä raivon partaalle syöksevät lukukokemukset vievät mut lähemmäs omia arvojani. Tykkään itsestäni silloin, kun kiukku ja turhautuminen ovat mun suurimpia mentoreita. 

Kuulemma mikään ei muutu, jos kukaan ei suutu.

Poikien päivän ajatuksia mielenterveydestä ja tunnetaidoista

Ihmismieli on aina ollut mun mielestä kiehtova. Voisi puhua suorastaan erityismielenkiinnonkohteesta. Hurahdin jo teininä psykologiaan, ja sittemmin oon tankannut kaikkea aiheeseen liittyvää varmasti tuhansien tuntien edestä. Tiedän paljon vaikkapa neurologisista poikkeavuuksista, mielen ja persoonan häiriöistä ja mielenterveyden sairauksista. Ymmärrän jotain genetiikasta ja erilaisten alttiuksien periytyvyydestä, toisaalta myös siitä, miten iso merkitys ympäristötekijöillä on mielen maisemaan. Musta kaikki tällainen on ihan äärettömän mielenkiintoista tutkittavaa. Lähiaikoina mulle on alkanut valjeta, mistä loputon kiinnostus psykologiaan mahdollisesti kumpuaa, mutta siitä kaiketi joskus tulevaisuudessa lisää.

Mielenterveys on edelleen valtaosaksi tabu yhteiskunnassa, vaikkakin välillä meidän milleniaalien ja sitä nuorempien keskuudessa mielenterveyspuhe on ilahduttavan arkipäiväistä - samoin kuin vaikkapa rahasta ja seksistä puhuminen. Musta on hyvä, että mediassa ja somessa on tänä päivänä tämän tästä joku isojen massojen idoli nostamassa erilaisia mielenterveyteen liittyviä teemoja tapetille ja jakamassa omia kokemuksiansa. Mielenterveyspuhetta tulisi normalisoida kaikin keinoin, jotta se vielä jonain päivänä olisi luonteva ja arkinen asia meille kaikille. Nyt mielenterveyden ongelmat ovat valitettavasti jotain, mitä liian moni häpeilee ja piilottelee jopa kaikista läheisimmiltä ihmisiltä. Meillä Suomessa on tosi vahva omillaan pärjäämisen kulttuuri, eikä sen edessä haluta leimaantua heikoksi ja epäonnistuneeksi yksilöksi, joka tarvitsee muiden tukea.

Erityisesti miesten tuntuu olevan vaikeaa, joskus jopa mahdotonta pyytää apua. Tunnen liikaa miehiä, joilla ei ole ainoatakaan ystävää, jolle tuntuisi luontevalta kertoa tunneasioita. Miten sitä pääsisi harjoittelemaan tunnetaitoja, jos ei ole ketään, jonka kanssa sen voi turvallisesti tehdä? Törmäsin taannoin toteamukseen "Most men don't have friends, they have drinking partners". Tässä ajatuksessa on varmasti jotakin perää ja se sopii erityisesti tänne pohjolaan, jossa alkoholia kuluu huolestuttavan suuria määriä. Kalja tuntuu liian monesti olevan ratkaisu elämän solmukohtiin: kännissä ongelmia ei tarvitse ajatella laisinkaan. Moni juo itsensä joka viikonloppu humalaan, uskotellen muille ja jopa itselleen käyttävänsä alkoholia vain viihteenä ja rentouttavana irtiottona arjesta. Holtittomaan hauskanpitoon ajaa kuitenkin usein halu paeta omaa elämäänsä ja turruttaa epämukavia tunteita.

Jos viime vuonna jotain opin itsestäni, niin sen, etten voi  S I E T Ä Ä  sitä, kun ikäviä asioita lakaistaan maton alle. Mä en samaistu ollenkaan siihen, että jotakin vain työnnetään väkisin pois mielestä, jolloin ongelma mukamas lakkaa olemasta osa todellisuutta. Maton alle lakaisu on puolustusmekanismi, joka ei edes tekohengityksen kaltaisena toimenpiteenä auta missään tilanteessa - päin vastoin, se aiheuttaa tuhoa. Tuhoa omalle ja muiden mielenterveydelle, kun asioista ei puhuta. Tuhoa ihmissuhteille. Tuhoa, tuhoa, pelkkää tuhoa.

Mielestäni jokainen on velkaa sekä läheisilleen että etenkin itselleen sen, että pyrkii kehittämään itseään ihmisenä. Joskus pitää katsoa peiliin ja miettiä, miten tulikaan taas toimittua, olisiko jossain parantamisen varaa. Usein askel parempaan tarkoittaa sitä, että lakkaa toistamasta niitä selkäytimeen niitattuja, varhain opittuja haitallisia toimintatapoja ja pyrkii omaksumaan tilalle uusia. Oppia ikä kaikki, myös näissä kuvioissa, eikä koskaan ole liian myöhäistä. Välttelevään, itsetuhoiseen ja itseään toistavaan kaavaan jämähtäminen on todella laiskaa ja lyhytkatseista. Se on kulkemista sieltä, mistä aita on jo kokonaan kaatunut - ikään kuin ihminen olisi pelkkä tahdoton sivustaseuraaja omassa elämässään sen sijaan, että olisi aktiivinen toimija, jolla on täydet mahdollisuudet vaikuttaa asioiden kulkuun. En millään tasolla arvosta tai hyväksy moista vastuunottoa väistelevää käytöstä aikuiselta ihmiseltä.

Vaikken hyväksy tuhoisiin käytösmalleihin juurtumista ja olkien kohauttelua ongelmille, pystyn toki ymmärtämään, etteivät nämä asiat ole koskaan helppoja ja yksinkertaisia. Ikävien ja epämukavien asioiden työntäminen pois mielestä on monille ainoa mahdollinen tapa toimia, kun parempiakaan eväitä elämään ei ole ollut tarjolla. Miten miehet yhtä äkkiä oppisivat juttelemaan kaveriporukassa syvällisiä ja avautumaan herkistäkin asioista, jos ketään heistä ei ole lapsuudessa kannustettu puhumaan tunteista? Tai miten miehet osaisivat olla luontevasti vaikeiden tunnekokemusten äärellä tapailu- tai parisuhteissa, jos ensireaktio on vaivaantua ja vältellä koko asiaa? Pahimmillaan kyvyttömyys kommunikaatioon ja siitä seuraavat konfliktit johtavat etäisyyden kasvuun tai eroon, kun asioiden käsittely tuntuu liian työläältä ja vaikealta.

Mulla on useampi kokemus siitä, miten lupaavasti alkanut juttu on lopulta kaatunut käytännössä siihen, että mies on kokenut kaikenlaisen pehmeyden heikkoudeksi, eikä ole kyennyt tai halunnut käsitellä asioita. Heti kun tulee edes vähän vaikeaa, alkaa ahdistaa niin maan perkeleesti. Kerran yksikin tyyppi onnistui jo ensi metreillä "myymään" itsensä mulle nimenomaan sillä, miten fiksuja ajatuksia hänellä oli: miehetkin itkee, ihmisten pitäisi puhua keskenään paljon enemmän. Vau, tollasen on pakko olla hyvä diili! Plot twist: kumpikaan näistä - ei itkeminen eikä puhuminen - ei sujunut kriittisellä hetkellä, ja kaikki tarjottu apu piti vihamielisesti torjua. Se niistä kivoista ajatuksista, teoria ja käytäntö eivät valitettavasti aivan kohdanneet. Mutta hei, kyllähän nyt oikea tosimies pärjää omillaan ja ratkaisee ongelmat omin päin (tai siis, päissään).

Vaikka sydänsuruja ja pieniä maailmanloppuja on kertynyt mittariin jo useammat, oon kaiketi onnekas, että niitä on ollut: nyt tiedän, missä mun omat rajat kulkevat. Tunnen meneväni vihdoin oikeaan suuntaan, enkä katselisi mitään yllä kuvailtua paskaa enää päivääkään. Nyt osaan vaatia ja edellyttää, että terve puheyhteys ja sen ylläpito on molempien prioriteettina. Edellytän myös, että jos se yhteys alkaisi joskus pätkiä ja sen uudelleenmuodostamiseen tarvittaisiin apua, tarvittaessa kummankin mieli olisi avoin esim. parisuhdeterapian hyödyntämiselle. Oon tyytyväinen siihen, että oon osannut muodostaa näitä rajoja nyt 32-vuotiaana ennen mahdollisia lapsia. Ehkä mun ei tarvitse löytää itseäni 40- tai 50-vuotiaana keskeltä kriisiä, jossa tajuan että apua, mulla on jonkin ihan ihme heebon kanssa yhteinen asuntolaina ja yhteiset lapset, vaikkei meillä ole mitään oikeaa tunnetason yhteyttä, tai se katosi jo alkuunsa kauan sitten?

Mä voisin toki toistaa omia ihmissuhdekaavojani loputtomiin ja jatkaa itseni aliarvostamista tyytymällä kumppaniehdokkaisiin, joiden tunnetaidot loistavat lähinnä poissaolollaan, mutta helkkari, enhän mä omille lapsilleni haluaisi antaa sellaista mallia. Rimaa on siis korotettu aika tuntuvasti. Ennemmin hankkisin lapsen/lapsia yksin, kuin ottaisin riskiä siitä, että lasten ohella pitäisi "kasvattaa" jotain aikuista lasta, joka ei kestä omia tunteitaan tai halua puhua yhteisistä, molempien elämää koskettavista asioista. Haluan suoda tulevaisuuden lapsilleni turvallisen, lämpimän ja avoimeen tunnepuheeseen kannustavan kasvuympäristön. En halua omalla mallillani viestittää, että kannattaa tyytyä olemaan romanttisessa suhteessa altavastaaja, joka kantaa myös kumppaninsa tunnetason solmuja taakkanaan, kun se toinen ei halua niitä itse kohdata ja selvittää. En myöskään haluaisi, että lapsille välittyisi normaaleista arkipäiväisistä tunteista sellainen kuva, että niissä olisi jotain vaikeaa, väärää tai pahaa, eikä niistä kannata edes yrittää keskustella. Tää ajatusmaailman selkiytyminen on saanut näkemään tapailun ja sitä mahdollisesti seuraavan seurustelun uudella tavalla: mulla ei ole aikaa, varaa eikä pienintäkään kiinnostusta kaiken maailman haihattelijoihin ja ajantuhlaajiin. Ei, vaikka ois kuinka potentiaalia ja kivoja puheita. Teot merkitsevät aina enemmän kuin se, millaista kuvaa joku itsestään maalailee omissa fantasiamaailmoissaan.

Ja siis, voi kyllä. Mulla on tietenkin ollut oma osuuteni niissä päättyneissä tapailuissa ja seurusteluissa. Mä oon ollut hiljainen hyväksyjä, enkä oo osannut puuttua käytökseen, jonka oon kokenut itsekkääksi ja itseäni alentavaksi/aliarvostavaksi. Mä oon mahdollistanut niiden huonojen toimintatapojen jatkumisen liian pitkään. Vikaa on ollut mussakin ja paljon, ja tätä oon halunnut lähteä itseässäni kehittämään. Rajat ovat rakkautta myös aikuisten välisissä suhteissa - pitää edes sen verran rakastaa ja kunnioittaa itseään, ettei anna muiden kävellä aina ylitseen. Näin on kaikilla pidemmän päälle parempi olla, kun rajat ovat selkeät.

Tänään 16.5. on kansainvälinen poikien päivä. Toivon, että perheissä, kaveriporukoissa, kouluissa, harrastuksissa ja ylipäätään yhteiskunnassa oltaisiin nykyään sen verran moderneja, että pojillekin suotaisiin kasvuympäristö, jossa on turvallista harjoitella tunteiden ilmaisua ja sanoittamista. Toivon, että pojatkin saisivat rauhassa olla herkkiä ja tunteikkaita - siis ihan tavallisia tuntevia olentoja - ja että silloin saa itkeä, kun itkettää. Niin moni poika, joka on sittemmin varttunut jo mieheksi, on kasvatettu "olemaan mies" ja ottamaan elämän erilaiset iskut vastaan ilman, että ilmekään värähtää. Pitäisi vain pärjätä itsenäisesti apua keneltäkään vastaanottamatta, saati että sitä erikseen itse pyytäisi. Valitettavasti näillä ummehtuneilla asenteilla on kaikkien kannalta vakavia, tuhoisia seurauksia.

Hyvistä tunnetaidoista ei ole kenellekään haittaa, mutta erityisesti kiinnittäisin huomiota siihen, ettei haitallisia, vanhanaikaisia odotuksia miehisyyteen liittyen siirrettäisi enää yhdellekään sukupolvelle. Mitä, jos ei lähestyisikään tunteikasta poikaa vähättelevin ja ivaavin ilmaisuin tyyliin vässykkä tai mammanpoika, vaan olisikin ihan vaan tukena ja turvana, tarvittaessa lohduttaisi? Ihailen jokaista miestä, joka pystyy käsittelemään tunteita ja keskustelemaan niistä. Tällaisia miehiä ei ole joka nurkan takana, mutta juuri he ovat tulevien sukupolvien toivo: tyyppejä, jotka murtavat toksista mieskuvaa olemalla itse esimerkkejä - roolimalleja - toisenlaisesta, pehmeämmästä tavasta olla mies.

💗

Hyvää naistenpäivää!

 

Näin Instagramissa Li Anderssonin naistenpäiväpostauksen (tsekkaa täältä!) ja se herätti vähän ajatuksia politiikan nykytilanteesta.

Voisin kuvitella, ettei tämän hetken politiikka lisää ihmisten halua hankkia lapsia ja tuoda näin uuden sukupolven veronmaksajia Suomeen. Jos aiemmin politiikan riveistä on kannustettu kaiken maailman synnytystalkoisiin (lol...), niin viimeistään nyt varmaan aika moni valmiiksi lastenhankintaa epäröivä saattaa kokea, että juu ei kiitos, kun kerran maamme johdon arvomaailma on niin kylmä ja epäempaattinen. Valtiovarainministeri Riikka Purra onkin ilmaissut varsin selkeästi oman näkemyksensä asiasta: empatia ei kuulu politiikkaan. Sitten vaan heilutellaan hymyssä suin saksia. Nips naps, näin me leikataan jo valmiiksi huono-osaisilta.

Toki he, jotka tietävät satavarmasti haluavansa lapsia, yrittävät todennäköisesti toteuttaa lapsitoiveensa, oli maan ja maailman tilanne mikä tahansa - ainakin tiettyyn rajaan asti. Mutta jos vähänkin valmiiksi epäröi asiaa, poliittinen ilmapiiri ja yhteiskunnan tarvittaessa tarjoaman tuen raju supistaminen ei varmastikaan kannusta kallistumaan siihen vaihtoehtoon, että hankkisi lapsia.

Mä koen itseni suht hyväosaiseksi, eikä monet tällä hetkellä tapetilla olevista asioista kosketa mun omaa arkea liiaksi. Lähinnä joskus harmittaa kaupassa ja ravintolassa, miten kaikki on kallistunut kauheasti lähivuosina. Asunnon ostohommat vähän mietityttää ja ahdistaa, muttei mitään sen isompaa hätää. Mulla on myös sinänsä helppo tilanne, kun tiedän haluavani lapsen tai lapsia tulevaisuudessa, ilman mitään jossia tai muttia. Mulla ei ole laajaa tukiverkkoa, mutta on nyt ainakin jonkinlainen. Monilla ei ole sitäkään vähää, mitä itselläni on. Pystyn hyvin ymmärtämään, jos huonommilla pelikorteilla pelatessa nämä viimeaikaiset muutokset tuntuvat liian julmilta ja kohtuuttomilta. Miten omaan pärjäämiseen voi luottaa, jos edes yhteiskunnan apuun ei voi välttämättä turvautua ja tukeutua silloin, kun sitä eniten tarvitsisi?

Usein vaikuttaa siltä, että politiikassa asioiden käsittelyyn ja etenkin täytäntöönpanoon menee vuosikausia, vaikka kyse olisi yksinkertaisesta ja pienen oloisesta asiasta - ainakin politiikasta sen syvällisemmin tietämättömän silmissä. Tuohon suhteutettuna tuntuukin yllättävältä, että nyt onkin runtattu uudistuksia ulos varsin nopeassa aikataulussa, kuin väkisin liukuhihnalta. Luottamusta päätösten tekijöihin ei lisää se, että asiantuntijoita ei juurikaan vaikuteta kuuntelevan. Tällainen arvaamattomuus on varmasti säikäyttänyt monet. Voiko hallitukseen luottaa? Onko mattoa jo vedetty tarpeeksi jalkojen alta, vai vieläkö on luvassa uusia tapoja kurjistaa niiden elämää, joilla on valmiiksi vaikeaa? En ihmettele, jos varovaisia lapsitoiveita tekee mieli siirtää kauemmas tuntemattomaan tulevaisuuteen, tai jopa luopua niistä kokonaan. Harva haluaa lisätä epävarmuutta jo ennestään epävarmaan elämäntilanteeseen.

Epäinhimillistä kuritusta heikoimmassa asemassa olevia kohtaan, leikkauksia terveyspalveluista, koulutuksesta, kulttuurista ja luonnosta. Toisaalta jostakin kaivettiin tuosta noin vaan 50 miljoonaa korvauksia turkistarhoille lintuinfluenssan takia tapetuista eläimistä - ei suinkaan kuolevan alan hallittuun alasajoon, vaan jotta turkistarhaus edelleen voisi jatkua Suomessa vaikka sitten tekohengittämällä ja lobbaamalla. Viis siitä, että valtaosa kansasta sitä vastustaa ja yleinen ilmapiiri turkistarhausta kohtaan on ollut pitkään todella kielteinen. Yritysvastuudirektiivin osalta Suomi päätti olla osana sitä joukkoa, joka halusi kaataa sen viime metreillä - viis siitä, että direktiiviä valmisteltiin pitkään ja hartaasti, ja että lukuisat järjestöt, yritykset ja muut tahot ottivat kantaa sen puolesta.

Jos joskus, niin juuri nyt tuntuu, että hyvävelikerhot elävät vahvoina politiikassa. Miten tällaisia päätöksiä muuten voi järjellä edes perustella? Jos jotakin nykyinen hallitus epäinhimillisine leikkauksineen on auttanut selkiyttämään itselleni, on se, ettei oikeistolainen ajattelu edusta mun henkilökohtaista arvomaailmaa. Jos aikaisemmin on tullut äänestettyä vaaleissa lähinnä sellaista ehdokasta, joka kulloinkin sattuu vaikuttamaan pätevimmältä, oli taustapuolue lähes mikä tahansa*, jatkossa aion äänestää puolue edellä. Aivan satavarmasti aion jatkossa kallistua vasemmiston suuntaan. Nykyinen politiikka ei ole missään määrin sellaista, mitä jatkossa haluaisin Suomessa nähdä.

*poikkeuksena muutamat selkeät no-go puolueet

***

Naistenpäivä ei ole se päivä, jolloin kannattaa ulvoa miestenpäivän perään - sellainen muuten on ollut olemassa jo 25 vuotta ja se on marraskuussa. Sitten on vielä se epävirallinen päivä, joten win-win somessa miesten oikeuksista öyhöttävät erkkipetterit ja jormajussit.

Kukkia ja suklaata on kiva saada, mutta ne ovat yhdentekeviä, jos ne jäävät ainoaksi tavaksi osoittaa arvostusta ja kunnioitusta. Ympärivuotinen tasa-arvo ihmissuhteissa niin kotona kuin töissä olisi paljon siistimpi huomionosoitus.

Tänä naistenpäivänä olen huolissani niiden naisten puolesta, joihin oikeistohallituksen arvovalinnat kipeiten osuvat.

Havaintoja rakkaudesta, rajoista ja kaikenmaailman ihmissuhdesälästä

Luin joskus viitisen vuotta sitten lehdestä jutun, jossa perattiin rakastumista kemiallisena reaktiona: rakastuminen on keholle erittäin stressaava koettelemus, joka saa messevät määrät kortisolia (eli stressihormonia) erittymään. Tuo artikkeli on jäänyt mieleen. Niinpä. Niin ihanaa, samalla kuitenkin ihan järjetöntä p*skaa koko touhu. Rakastuminen on todellakin stressitila! Kokosin kyseiseen ilmiöön liittyviä hajatelmia tähän postaukseen ikään kuin draaman kaarena. Päätä, häntää saati punaista lankaa tästä ei taida löytyä, mutta kiva, jos edes joku löytää näistä riveistä jotain samaistumispintaa. Meitä enemmän ja vähemmän hukassa olevia ja elämään turtuneita kolmekymppisiä taitaa mahtua aika monta tähän maailmaan.

******

ENSIVAIKUTELMA: EI, EI, EI JA EI

Mulla on mielestäni melko järkeviä ajatuksia sen suhteen, millaisen ensivaikutelman perusteella annan itseni alkaa kiinnostua ja innostua uudesta ihmisestä. Lähtökohtaisesti oon luonteeni puolesta sellainen tyyppi, joka suhtautuu kaikkiin alkuun hieman varautuneesti ja jopa epäilevästi. Kiinnostuskiikareiden fokus tarkentuu vaiheittain, kun voin hiljalleen tutustumisen myötä ruksia tarkistuslistaa läpi: tällaisia hyviä ja kiinnostavia piirteitä tässä ihmisessä ilmenee, check, check, check. 

En ikimaailmassa pystyisi rakentamaan mielenkiintoa pelkän ulkonäön varaan, koska ensinnäkin se on muuttuvaista (joidenkin pessimistien mielestä jopa katoavaista) ja toiseksi, sen perusteella harvemmin voi olettaa mitään kovin oleellista. Korkeintaan siitä saa osviittaa siitä, kiinnostaako tyyppiä oma pukeutuminen ja ylipäätään tyyliin liittyvät seikat, harrastaako hän urheilua ja nukkuuko hän tarpeeksi. Itse asiassa ulkonäkö on yleensä asia, jonka huomaan ihmisessä viimeisenä. Mulla ei ole ikinä ollut mitään tiettyä ihannetta, sillä lähes kuka tahansa voi olla mun silmissä maailmankaikkeuden komein mies, jos se persoona on ensin saanut vakuuttumaan, että tähän ihmiseen voin luultavasti ryhtyä luottamaan. Jos luottamusta ei synny, ei synny mitään muutakaan. Ikinä. Ulkonäön ohella mua ei kummemmin kiinnosta toisen uravalinnatkaan. Tietysti on tosi hienoa, jos on kunnianhimoa ja tavoitteita! Hyvin kuitenkin riittää sekin, että täyttää arkipäivänsä sellaisella tekemisellä, jolla elättää itsensä, eikä tarvitse päivittäin valittaa, miten kauhean kurjaa töissä on.

Paljastettakoon tässä välissä se, että tällaisena äärettömän introverttina tyyppinä mun ensireaktio on lähes aina uuden ihmisen kohdalla: ei, ei, ei, ei. Siis ei, minähän en jaksa nähdä vaivaa tutustuakseni tuohon ventovieraaseen. En jaksa raottaa ovea omaan maailmaani ja kerros kerrokselta kuin juustohöylällä raastaa esille kerroksia itsestäni ja elämästäni. Tutustuminen on usein tuskaista, raskasta ja raakaa. En yleisesti kaipaa elämääni uutuudenviehätystä ja jännitystä ihmisten muodossa, vaan mieluiten hyödynnän mun vähäisen sosiaalisen energian jo olemassaolevien ihmissuhteiden ylläpitämiseen. Jotta nykyhetken palettiin haluaisi lähteä lisäämään uusia sävyjä, sen uuden ihmisen täytyy tuntua todella wörtiltä - siltä, että meillä molemmilla voisi olla jotakin annettavaa toisillemme. Ajatuksia, oppeja, näkökulmia, arvoja, kaikkea semmosta siistiä.

Sen lisäksi, että ihmisiin tutustuminen on raskasta hommaa, mun ongelmana on myös se, että ekoilla tapaamisilla mä jännitän tooooodella paljon. Näin 30-vuotiaana koen kulkeneeni jo pitkän ja kivisen tien pois sieltä koulukiusaamisen ryydittämästä nuoruudestani, mutta kyllähän se menneisyys tulee taustalla vaikuttamaan koko loppuelämän. Jos ei muuten, niin vähintään ikävänä muistona. Kun kokemukset muista ihmisistä eivät ole aina olleet kovin hyviä ja itsetuntoa on tallottu monin tavoin vuosien ajan, eihän se koskaan täysin lakkaa vaikuttamasta mun tavassa olla ja toimia muiden joukossa. Mun kynnys madaltaa omaa suojamuuria on korkea. Tänä päivänä sentään ymmärrän, että suurin osa ihmisistä on itse asiassa ihan kivoja ja hyväntahtoisia, mutta silti uudet kohtaamiset tuppaavat jännittämään. Törkeimmillään jännitys on silloin, kun tutustumiskierroksella oleva tyyppi tuntuu tavalla tai toisella tärkeältä - sellaiselta, että tätä tapaamista ei ole varaa sössiä. Ja paineen alla se sössiminen vasta alkaakin. Mun on tosi vaikeaa "myydä" itseni yhden, kahden tai kolmenkaan tapaamisen perusteella, sillä pystyn rentoutumaan vasta ajan myötä. Ja aikaahan nykyihmisellä ei ole. Yep, I'm screwed. Oon saanut usein elämässäni sen suuntaista palautetta, että ensialkuun vaikutin ihan siltä, tältä ja tolta, mutta sitten kun mua alkoi tuntea vähän paremmin, olinkin yllättäen tosi kiva tyyppi. Jeejee.

 

******

POTENTIAALISTA JA KIINTYMYSTYYLEISTÄ

Oon tunnistanut itsessäni typerän piirteen: siinä vaiheessa, kun vihdoin ja viimein alan nähdä uudessa ihmisessä potentiaalia, en muuta enää näekään. Ohi menee realiteetit ja ns. red flagit niin, että viuhahtaa, kun keskityn vain siihen, mitä kaikkea tämän ihmisen kanssa VOISI olla nyt tai myöhemmin, jos vaan... *tähän asiat X-Y-Z*.

Mä myös alennan itseni tosi herkästi sellaiseksi toisen henkilökohtaiseksi cheerleaderiksi. Mulla tuntuu olevan joku sisäsyntyinen tarve palvoa ja passata, eikä elämä tunnu eheältä silloin, kun siitä puuttuu se yksi tietty ihminen, johon kanavoida tuo kaikki. Mielestäni tällaisessa ei lähtökohtaisesti ole mitään vikaa, mutta olisi toki hyvä miettiä, saako itse edes murto-osaa vastaavanlaisesta staraluokan kohtelusta ja arvostuksesta osakseen. Onko mitään pointtia omistautua täydellisesti ja kokonaisvaltaisesti, jos se on toiselle hälläväliä-juttu tai pahempaa, ihan itsestäänselvää?

Pystyn sulkemaan silmät pitkiksi ajoiksi todellisuudelta, kun haluan uskoa pelkkiin mahdollisuuksiin. Sen harvinaisen kerran kun päätän nähdä kaiken tutustumisen vaivan ja antaa jollekin mahdollisuuden tulla osaksi elämääni, haluan viimeiseen asti uskoa, että olen osannut tehdä hyvän valinnan. Että olen luottanut oikeaan ihmiseen ja kaikki on ennemmin tai myöhemmin vaivan ja panostuksen arvoista. Jos jotain oon oppinut niin sen, ettei sitä niin vaan tunnisteta päältä päin, että millaisin aikein ja tarkoitusperin kukakin ninjailee ihmissuhdeviidakossa.

Kuka vaan voi väittää olevansa mitä vaan, mutta käytännössä sanat ja teot voivat kuitenkin riidellä vakavasti keskenään. Sokeasti ja toistuvasti onnistun lankeamaan siihen harhakuvitelmaan, että ihmiset oikeasti jopa tarkoittavat sitä, mitä sanovat. Paskanvitut, pardon my french. Jos sanat ja teot eivät mätsää, ne eivät mätsää, piste. Maailma on täynnä lämpimikseen leperteleviä tyhjänpuhujia, jotka romanttisesti lupaavat tähdet ja kuun taivaalta, mutta sitten kun odotat näiden kaikenlaisten lupausten lunastamista, ahdistusmittari värähtää punaiselle. Kehtaatkin odottaa yhtikäs mitään ja asettaa ihan kohtuuttomia paineita, viis siitä, että se toinen on täysin tietoisesti niitä toiveita ja tunteita viritellyt kenties jo pidemmän aikaa.

Kaikki eivät todella tunnu ymmärtävän, että toimiva ja tasapainoinen ihmissuhde perustuu vastavuoroisuuteen. Asiat sujuvat hyvin niin pitkään, kun on itse vahvasti saamapuolella - saa toiselta hupia ja huumoria, huomiota, validointia, aikaa, vaivaa, henkistä yhteyttä, fyysistä läheisyyttä, ideoita, neuvoja, traumaterapiaa, apua oman minäkuvan jäsentämiseen tai omien tulevaisuudenkuvien peilailuun. Vaan annas kun toivot edes vähäistä vastinetta panostuksellesi. Siinä vaiheessa onkin hyvä hetki ghostata ilman selitystä. Koitahan siinä sitten miettiä, mikä meni pieleen ja teitkö kenties jotain väärin. Mukavan pikku traumakokemuksen jälkeen onkin kivaa ja helppoa aloittaa sama tutustumisrumba alusta jonkun uuden ihmisen kanssa. Ghostaaminen on yleistä nykyään - valitettava deittisovellusten myötä aivan arkiseksi jutuksi normalisoitunut ilmiö, jota halveksun aivan uskomattoman paljon. En tiedä mitään raukkamaisempaa, kuin ensin tietoisesti herättää toisessa tunteita ja kadota sitten kuin tuhka tuuleen.

Väärinymmärretyksi ja kohdelluksi marttyyriksi ei ole silti kenelläkään varaa heittäytyä, ehkä vähiten mulla. Rehellisesti sanottuna oon alkanut vasta lähiaikoina hahmottaa, miten paljon mussa itsessäni olisi fiksattavaa siinä, miten operoin ihmissuhteissani. Mulla on omat rajat täysin hukassa. Jos oon aina vaan kiva, kiltti ja ymmärtäväinen, niin onko se edes mikään ihme, että mun yli kävellään? Jos itse askartelen itsekunnioituksestani ja omanarvontunteestani ovimaton muille, kukapa ei kokisi houkutusta pyyhkiä siihen kuraa kengänpohjistaan? Onhan se mulle teoriassa selvää, millaista käytöstä kannattaa sietää ja mitä ei, ja esimerkiksi ystävien puolesta osaan olla aika kiivas, jos joku kehtaa kohdella itselle rakasta ihmistä huonosti. Vaan kun kaikenlainen itseen kohdistuva myötätuntoisuus ja empaattisuus ovat täysin hakusessa. Kumma juttu, että vedän puoleeni ihmisiä, jotka eivät kunnioita mua, kun en itsekään kunnioita itseäni. 

Kiintymystyylit ovat kiinnostava aihe, jota suosittelen tutkittavaksi kaikille sellaisille tyypeille, jotka toistuvasti löytävät itsensä rimpuilemasta hankalissa ihmissuhteissa. Kiintymystyylejä on neljä: turvallinen, ristiriitainen, välttelevä sekä jäsentymätön. Täällä Suomessa välttelevä kiintymistyyli on erittäin yleinen - kun ihmissuhteessa tulee jokin ongelma tai ristiriita vastaan, se lakaistaan maton alle tai ainakin laitetaan silmät kiinni. La-la-laa, mitään ongelmaa ei ole, ja vaikka olisikin, siitä ei nyt huvita puhua, koska olisihan se nyt tosi vaikeaa, kiusallista ja rankkaa. Annetaan vaan olla.

Itsessäni oon tunnistanut merkkejä välttelevän sijaan ristiriitaisesta kiintymystyylistä. En voi SIETÄÄ sitä, että solmussa olevien asioiden pitäisi "antaa vaan olla", vaan päin vastoin haluan ja vaadin, että kaikki selvitetään heti. Jos vastapuolli taas ei halua missään nimessä selvittää yhtään mitään, soppa on valmis. Toinen vetäytyy koko ajan syvemmälle omaan kuoreensa ja mä hakkaan sitä kuorta, että tule nyt s**tana sieltä esiin, kun mä en kestä tällaista epätietoisuutta. Faktahan on se, että kumpikaan näistä toimintatavoista ei ole erityisen järkevä. Vaikeita aiheita ja tunteita välttelevän henkilön olisi terveellistä kehittää itseään paremmaksi kommunikoijaksi ja oppia kohtaamaan kaikenlaisia tuntemuksia, kun taas ristiriitaisen kiintyjän tulisi oppia vetämään henkeä ja etsiä keinoja itsensä rauhoitteluun, jotta tunteet eivät purkautuisi hyökkäävän paniikkireaktion kautta.
     

******

SITÄ OIKEAA EI OLE

Oon täysin hylännyt sellaisen romanttisen konseptin, että kaikille olisi joku tietty "se oikea" olemassa. Luultavammin on todella monia, joiden kanssa elämä saattaisi olla tasaista ja mukavaa. Suurinta osaa heistä ei vaan koskaan tule kohdattua! Joskus voi käydä myös niin, että aika ja paikka ovat vääriä, vaikka ihminen sinänsä voisi hyvinkin olla sopiva. Sopiva jossain eri todellisuudessa.

Uskon vahvasti, että jos sitä oikeaa etsiessä odottaa valtavaa tunteiden ilotulitusta, ei tosiasiassa ole valmis parisuhteeseen. Odotukset ovat niin korkealla, ettei niitä pysty ylittämään: yhtikäs kukaan ei saa aitoa mahdollisuutta yrittää voittaa toisen sydän puolelleen. Sitä oikeaa loputtomiin jahtaavalla on kenties tunnelukkoja. Lienee myös melko tavallista, että jos nuorena räiskyvästi alkanut parisuhde tulee jonakin päivänä tiensä päähän, sen jäljiltä lähtee vaistomaisesti etsimään samanlaista roihuavaa alkua uudestakin suhteesta. Ainoa vaan, että hulluus ja nopeat tunne-elämykset olisi hyvä jättää sinne teiniaikoihin ja varhaiseen aikuisuuteen. Kolmekymppisenä pitäisi olla jo jonkin verran standardeja, arvoja ja arkijärkeä, joiden kautta lähtee peilaamaan uuden suhteen onnistumismahdollisuuksia. Prosessi on väkisinkin vähän hitaampi ja työläämpi kuin "rakkautta ensisilmäyksellä", hehe.

Sen oikean metsästämiseen liittyen vielä yksi hauska seikka: luin joskus jostain (vau mikä tietolähde!), että naisille usein upotetaan tajuntaan jo nuorena Disney-henkinen käsitys siitä oikeasta. Pitkään he saattavat etsiäkin sellaista, mutta jossain vaiheessa todellisuus iskee päin kasvoja. Siinä missä naisten utopistiset parisuhdeodotukset muuttuvat usein iän myötä realistisempaan suuntaan, monilla miehillä tulee vanhemmiten tarve löytää nimenomaan se oikea, elämänsä suuri rakkaus. Yks kaks KUKAAN ei enää kelpaakaan. Alkaa raivodeittailun kierre ja käydään kymmenillä, ellei jopa sadoilla treffeillä. Välissä surraan hirveää kohtaloa, joka on vääjäämättä johtamassa yksinäiseen loppuelämään.

Mielestäni tämä odotusten päälaelleen kääntyminen sukupuolten välillä on tosi mielenkiintoinen havainto, ja kun mietin monia ikäisiäni miehiä, se pitää varmasti paikkansa jossain määrin. Sen oikean hakemisella saatetaan ehkä myös "kuitata" se, että tosiasiassa ihminen on aivan hukassa, eikä edes tiedä, mitä etsii, saati miten tällainen suunnaton epätietoisuus tulisi kohdata ja käsitellä. Mistä tällainen rimpuilu ja hapuilu voisi johtua?

Mä en edes haluaisi kokea jotain ihan hullua ja järjetöntä rakastumista, jossa tunteet vievät ja järki vikisee perässä. Sellainen tuntuu ajatuksenakin epäterveeltä ja suorastaan vaaralliselta. Joskus salamaihastumiset ja -rakastumiset johtavat pitkään ja onnelliseen suhteeseen, mutta monesti ne ovat myös aika tuhoisia fiaskoja. Mä turvallisuushakuisena tyyppinä ajattelen, että on kypsyyttä, kun tunteet saavat rauhassa aikaa kyteä ja varsinkin rakkauteen joko kasvetaan hiljalleen tai sitten ei. Jos ei, mennään eri teille.
       

******

TRAUMATISOITUNEITA OOMME KAIKKI, OOMME KAIKKI, OOMME KAIKKI

Kas kummaa: ihminen on kokonaisuus. Se kokonaisuus on kuin sekametelisoppa, jossa sekoittuvat niin geenit, persoonallisuuden, temperamentin ja luonteen piirteet, opitut käytösmallit, lapsuustraumat, ihmissuhteet, erilaiset elämänkäänteet ja -tapahtumat, hyvät ja huonot kokemukset, yhteiskunnan ja omien yhteisöjen suunnalta tulevat odotukset ja paineet... monen moni juttu vaikuttaa siihen, miten sumplimme ihmissuhdeasioitamme.

Muistan, kun olin aikuisuuden alkumetreillä. Silloin kaikki kolmekymppiset vaikuttivat mun silmissä aivan super aikuismaisilta aikuisilta. Kolmekymppinen tuntui olevan yhtä kuin tasapainoinen ja järkevä tyyppi, joka osaa tehdä hyviä arkisia valintoja ja suunnitella elämäänsä pitkällä tähtäimellä. Nyt kun itse on kolmekymppinen, tuntuu että tämähän on kaikkea muuta. Oon jopa enemmän hukassa kuin parikymppisenä, ja niin on moni muukin. Johtuuko tämä meidän milleniaalien sekoilu ja suoranainen pahoinvointi siitä, että olimme lama-ajan lapsia, vai miten juuri 80-90-luvun taitteen ikäluokalla tuntuu menevän aina vaan yhtä huonosti? Tuntuu, että tämän hetkisten kolmekymppisten kirjo on täynnä enemmän ja vähemmän rikkinäisiä kohtaloita. Tässä vähän havaintojani:

Jotkut ikään kuin just in case pilaavat omat mahdollisuutensa jo etukäteen, jotta pääsisivät myöhemmin vellomaan katkeruudessa: "Mitäs mä sanoin, huonostihan siinä lopulta kävi, kuten arvattavissa oli. Parempi pysyä vaan yksin koko loppuelämä". Kumppani(ehdokkaa)n hermojen kestävyyttä testataan, testataan ja vielä vähän testataan, jotta saataisiin selville, missä kohtaa se kuminauha katkeaa. Joillakin ihmisillä hylätyksi tulemisen pelko on niin voimakas, että ennemmin sitä sitten sotkee itse omat asiansa ja ihmissuhteensa hyvissä ajoin, ettei kukaan ehdi hylätä ja asian voi selittää itselleen niin päin, että MINÄ olin se, joka päätti ensin lähteä. MINÄ olin aktiivinen päätöksentekijä, vaikka päätöstä ohjasikin lähinnä pelko. Todellisuudessa tällainen ihminen hylkää itse itsensä toistuvasti, kun ei uskalla antaa itselleen mahdollisuutta olla onnellinen. Pelko onnen mahdollisesta menettämisestä on niin suuri, että moisen tunteen varaan ei uskalla laskeutua lainkaan.

Jotkut kokevat suurta tarvetta alleviivata omaa hyvää itsetuntoa. Näillä ihmisillä on usein kaikkea muuta paitsi se hyvä itsetunto.

Jotkut ovat oppineet, että rakkaus on kieroa, vaikeaa ja jopa aggressiivista. Tämä malli voi juontaa juurensa jo lapsuuteen, jos omat vanhemmat olivat jatkuvasti huonoissa väleissä ja kotona raivottiin harva se päivä. Usein tällaisista kotioloista päädytään toistamaan vanhempien heikkoja tunnetaitoja omiin ihmissuhteisiin - omasta persoonasta riippuen sitä saattaa ottaa roolia joko nollasta sataan hetkessä tulistuvana raivopäänä tai vaihtoehtoisesti kilttinä ja alistuvana ahdistujana, joka vain nielee pahan olonsa. Mutta kas! Jonain päivänä kun sitä kohtaakin kivan ja tasapainoisen ihmisen, jonka kanssa olisi helppoa ja mutkatonta olla, se onkin ihan hirveän tylsää ja tuntuu, ettei ole mitään kemiaa. Usein se kaivattu kemia/särmä/kipinä on kaipuuta toistaa vanhoja ihmissuhdetraumoja uudelleen ja uudelleen. Jos ihmissuhteissa on tottunut alistumaan aggressiivisuuteen ja dominointiin, voi olla äärimmäisen vaikeaa totutella sellaiseen uudenlaiseen konseptiin, jossa parisuhteen toisen osapuolen tyyli rakastaa olisikin vaihteeksi pehmeämpi ja rauhallisempi. Ihmisellä on taipumusta toistaa opittuja ja totuttuja kaavoja, sillä ne tuntuvat tutuilta ja turvallisilta - silloinkin, kun ne ovat oikeasti hirvittävän turvattomia ja äärimmäisen loukkaavia. Kaavoista poikkeaminen vaatii aina tietoista päätöstä ja suurta rohkeutta.

Jotkut väittävät etsivänsä vakavaa suhdetta, mutta todellisuudessa he ovat vailla pelkkää validaatiota. Kun positiivista vahvistusta esimerkiksi omaan ulkonäköön, ajatuksiin ja tavoitteisiin liittyen on saatu tarpeeksi, on aika unohtaa se hempeitä ja hölmöjä tulevaisuudenkuvia maalailemaan alkanut rakastunut osapuoli kuin nalli kalliolle ja jatkaa seuraavaan uhr... ei kun siis ihmiseen.

Jotkut eivät vuosienkaan jälkeen ole päässeet yli entisistä kumppaneistaan. He tavallaan pystyttävät muistojen alttarin entiselle suhteelleen ja pyrkivät jatkamaan elämäänsä täydellisenä kopiona siitä, millaisena he sitä elivät entisen kumppaninsa kanssa. Ainoa vaan, että se toinen ihminen katosi kuvasta ajat sitten. Ajatus esimerkiksi uuden oman harrastuksen aloittamisesta, vanhojen soittolistojen poistamisesta tai sisustustyylin muuttamisesta on pöyristyttävä - exä would not approve! Menneisyyteen kiinni jäänyt etsii jatkuvasti eksäänsä uusista tuttavuuksista, ja kun kukaan ei ihme ja kumma ole copypaste-versio tuosta menneestä ja menetetystä ihmisestä, kukaan ei myöskään pääse jatkoon. Tässä ei ole sinänsä mitään ihmeellistä, sillä joskus ero voi olla varsin traumaattinen kokemus ja siitä toipuminen voi kestää kauan. Itselle rakkaan ihmisen myötä menettää myös suuria unelmia ja suunnitelmia, joita on pitkään ja innolla sommitellut yhteisen tulevaisuuden varrelle. Kun korttitalo romahtaa, pasmat menevät vääjäämättä vähän sekaisin.

Jotkut elävät täydessä valheessa. Nimittäin itseään kohtaan. On surullista, miten vielä vuonna 2022 on paljon ihmisiä jotka kokevat, etteivät he voi olla sitä, mitä ovat, tai tykätä sellaisista ihmisistä, jotka heitä kiinnostavat. Omat ja muiden tarkkaan lokeroidut odotukset hyvästä ja onnistuneesta parisuhteen muodostamisesta eivät resonoi todellisen eletyn elämän kanssa lainkaan. Mikään ei tunnu oikealta, kun toistuvasti yrittää tunkea itsensä muotteihin, joihin ei sovi.

      

******

VALITSEN SINUT, KOSKA JA VAIKKA...

Mitä enemmän ikää kertyy, sitä vahvemmin uskon, että rakkaus on ennen kaikkea aktiivinen VALINTA. Sitä, että tunnistaa toisen hyvät puolet, arvostaa niitä ja päättää keskittyä positiiviseen, vaikka samalla tiedostaa myös vaillinaisuuden läsnäolon. Jokaisella kun on vääjäämättä myös omat vikansa ja puutteensa. Kun rakkaus on tietoinen päätös, siinä on helppo pysyä läpi ylä- ja alamäkien. Sitä ei tarvitse joka aamu herätessä erikseen kyseenalaistaa tai ylianalysoida jokaista tunnetta ja tilannetta, että onkohan tässä nyt enää mitään säpinää ja kipinää, pitäisiköhän vaan erota.

Toisaalta en ajattele niinkään, että nykyaikana ihmiset eroaisivat jotenkin liian helposti - hyvä vaan, ettei olla enää missään 50-luvulla. Pikemminkin musta tuntuu, että ihmiset ajautuvat yhteen liian kevyin perustein esimerkiksi alkuhuuman sokaisemana ilman, että sen kummemmin mietittäisiin aitoa yhteensopivuutta. Moni vain ajelehtii sinne, minne on helpointa antaa elämän johdattaa, vaikka ohjat voisi myös ottaa tiukemmin omiin kätösiin. Mitä tässä elämässä oikeastaan haluaisi saada ja saavuttaa? Lienee helpompaa tunnistaa massasta oikeanlainen ja sopiva tyyppi, kun ensin tekee itselleen selväksi, mitä on oikeastaan etsimässä.

Mulle on ehdotettu Tinderiä ja että tapailisin ennakkoluulottomasti monenlaisia ihmisiä nähdäkseni, millaisia miehiä on ylipäätään olemassa. Mun otos on todella rajallinen, eikä pitäisi sen perusteella vielä yleistää tai ajatella, että tässä ovat mun vaihtoehdot, tai muuten oon yksin loppuelämäni. En kuitenkaan usko meneväni Tinderiin, sillä se sotii kaikkia mun arvoja vastaan. En todellakaan halua selata ihmisiä jostain hemmetin virtuaalikuvastosta ja antaa kuvien ja parin tekstirivin perusteella joko mahkuja tai hylkyä. Jos tuo olisi ainoa vaihtoehto, olisin ennemmin yksin vaikka sitten koko loppuelämäni. Valitettavasti Tinder olisi kyllä helpoin ja nopein tapa päästä "markkinatunnelmaan", sillä enpä mä oikein kotihiirenä paljoa ihmisten ilmoilla liiku. Tähän asti mun kaikki ihmissuhteet ovat muodostuneet vahingossa ja sattumalta. Ehkä täytyy vain luottaa siihen, että joskus kohdalle osuu vielä se täydellinen vahinko, joka ei välttämättä ole "se oikea", mutta kuitenkin sovitettavissa omaan elämääni ja tulevaisuuden haihatuksiini. Omakotitalon pystyttämiseen maalle, eläinten turvakodin perustamiseen ja lasten kasvattamiseen voisi kyllä kaivata toista osapuolta jakamaan vastuuta ja etenkin onnistumisten elämyksiä.

Tätäkin postausta varmaan hävettää lukea viimeistään joskus viiden vuoden päästä. Eipä se mitään, nää on näitä tän hetkisiä ajatuksia.