Siitä ei pääse yli eikä ympäri, että mä oon ujo tyyppi. Tähän havahduin jo varhain lapsuudessa viimeistään ekaluokkalaisena, kun koulukuvaustilanne jännitti mua valtavasti. Ryhmäkuvan jälkeen alettiin napsia yksilökuvia, eikä kuvaustilassa ollut mitään yksityisyyden häivääkään: kaikki muut luokkalaiset pönöttivät muutaman metrin päässä läjässä, kun kukin vuorollaan kävi kameran edessä irvistelemässä. Eipä oikein meinannut hymyä irrota. Opettaja ja kuvaaja molemmat maanittelivat edes pikkuisen hymyilemään, ja kun se vaimea tekohymy oli vihdoin ikuistettu, opettaja pahoitteli naureskellen kuvaajalle "Tää meidän Anne-Mari on niin kauhean ujo aina".
Tosta tilanteesta on reilusti päälle 20 vuotta, ja muistan sen edelleen tosi elävästi. Ja ennen kaikkea: muistan sen yli vyöryvän häpeän. Tietenkin olin siinä vaiheessa jo itsekin pannut merkille, että olin muita luokkalaisiani huomattavasti hissukampi, mutta väitän, että tuosta koulukuvauksesta mun ujon ihmisen identiteetti sai virallisesti alkunsa. Btw, kyseinen ujotteleva opettaja oli muutoin tosi mukava, yksi suosikkejani itse asiassa, joten en mä mitään kaunaa ole asiasta kantanut. 😁 Eipä tosin sillä, että olisin junnuna edes osannut kyseenalaistaa niitä auktoriteetin sanoja, kun vasta nyt liki kolmekymppisenä oon kunnolla herännyt ujouspuheen haitallisuuteen! Tässä voin olla väärässäkin, mutta mututuntumalta tuntuu, ettei tällaisista asioista ehkä oltu kovin tiedostavia 1990- ja 2000-luvun taitteessa? Kaiketi jo silloin on ollut pinnalla käsitys siitä, että sosiaalisuus on se valtti, jolla ihminen pärjää elämässä, joten siihen koitettiin painost... kannustaa kaikkia tasapuolisesti, aivan sama osoittiko luonne ulos- vai sisäänpäin suuntautumisen merkkejä.
Case koulukuvauksen ja lukuisten muiden lapsuudessa ja nuoruudessa koettujen kiusallisten tilanteiden ohi traumaattisuudessa menee kyllä se, kun ammatillisten opintojen alkumetreillä ryhmänohjaaja tuli juttelemaan. Syvälle silmiin katsoen hän "vinkkasi", että Anne-Mari tiiäthän sä, että meillä on täällä koulussa tosi hyvä kuraattori käytettävissä. Ja kuraattori voi sitten tarvittaessa ohjata eteenpäin jos tuntuu, että tarvitsisi päästä juttelemaan jonkun kanssa. Jaahas. Ope oli ilmeisesti äkännyt, etten oikein sopinut porukkaan, eikä mulla ollut tauoilla ketään, kenen kanssa hengata. Vietin välitunnit lähinnä kirjoja lukien tai kaikenlaista kirjoitellen. Tuohon aikaan oli ollut kaksi koulusurmatapausta melko lyhyen ajan sisällä. Taas sai hävetä ihan helvetisti, kun eka oma ajatus oli tietysti, että nonniih nyt jossain kuvitelmissa mua pidetään "riskitapauksena". Ahdisti ja päätin ryhdistäytyä ASAP - ilman, että sitä ryhtiliikettä koskaan tapahtui. Mulla oli muutama kaveri koulun ulkopuolelta, ja se oli mulle silloin juuri tarpeeksi. Oli - ja on edelleen - kerrassaan mahdotonta motivoitua olemaan sosiaalisempi vain ulkopuolisen paineen takia ilman, että itsellä on siihen mitään toivetta ja tahtotilaa.
Mun yksinololla ei ole koskaan ollut m i t ä ä n yhtymäkohtia yksinäisyyden kanssa. Päinvastoin! Usein oon kokenut itseni yksinäiseksi nimenomaan ihmisten keskuudessa. Viihdyn loistavasti itsekseni, jolloin voin olla vaan minä ja pystyn ajattelemaan vapaasti. Oon aina tarvinnut paljon aikaa ja tilaa kaikenlaiseen "prosessointiin", oli kyse sitten ihmissuhteista, tapahtumista, suunnitelmista tai mistä ikinä. Mulle tällainen on ollut aina luontevaa ja erittäin OK, mutta monilla muilla mun kuviteltu yksinäisyys on mennyt yli hilseen ja siihen on yritetty puuttua. Jännä juttu, että pidemmän päälle tällaisista pohjimmiltaan hyvää tarkoittavista puuttumisista on ollut enemmän haittaa kuin hyötyä.
Kun kuulee jatkuvasti kommentointia ujoudesta, hiljaisuudesta ja "liiallisesta yksin olemisesta", alkaa jossain vaiheessa väkisinkin miettiä, että mikähän mussa on niin perustavanlaatuisesti pielessä, että muut suhtautuvat kuin sirkuseläimeen, jonka ominaisuuksia on sopivaa puida ja jopa vähän paheksua. Miksi mä oon tällainen outo ja erilainen, kun KAIKKI muut ympärillä ovat ihan normaaleja? Tää ei tietenkään ole ollut totta koskaan, mutta nuorena ja epävarmana ei siltä tuntunut. Hiljaiset ihmiset ovat monesti aika huomaamattomia ja sulautuvat varsin sujuvasti milloin mihinkin lössiin, penkkiriviin tai käytävän nurkkaan, you name it, joten ilmankos ympärilleen tiiraillessa oli vaikeaa bongata muita itsensä kaltaisia. Huomion ja tilan vievät yleensä ne, jotka sen osaavat ja haluavat ottaa.
Olin jumissa mun häpeällisessä "erilaisuudessa" pitkälle aikuisikään asti, kunnes netin uumenista tietoa mässäillessä tein mullistavan päätelmän: minähän olen herranjumala introvertti! Hallelujah ja hurraa. Introverttiys selvensi mulle valtavasti omaa persoonaani. Sitten myöhemmin bongasin vielä Keirseyn ja Myers-Briggsin testit, joiden mukaan ihmiset jaetaan karkeasti 16 persoonallisuustyyppiin. Sain molemmista testeistä tulokseksi INTJ. Silloin aikanaan tuo "tietous" INTJ-persoonallisuudesta oli myös tosi helpottava, varsinkin kun menin lukemaan, että INTJ-naisia arvioidaan olevan melko vähäisesti, alle 1%. Oli heti helpompaa alkaa suhtautua omaan olemiseen ja elämiseen vähän lempeämmin ja ymmärtäväisemmin. Näissä mun vanhoissa postauksissa täällä ja täällä on muuten edelleen ihan samaistuttavia, toimivia meemejä heheh.
Nykyään suhtaudun skeptisesti tuollaiseen melko pikkutarkkaan lokerointiin, joten puhun mieluiten laveasti vaan ekstroverteistä, ambiverteistä ja introverteistä. On suorastaan epämiellyttävä ajatus, että näitä testejä käytetään jopa joissakin työpaikoissa yhtenä työkaluna uutta väkeä palkatessa. Ajattelen, että ihmisen persoona on monesti aika joustava kompleksi, johon vaikuttaa moni seikka sosiaalisista suhteista asuinpaikkaan, muuttuviin elämäntilanteisiin ja vanhenemiseen, noin muun muassa. Myönnettäköön silti, että pidän monia INTJ:lle tyypillisiä piirteitä tavoittelun arvoisina, ikään kuin "ihanneminänä", joka on saavuttanut täyden potentiaalinsa. Mutta siitä ollaan tälläkin hetkellä aika kaukana, koska stressi sitä, ahdistus tätä ja ikäkriiseily tota. Veikkaan, että jos nyt tekisin huvikseni persoonallisuustestin, saisin tulokseksi jonkin Ö-mappipersoonan. 😃
Tuo parikymppisyyden alkupuolella tekemäni introverttihavainto oli niin merkittävä, että pitkään uskottelin olevani VAIN introvertti, enkä kerrassaan yhtään ujo. Ujous tuntui nololta, introverttiys ei pätkääkään. Kuitenkin nyt viimeistään luettuani Ujot ja introvertit ymmärsin, että kyllä mä oon edelleen 29-vuotiaana vahvasti kumpaakin - sekä ujo että introvertti. Eikä siinä sinänsä pitäisi olla mitään pahaa. Yhteiskunta odotuksineen ei ole valitettavasti aina ihan samaa mieltä, ja kieltämättä joskus on paineita olla jotain aivan muuta kuin pelkkä vaatimaton oma itsensä - valuvikoineen päivineen.
"Ootpä sä ujo!" on todella harvoin kehuksi suunnattu toteamus. Miksi se silti pitää sanoa ääneen? Ja realistisesti, mihin tuolla edes pyritään, mitä kuvitellaan saavutettavan, kun päivitellään toisen ihmisen sosiaalista arkuutta? Ujouspuhe on todella leimaavaa ja ennen muuta turhaa. Usein siitä seuraa lähinnä se, että ujoksi kutsuttu vetäytyy häpeissään lisää kuoreensa.
"Reipastu vähän!"
"Sanoisit nyt säkin jotain!"
"Koita olla vähän vähemmän apaattinen!"
"Hymyilisit joskus!"
"Veikö kissa kielen?"
"Sä taidat olla vähän hitaasti lämpeävää sorttia!"
"Onks sulla jokin hätänä, kun oot taas niin hiljanen?"
Siis onko yksikään ihminen koko maailmankaikkeudessa ikinä reipastunut, sanonut jotain veret seisauttavan järkevää tai hymyillyt valloittavasti sen jälkeen, kun häntä on painostettu niin tekemään? Epäilen! Tällaisilla ajattelemattomilla lausahduksilla lähinnä vain tulee ilmaisseeksi toiselle, ettei hän riitä eikä kelpaa sellaisena kuin on. Newsflash niille, joille sosiaaliset tilanteet eivät pääsääntöisesti ole stressaavia ja uuvuttavia: joillekin ihmisille jatkuva skarppaaminen ja reippausfeikkaus voi olla yllättävän kuluttavaa pidemmän päälle.
Lähes jokainen on varmasti ollut tilanteessa, jossa äänekkäälle kälättäjälle olisi tehnyt mieli sutkauttaa jotain leipäläven tukkimiseen viittaavaa. Mutta kuinka moni sitten oikeasti on kehdannut sanoa tällaista ääneen? Aika harva! Sellainen kun on rumaa ja epäsopivaa käytöstä. Miksi se sitten kuitenkin on täysin OK, että hiljaisia toistuvasti vaivaannutetaan ja häpäistään näillä syyllistävillä kehotuksilla reipastua ja sanosäkinnytedesjoskusjotain? Ei käy kieltäminen, etteikö ujo tarvitsisi usein pientä eteenpäin tuuppimista, jotta saa suunsa auki. Asian voi kuitenkin ilmaista niin monella tavalla: voi rauhallisesti esittää oikeaan suuntaan keskustelua ohjailevia kysymyksiä, jolloin se ujopiimäkin saa kerrottua ajatuksensa ilmoille ilman, että tamppaantuu täysin muiden jalkoihin. Tai sitten voi olla ajattelematon ja valita nöyryyttävän vittuilun.
Ujouden perimmäinen olemus on sosiaalinen arkuus: ujo pelkää, ettei sovi joukkoon, vaan jää ilman muiden hyväksyntää. Kielteinen, toisenlaiseksi muuttumaan painostava palaute signaloi nimenomaan sitä, ettei ole hyvä tai edes riittävä omana itsenään, vaikka pohjimmiltaan ei muuta haluaisikaan kuin olla mieliksi ja hyvää pataa kaikkien kanssa. Mun suosikki aihe nykyään on "sitten kun mulla on lapsia"... 😂 Mutta niin, sitten kun, aion pitää huolen siitä, ettei mun jälkikasvua lannisteta jollain turhalla ja typerällä ujouslätinällä. Sellaisessa ei ole kerta kaikkiaan MITÄÄN positiivista. Ujoutta on täysin turhaa hieroa ujon naamaan - ikään kuin hän ei olisi jo itse äkännyt olevansa sellainen!
Kukaan normaalit käytöstavat hallitseva ei töksäyttäisi lihavalle "btw, ootpas sä läski" tai hitaammalle hoksaajalle "hitto miten tyhmä sä oot". Toivottavasti vielä joskus ollaan sellaisessa pisteessä, jossa ujoudesta huomauttelua pidetään yhtä tarpeettomana ja törkeänä, eikä sille annettaisi enää kollektiivisesti koko yhteiskunnan laajuista hiljaista hyväksyntää. Se hyväksyntäkin usein verhotaan huolissaan olemiseen: Koitappa nyt vähän reipastua, jotta pärjäisit koulussa ja töissä ja elämässä ja ehkä jopa joskus löydät vielä puolisonkin. Niih. Ujo ihminen kärsii omasta ujoudestansa varmasti aivan tarpeeksi ilman, että paikalle ilmaantuu muka-huolestuneita sijaiskärsijöitä voivottelemaan.
Jos ihminen on samaan aikaan sekä ujo että introvertti, joskus parasta mitä hänen hyväkseen voidaan tehdä on antaa hänen olla rauhassa, eikä painostaa olemaan sosiaalisempi vain sosiaalisena olemisen vuoksi. Tällainen ihminen viihtyy joka tapauksessa hyvin, ellei jopa parhaiten, yksin. Ujoa introverttia ne ujouden mukana tulevat sosiaaliset rajoitteet eivät välttämättä häiritse kovin paljoa - ainakaan siinä määrin kuin muiden syyllistävät ja typerät kommentit asiasta.
Jos puolestaan onkin ujo mutta samalla korkeasti sosiaalinen eli ekstrovertti, tilanne on erilainen. Tällaista ihmistä kannattaa kärsivällisesti kannustaa ja ohjata sosiaalisuuteen niin tutussa ryhmässä kuin sen ulkopuolella, vaikkapa esiintymistilanteissa. Sosiaalisuutta hän nimittäin janoaa, muttei uskalla olla itse kovin aloitteellinen ujoutensa takia.
Erilaiset ujoilijat in a nutshell: ujon tyypin osuessa kohdalle kannattaa herkällä korvalla kuulostella, minkälainen sisäinen palo tällä ihmisellä on olla sosiaalinen. Sen mukaan voi sitten toimia joko rauhaan jättäen tai kohti sosiaalisia tilanteita lempeästi paimentaen - tai jotain siltä väliltä. Mun näkemys on se, että esimerkiksi esiintymishalutonta saati -kammoista on turha pakottaa esiintymään, kun aivan varmasti pienellä etsinnällä tilalle löytyy joku sellainen tyyppi, joka sen tekee enemmän kuin mielellään.
Supliikkiutta ja esiintymishalukkuutta ihannoivassa puheessa unohtuu usein se, että eihän tämä yhteiskunta edes pyörisi kunnolla, jos kirjaimellisesti aivan kaikki olisivat yhtä äkkiä sanavalmiita ekstrovertteja, jotka syttyvät täyteen paloonsa parrasvaloissa muiden huomion ympäröimänä! Millainen olisi sellainen maailma, jossa ketään ei kiinnostaisi kuunnella, miettiä ennen kuin puhuu, harkita asioita kahdesti tai edetä rauhallisesti ja suunnitelmallisesti? Nuo ovat nimenomaan introverteille ja ujoille tyypillisiä ominaisuuksia, joita ainakin tietyissä tilanteissa voisi nimittää myös vahvuuksiksi. Vastapainoksi tietysti tarvitaan myös niitä nopeasti toimeen ryhtyviä "people personeita", jotka sekä innostuvat helposti uudesta että innostavat samalla muitakin sosiaalisen energiansa siivittämänä. Kun kaikki eivät ole pelkkiä toisintoja toisistaan, hommat rullaavat sutjakkaasti. Vielä kun muistaa huomioida erilaisten persoonien vahvuudet ja haasteet, välttyy varmemmin tarpeettomilta yhteentörmäyksiltä. Toki mulkku on aina mulkku, mutta usein konfliktit ovat loppujen lopuksi pelkkää molemmin puolista ymmärtämättömyyttä erilaisuuden ja erilaisten toimintatapojen päälle. Varsinkin kiireisenä ja väsyneenä.
Oman ujouteni kanssa oon kulkenut jo pitkän matkan. Nuorena olin tosi pelokas, arka ja ihan pienissäkin esiintymistilanteissa kärsin usein kiusallisesta "niskalukosta", eli jossain vaiheessa mun pää ei vaan enää kääntynyt, kun jännitti niin maan perkeleesti. En enää edes muista, milloin viimeksi tuollaista ongelmaa olisi ollut. Aikuisena oon oppinut päästämään tietyistä pakkomielteistä ja ihanteista irti; mun ei yksinkertaisesti tarvitse änkeä itseäni sellaisiin muotteihin, joihin en sovi. Ei mun tarvitse oppia rakastamaan esiintymistilanteita tai opetella suoriutumaan niistä edes riittävän hyvin muiden mieliksi. Kieltäydyn jutuista, joiden parista en halua itseäni löytää. Miksi kiusata itseään - mikä siinä sitten on se palkinto lopussa? Mulle itsensä ylittäminen ei ole tärkeää, jos se tapahtuu henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin kustannuksella.
Tietoisen asioiden käsittelyn lisäksi toksisten, energiasyöppöjen ihmisten leikkaaminen pois elämästä on auttanut, samoin työelämä on tuonut mukanaan paljon positiivista. Nykyisessä työssä pari ekaa vuotta meni ihmetellessä, miten hurjasti niinkin lyhyessä ajassa voi rohkaistua ja kasvaa sosiaalisella tasolla, jos ympäristö sen mahdollistaa ilman painostusta ja pakotusta. Sanat ei riitä kuvailemaan, miten onnellinen ja kiitollinen oon siitä, että just tää pesti on ollut mun ensimmäinen pitkäaikainen työpaikka. Alakoulun alkumetreiltä kaksoistutkinnon vikaan vuoteen ja ekoihin lyhyihin työkokemuksiin asti musta tuntui, etten mitenkään tuu pärjäämään sellaisena kuin oon, vaan pitäisi olla joku hiton versio 2.1 itsestäni. Tuolla ei oo ikinä tuntunut painetta olla joku muu, vaan oon ainakin luullakseni pärjännyt ihan pelkkänä itsenäni ja kokenut ekaa kertaa hyväksyntää, joka tulee jostain muualta kuin oman pienen lähipiirin sisältä. Kun ilmapiiri on hyvä ja kannustava, siinä on ollut helppo hiljalleen kehittää itseään ulos vaikkapa puhelinkammosta. 😆 Nykyään suhtaudun puheluihin aika neutraalisti - luuriin vastaaminen tai jollekin soittaminen ei herätä oikeastaan enää minkäänlaisia ajatuksia. Edelleenkään en tosin osaa istua puhelun aikana paikallani, vaan mieluummin laahustan ympäri huonetta tai taloa. Ainoa asia, mikä puhelimissa ärsyttää, on kaikenlaiset soitto- ja merkkiäänet, jotka kaikki ovat tasapuolisesti yhtä raivostuttavia. Aina kun viesti kilahtaa puhelimeen, kilahtaa mullakin nanosekunnin verran korvien välissä. Onneksi on olemassa äänetön!
En välitä piiruakaan muiden mielipiteistä, jos niitä tullaan kertomaan pyytämättä ja jos ne koskevat vaikka mun näkemyksiä tai valintoja. Mulla on jo omat varsin vahvat mielipiteeni, enkä tarvitse niiden tueksi komppausta muilta. Yksi "vähän" herkkä kohta kuitenkin löytyy, johon tämä mielipiteistä piittaamattomuus ei päde: välitän t o d e l l a paljon itseeni ja sosiaaliseen antiini kohdistuvista ajatuksista. Ja vieläpä enimmäkseen niistä ajatuksista, joita kukaan ei koskaan sano mulle ääneen, eli luultavasti todellisuudessa vähintään neljännes on pelkkää omaa kuvitelmaani! Mun pahin pelko on, että jonain päivänä tajuan nolanneeni itseni niin monet kerrat, etten kehtaa enää edes nousta aamulla sängystä. Ajattelen aika paljonkin sitä, mitähän muut mahtaa ajatella musta. Tiedostan sosiaalisen kömpelyyteni varsinkin jännittävissä tilanteissa, ja saatan rääkätä itseäni muistelemalla kiusallisia tilanteita vielä monien vuosien päästä tapahtuneesta. Riittää, että oon takellellut puheessani, jäätynyt, valinnut sanani hölmösti tai vaikka epäonnistunut sarkastiseksi tarkoitetussa heitossa. Ihan mitä vaan, mistä on tullut hetkeksi kiusallinen olo.
Tosi usein tuntuu, ettei näistä äänijänteistä irtoa sanottavaa senkään vertaa, että edes kohteliaisuuden minimivaatimus täyttyisi. Silloin mulle jää tosi huono fiilis, enkä voi olla ajattelematta, että vaikutan varmaan taas super nuivalta, tylyltä ja vittumaiselta, kun en taaskaan vaan höpötellyt menemään niitä näitä luontevasti. Toisaalta vastapainoksi vuodatan välillä liiankin helposti ja avoimesti "kaiken". Mulla on aina kauhea huoli siitä, että mua voidaan pitää tyhmänä tai kaikista pahinta, törkeänä ja epäkohteliaana. Tiedostan, ettei kukaan vello yhtä pitkään mun verbaalisissa epäonnistumisissa kuin mitä itse teen - hyvä, jos edes tunnin päästä muistavat koko tilannetta! Mun on silti vaikeaa mennä eteenpäin ja vaan unohtaa omat mokailut. Parasta lääkettä tähän tuntuisi usein olevan muilta saatu vertaistuki - kun joku toinen paljastaa omat sosiaaliset epävarmuutensa tai varsinaiset mokailunsa ja naureskelee päälle, on jotenkin helpompaa asettaa omat sekoilunsa inhimillisiin mittasuhteisiin edes hetkeksi. Kaikki mokaa, mutta ei sen tartte olla niin sairaan vakavaa.
Tämän ajoittain suorastaan infernaalisen häpeän kanssa mulla on kyllä vielä rutkasti hommia edessä. Tiedän lähes satavarmaksi, että jos jahkailisin vähän vähemmän turhaa höpöhöpöä, elämä olisi parempaa ja luultavasti mäkin olisin rennompi ja helpommin lähestyttävä tyyppi. Tavallaan vähän ironista, että jos malttaisin luopua itseni jatkuvasta tarkkailusta sosiaalisissa tilanteissa, todennäköisesti se verbaalinen ulosantikin voisi parantua, kun tunnelma omassa päässä vähän vapautuisi nonstop-itsekriittisyyden väistyttyä. Harkitsen itse asiassa jopa terapiaan menoa tämän aiheen tiimoilta joskus tulevaisuudessa - viimeistään sitten, kun toive lapsesta alkaa olla konkreettisempi. Tiedostan itsessäni ne haitalliset piirteet ja ominaisuudet, joita ei tee mieli laittaa kiertoon perintönä omille muksuille.
Sellaiset setit näin sunnuntaina, ai saakeli mikä räntti tästäkin taas tuli. 😂😂Tsempit ja jaksuhalit kaikille, jotka tänne asti jaksoi silmäillä!