Introverttihöpinää

IMG_5016
Luin hiljattain aivan mahtavan kirjan, nimittäin Linus Jonkman -nimisen ruotsalaisherran kirjoittaman Introvertit, työpaikan hiljainen vallankumous. Kirja kysyy: mitä teet silloin, kun ei ole pakko tehdä mitään? Mikäli hakeudut oitis ihmisten ilmoille, olet suurella todennäköisyydellä ekstrovertti. Jos taas mieluummin pysyttelet omissa oloissasi kotona, lienet introvertti. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille, oli sitten introvertti, ambivertti tai ekstrovertti! Introverttina koin syvää yhteisymmärrystä kirjoittajan kanssa, kun tunnistin itseni about jokaisella sivulla: "No niinpä, just noin se mullakin menee!". Uskon kuitenkin, että kirjalla on tarjottavaa myös ei-niin-introverteille, sillä sen avulla pääsee helposti kärryille outojen ja salamyhkäisten introverttien maailmasta.

Tästä taitaa tulla mun kaikista pisin ajatusvirta tähän mennessä. Sorry. Keittäkää kuppi kuumaa teetä ja lueskelkaa ajan kanssa, jos aihe vähääkään kiinnostaa. :D Aiemmin oon jauhanut introverttiudesta vuonna 2013 täällä ja täällä. INTJ-höpinää keväältä 2014 puolestaan löytyy täällä. Iski kyllä ajoittain pieni myötähäpeä noita vanhoja tekstejä lukiessa, mutta noh, ollutta ja mennyttä. Tuntuisi naurettavalta alkaa muokkaamaan/sensuroimaan niitä jälkeenpäin, joten menköön. Ne oli sen aikaisia fiiliksiä, ja nytte on nytte. ;)


emotions

Introvertiksi tunnistautuminen pari vuotta sitten on ollut yksi tärkeimpiä käännekohtia mun elämässä. Introversio on selittänyt mulle niiiiiiiiiiiiin paljon mun omaa luonnetta! Vaikka oonkin sosiaalisesti varsinainen palikka, sen ei tarvitse korreloida siihen että olisin kaikin puolin fiasko ihminen. Siinä missä kaikki muutkin, mäkin oon loppupeleissä vaan tyyppi jolla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa, that's it. Toisaalta, nykyään kun oon sinut introverttipuoleni kanssa, oon alkanut jopa jossain määrin kapinoida luonnettani vastaan.

En odota, että joskus tulevaisuudessa meikäläisestä kuorituu esiin tyyppi, jonka verkostoon uiskentelee joka päivä uusia kontakteja, ja joka juoksee tuon tuosta kahvilla, kekkereissä ja kissanristiäisissä täyttääkseen sosiaalisuuden kaipuunsa. En edes haluaisi olla sellainen! Pyrin kuitenkin tietoisesti poistumaan mukavuusalueeni ulkopuolelle aina silloin tällöin. Täytyy vain koittaa pitää asiat sopivassa balanssissa, löytää tekemisilleen se kultainen keskitie josta aina jaksetaan kaikkialla jauhaa. Välillä yllätän itseni tilanteista, joihin aiemmin en ole edes uneksinut uskallukseni riittävän, ja välillä taas oon se kaveripiirin paskapää jota ei saa kiinni millään konstilla. Okei, en pelkästään välillä, vaan aika usein.

Jo kakarana osoitin vahvaa introverttiyttä. Viihdyin loistavasti itsekseni, ja pysyttelin kaukana isoista lösseistä aina kun se oli mahdollista. Koulussa ryhmätyöt ja erityisesti kaikki muka-hauskat leikit olivat helvettiä, kun taas parhaita hetkiä olivat ne, jolloin luokassa oli kerrankin hiirenhiljaista ja jokainen keskittyi omaan juttuunsa, vaikkapa äikän aineeseen. Musta on aina saanut eniten irti kahdenkeskisissä tilanteissa, siinä missä porukoissa otan automaattisesti sivustaseuraajan roolin.

Pentuna leikkiessä rakastin kaikenlaista rakentamista, oli kyse sitten lego- tai playmobil -linnakkeista tai nikkaroinnista pihalla iskän ja veljen kanssa. Sitä varsinaista leikkimistä tein yllättävän vähän; kun tuntikausien rakentamisen jälkeen legolinna oli valmis, halusin heti tuhota sen ja rakentaa uuden ja hienomman. :D Kun taloon tuli pleikkari, tykkäsin eniten peleistä joissa pystyi purkamaan pakottavaa vimmaa luoda koko ajan jotakin uutta. Smackdownissa olisin voinut käyttää kaiken peliajan hahmojen tekemiseen, mutta pikkuveljen mieliksi piti tietysti välillä pelatakin, eli antaa hänelle kunnolla turpaan wrestlingissa. ;) Simsissä rakensin uusia taloja varmaan kymmeniä, ellei jopa satoja tunteja, ja pelasin vaan muutamia tunteja.

Nykyäänkin tykkään kaikenlaisesta asioiden ideoinnista ja suunnittelusta. Usein suunnitteluprosessi on paljon jännempää ja palkitsevampaa kuin se "hihojen kääriminen", eli varsinainen toteuttaminen. Kun projektin maaliviiva häämöttää, tulee tyhjä olo ja sitä haluaisi jo tuskaisesti siirtyä uusiin juttuihin.

intj3

Mulla on harvoin tylsää. Toisinaan se on suorastaan luksusta, kun tajuaa puolivahingossa viettäneensä viikonlopun ihan vaan ylhäisessä yksinäisyydessänsä, näkemättä ketään, käymättä missään ja tekemättä mitään ihmeempiä. Akkujen lataamista! Pitkät matkat eivät ole koettelemus henkiselle kantille, vaan lähinnä fyysisesti se paikoillaan istuskelu alkaa jossain vaiheessa tympiä, kun olisi jo kiva päästä liikkumaan. En kyllästy helposti tai kaipaa valtavasti vaihtelua asioihin, joten kaavamaiset, paljon toistoa sisältävät hommat sopivat mulle loistavasti. Päivästä toiseen toistuvat rutiinit tuovat mulle turvaa ja jatkuvuuden tunnetta. Ja heh, jos joku sattuisi kaipaamaan osallistujaa ihmiskokeeseen, jossa ideana on oleskella typötyhjässä huoneessa mahdollisimman pitkään, vaikka päiväkausia, menisin innoissani mukaan. En tarvitse aineellisia virikkeitä viihtyäkseni, ja seuranpuutekaan ei ala ahdistaa kovin nopeasti. Mulla on aina omat ajatukset ja ideani.

Flow on aina ollut mulle tietynlainen state of mind: luonteva tapa tehdä asioita. On mahtavaa uppoutua kiinnostavan aiheen pariin ja puuhastella sen kanssa tuntikausia. En juurikaan kaipaa taukoja, ja välillä unohtuu syömisetkin kun pääsen vauhtiin. Ajantaju katoaa täysin! Kouluaikoina välitunnit tuntuivat turhauttavalta huuhaalta, ja nyt saliharrastuksen aloitettuani oon huomannut, että yksi treenaamisen haastavimmista asioista on ne lyhyet paussit sarjojen välissä. Välillä huomaan ärsyyntyväni suunnattomasti jostain puolen minuutin lepuuttelustakin, tykkäisin vetää kaiken putkeen intervallina. :D Isoja on ongelmat.

Oon kova analysoimaan kaikkea ja kaikkia. On kiinnostavaa pohtia syy-seuraussuhteita eri ilmiöille, ja varsinkin ihmisten käyttäytymiselle ja valinnoille elämässä. Miksi me toimitaan niin kuin me toimitaan? Turhaudun, jos isoja ja merkittäviä asioita kuitataan sellaisella musta tuntuu -kommentilla, johon ei sisälly mitään faktapohjaista perustelua. Sydäntä on hyvä kuunnella, mutta tärkeissä päätöksissä on fiksua konsultoida myös järkeä.

Usein kun mun pitäisi sanoa jotakin ei-niin-kivaa jollekin, teen alkajaisiksi pienen riskikartoituksen päässäni. Mietin, mihin tarkalleen ottaen tähtään huomauttamalla asiasta X. Onko kyseessä oikeasti niin räikeä epäkohta että se pitää ehdottomasti korjata, vai onko itselläni vaan huono päivä ja siitä seuraa naurettava tarve motkottaa pikkujutuista? Entä mitkä ovat suun avaamisen riskit - saavutanko haluamani, vai onko lopputuloksena todennäköisemmin molemminpuolinen ärtymys?

En kestä kilpailuhenkisiä ihmisiä, saati sitten mitään typerää pelailua. Musta kilpailu on tervettä urheilussa ja lautapeleissä, mutta muuten alkaa v*tutuskäyrä nousta jos mua yritetään väkisin repiä naurettavaan skabailuun vaikka henkilökohtaisissa saavutuksissa tai vastaavassa. Jättäydyn yleensä sellaisesta suosiolla pois, sama se vaikka mua pidettäisiinkin tylsimyksenä.

40aa61b0aa47c8f693caf5568799214f

55198150

Taannoin työkaveri kertoi hauskan jutun; eräs herra oli ehdottanut mua tekemään myyntihommia puhelimitse, sillä hän oli ilmeisesti tykännyt mun sähköpostien sävystä. Hän kai viestien perusteella ajatteli, että olisin kovinkin sosiaalinen otus. Hihittelin itsekseni tota asiaa vielä kotimatkallakin. Välillä tulee oikeasti paha mieli, jos joku tekstien perusteella mieltää mut aivan erilaiseksi kuin sitten lopulta paljastun olevani; arka, mutiseva ja hermoileva hissukka.

Väkisin tulee mieleen, että "huijaanko" pitkillä ja yltiöystävälliseen sävyyn kirjoitetuilla viesteilläni, ja että oonko sitten livenä massiivinen pettymys. En itse koe, että mun teksteissä olisin jotenkin vähemmän minä - päin vastoin, oon niissä täysin oma itseni. Harmi vaan, että kirjallinen ja suullinen ulosanti eivät kulje lähimainkaan käsikädessä. Siinä missä koulussa sain ysejä ja välillä kymppejäkin esseistä sun muista, todennäköisesti puhekurssilla olisin reputtanut tai saanut säälivitosen. :D

intj_2

Oon usein parhaimmillani silloin, kun saan tehdä asiat mahdollisimman pitkälle itse, omalla tavallani. Mitä enemmän välikäsiä, sen monimutkaisempaa ja stressaavampaa homma on. Koen myös, että vahvasti ajanhenkeen kuuluva verkostoitumisen tärkeyden korostaminen tapahtuu monesti tehokkuuden kustannuksella. En nyt viittaa vanhaan kunnon sanontaan, jonka mukaan joukossa tyhmyys tiivistyy, mutta joukossa on ehdottomasti helpompaa säheltää ja jättää asioita auki, tiedättehän sillä tavalla "katellaan ensi kuussa". Sitten ei kuitenkaan katella, ainakaan ennen kuin on aivan pakko.

Ryhmätyössä on myös muita uhkia: jos ryhmän jäsenet ovat liiankin hyvää pataa keskenään, saatetaan sortua selkääntaputtelukulttuuriin. Kaverina jeesaillaan omiaan eteenpäin, vaikka lopputulos olisi selkeästi toivottua huonompi. Toisaalta, ryhmäpaineen alla on myös helppo sortua nyökkäilemään sellaisille ideoille ja ehdotuksille, joissa ei ole todellisuudessa päätä eikä häntää. Kommunikaatio-ongelmat ovatkin sitten jo ihan oma lukunsa... Mutta ei, äskeisestä paasaamisesta huolimatta en ole pohjimmiltani mikään ryhmäytymistä vastustava megalomaaninen individualisti. Tiimeille - varsinkin dream teameille - on ehdottomasti oma tärkeä paikkansa maailmankaikkeudessa. Pointtini on, ettei kaikkea tarvitse tehdä aina kokonaisen orkesterin voimin. Joskus miehen ja kitaran duo riittää hienosti.

Oon hyvin intuitiivinen ihminen. Voisi jopa sanoa, että äärimmäisen. Jos uskallan antaa intuition johdatella, lopputulos on lähes poikkeuksetta helvetin hyvä. Kyse ei oo varsinaisesti mututuntumasta, vaan pikemminkin kaiken mahdollisen tiedon ja kokemusten summasta. Tiedän ja aavistan herkästi asioita, usein sellaisiakin seikkoja joita en varsinaisesti edes haluaisi tietää. Osaan usein ennustaa paljon ennen muita, mitä tuleman pitää, ja siksi harvemmin mikään tapahtuma tai käänne jaksaa oikeasti yllättää. Oon kohtuullisen hyvä lukemaan ihmisiä ja tulkitsemaan eleitä ja sanojen sivumerkityksiä, vaikka toki välillä tulee vastaan niin moniulotteisia ja kimurantteja tyyppejä, ettei heitä pysty pläräämään kuin avointa kirjaa. Kumminkin yleisesti ottaen pidän itseäni sosiaalisesti älykkäänä - siitä huolimatta, että puhetaidot on mitä on.

intj-lex-luthor

Inhoan keskeneräisen idean tai työn näyttämistä muille, ja koen ahdistavaksi kun tuijotetaan tauotta silmiin keskustellessa. Mahtaisin olla onnellinen muija Japanissa, jossa katsekontakti tulkitaan usein jopa epäkohteliaaksi eleeksi. :D Puhelut eivät ole koskaan olleet suosikki juttujani, mutta kiitos työn, kauas on päästy vuoden takaisesta jolloin olin suorastaan puhelinkammoinen. Silloin koin sosiaalisesti hyvin uuvuttavana, jos puhelin alkoi soida ja näytössä välkkyi tuntematon numero. Se vasta stressasi, jos piti itse alkaa soitella ympäriinsä. Nykyään puhelimessa asiointi tuntuu jo melko luontevalta, kunhan vaan saan soitella omassa rauhassa. Ja vitsit, jos joku vähänkin virallisempi puhelu menee putkeen, siitä tulee ihan valtava onnistumisen tunne! Se on kiva fiilis se. Silti jos saisin vaikuttaa asioihin, kaikki maailman puhelinverkot kaatuisivat ikuisiksi ajoiksi ja jatkossa kommunikoitaisiin vaan sähköpostilla. ;) Tai kenties savumerkeillä, hahaa.

Parhaita tyyppejä on ne, joiden kanssa on luontevaa olla hiljaa, ja kiivaammankin keskustelun aikana on ihan ookoo pitää pieniä miettimistaukoja. Usein kuulee teorioita siitä, että INTJ-persoonallisuustyypin "perfect match" on hyväntuulinen ja energinen ENFP, mutta pidemmän päälle mä tulisin hulluksi ilmiselvien enfpien kanssa. En todellakaan osaisi ajatella jakavani kotiani ja elämääni enfpin tai vastaavan super ekstrovertin otuksen kanssa, olkoonkin niin että vastakohdat täydentää toisiaan ja jäkäjäkä. Itse koen nimenomaan samankaltaisuuden luovan turvallisuuden tunnetta ja antavan paremmin samaistumispintaa, joten introvertin seura tuntuu monesti luontevammalta. Kukaan muu ei ymmärrä mun introverttiongelmia paremmin kuin toinen mokoma, joka kokee samanlaisia sosiaalisia vastoinkäymisiä arkielämässänsä.

Huolimatta äskeisestä, tunnen kuitenkin monia enfpejä tai ainakin enfpmäisiä tyyppejä, ja he ovat kerrassaan mahtavaa seuraa... mutta sitä seuraa jaksaa vain maltillisissa määrin. Vika on mussa ja mun aivorakenteessa eikä heissä, mutta uupuisin ja palaisin loppuun jos näkisin kaikista sosiaalisimpia ystäviäni vaikka päivittäin. Kun kahvitteluita, dinnereitä ja baarireissuja on vain harvakseltaan, pystyn antamaan itsestäni enemmän irti, ja toisaalta saan myös itse enemmän irti niistä tapaamisista. Parhaimmillaan menevän ja puheliaan kaiffan seura antaa mulle valtavasti energiaa ja kannustaa olemaan sosiaalisempi.

cheating-meeting-new-people-funny-ecard-uPT

En mä sentään täysin kliseinen introvertti ole, vaan mun introversioon sisältyy joitakin "puutteita". :D Ensinnäkään en koe kohteliaisuusfraasien käyttöä ärsyttävänä pakkopullana, vaan elämänlaatua parantavana seikkana. Kun kaikki on mahdollisimman kivoja ja ystävällisiä toisilleen, maailma on edes vähän parempi paikka. Ja vaikkei heti uskoisi, osaan olla varsinainen halinalle. Oon järkyttänyt aika monta uudempaa tuttavuutta sillä, että oon vaikka synttäreiden kunniaksi halannut onnentoivotusten yhteydessä. Ei mulla oo tarvetta millekään metrin sosiaaliselle turvavälille.

Kauppareissut eivät tunnu kummoiselta "projektilta", vaan käyn yleensä ihan mielelläni ruokaostoksilla. Sen sijaan vaatekaupoissa viihdyn vuosi vuodelta huonommin, joten aika harvoin tulee lähdettyä kaupungille katselemaan, mitä Hennesistä, Ginasta tai Lindexistä löytyy. Tilaan valtaosan vaatteistani netistä, koska koen sen vaivattomampana. Tyyliseikat ovat aina kiinnostaneet mua, kuten kaikki muu estetiikkaan liittyvä, mutta toisaalta en ole mikään muodin orja. Valikoin parhaat päältä ja yhdistelen miten huvittaa, oli se sitten trendien aallonharjalla keikkumista tai ei.

INTJelephant

Eräässä työharjoittelussa vuosia sitten pointtina oli asiakaspalvelun näytön antaminen. En ihan hirveästi päässyt asiakkaita palvelemaan, sillä esimies päätti että mun paikka on mieluummin varaston puolella purkamassa tavaraa laatikoista. Hän ja todennäköisesti valtaosa osaston porukasta inhosivat mua. Hiljainen nynnerö oli uhka ryhmähengelle; olin ilonpilaaja kun en smalltalkannut ja vitsaillut muiden mukana, saati sitten lähtenyt mukaan ämmämäisiin selän takana juoruamisklubeihin. Ehkä siellä ajateltiin, että häpäisen yrityksen jos mut laitetaan ihmisten ilmoille myymälän puolelle, joten olin sitten varastossa. :D

Tuolloin ajattelin lähinnä "whatever, kunhan tää koettelemus on äkkiä ohi". Kiinnostus kaikkea kohtaan oli nollassa, koska siihen aikaan mulla ei vielä oltu todettu kilpirauhasongelmia. Välillä kuitenkin "jouduin" kiireaikoina myymälän puolelle, enkä ihme ja kumma mokannut yhtä ainoatakaan asiakaspalvelutilannetta. Ne sujuivat helkkarin hyvin! Kerran yksi iäkkäämpi asiakas jopa kehotti sanomaan pomolle terveisiä, että mut pitää ottaa oikeisiin töihin kun harjoittelu loppuu. En tasan tarkkaan sanonut mitään.

Väitän, että mussa on asiakaspalveluhenkisyyttä, vaikkei sitä ihan heti uskoisi. Mulla on aina ollut selkeä ero julkisen minän ja yksityisen minän välillä, mutta asiakaspalvelutilanteessa se ero korostuu kaikista eniten. Oon asiakaspalvelija-minä ja mun ultimaattinen tehtävä on löytää asiakkaan ongelmaan ratkaisu; palvella parhaani mukaan. Yleensä siihen ei tarvita muuta kuin kuuntelutaitoa, pikkusen ajatustyötä ja ennen muuta ystävällisyyttä. Jos jotain juttua en tiedä, haen paikalle tyypin joka tietää enemmän. Ei ole tyylikästä jättää tilannetta auki.

Asiakaspalvelusta tekee helppoa sen seikan tiedostaminen, että suurella todennäköisyydellä en tuu kohtamaan samaa asiakasta enää uudelleen, ainakaan monesti. Naamat vaihtuvat sitä mukaa kun yksi palvelutilanne on hoidettu kunnialla loppuun, eikä asiakkaan kanssa tarvitse osata hölöttää niitä näitä - asialinjalla pysyttely riittää. Mutta sitten kun pitäisi ylläpitää säännöllistä kontaktia johonkin tyyppiin; muistaa nimi ja tallentaa numero puhelimeen, alkaa stressaaminen. Otan itselleni usein hölmöä, täysin turhaa painetta ihmisistä, joiden kanssa oon jatkuvasti tekemisissä. Jos ja kun satun mokaamaan jotain, en pääse niitä tuttuja tyyppejä karkuun samalla tavalla kuin "kasvottomia" asiakkaita, vaan niitä tuttuja on edelleen kyettävä katsomaan silmiin. Tämä on asia, jossa haluaisin kehittyä ihmisenä eteenpäin. Ei kaikki oo aina niin hemmetin vakavaa.

intj5

Kerroin tekstin alkupuolella olevani ryhmätilanteissa lähinnä sivustaseuraajana. Yleensä pysyn roolissani loppuun asti, mutta pakon edessä osaan kaivaa itsestäni jopa jonkinlaisen neuvottelevan ryhmänjohtajan esiin; toimin ikään kuin sovittelijana. Pattitilanteessa osaan kysyä riitapukareilta oikeita ja tarpeeksi hienovaraisia kysymyksiä, joilla koetan johdatella osapuolia yhteisymmärrykseen. Kouluaikoina olin yllättävän usein se, joka otti ohjat käsiinsä jos ryhmähommissa ihmisten kemiat ei toimineet yhteen, eikä kukaan tehnyt mitään. Yleensä sain itseni lopulta kasaan ja aloin kertoa, miten tehtävää voisi mielestäni alkaa purkaa.

Jos olisin rohkea ja "pikkuisen" supliikimpi, jonkinlainen neuvottelutyö voisi olla jännää ja varmasti myös palkitsevaa. Myös esimerkiksi psykologin ura voisi olla mielenkiintoinen kaikessa haastavuudessaan. Tykkään kuunnella ja ratkoa ihmisten ongelmia, ja todella moni tuntuukin kokevan että mulle uskaltaa uskoutua vaikeistakin asioista. Pari ystävää on vitsaillut, että oon heidän henkilökohtainen kallonkutistaja, ja se on mulle kunnia-asia. :D

Esiintyminen ei ole koskaan ollut mun juttu. Mahtoi olla shokeeraava paljastus! Tähän asti plakkariin on kertynyt tasan yksi positiivinen esiintymiskokemus, kun taloushallintojuttuja opiskellessa eräs opettaja pisti ryhmäläiset väsäämään unelmakartan omasta elämästä. Aloitin ihan hirveällä innolla, mulla oli prikulleen selvät sävelet siitä mitä haluan omalle kartalleni! Tein visioitani vastaavaa karttaa suurella hartaudella. Vähän liiankin suurella, sillä lopussa opettaja joutui hieman hiillostamaan mua tekemään kartan nopeasti loppuun. Mulla meni pasmat sekaisin, kun yks kaks pitikin muka pystyä hoitamaan homma juostenkusten loppuun, joten lopulta päätin vaan kirjoittaa kartalle asiat, jotka siitä vielä uupuivat.

Sitten alkoi esitelmöinti. Hitto vie kun tutisutti mennä luokan eteen. Ensin kierros mun unelmakartalla lähti vähän nihkeästi käyntiin, mutta sitten tajusin tarttua salaiseen aseeseen: sarkasmiin ja vitsailuun. Selitin ummet ja lammet siitä, että en oikein tiiä vielä mikä musta tulee isona ja minne ihmeeseen päädyn, muttei parikymppisenä ehkä vielä tarvikkaan tietää tommosia juttuja. Lopussa otin jo suorastaan rennosti ja heitin, että kyllä se mun kaikista suurin tavoite elämässä on olla jonain päivänä hullu kissamummo kiikkustuolissa. Kaikki nauroivat. Se oli mun tähtihetki estradilla; onnistuin yllättämään kaikki mukaan lukien itseni. Tunnin jälkeen opettaja tuli mun luokse ja sanoi, "sulla ei oo mitään, EI MITÄÄN, hätää". Se oli lohdullisesti ja kivasti sanottu, tosin tiesin sen jo itsekin.

Mua on läpi elämän tietyllä tapaa vainonnut fiilis siitä, että musta tulee vielä jotain aivan helkkarin mahtavaa ja löydän paikkani maailmassa. En nyt ehkä keksi hehkulamppua uudestaan tai vastaavaa, mutta mulle on aina ollut hyvin selvää että tietenkin saan vielä jonain päivänä aikaan jotakin merkittävää. Vaikka olisi miten paska ajanjakso menossa elämässä, oon silti jaksanut aina uskoa itseeni edes ihan vähäsen. Haluaisin vimmatusti löytää itselleni sopivan tavan vaikuttaa asioihin, ja mielellään siinä ohella myös auttaa ihmisiä, eläimiä, luontoa ja kaikkea siltä väliltä. Mua on aina jossain määrin kiehtonut psykologia, laki, politiikka ja maailmantalous. Tieto on valtaa, ja haluisin tietää noista aiheista paljon laajemmin! En kuitenkaan osaisi kuvitella itselleni ammattia äsken mainittujen ympärille, kyse on puhtaasta mielenkiinnosta ja tiedonjanosta. Anyway, koen suorastaan velvollisuudekseni pyrkiä puuttumaan epäkohtiin, joita tää maailma kuhisee. Kun oon hyödyllinen edes jollekin, tunnen olevani elossa. Nimenomaan auttamisen ja palvelun kautta pystyn ajoittain elämään hetkessä, vaikka 99% ajasta katse onkin suunnattuna tulevaisuuden murehtimiseen. ;)

intj4

Kirjan ehkä mieleenpainuvin lause oli "Maailmankaikkeudessa ei ole typerämpää olentoa kuin stressaantunut introvertti". Toi pitää niin uskomattoman hyvin paikkansa! Stressaaminen on mun akilleen kantapää. Tiedän olevani parhaimmillani todella terävä, älykäs, luova ja vaikka mitä muuta hienoa. Sitä kuvitelmaa (tai harhakuvitelmaa :D) puoltaa tähän astisen elämän aikana kertynyt kokemus ja muilta saatu palaute. Mensasta voi olla mitä mieltä haluaa, mutta kokeilin huvikseni viime vuonna heidän suuntaa antavaa kotitestiä ja sain siitä 133 pistettä, eli jos oikea koetilanne menisi yhtä hyvin, pääsisin jäseneksi. Tein kuitenkin testin kotona täysin ärsykkeettömässä ympäristössä, joten voi hyvin olla että oikeassa koetilanteessa tulos olisi heikompi. Riippuu, miten pahasti ottaisin tilanteesta paineita.

Kun alan hermoilla, musta tulee aivoton ameeba, joka ei osaa laskea yhteen 1+1, hyvä että muistan ees omaa nimeäni. Ja mähän hallitsen stressaamisen jalon taidon. Yksi mun tavoitteita tälle vuodelle onkin, että oppisin olemaan vähän rennommin niin töissä kuin vapaallakin. En halua ottaa rennosti, vaan olla olemukseltani rennompi ja sitä kautta mahdollisesti myös luontevampi ja kaikin puolin parempi tyyppi.

Kello on reilusti yli kaksi yöllä, joten lienee aika pikku hiljaa lopettaa. Valitettavasti nyt ei irtoa mitään tosi hienoa ja tyhjentävää lopetusta, joten tässäpä vielä pientä sneak peekia Introvertit -kirjaan...

IMG_20151221_195938

IMG_20151221_200124

IMG_20151221_200222

IMG_20151221_200749

IMG_20151221_200852

IMG_20151221_201315

IMG_20151221_201400

Ja nyt kipin kapin kirjaostoksille! ;)

I did not have three thousand pairs of shoes, I had one thousand and sixty.

IMG_3669

Millonkohan oon tehnyt viimeksi ostosten esittely -postauksen? :D Viime syksynä postasin blogiin toivelistan, jossa olevia vaatteita, kenkiä ja asusteita on tullut hommattua ihan kiitettävästi viime kuukausina, ja nyt alkaakin jo olla tosi hyvä tilanne niin vaatehuoneessa kuin eteisen kenkähyllyssäkin. Tällä kertaa olisi vuorossa kenkäesittelyä. Tavallaan tuntuu vähän nololta ja hassulta tehdä nykyään tämmösiä postauksia, joissa pointti on vaan esitellä nurkkaan kertyneitä uusia tavaroita. Mutta toisaalta kun kerran kuvamatskua uutukaisista on tullut otettua aina ennen niiden käyttöönottoa, turhapa niitä on jättää koneen kansiohelvettiin pyörimään turhanpanttina. ;)  Ja onhan tää mun blogi, ja vastaavia postauksia tehtailee moni muukin bloggaaja. Sivukäynneistä päätellen näille postauksille on myös "tilausta" lukijoilta aina silloin tällöin, muiden aiheiden ohella.

Ja nyt kun sivukäynneistä tuli puhe, on pakko hieman ihmetellä: viime viikolla julkaistu Thought of the day -postaus on katsottu jo yli 400 kertaa, mihin lie sekin on linkitetty. :D Samoin ko. postausta edeltävä päivänasu eli meitsi tekoturkistakissa on syöpynyt jo lähes 400 kertaa lukijoiden verkkokalvoille. Normaalisti sivukäynnit jää hippasen alle sadan per postaus, mutta viime aikojen ehdottomasti luetuin postaus on ollut hieman yllättäen Possua ja bulguria -resepti, hurjalla 600 sivunäytöllä. Mutta kauas sekin jää eräästä vuosien takaisesta yhteistyöpostauksesta, jota ehdittiin katsoa yli 20 000 kertaa ennen kuin affliate-kumppani ilmoitti viime syksynä haluavansa hieman "siivota" vanhoja mainosmatskuja, ja toivoi postauksen piilottamista.

Hienosti taas poikkesin sivuraiteille. Niinku aina. :) Jauhetaanko vielä lisää kengistä? Viisi kenkäparia samassa postauksessa tuntuu hieman hurjalta määrällisesti, joten ehkä jatkossa täytyy pyrkiä vilauttelemaan ostoksia enemmän ajan tasalla, muiden randomkuvien ohella eikä erillisenä ostopostauksena. Toisaalta, ehkäpä mulla on oikeus viiteen uudehkoon kenkäpariin sen jälkeen, kun kengänkoko on pienentynyt vuodessa taas numerolla, ja viime syksynä lähtötilanne oli punaiset maiharit (jotka on nekin turhan väljät ilman paksuja villasukkia...) ja mustat niitilliset biker-bootsit. Jälkimäisten käyttökin rajoittuu syksyyn, koska ne ovat todella liukaspohjaiset. Talvella niissä lentäisi nenälleen hyvin äkkiä!

No, tässä nyt niitä kenkiä. Nyt kun aloin muistella, niin kaikki nämä ovat tainneet jo vilahtaa asukuvissa, mutta ei se mitään. :D

IMG_3656
IMG_3665
IMG_3670
IMG_3671
IMG_3674
Pavementin patenttinahkaiset bootsit ovat mulla sellaiset "paremmat arkikengät" jotka laitan jalkaan esimerkiksi ravintolaan tai muihin iltamenoihin suunnatessa. Koska korko on todella maltillinen, näissä jaksaa kävellä tarvittaessa pitkiäkin matkoja. 

IMG_4185
Biancon chelsea-bootsit ostin, kun halusin konjakinruskeat kengät jotka mätsäisivät Sophie Hulmen laukkuuni, jonka huusin itselleni viime elokuussa eBaysta. Käytin bootseja loppusyksystä jokusen kerran, mutta lumien tultua emmin pitkään, uskallanko lähteä näissä ovesta ulos. Pohjan pitävyys hieman epäilytti... ihan turhaan. Tänään laitoin kengät ultimaattiseen testiin nimeltä loskassa rämpiminen Siwaan ja takaisin, ja hyvin pysyin pystyssä. Vaikka kenkien pohjat ovat sileät, niiden materiaali on jotain "laadukkaampaa" kumia joka ei kovetu pakkasessa tappavan liukkaaksi, kuten muoviset pohjat. 

IMG_4404
Niken neonkeltaiset Zoom Quick Fit -treenikengät ovatkin jo useampaan otteeseen näkyneet blogissa. Todella mukavat ja kevyet kengät salilla!

IMG_4617
Billi Bin polvipituiset bootsit. Sirot OTK:t eli ylipolvensaappaat ovat ihania, mutta valitettavasti mun paksut möhkälejalat eivät sellaisiin ole mahtuneet, ainakaan toistaiseksi. Ehkä sitten kymmenen kilon päästä. Niinpä olinkin iloinen, kun löysin edes polveen yltävät bootsit, jotka mahtuvat jalkaan. Nämä sattuivat vielä olemaan hyvässä tarjouksessa. Tykkään tuosta mattapintaisen mokan ja hieman kiiltävän nahan yhdistelmästä, tuo pientä särmikkyyttä sinänsä simppeleihin mustiin saappaisiin.

IMG_4621
Last but not least, Merrellit. Ylivoimaisesti käytetyimmät kengät parin viime kuukauden aikana! Eihän nää nyt mitkään super hienot ole, mutta sama se, ne on mukavat, lämpimät ja käytännölliset. :D Ostin nämä pois myymieni Uggien korvikkeeksi. Haaveilin Uggeista pienemmässä koossa, mutta mun mielestä 200 euroa on way too much rumista sämpyläkengistä, jotka ovat materiaaliltansa vesiroiskeille helposti altistuvaa mokkaa ja joiden pohjat ei oo ne pitävimmät. Merrelit sai satasella Sportamoresta, ja nämä ovat vedenpitävät ja tukevapohjaiset. Tosin, eivät niin tukevapohjaiset kuin toivoin. :( Icebugit voisi olla aika kova sana, ehkä vielä joskus... 

Täytinpä tänään muuten 24 vuotta! Nää oli ehkä vähiten synttäreiltä tuntuvat synttärit tähän mennessä, fiilis ei ollut mitenkään "spesiaali" enkä edes tehnyt mitään erikoisempaa juhlistaakseni vanhenemista. Meinasin käydä ostamassa sushia, mutta sitten muistin että mulla on jääkaapissa kanasalaattia joka pitää syödä pois. :D Mielessä kävi myös tatuointiajan perään kyseleminen, mutten jaksanut raahautua keskustaan. Ehkä joku toinen päivä. Nyt täytyy painua pehkuihin, että jaksaa herätä ja porhaltaa salille ennen töitä, moro! 

Salil eka salil vika

IMG_20160123_093126

IMG_20160123_093441

...no, ehkei nyt ihan. Mutta hitto vieköön, salilla on järjettömän kivaa! Ei voi kuin ihmetellä, miksei tätä(kin) puuhaa tullut aloitettua jo aikapäiviä sitten. Se fiilis on vaan niin uskomattoman koukuttava, kun treenituokion jälkeen lähtee hilaamaan luitansa kotia kohti: kintut tutisee siihen malliin, että jokainen askel tuntuu siltä kuin se voisi jäädä viimeiseksi. Ja portaat, ne vasta onkin metkoja. ;) Toivottavasti tää innostus on tullut jäädäkseen!

Alunperin tarkoitus oli aloittaa maltillisesti, "jos nyt joka toinen päivä kävisi treenailemassa". Niin sitä vaan on tullut poikettua salilla hikoilemassa jokaisena arkiaamuna siitä lähtien, kun kortin hommasin. Ja vaikka oon kaavaillut pitäväni viikonloput salivapaana ja pyhittäväni ne leppoisille kävelylenkeille, tulipa tänään lauantainakin raahauduttua punttikselle aamuseiskalta. Niin kuin ei muita aktiviteetteja keksisi viikonloppuna, kuten pitkään nukkuminen. ;) Noh, tänään oli äidin synttärikekkereet ja kakunsyöntihommia ennakoiden totesin, että voisi olla hyvä idis käydä hikoilemassa aamulla, jotta voi sitten hyvillä mielin mutustaa herkkuja. Sitä on kyllä tullut tehtyäkin. Broileri-vuohenjuustosalaattia, tonnikala-riisisalaattia, kinkku-pastasalaattia, lohta, lihapullia, karjalanpiirakkaa... as if tuolla mätöllä ei olisi saanut tankkia täyteen, niin johonkin varavatsaan katosi vielä jälkkäripöydästä juustokakkua, kinderkakkua, keksiä ja varmaan jotain muutakin. Sour apple -shotteja ja viskiäkin oli tyrkyllä. Huhhuh! Huomenna voisi olla vesipaasto paikallaan. :D 

Takaisin salijuttuihin. Oon huomannut olevani paljon pirteämpi jo aamusta alkaen, kun käyn salilla ennen töitä. Kuntoilulla herää ihan erilailla kuin pelkällä kahvilla! Tykkään mennä salille joko täysin tyhjällä vatsalla tai sitten syön jotain pientä proteiinipitoista, esimerkiksi 50-100g raejuustoa. Treenin jälkeen teen smoothien ja keitän kylkeen ison mukillisen kahvia (kookosöljyllä tietty). Johan lähtee päivä nätisti käyntiin! Sen lisäksi että salilla herää, se tuntuu myös poistavan stressiä tehokkaasti. Oon kova tyttö hermoilemaan, mutta viime aikoina on ollut jotenkin rauhallisempi fiilis ja ajatukset ovat pysyneet paremmin kasassa, jopa silloin kun niitä risteilee samanaikaisesti miljoonittain pääkopassa. Vaa'an lukemakin on taas joulun jäljiltä hitaassa mutta varmassa laskusuhdanteessa, jee. Ravintojutuissa ei ole tapahtunut mitään radikaaleja muutoksia lähiaikoina, mutta karkkilakko alkoi vuodenvaihteen jälkeen ja jatkuu ainakin tammikuun loppuun asti. Jos into riittää, ehkä vedän helmikuunkin samaan syssyyn. Leivokset ovat sallittuja kohtuullisissa määrin, mutta eipäs oo tullut leivottua itse kuin tasan kerran, kun toissa viikonloppuna tehtiin kavereiden kanssa runebergintorttuja.

Kaloreita en ole laskenut tässä kuussa, ja se tuntuu helkkarin hyvältä. Mulla on ollut Kalorilaskuri käytössä vuosikausia, joten sen käyttö sujuu pitkälti rutiinilla. Siksi en osannut ajatella päivittäisten safkojen ylöskirjaamista minkäänlaisena "taakkana", mutta nyt kun sen homman laittoi hetkellisesti tauolle, huomaan fiiliksen olevan rennompi. Ei itseään ja joka ikistä suupalaa kannata kytätä tauotta 24/7. Sitä paitsi, vaikken enää tiedä päivän tarkkaa kalorisaldoa, muistan monia juttuja lähes ulkoa. Perusasiat on aina ne samat: vettä pari litraa päivässä, puolisen kiloa kasviksia, marjoja ja hedelmiä, mahdollisimman paljon proteiinia ja hiilarit pääsääntöisesti minimissä. Kun kokonaisuus on kunnossa, ei sillä oo väliä tuleeko päivän kalorivajeeksi 600 vai 1000. Kyllä se ylimääräinen rasva ajan myötä lähtee, vaikkei aina olisikaan "kaikki tai ei mitään" -asenteella liikenteessä. :)

Yksi positiivinen lisäseikka saliharrastuksen aloittamisessa on ollut se, kun oon joutunut opettelemaan julkisesti meikittömänä olemista. Aiemmin ei tullut mieleenkään lähteä ihmisten ilmoille ilman pärstäkertoimen ehostamista vähintään meikkivoiteella, valokynällä, kulmakarvavahalla ja ripsarilla, ja huonoina päivinä jo pelkkä postilaatikolla poikkeaminen au naturel -lookissa on aiheuttanut ahdistusta. Salijäsenyyttä hankkiessa mulle oli kuitenkin heti selvää, että ilman pakkelia se treeni on pakko pystyä hoitamaan. On ollut kiva huomata itsetunnon kestävän ihan hyvin sen 45-60 min treenihetken, vaikka naama on ollut luonnontilassa ja seinillä olevista peileistä näkyy, miten ihonväri alkaa loppua kohden muuttua kirjavan punaiseksi. Ei oo suoraan sanottuna hirveästi kiinnostanut, miltä naama näyttää, kun yleisfiilis on energinen ja loistava. Salin ulkopuolellakin oon miettinyt yllättävän vähän ulkonäköjuttuja, joten ehkäpä se salille uskaltautuminen oli paras päätös pitkään, piiiitkään aikaan. 

Sä oot kuin peura mun ajovaloissa, oot karkuun menossa. Jos sä lähdet nyt niin tää hetki katoaa ja huomenna kaduttaa

outfit160116_1

outfit160116_2

bb earrings (showing below) - Timanttiset
wool & cashmere mix scarf - H&M Premium
grey sweater (below) - H&M Premium
faux fur coat - French Connection
leather gloves - Asos
bag - Michael Kors
jeans - Gina Tricot
boots - Pavement

IMG_20160116_180517
Kun metsästin äidin synttärilahjaa, ostinpa samalla itellenikin korvikset Timanttisilta. Oon ihastellut Diorin Tribale -helmikorviksia siitä hetkestä lähtien, kun ne tulivat myyntiin vuosi tai pari sitten. Kyseisten korvisten hinta on kuitenkin älytön, eivätkä ne helmet ole edes oikeita! Ehei, materiaalitiedoissa kerrotaan "100% resin". Hommasinpa nyt sitten diorhenkiset halpisversiot, jotka rokottivat pankkitiliä reilun kympin, wou. Tykkään koruista, kun ne ovat samaan aikaan sekä simppelit että näyttävät. Vähän vaihtelua perinteisille helmellisille nappikorvakoruille!

Tintti

IMG_4771

Äiti täytti hiljattain 50 vuotta, ja haluttiin veljen kanssa antaa hänelle lahjaksi jotain tavanomaisia lahjakortteja, hajuvesiä sun muita pysyvämpi muisto pyöreistä. Kalevala Koru on yksi mamman lemppari koruvalmistajia, joten selailin valikoimaa läpi ja päätin aika nopeasti, että Kalevankarhu korvikset menee ostoslistalle. Korvisten jälkeen budjettia jäisi vielä sen verran yli, että voitaisiin viedä hänet ravintolaan. No, kävin valehtelematta joka ikisessä Lahden keskustan koruliikkeessä, ja kaikkialla myytiin ei-oota. Perhana. Sokoksella melkein jo tärppäsi, kun huomasin pronssiset karhukorvikset vitriinissä, ja ne olivat peräti pienessä alessa. Kerroin myyjälle että haluaisin ostaa kyseiset korvikset. Tiskillä sitten kassakoneen näyttö paljasti, että nehän olikin kalvosinnapit eikä korvikset. :D Myyjä avasi paketin ihmeissään ja todentotta, niiden nallejen takana ei ollutkaan korvisten nappikiinnitystä vaan kalvosinappien taustat. Jäi kaupat väliin.

Kultajousessa alkoi epätoivo iskeä, kun tajusin ettei enää olisi sellaista koruliikettä, jossa en olisi jo visiteerannut. Kalevala Korun valikoimassa on paljon ihania koruja, mutta Kalevankarhut korvisten muodossa oli ehdottomasti se koru, jonka halusin äidille hankkia. Mutta sitten silmiini osui jotain pistaasinvihreää. Ihan mielettömän söpö pronssinen Tintti -kaulakoru! Olin bongannut Tintit jo aiemmin netistä ja Sokoksen valikoimasta, mutta ne eivät olleet pahemmin sykähdyttäneet. Monissa siihen asti näkemissäni linturiipuksissa oli hieman eleettömän värinen kivi, eikä mikään niistä näyttänyt äidilleni sopivalta. Mutta tämän freesin vihreän kohdalla tiesin, ettei äiti pistäisi pahakseen jos kyseinen Tintti liitelisi hänen korukokoelmaansa. Päätin jättää ravintolahärdellin pois lahjasta (me käydään muutenkin syömässä melko usein) ja vingutin visaa kassalla. 

IMG_4773

IMG_4778

Äiti tykkäsi Tintistä kovasti! Kuulemma laittaa korun juhliinsa, jotka järkätään ensi viikon lauantaina. Kerroin että alunperin tarkoitus oli ostaa karhukorvikset pronssisena, johon äiti vastasi kaivamalla korulaatikkonsa esiin - siellähän ne nallet jo lymyilivät valmiiksi! Isä on kuulemma joskus vuosia sitten ostanut ne hänelle lahjaksi. Muistin kyllä että äidillä on useampia Kalevalan koruja, mutten uskonut hänen omistavan Kalevankarhua missään muodossa. Kävi siispä todella hyvä tuuri, kun ne lahjasuunnitelmat menivätkin pakosta uusiksi ja päädyin Tinttiin - jos karhuja olisi löytynyt, ne olisi joutunut palauttamaan. :D Loppu hyvin, kaikki hyvin siis.

Blah, aloinpa itekkin haaveilla Tintti-korusta. Se olisi hurjan nätti pronssisena, ja vaikkapa harmaalla tai punaisella kivellä. Ehkä vielä joskus. :) Kaikista eniten haaveilen Kuutar -korviksista, jotka sopisivat niin arkeen kuin juhlaan. Tiiänpä myös, millasen kihlasormuksen haluan sitten joskus, jos semmonen ikinä tulee ajankohtaiseksi asiaksi. Tämmösen! :D 

// My dear mum turned 50 at the beginning of this week and this is what me and my brother bought her as a birthday present: Tintti necklace by Kalevala Jewellery. I'm liking this a lot, it's so pretty little birdie!

Tyrkytystä ja pakkomyyntiä

IMG_4704
Apuwa! Huomenna se vihdoin tapahtuu - ajattelin porhaltaa kuntosalille treenailemaan, ekaa kertaa sitten opiskeluaikojen liikuntatuntien. Hui. Pakko tosin myöntää, että melkoisen huono maku suussa mä sinne salille lähden. Nimittäin, salijäseneksi liittyminen oli piinaava, suorastaan raivostuttava kokemus. Minä kun en ole se unelma-asiakas, joka olisi samantien halukas sitoutumaan vuodeksi tai jopa puoleksitoista vuodeksi. :) Jos mulla ei olisi ollut melkoisen arvokasta lahjakorttia tuhottavaksi, oisin sanonut piut ja paut ja lähtenyt menemään.

Omasta mielestäni en ole asiakkaana alkuunkaan hankala tai vaativa; mun silmissä jo pikku jutut riittää nostamaan asiakaspalvelun hyvälle tasolle. Kun perus asiat tervehtimisestä ja ystävällisestä, helposti lähestyttävästä olemuksesta alkaen ovat kunnossa, siinä on kelpo lähtökohdat kivalle kokemukselle. Tiedän ihmisiä, joita ärsyttää jo se kun myyjä "hyökkää" heti liikkeeseen sisään tultua tiedustelemaan, voisiko auttaa jotenkin, mutta mua sellainen ei tympäise. Yleensä sanon vain että "kiitos, katselen vaan", mutta joskus saatan jopa tarttua siihen tarjottuun apuun ja kysyn jotakin. Mun mielestä on hyvä, jos asiakaspalvelija kertoo tarvittaessa jeesaavansa.

Mutta sitten: tyrkytys ja pakkomyynti. Jumankekka miten niskavillat nousee pystyyn. 

Mulle salille uskaltautuminen on ollut pitkä prosessi, jota oon jahkaillut ja empinyt viimeiseen asti. Oon ollut aikeissa aloittaa jo viime syksystä lähtien. :D Kun keräsin itseni kasaan ja päätin, että tänään on viimeinkin se THE päivä jolloin painun vaihtamaan joululahjaksi saadun lahjakortin salikorttiin, olin katsonut netistä eri vaihtoehdot jo valmiiksi ja tiesin tarkalleen, mitä haluan ja mitä en. Kerroin heti kättelyssä, etten ole valmis sitoutumaan pitkiin sopimuksiin ainakaan nyt alkuvaiheessa, ja että mieluummin maksan enemmän diilistä, josta pääsen halutessani helposti eroon. Enhän voi etukäteen ennustaa, miten se salihomma rupeaa sujumaan! Fyysisesti uskon jaksavani hienosti salitreeniä, mutta henkinen jaksaminen epäilyttää vähän enemmän. Oon tähän asti harrastanut liikuntaa todella itsenäisesti, mikä sopii loistavasti introvertille luonteelleni. Salilla on kuitenkin vääjäämättä välillä enemmänkin porukkaa, ja ei ole mitenkään satavarmaa että totun siihen edes ajan myötä. Toivon tottuvani, mutta en aio väkisin oppia tykkäämään salitreenistä. Jos se ei tunnu kuukauden tai parin jälkeen edelleenkään mun jutulta, sitten lopetan ja voin olla tyytyväinen siihen, että uskalsin sentään yrittää. 

IMG_4396

Tosiaan, kerroin heti alussa selkeällä suomenkielellä, etten tahdo pitkää sopimusta. Muistuttelin asiasta tämän tästä, mutta silti tajusin lopuksi kuunnelleeni lähes tunnin verran hehkutusta 12 tai jopa 18 kk kestävistä soppareista. Sivulauseessa bookkaaja antoi ymmärtää, että mikäli jostain syystä en halua sitoutua näihin pitkiin jäsenyyksiin, olen laiska luuseri joka ei huolehdi terveydestänsä ja ulkonäöstänsä. Ekskusemua. Myös personal trainer -paketti (miltei 300 vaivaista euroa) olisi ollut kuulemma loisto valinta, ja moni uusi asiakas on päätynyt sellaisen ottamaan. Mua ei kiinnostanut tippaakaan muiden uusien asiakkaiden valinnat, joten jännästi sieltä sitten lopulta löytyi edullisempiakin vaihtoehtoja. Tartuin lopulta yhteen tarjoukseen, kun laskeskelin että se on jo oikeasti mun tilanteessa kannattava ratkaisu, vaikka periaatteesta teki mieli sanoa kaikelle sille pakkomyynnille ei, ei ja ei. 

Aluksi puheet oli kaikin puolin todella lipeviä, lähinnä kehua kehun perään. Loppua kohden alkoi vuoroin ahdistaa ja ärsyttää. Tuli fiilis, että itsenäistä (ja lähes täysin ilmaista!) kotona/lenkkipoluilla suoritettua liikuntaa ei oikeastaan edes lasketa liikunnaksi, vaan salitreeni on ainoa oikeasti tehokas liikuntamuoto. Huhuh. En todellakaan olisi tehnyt sopimusta ilman sitä lahjakorttia, jota en  raaskinut jättää käyttämättä. Jos homma olisi pitänyt rahoittaa täysin omakustanteisesti, olisin lähtenyt karkuun hyvissä ajoin ennen sopimuksen allekirjottamista. :D Niin, ja kun ennen allekirjoittamista käytiin korttivaihtoehtoja läpi, kysyin onko haluamaani korttia mahdollista saada iltakorttina. Iltakortti on voimassa illasta aamuun, ja se on tuntuvasti edullisempi. Mulla on tavoitteena alkaa käydä salilla aikaisin aamulla ennen töihin menoa, joten tietysti oisin mielelläni säästänyt rahaa ottamalla iltakortin. No, sitä ei ollut valikoimassa. Paitsi, että oli sittenkin! Juuri ennen mun pois lähtöä tuli taas puhetta eri vaihtoehdoista (vahingossa?), ja siinä vaiheessa yllättäen selvisi että olisihan sen kortin saanutkin iltakorttina. Siinä vaiheessa olin niin överikärttyisellä tuulella, etten enää jaksanut alkaa korjata sopparia vaan lähdin kaupan kautta kotiin. 

En nyt oikopäätä syytä kyseistä bookkaajaa tästä sangen viheliäästä kokemuksesta - syytän ketjua. Ketjuhan se hoitaa työntekijöidensä perehdytyksen ja koulutuksen. On surullista, että vielä vuonna 2016 on olemassa pilvinpimein yrityksiä, joissa johto elää siinä harhakuvitelmassa että aggressiivinen pakkomyynti olisi hyvä tapa tehdä bisnestä. No, kenties sitä myyntituottoa syntyykin, mutta samalla syntyy myös pettyneitä ja jopa vihaisia asiakkaita. Ja ne pettyneet ja vihaiset asiakkaat aivan varmasti levittävät sanaa huonosta asiakaspalvelusta, jota ovat saaneet puljussa X asioidessa. Meille opetettiin koulussa, että negatiivinen asiakaspalvelukokemus kerrotaan ääneen moninkertaisesti useammin kuin positiivinen kokemus. Se on jäänyt pysyvästi mieleen. Siksi mun mielestä sen pitäisi olla päivänselvää, että tyrkyttämisen sijasta ainoa oikea tapa myydä yhtään mitään on asiakaslähtöisyys. Pitää kuunnella ja kuulostella asiakasta, eikä vain kiirehtiä jauhamaan samaa vanhaa myyntipuhettaan. Se ei yksinkertaisesti toimi. 

Puhelinmyyntihän on se kenties klassisin ÄLÄ MYY NÄIN -esimerkki. Ennen mua nyppi ne puhelinmyyjät jotka soittelevat ja kehtaavat tuhlata mun kallisarvoista aikaa, ilman että edes kuuntelevat mitä sanottavaa mulla on. Mutta sitten huomio kääntyi niihin myyjien edustamiin yrityksiin. Yritykset kouluttavat myyjänsä siihen tyrkyttämiseen ja pakkomyyntiin. Tasan yhden kerran puhelinmyyjä on yllättänyt mut niin positiivisesti, että oon jopa tilannut häneltä. Kyseinen miesmyyjä puhui rauhallisella "epämyyntitykkimäisellä" äänensävyllä, oli ystävällinen ilman turhaa lipevyyttä ja oikeasti kuunteli, jos sanoin jotakin. Yleensä nämä taidot puuttuvat totaalisesti puhelinmyyjiltä, tai sitten myyntifirma velvoittaa heidät unohtamaan ne ja keskittymään aggressiiviseen pakkokaupusteluun.

Jopas irtosi tekstiä, vaikka tarkoitus oli vaan lyhyesti tulla kertomaan että hemmetti nyt kyllä nyppii. :D 

Burgeria ja bataattiranskiksia

IMG_4663

Iltaa! Vannon kautta kiven ja kannon, että tänään oli todella tarkoitus tehdä se pitkään mielessä ollut suursiivous. Mutta ei, minkä teet kun vaihtoehdoksi tuli viettää aikaa parhaassa seurassa. Ensin sovittiin ystävän kanssa että lähdetään iltapäivälenkille satamaan. Siinä vaiheessa kun laitoin ulko-oven kiinni, ajattelin ehdottomasti hoitavani ikävät pakkopullatouhut heti lenkin jälkeen. Mutta sitten tarjoutui tilaisuus lähteä saunomaan ja sen jälkeen leipomaan ja leffailemaan. Arvatkaas vaan, siirtyykö ne siivoomiset huomiselle. :D Kumma kyllä, omatunto ei lainkaan kolkuttele, vaan tää oli just sitä mitä kaipasinkin. Rentoa yhdessäoleilua. 

Ennen kuin lähdetään kauppaan ostamaan ainekset Runebergintorttuja varten, halusin vinkata viikonlopun ruokalistalle kuuluneesta burgerista ja bataattiranuista. 

IMG_4668

Mehevät jauhelihapihvit (n. 4-5 kpl)
400g jauhelihaa
1 paketti pekonia
1 sipuli
1 purkki smetanaa tai ranskankermaa
Mausteeksi reilusti valkopippuria

Silppua sipuli ja pekonisiivut mahdollisimman hienoksi. Sekoita kaikki ainekset huolellisesti kulhossa, ja muotoile taikinasta isohkoja pihvejä. Paista voissa, kunnes pinta on kauniisti tummunut.

Bataattiranskalaiset (2-3 annosta)
1 bataatti
Oliiviöljyä
Mausteeksi paprikamaustetta, valkosipulijauhetta, mustapippuria

Kuori bataatti ja pilko se ohuiksi tikuiksi. Sekoita lasissa öljy ja mausteet. Levitä bataattitikut leivinpaperille pellille ja voitele mausteöljyllä pullasutia käyttäen. Rouhi halutessasi vielä lisää mustapippuria pinnalle. Paista 225 asteisessa uunissa niin kauan, että ranskikset alkavat tummua pinnasta. 

En tiedä voiko bataattiranuista saada rapsakoita kuten esim. rosamundaperunoista, mutta oikein maukkaita ne ovat lötköpötköinäkin! Suosittelen testaamaan, jos bataattimania ei ole vielä tavoittanut omia makunystyröitäsi. :) Ja noi pihvit on myös herkullisia, en ole mikään pekonin ylin ystävä mutta pihveissä ne lähinnä tuovat "mehevyyttä" eivätkä maistu liikaa seassa. Hampparileipänä mulla oli Lidlin tuoretiskistä ostettu proteiinisämpylä, ja pihvin päälle ladoin hieman aurasiivuja. Burgeriannoksen kylkeen vielä reilusti salaattia, niin nälkä lähtee takuulla! 

PS: Tämmönen Nasu-niminen otus vahtasi ainokainen silmä kovana mun murkinointituokiota. Syyllistävä pikku possu. :D

IMG_4674
IMG_4684

Nyt täytyy rientää. Heippa vaan ja mukavaa viikonloppua kaikille! :)

Lace it up!

laceup1
laceup2

Kaikenlaiset nyöritykset ovat olleet jo pidemmän aikaa kuumaa kamaa vaatteissa, kengissä ja asusteissa, joten tein pienen nettikauppakierroksen, kartoitin parhaat palat ja kasasin ne kollaasiksi - säästyttepähän selaamisen valtavalta vaivalta. ;) Erityisesti mekoissa ja paidoissa nyörit näyttävät kivoilta, joskin jokunen hieman "kyseenalainen" vaatekappalekin tuli nähtyä. Makuasioitahan nämä tietysti ovat, mutta läpikuultava, halvan oloinen trikookangas ja syvä v-pääntie nyöreillä ei näytä mielestäni kovin hyvältä. Sen sijaan vaikkapa rennossa pitsi- tai samettimekossa nyöritys pääntiessä toimii! Ja nyörejähän voi tietysti säätää kireämmälle, joten mekosta saa hyvinkin "siveän" halutessaan. Eniten tykkään tuosta Somedays Lovin -merkin pitsimekosta, ja sen tilasinkin viime kuussa itselleni. Oon käyttänyt sitä jo ainakin viidesti, joten ehdottomasti oli hyvä ostos! Jos pitäisi mainita lempi vaatekappaleensa johon voisi pukeutua vaikka loppuelämänsä ajan, mulla se olisi ehdottomasti musta mekko. Farkut ja housut ahdistaa välillä, mutta mekossa on aina rento olo. Musta on värinä turvallinen ja sopii kaikkeen. Pitäisi vaan hankkia jotkut super paksut termosukkikset, jotta niitä mekkoja voisi käyttää vähän aktiivisemmin talvellakin. :D

// I guess no one has been able to escape from this lace up trend: whatever clothing store you visit, you can spot lacing details here and there in tops, dresses, skirts, shoes... The trend has been going on a while already, but I've started to like it only very recently. Here in this post, I've collected some great buys from several online shops: Revolve Clothing, Asos, H&M, Gina Tricot and Nelly. My favorite piece is absolutely that lace dress by Somedays Loving and I already have it in my own wardrobe. I've worn it many times as it's very versatile and timeless dress that goes with everything (in my opinion). What do you think about lace up trend, yay or nay? :)