It just takes some time to get things right, it just takes some time.

eed5ef1018a2f2e46f41cda1944a2f2f
Lana Del Reyn olemuksessa on aina ollut jotain sellaista, mihin mun on ollut helppo samaistua - nyt taidan tietää, mitä :p

Syksy. Mä aina väitän että syksy on mun lempi vuodenaika, mut paskanmarjat. Muutaman viikon sitä aina jaksaa fiilistellä ruskan upeaa värikirjoa, ikkunoita hakkaavaa kaatosadetta, teen lipittelyä ja villasukkia, mutta sitte viimestään marraskuussa se iskee. Se, miten hirvittävän tiiviissä symbioosissa mun mieliala ja ajatukset elää näiden päivä päivältä synkkenevien iltojen kanssa. Siinä missä kesällä tuntuu kuin eläisi jossain hemmetin pellossa konsanaan vailla huolen häivää, niin iso paha syksy pitää kyllä huolen siitä, että stressaan ja kyseenalaistan asioita sen minkä kerkeän. Usein kaamos saa mut tekemään huonoja päätöksiä ja ratkaisuja, ja joskus mä oonkin sanonut ettei mun pitäisi antaa tehdä minkäänlaisia päätöksiä pimeinä vuodenaikoina. Mielenkiinnolla odotan mitä tää syksy vuosimallia 2013 ja lähestyvä talvi tuo tullessaan...! Kyllä se niin on, että jos vaan jonain päivänä on taloudellisesti mahdollista lähteä karkuun Suomen loppusyksyä ja koko pitkää hyytävää talvea, sen mä kyllä tasan tarkkaan teen. Cinque Terrestä kakkos huusholli ja silleen, in my dreams.

Mutta mutta, koska mä oon aavistuksen ristiriitainen persoona, on tietysti erittäin loogista äskeisen valivalin jälkeen julistaa että oon myös onnellisempi kuin koskaan aiemmin elämässäni. Jep. Siitä on nyt suurinpiirtein puoli vuotta (!!! mihin tää aika aina valuu), kun tajusin itsestäni jotain mielettömän oleellista: läpeensä introverttejahan tässä ollaan. Kirjoittelinkin ensimmäisiä fiiliksiäni aiheesta melkoisen pitkästi täällä. Mulla on vieläkin vähän vaikeuksia uskoa, miten älyttömän paljon mun elämään on vaikuttanut se viimekesäinen randomgooglailu, joka johdatti mut täysin sattumalta lukemaan introverttiydestä kertovaa artikkelia. Mulla ei oo minkään sortin kokemusta uskoon tulemisesta, mutta uskallan väittää että tää ahaa-elämys on aikalailla verrattavissa sellaiseen. Oon löytäny tietynlaisen rauhan itteni kanssa. Mun on nykyään niiiiiiiin ihanan helppo tulla itseni kanssa toimeen!

f8c5a712011def0423582a025986c2bf

Silloin kun en vielä introverttiyttäni tiedostanut, en kokenut elämääni kovin mukavaksi. Sosiaaliset tilanteet ei oo ikinä olleet mun suurimpia vahvuuksia, ja sen takia oon käynyt läpi laajan skaalan tunteita häpeästä itseinhoon ja monenmoiseen morkkikseen. Sellaisesta on ollut todella, todella huojentavaa päästä eroon. Enää en edes yritä taistella tuulimyllyjä - omaa luonnettani - vastaan, enkä myöskään ajattele jatkuvasti, että voi helkkari kun oon nolo, tyhmä ja kummallinen. Itse asiassa oon alkanut pitää "kummallisuudestani", ja suorastaan puolustan oikeuttani pitää turpani kiinni silloin, kun ei huvita puhua tai ei oo mitään sanottavaa. Usein tuntuu että ihmiset yrittää painostaa mua avaamaan suuni, ja enää en sellaista hyväksy ihan niin vaan. Aiemmin tollaisissa tilanteissa menin todella noloksi ja yritin väkisin alkaa sopertaa jotain, mikä sai mut lopulta vaan nolostumaan entistäkin enemmän. Nykyään jos hiillostus menee överiksi ja mua alkaa tympiä, alan kapinoida enkä varmasti sano yhtään mitään. :D

f1f623e15f6cc3b2f29519066dd84135

Viime aikoina oon päässyt hieman opiskelun makuun taas, enkä toistaiseksi oo tutustunut keneenkään luokkalaiseeni. Tuskin tuun tutustumaankaan, sama se vaikka istuisin maailman tappiin asti niiden kanssa samassa huoneessa. Mutta toisin kuin ennen vastaavissa tilanteissa, en oo ottanut asiasta lainkaan paineita. Ihan lapsuudesta saakka mulla oli usein sen suuntaisia ajatuksia, että voi hitsit kun mun nyt pitäisi yrittää ryhdistäytyä ja rohkeasti vaan tutustua uusiin tyyppeihin. En enää odottele sellaista ryhtiliikettä tapahtuvaksi. Oon onnistunut tuudittamaan itseni siihen lohdulliseen ajatukseen, että mikäli joku ihminen on tarkoitettu kuulumaan mun elämään, me kyllä keinolla tai toisella vielä tutustutaan. :) Tosin, on yksi sellainen ihminen jonka suhteen ei toisaalta huvittaisi enää sekuntiakaan odotella mahdollista tutustumista, mutta toisaalta en vaan osaa ottaa sitä ensi askelta. Mua on patistettu avaamaan suu vaikka Facebookissa, mutta jotenkin tää ihminen on mulle niin erityinen, etten halua valita helppoa tietä, vaan kohdata hänet ihan naamatusten. Tuntuu, että vähemmän jännittävää olisi vaikka presidentin tapaaminen tai puheen pitäminen isoissa juhlissa! Pakko tässä kuitenkin olisi jotain kohtapuoliin kai keksiä, sillä joka päivä mun mielessä liikkuu samat kysymykset: mitä jos se löytää jonkun ja mä en ees yrittänyt? Mitä jos mä katkeroidun kaikkien näiden vaisuiltujen vuosien jälkeen? Niinpä. No, jää nähtäväksi mitä tapahtuu, vai tapahtuuko yhtään mitään. En oo kovin optimistinen. :D

190051138e8e5bc4d8cec704eb2da307

Nyt suht hiljattain eräs opettaja innostui meuhkaamaan siitä, miten kaikkien meidän pitäisi jatkuvalla syötöllä olla sosiaalisia, käydä aktiivisesti kaikenlaisissa tapahtumissa, niin ja ei saa eristäytyy ja olla yksin, kun siitähän niitä itsemurhiakin tulee jne. Teki mieli koko ajan huudahtaa et jumankauta, mä alkaisin erittäin nopeesti käyttäytyä äärimmäisen itsetuhoisesti jos mut pakotettais olee sosiaalinen 24/7. Siinä missä valtaosa ihmisistä lataa akkuja viettämällä aikaa ihmisten parissa, mulla se tapahtuu parhaiten hengaamalla yksin himassa niin, ettei telkkari mölyä taustalla ja puhelinkin on "vahingossa" jäänyt äänettömälle. Mä nautin todella paljon ystävien tapaamisesta ja ajan viettämisestä heidän kanssaan, mutta jos en saa välillä olla yksin, musta tulee nopeasti aika vittumainen ihminen. Niin, ja mä väsyn jos oon liian sosiaalinen. Mulle ei tulisi kuuloonkaan lähteä vaikka viikoksi mökille sekalaisessa seurassa ryyppäämään kesää viettämään. Todennäköisesti jossain vaiheessa mua olisi tyyliin poliisipartio etsimässä, kun muut huolestuisi siitä että oon viipynyt vuorokauden yksin lenkillä. :D Kaiken kaikkiaan inhoan päämäärättömiä suunnitelmia, lyhytkestoisiakin, jos en tarkalleen tiedä että milloin pääsen takaisin kotiin niitä akkuja lataamaan. Kuulostan varmaan ihan sairaan tympeältä tylsimykseltä. 

Mun syrjällä pysyttelyyn on yritetty koulumaailmassa puuttua aika useinkin. Ala-asteella pyydettiin usein reipastumaan - siinä on muuten sellainen asia, mihin en ikinä tuu omia lapsiani kannustamaan (eli painostamaan). Yläasteella äidinkielen opettaja otti mut tunnin jälkeen puhutteluun, kun tunnilla tehtiin ryhmätöitä ja minä en suostunut yhteistyöhön parini kanssa, vaikka totuus oli se että parikseni sattunut tyttö piti mua pilkkanaan (koska olin pullea, hiljainen ja erilainen) eikä kyllä itsekään osoittanut minkäänlaista kiinnostusta tehdä ryhmätöitä mun kanssa. Liiketalouden opinnoissa jo ekan lukuvuoden ekan jakson aikana luokkani ryhmänohjaaja vihjasi mulle henkilökohtaisessa keskustelussa, että hei, täällä meidän koulussa on tosi hyvä kuraattori. Opettajaa huoletti kovasti se, että en ollut löytänyt uusia kavereita, vaan olin yksikseni välitunneilla. Tuohon aikaan oli ollut hiljattain kouluammuskelu, joten tietty ajattelin heti että voi apua, pitääkö tuo ope mua jonain tulevana kriminaalina, ellen nyt saa äkkiä apua tähän ypöilyyni. Mua hävetti niin kauheesti. Uhosin itsekseni omassa päässäni, että nyt on PAKKO yrittää tutustua johonkuhun. No, pakko harvemmin johtaa mihinkään. Opiskeluihin meni se 3,5 vuotta enkä tutustunut oikein keneenkään. Jälkeenpäin on vähän harmittanut, sillä ihan jo omalla luokallanikin oli jokunen tosi mielenkiintoinen tapaus.

dbf326bd9928aacfb7ce6af2d62c1f87

Ja onhan niitä mielenkiintoisia tapauksia maailmassa pilvin pimein. Silti mun ystävät laskee helposti yhden käden sormilla, ja kaverit multa puuttuu käytännössä kokonaan jokusta poikkeusta lukuunottamatta. Oon oikeastaan ihan tyytyväinen näin. Jos olisi kymmenistä henkilöistä koostuva ystävä-/kaveripiiri, todennäköisesti sen ylläpitäminen kävisi ennen pitkää mulle hyvin uuvuttavaksi puuhaksi. Toki uudet naamat on tervetulleita mun elämään, ja on just ihanaa päästä perille tuoreista ajatuksista ja näkemyksistä, mutta ei mulla oo enää tarvetta hamstrata ihmisiä "verkostooni". Äskettäin karsin reilulla kädellä Facebook-kavereitani, ja nyt niitä on enää alle 100. Aiemmin mua olisi varmaan ahdistanut noin mukamas säälittävä lukema. :D

bf2c82c4f16c92b74a7f2da5b629b1c5

Tästä päästään melko sujuvasti aiheeseen nimeltä ujous. Yhtä juttua oon ihmetellyt introverteistä kertovissa teksteissä - sanotaan, että introvertit harvemmin on ujoja, ja se on enemmän sellainen ekstroverteille eli ulospäinsuuntautuneille ominainen piirre. Mä oon aina ajatellut olevani ujo. Oon nyt pikku hiljaa alkanut ymmärtää, että enpäs itseasiassa taidakaan olla. Ujo ihminenhän pelkää sosiaalista tuomitsemista. Kun mä kunnolla alan muistella "ujoja" momenttejani, ei mua kyllä ole juuri koskaan paskaakaan kiinnostanut, mitä muut ihmiset musta ajattelee. Ennen kaikkea mua on aina kiinnostanut, mitä ITSE itsestäni ajattelen. Epäonnistuminen on täysin inhimillistä, mutta inhoan sitä ylitse kaiken.

Aiemmin mua piinasi tarve jatkuvasti todistella itselleni, että hei, oon mä ihmisenä ihan hyvä ja arvokas. Hyvän ja arvokkaan ihmisen mittarina oli se, miten selviytyi vaikkapa luokan edessä esiintymisestä tai ryhmätöistä, tai ylipäätään sosiaalisista tilanteista. Jos (mielestäni) mokasin, tuli paha mieli päiviksi ja viikoiksi. Halusin olla ihan kaikessa vähintään keskiverto, mielellään vähän parempikin, jotta olisin omissa silmissäni ollut jotain edes etäisesti ihmiseen verrattavissa olevaa. Asetin itelleni naurettavia paineita käsittämättömän typeristä ja vähäpätöisistä asioista, vaikka nyt siitä FB-kaverien määrästä. Haaveilin että mulla olisi vielä jonain päivänä se keskiverto +190 "kaveria", ja ylipäätään laaja verkosto ympärilläni - ajattelin, että niin vaan kuuluu olla jotta voi menestyä elämässä, ja jotta voisi olla jotain. Halusin ominaisuuksieni ja taitojeni edustavan jonkinlaista standardi-ihmistä, mikä nyt tietysti tuntuu naurettavalta. Mua ei missään vaiheessa hetkauttanut muiden mielipiteet, mutta sokeasti mä vaan halusin olla kuin ne muut. Jos huomasin itsessäni epäkohdan, halusin korjata sen ja todistella itselleni, että pystyn kyllä parempaankin. Jos taas olin jossain hyvä tai peräti taitava, en pitänyt sitä minään, mutta ne asiat jotka ei lukeutuneet mun vahvuuksiin tai joita en handlannut niin hyvin kuin halusin, rassasivat ihan älyttömästi. Täysin typerää, tiedän. Nyt onneks tiedän, milloin pitää osata rauhoittua, tai jopa naurahtaa omalle pöhköydelle.

882830a1b4a718f0ea0690bd72f39011

Oon aika kliseinen introvertti. Ei tosin taida olla kovin suuri ihme, jos kerran kiskoin 19/20 pistettä introverttitestistäkin. :D Mä inhoon olla osana jotain isompaa lössiä, josta kaikkia ihmisiä en tunne. Ehdottomasti paljon mieluummin oon ihmisten kanssa kaksistaan tai joskus kolmistaankin, riippuu vähän seurasta. Jos ihmisiä on kourallinen tai enemmän, otan helposti semmosen sivustaseuraajan roolin enkä kummemmin höpöttele. Small talk on mulle kirosana, mutta syvällisyyksiä voisin jauhaa vaikka kuus kuukautta putkeen. Yksinolo on mun elinehto siinä missä hengittäminenkin, ja ei mulle oo mikään ongelma viettää silloin tällöin vaikka kokonainen viikko ihan vaan omissa oloissani. Kuitenkin minimissään tarvin yksinoloa tunnin tai pari päivittäin. Usein kirjoitan paljon mieluummin kuin puhun, koska kirjoittaminen antaa enemmän aikaa harkita, mitä sanoo ja ennen kaikkea miten sanoo. Hätäännyn, jos en saa tarpeeksi aikaa miettiä vastausta johonkin tärkeään kysymykseen. Luennot on aivan ihania, kun ei tarvitse stressata siitä, että ite joutuisi olemaan äänessä. Inhoan keskeneräisen työn näyttämistä jollekin, koska tykkään ensin hioa asiat perusteellisesti loppuun asti ja esitellä muille vasta sen valmiin lopputuloksen. Ja niin, todellakin annan puheluiden mennä usein vastaajaan. :D

Ainoa kohta, johon en testissä vastannut kyllä, oli tämä: Mielestäni välitän vallasta, rahasta ja statuksesta selvästi vähemmän kuin keskivertoihminen. Toi väittämä ei pidä yhtään paikkaasa mun kohdalla. Okei, raha on mulle aika toissijainen asia (vaikka sillä kivoja laukkuja voikin ostaa haha), mutta mulla on hirveä tarve menestyä elämässä ja saavuttaa jotain, mitä itse pidän suuressa arvossa. Haluaisin myös voida vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin, ja eikö se just ole valtaa jos mikä. :p

b1174d91ecdcd5f8e5c3f8c32d4b2c14

Harhaluuloja introverteistä -osiossa on kohta jossa mainitaan, että introvertit olisi töykeitä. Tähän harhaluuloon mä törmään aika usein. Niukkasanaisuus tulkitaan usein niin, että pidän itseäni muita parempana enkä sen takia vaivaudu osallistumaan keskusteluun. Sosiaaliset konventiot on mun arka kohta. Haluaisin antaa itsestäni sellaisen kuvan kuin minkälaiseksi itseni miellän - kiva, lämminhenkinen ja kohtelias, mutta silti valitettavan usein mulle tulee tunne, että äh käyttäydynpä mä nyt tökerösti ja taisinpa taas sanoa jotain töksäyttäen vaikka tarkoitus oli ilmaista asia nätisti. Usein on helpointa vetää homma överiksi ja ottaa käyttöön sellainen ylikohtelias rooli, vähän ku olis koko ajan myyjänä asiakaspalvelutilanteessa. Se on tietysti normaaleissa arkipäiväisissä tilanteissa aika naurettavaa joskus, mutta näin mä tunnen pääseväni paljon helpommalla haastavista tilanteista. Oon muuten muutaman kerran sanonut vahingossa puhelun päätteeksi ystävälle, että "kiitti moi". :D

9022c0d0f0169567e91371c38eefc8f5

Hiljaisena ihmisenä musta tuntuu usein, että oon vähän altavastaajan asemassa kun tehdään suunnitelmia tai päätöksiä. Usein ajatellaan, että vaitonaisuus on sama asia kuin mielipiteettömyys ja muiden sätkynukeksi suostuminen. Tällaista en kuitenkaan missään nimessä allekirjoita, enkä anna muiden hyväksikäyttää asetelmaa, jossa mä oon hiljaa ja toinen äänessä. Mä en ehkä pidä suurta melua ajatuksistani ja ideoistani, mutta se ei tarkoita, etteikö mullakin niitä olisi. En voi sietää tilanteita, joissa oletetaan mulle sopivan ihan kaikki, kun oon vaan hiljaa enkä koko ajan puhumassa päälle tai keskeyttämässä. Usein tässä kohtaa musta ottaakin sisäinen kapinakakara vallan, ja kun vihdoin avaan suuni, alan kyseenalaistaa asioita ja olla eri mieltä. Ihan vaan siksi, että haluan näyttää etten suostu muiden pompoteltavaksi.

8e886239b17192821c26905b857061ac

Pitäisi kai kohtapuoliin osata lopettaa tää teksti jotenkin hienosti ja tyhjentävästi. Mun mielestä olisi todella tärkeää, että käsitteitä ekstrovertti, introvertti ja ambivertti (kahden em. välimuoto) käsiteltäisiin kouluissa enemmän. Itse en törmännyt niihin opiskellessa lainkaan, en edes psykan tunneilla, mikä on vähän sääli. Tänä päivänä ihannoidaan ulospäinsuuntautuneisuutta niin paljon, että olisi ihan reilua koulussa kertoa oppilaille, että eihän meistä todellakaan kaikki sellaisia ole, eikä edes voisi olla. Luulen, että aika moni itsestään epävarma introvertti (varsinkin teini-ikäinen sellainen) helpottuisi suuresti kun ymmärtäisi, että kyse on ihan vain synnynnäisestä luonteenpiirteestä, eikä siitä että "mä nyt vaan oon jotenkin vajavainen ja outo".  Mä tunsin pitkään syyllisyyttä hiljaisuudestani ja siitä kun viihdyn mainiosti yksin ajatuksieni kanssa, koska ajattelin että muutos sosiaalisempaan suuntaan on ihan vain mun omasta tahdonpuutteesta kiinni. Helpotus tuli siinä vaiheessa, kun tajusin että kyse on vain aivokemiasta - introvertin ja ekstrovertin aivot yksinkertaisesti toimii eri tavalla, eikä siihen voi vaikuttaa itse mitenkään. Vika ei olekaan mun aikaansaamattomuudessa vaan aivoissani. :D

Hauskaa on se, että kyllä mä oon aina tiennyt olevani selkeästi enemmän sisään- kuin ulospäinsuuntautunut. Oon kuitenkin ajatellut sen olevan negatiivinen piirre, joka pitäisi pyrkiä peittämään piiloon. Sisäänpäinsuuntautunut (tai sisäänpäinkääntynyt) sanana on aika pelottava, siitä tulee sellaiset vibat että jes jee joku syrjäytynyt mielenterveysongelmainenhan se siinä. Introvertti sen sijaan kuulostaa melkeinpä coolilta, se on sellainen aavistuksen nörttimäinen sana mun mielestä!

a019d934c5409920bf39edc723822b9f

Mä toivon ettei tää teksti antanut musta sellaista kuvaa, että haluaisin jotenkin kiihkoilla introverttyden puolesta tai pitäisin sitä jotenki äärettömän siistinä juttuna. Äärettömän siistinä juttuna pidän sitä, miten onnellinen musta on tullut sen myötä kun opin tuntemaan itseni paremmin. Konkreettisesti tää näkyy sisäisen rauhan löytämisen lisäksi myös siinä, miten suhtaudun muihin ihmisiin. Oon täysin rehellinen kun sanon, etten oo koskaan osannut olla negatiivisella tavalla kateellinen muiden saavutuksista - sen sijaan että ruikuttaisi kun muilla on jotain mitä itseltä puuttuu, musta on tärkeintä keskittyä omaan juttuunsa. Kun joku saavuttaa jotakin mahtavaa elämässään, se tsemppaa muakin tavoittelemaan rohkeasti omia unelmiani, enkä ensitöikseni ala pohtia että mitenköhän mä nyt tonkin lesoilijan saisin pudotettua pilvilinnastaan alas. Mun ongelma on ollut lähinnä se, etten oo aina osannut eläytyä tarpeeksi muiden iloihin ja suruihin; olla kunnolla läsnä. Kuulostaa ehkä julmalta, mutta oon ollut niin uppoutunut siihen omaan monologiini, jota oon pääni sisällä käynyt itseäni vastaan, ettei mulla oo jäänyt aikaa pohtia muiden asioita. Nyt mun on helpompaa tuntea aidosti iloa, kun joku lähipiirissä on onnellinen, ja vastaavasti mua surettaa jos tiedän että itselleni tärkeällä ihmisellä menee huonommin.

Mua on myös alkanut inhottaa naisten ah niin tavanomainen juoruilu. Mulla tulee juoruilusta aina vähän syyllinen olo nykyään, enkä hirveen mielläni lähde mukaan sellaiseen kun musta on väärin, ettei se paskan jauhannan kohteena oleva ihminen saa mahdollisuutta puolustaa itseään. Oon myös vakaasti sitä mieltä, että oikeasti onnellisen ja elämäänsä tyytyväisen ihmisen ei tarvitse puhua pahaa selän takana kenestäkään, tai muutenkaan pyrkiä lyttäämään muita todistellakseen (itselleen) omaa erinomaisuuttansa.

5fd2a45ac115b6b10b6c3ab415fa6954

Suosittelen ehdottomasti perehtymään aiheeseen introvertit ja ekstrovertit, ihan vaikka vaan Wikipediasta. Ylipäätään suosittelen todella lämpimästi itsensä etsimistä ja mahdollisesti myös itsensä löytämistä! Välillä on hyvä vähän pysähtyä ja miettiä objektiivisesti, miksi ajattelee niinku ajattelee ja käyttäytyy niinku käyttäytyy. Mulle monet asiat on selkiytyneet intoverttiyden myötä - mainittakoon nyt vaikka se, etten tunne olevani enää niin hukassa mahdollisten jatko-opintojen suhteen. Oon oppinut tunnistamaan omat vahvuuteni ja heikkouteni, ja sen perusteella on paljon helpompaa lähteä arvuuttelemaan, mitä musta tulee isona. :)

b99fc06f0abdf85c7057726bb1c732f2
Sellasta turinointia tällä kertaa. Ehkä mäkin vielä jonain päivänä osaan jaaritella vähemmän ja ilmaista asiat napakammin - postaus "saattoi" hieman venähtää taas. :D

No comments:

Post a Comment