Kun ei ole olemassa sairauksia, jotka lihottavat

someecards

Kirjoittelin syksyllä pitkittyneistä terveysongelmista täällä. Suunta ei ole sittemmin muuttunut parempaan, päin vastoin. Reilu viikko sitten koitti pitkään odotettu (yli puoli vuotta) aika sisätautipoliklinikalle. Kun kirje ajanvarauksesta tuli postitse, aloin odottaa tulevaa polikäyntiä kuin joulua konsanaan. Vihdoin jotain tapahtuisi ja saisin kenties apua! Olipahan taas naiivisti ajateltu...

Ensinnäkin, mulle ilmoitettu lääkäri oli ennättänyt vaihtua toiseen. Tämä nyt ei tuntunut merkittävältä asialta, ja odotin ihan hyvillä mielin että lääkäri kutsuu vastaanotolle. Kun pääsin huoneeseen, kaikki menikin alusta alkaen päin helvettiä. Mun oli etukäteen pitänyt täyttää pitkä, runsaasti aikaa ja vaivaa vienyt esitietolomake, jossa oli paljon kysymyksiä ihan käytössä olevista lääkkeistä, vitamiineista ja sukutaustoista alkaen. Aiemmin saadussa kirjeessä painotettiin, että on potilaan vastuulla toimittaa nämä pakolliset tiedot polille viimeistään pari päivää ennen aikaa. Arvatkaa, oliko lääkäri perehtynyt näihin tietoihin? Ei sitten ollenkaan. Kun otin lomakkeen puheeksi, hän ei osannut etsiä sitä koneelta. Hän vaan totesi hartioita kohauttaen "ei löydy" ja kaiken kukkuraksi hän pyysi mua vilkaisemaan koneen näytöltä, missähän kansiossa ne tiedot voisi olla. Hitostako mä sellaista olisin voinut tietää? Sen sijaan näin ruudulla jonkun toisen ihmisen terveystietoja. Tuli vähän skeptinen olo, että mikähän lääkäri tämä nyt mahtaa olla. 

Lomaketta ei löytynyt, joten mentiin sitten ilman taustatietoja mun tämän hetkisiin terveysongelmiin. Päällimäisenä on hillitön painonnousu: reilussa vuodessa on kertynyt sellaset 24 kg ilman muutoksia elintavoissa. Huhhei. Noin seitsemän vuotta sitten mulla oli tapana lihoa suunnilleen 10 kg vuositahtia, ja silloin pidin sitä hurjana painonnousuna. Sitten sain tyroksiinista avun kilpirauhasen vajaatoimintaan, enkä lihonut enää yhtään lisää. Hiljalleen muutamassa vuodessa laihdutin yhteensä 50 kiloa, ja normaalipainoisena ehdinkin olla useamman vuoden ennen nykyistä, täysin absurdia painonnousua. Jos aiemmin 10 kg lihominen vuodessa ahdisti, niin voin kertoa että tää yli tuplavauhtia paisuminen se vasta vinhalta tuntuukin.

Mikä on lääkärin kanta asiaan? No se, että hänen kotimaassaan sanotaan, että jos ihminen lihoo, se johtuu aina siitä että syö liikaa. Ei ole olemassa sairauksia, jotka nostavat painoa. Jäädyin ihan täysin. Jälkeen päin on harmittanut, etten osannut sanoa jotain ilkeää ja näsäviisasta takaisin. Mä en oo sellainen sanavalmis tyyppi, joka osaisi oitis ladata takaisin. Mulla tulee mieleen moniakin sairauksia, jotka saattavat nostaa painoa! Kilpirauhasen vajaatoiminta lienee yleisimpiä, mutta mulla se on laajoin verikokein suljettu pois. Arvot ovat kohdallaan - tosin, kilpirauhasta tai aivolisäkettä ei ole koskaan kuvattu, saati että neulanäytettä olisi otettu. Lisäksi on lukuisia nestettä elimistöön kerääviä sairauksia, sydämen tai munuaisten vajaatoiminnasta munasarjasyöpään ja borrelioosiin asti. Hormoniepätasapaino voi saada myös aikaan kaikenlaista. Keliakia saa usein laihtumaan, mutta toisilla se aiheuttaa päinvastaista eli lihomista. Tossa nyt muutama esimerkki, onhan niitä vaikka mitä muitakin. 

Hengenahdistus on myös kauan jatkunut vaiva. Hengitys on pintapuolista, ja usein tasaisella maallakin tulee pakahtumisen tunne. Ilma ei mee tarpeeksi syvälle keuhkoihin. Tämän ongelman lääkäri "kuittasi" kuuntelemalla keuhkot, ja totesi kaiken olevan aivan kunnossa. Kolmas merkittävä ongelma, joka ajaa mut todennäköisesti vielä hulluksi, on paineentunne alavatsalla. Se ei ole kipua, vaan kireyttä, vähän kuin olisi ympärillä vyö joka on vedetty 2-3 reikää liian tiukalle. Ongelma alkoi alkuvuodesta ollen aluksi satunnaista, mutta nyt se on jatkuvaa eikä mene milloinkaan ohi. Jokainen voi varmasti kuvitella, että tällainen aiheuttaa aikamoisia vaikeuksia keskittyä mihinkään täysin. Ihan sama, vaikka "yrittäisi ajatella jotain muuta", kireys on niin läsnä koko ajan että väkisinkin ajatukset harhailee. Paikoilla istuminen on tuolissa venkoilua, eikä seistenkään ole mikään erityisen hyvä olla. Vatsassa ja kyljissä myös muljuu ja nykii, ja alaselkää särkee. Ei tosin ihme tällä massalla, että selkäkin jo vihoittelee. Lonkkaluut kipuilevat toisinaan siihen malliin, kuin ne olisivat halkeamassa kahtia.

Jos lääkäreillä on potilastiedoissa tilaa omille merkinnöille, jotka ei välity omakannan kautta potilaalle itselleen, oon melko varma että viimeistään viimeisimmän käynnin jälkeen siellä lukee jotain hulluuteen viittaavaa. Aloin meinaan itkeä kuin mikäkin sekopää, kun lääkäri vain toisteli ettei mikään sairaus minua ole lihottanut, vaan olen syömällä tämän tilanteen aiheuttanut. Hän katsoi mua silmiin ja sanoi hymyillen uskovansa että syön terveellisesti, mutta syön liikaa koska paino nousee. Tätä ennen oltiin puitu liki 10 minuuttia, mitä se mun syöminen käytännössä on, ja laskemiani kaloreita myöten. Lääkäri sanoi että voi tehdä lähetteen ravintoterapeutille, kävi hakemassa viereisestä huoneesta diabeteshoitajan paikalle, ja he alkoivat yhdessä laskea mun painoindeksiä. Tässä vaiheessa se oli "vain" 30 eli merkittävä lihavuus, mutta keskussairaalan ravintoterapeutille pääsee vasta kun BMI ylittää 35. Siispä mun pitäisi hakeutua lähiklinikan ravintoterapeutille. Itkin vaan itkemistäni, vaikka kuulemma ei ollut mitään syytä itkeä. Noh, puolen vuoden jonossa olon jälkeen täytyy sanoa, että kaikki odotukset ja toiveet alittui tuon käynnin aikana kirkkaasti. Arvatkaa vaan, tekikö tämä nössykkä valituksen? Tasan tarkkaan teki. Vastausta odotellessa.

Katsoinpa huvikseni käynnin jälkeen, mitä ihmeellinen internet kertoo kyseisestä lääkäristä. Sain selville hyvin nopeasti sen, että kotimaassaan kyseinen "lääkäri" ei ole suostunut tutkimaan vastaanotolle tullutta diabetespotilasta mitenkään, sillä tämä on ollut lihava. Kyseisen potilaan kaikki ongelmat ovat lääkärin mukaan johtuneet siitä, että tämä on ylipainoinen. Vastaavia negatiivisia palautteita oli lukuisia. Varsinainen läskivihaaja! Onneksi Suomessa ei ole vastaavaa sivua, jolla voi arvostella lääkäreitä - saattaisi nimittäin tältä ämmältä lähteä aika aggressiivista tekstiä palauteboksiin...

Muistan yhden postauksen toissasyksyltä, jonka aikoihin nämä painohuolet olivat juuri alkaneet ja jossa kirjoitin, etten varmana aio enää kertaakaan elämäni aikana painaa yli 100 kiloa. No, sinne sataan ei puutu enää kuin sellaset kuusi kiloa, joten tätä menoa vielä joudun siirtymään sinne kolmen digitaalin kerhoon. Ei pysty. Viimeinen vuosi ja muutama kuukausi päälle on ollut lähinnä pelkkää huolta, itseinhoa ja tappelua julkisen terveydenhuollon kanssa. Haaveilen normaalista elämästä, jossa ei välttämättä ole mitään erityisiä mukavuuksia, mutta arki rullaa sujuvasti eteenpäin. Ainoastaan yksi lääkäri tähän mennessä saa multa kiitokset. Hän poikkeuksellisesti kommunikoi potilaan kanssa itse puhelimitse ja sähköpostitse, sen sijaan että hänelle tulisi varata soittoaika joka yleensä menee viikkojen päähän. Hän oli ensimmäinen joka sanoi, että lähete keskussairaalaan on mun kohdalla tarpeen, eikä lähiklinikalla tulla pääsemään asiassa eteenpäin. Hän myös pyysi mua harkitsemaan magneettikuvausta yksityisellä puolella, poliklinikan aikaa odotellessa jotta muutamia vakavia sairauksia saadaan toivottavasti poissuljettua. Näin teinkin. Valitettavasti kyseisellä lääkärillä ei ole omien sanojensa mukaan enää valtuuksia osallistua mun tutkimiseen, sillä vastuu on nyt keskussairaalalla - josta en myöskään tunnu apua saavan. Siellä päässä lääkäri ravintoterapeuttipuheineen tuntui lähinnä pyrkivän käännyttämään mut sieltä samoin tein pois, eikä vahingossakaan ehdottanut minkäänlaisia lisätutkimuksia.

Voisin toki ajatella käyväni myös yksityisellä korkeamman hoitotason toivossa, mutta sen pitäisi olla kyllä varsinainen täsmäisku. Mihinkään "sarjalippuihin" mun talous ei veny yksityisellä puolella. En vaan ollenkaan tiedä, millaiselle erikoislääkärille pitäisi hakeutua, sillä tähän mennessä kukaan ei ole osannut sanoa, mistä painonnousu, hengenahdistus, alavatsan kireys ja lukuisat pienemmät, ei-niin-rajusti elämää rikki repivät oireilut johtuvat. Paitsi nyt tämä viimeisin täti, joka kivenkovaan jankkasi mun syövän liikaa. Häntä en suostu uskomaan. 😉 Mulla on niin pitkä historia kalorilaskurin kanssa, etten ole enää ihan noviisi ravintoasioissa! Ei se mua haittaa, jos vielä ravintoterapeutin kanssa käytäisiin läpi mun sapuskoja ja liikuntoja, mutta koen sen täysin turhanpäiväiseksi resurssien tuhlaamiseksi. Vielä sitäkin enemmän ahdistaa se, ettei ravintoterapeutilla todennäköisesti ole minkäänlaisia valtuuksia ohjata mua eteenpäin jatkotutkimuksiin tai esim. toiselle poliklinikalle, jos ja kun hervoton painonnousu ei selity elintavoillani. 

Niin usein toivon, että kärsisipä sitä vaan jostain perus kansantaudista tyyliin diabetes, korkea verenpaine tai sydänongelmat. Niihin ainakin käsittääkseni saa yleensä ihan asianmukaista hoitoa. Tällaiset kinkkisemmät ongelmat tuntuvat olevan liian suuri haaste terveydenhuollolle, ainakin täällä Lahdessa. Joskus puolivakavissani mietin, pitäiskö vaan muuttaa helvettiin täältä. Mun piti käydä viime kuussa eri paikkakunnalla terveyskeskuksessa, ja se kokemus oli suorastaan ihana, jos niin voi sanoa. Homma vaan toimi erinomaisen hyvin, ja tuntui kuin olisi asioinut yksityisellä lääkäriasemalla. Jos jonain päivänä voin suhtautua tähän paskaan 25-vuotiaana pelkkänä rumana muistona, en varmaan osaa olla normaalisti. Halkean liitoksistani tai jotain. Rupeen halailemaan puita ja ihmisiä ja puhumaan elämän ihanuudesta keskellä marraskuun synkkää kaamosta lennettyäni perseelleni jäisellä tiellä. Tuntuu, että jos nää terveyshuolet saa selätettyä, ei ole enää ikinä sellaista asiaa, josta kehtaisi olla olematta kiitollinen.

Suomi100 // Marjainen Wiener Nougat -juustokakku

itsenäisyyspäivä

Mitä loistavinta itsenäisyyspäivää kaikille! En tiedä johtuuko se Suomi100:sta vai mistä, mutta musta on tullut jotenkin tosi isänmaallinen tänä vuonna. Varsinkin nyt lähikuukausina oon aivan kahjoutunut Suomi-fiilistelyni kanssa. Aina jos kuulen uutisissa haastateltavan presidenttiämme, on pakko jäädä tuijottamaan haltioituneena, vaikka olisi mitä kesken. 😁 Lisäksi, tää on ehkä jo vähän hasardia, mutta oon alkanut kuunnnella Spotifysta Maamme-laulua, Sibeliuksen Finlandiaa sun muita. Oon lisännyt ne mun ahkerassa toistossa oleville soittolistoillekin, ja kuuntelen niitä jopa salilla ollessa! Jalkaprässi saa aika mahtipontisia viboja, kun kuulokkeisiin kajahtaa Maamme-laulu...

IMG_5687

IMG_5678

Leivoin itsenäisyyspäivän kunniaksi Suomi-henkisen paistetun juustokakun. Bongasin Suomi-vuokia Martinexin nettikaupassa viime perjantaina, ja halusin sellaisen heti. Onneksi paketti postitettiin todella nopeasti, ja se ehti just sopivasti eilen perille! Posti tosin ei ansaitse kiitosta väliaikaisista pop up -toimituspisteistään. Olin tilannut paketin lähikauppani pakettiautomaattiin, koska toiveissa oli napata se näppäristi mukaan ruokaostosten yhteydessä, ja lähteä siitä suoraan maalle vanhempien nurkkiin. Vaan mitä vielä, postilta tuli tekstari jossa ilmoitettiin, että paketti on noudettavissa Trion väliaikaisesta pisteestä. Mulla ei ollut sinne suuntaan mitään muuta asiaa ja pisteelle oli todella huonot opastukset, joten vähäsen jäi negatiivinen kokemus noista pop upeista. Sitä ei tietty erikseen kysytty, voiko lähetyksen toimittaa valitsemani toimituspaikan sijaan muualle. En oikein tiedä, ketä tollanen palvelu palvelee? Tekisi mieli antaa itsensä provosoitua lapsellisesti, ja käyttää ainoastaan Matkahuollon palveluja niin kauan, kun noita väliaikaisia pakettipisteitä on. 😉 Normaalisti muuten suosin postia jossa on palvelutiski työntekijöineen, sillä edelleen vähän vastustan automaatteja. Itsepalvelu nakertaa työntekijöiden palkkaa ja johtaa varmasti ainakin jokuseen irtisanomiseen, vaikka kuka väittäis mitä muuta. Kierrän myös kaukaa kauppojen itsepalvelukassat. No, se siitä aiheesta.

IMG_5673

IMG_5676

Juustokakun täytteen sekaan laitoin mustikoita, vadelmia ja Fazerin ihanaa Wiener Nougatia. Pinnalle tein 100 -tekstin Marianne-rakeista, jotka ei varsinaisesti mätsää kakun makumaailmaan, mutta ovatpahan ainakin suomalaisia herkkuja nekin. 

Digestivepohjan ja täytteen puolesta kakku on täysin samanlainen ja samoilla mittasuhteilla tehty kuin tämä omena-kinuskijuustokakku. Ainoana erona on se, että korvasin mascarponen maustamattomalla tuorejuustolla, ja lisäsin valmiiseen täytteeseen n. 1 dl mustikoita, 1 dl vadelmia ja 1/3 rasiallista Wiener Nougat-suklaata, jotka pilkoin pieniin paloihin. Kun kakku oli ollut n. 10 minuuttia uunissa 175 asteessa, ripottelin vielä pinnalle vähän marjoja ja nougatia. Paistoaika taisi olla kokonaisuudessaan n. 45-50 minuuttia, josta tosin viimeinen vartti pienellä 100 asteen lämmöllä. Kun kakku oli hieman jäähtynyt, painelin Marianne-rakeita pinnalle. Olisin halunnut käyttää mieluummin helmimäisiä nonparelleja, mutta en löytänyt sellaisia kaupasta.

IMG_5682

Nyt iskän tekemien hirvenlihapullien kimppuun, ja siitä siirrytään sujuvasti jälkkäritarjontaan! 

May your Christmas tree survive its annual battle with your cat!

IMG_20171130_203635_014

Se olis sitten joulukuu! Yhtään lahjaa en ole toistaiseksi hommannut, enkä kovin montaa ajatellut ostaakaan. Vuosi vuodelta huomaan arvostavani enemmän sitä, kun monien kanssa voi vain sopia että mitäpä jos ei hankita mitään lahjoja, vaan käydään ennemmin vaikka syömässä siinä jouluaaton kynnyksellä. Ei lahjastressiä, eikä toisaalta pelkoa nurkkiin kertyvästä tarpeettomasta tavarasta. Mulla on jo melkolailla kaikkea, enkä varsinaisesti kaipaa kaksiooni enempää esineitä. Ainoastaan kirjoille ja kakkuvuoille on aina tilaa, vaikkei oikeasti olisikaan. 😉

Yllä näkyy mun ja Lulun joulukalenterit. Mulle My Little Pony (kaverin 5-vuotiaalla lapsella on täsmälleen samanlainen...) ja kisulle Mustista&Mirristä bongattu kalenteri, jonka namipalat sopivat sekä kissoille että koirille. Lauantaiaamuna 2. luukun avaamisen jälkeen suunnattiin mamman kanssa Helsinkiin, jossa treffattiin mun kummitäti. Käytiin joulumarkkinoilla ja El Greco -nimisessä kreikkalaisessa ravintolassa. Sunnuntaina puolestaan suunnattiin katsastamaan Vuosaaren joulupolku. Vähän sekalaisia puhelinkuvia: 

IMG_20171202_203058_613

IMG_20171202_203538_122
Fazun kahvilasta saa maailman täydellisintä chai lattea, suosittelen! 💖 Jos saisi valita vain kaksi teetä joita juoda koko loppuelämän ajan, ykkösenä olisi matcha ja hyvänä kakkosena chai.

IMG_20171202_203754_708

IMG_20171202_204015_461

IMG_20171202_204456_092

IMG_20171202_204915_737

IMG_20171202_205235_779

IMG_20171202_205509_291
Alkupalalautanen kreikkalaisessa. Maistoin ekaa kertaa mustekalaa, enkä oikein vieläkään tiedä, tykkäsinkö vai enkö. Se oli aika jännän makusta.

IMG_20171203_211908_392
Pääruuaksi otin vegepitan. Noi kikhernepullat oli niiiiiin hyviä! Harmi, etten taida oppia tekemään yhtä herkullisia ja rapeita kotioloissa. Tommosia vois mätystää vaikka viikottain.

IMG_20171202_210126_222

IMG_20171203_210238_122
Vuosaaressa oli varsin kylmää ja sateista. Siihen nähden paikalle oli eksynyt todella paljon ihmisiä! 

IMG_20171203_211451_838
...ja kyllähän nyt näiden söpöläisten takia kannattikin eksyä joulupolulle. Mun laamavillitys ei yhtään laantunut. Haluun tämmösiä pari heti, kun on taloudellisesti varaa omaan pihapiiriin! Sitte musta tulee #crazyllamalady. 

IMG_20171203_205935_069
Ainoat kotiintuomiset löytyi Stockan Herkusta. Jouluteetä, lakua, kultapuuteria leivontaa varten ja nekkuja. Nekkuja on aina ostettava, kun niitä jossain kaupataan. Mitä nostalgiaa! Kun oltiin veljen kanssa kakaroita, mummolla oli usein tapana tuoda meille tuliaisiksi nekut yhdestä maatatilan suoramyynnistä. 

Karpolla on asiaa

IMG_20171002_212438_870

Suomalaiset ovat sanontojen mukaan rehellistä ja kateellista kansaa. Rehellisyydessä ei ole mitään vikaa, ja kateellisuuttakin on kehittävää ja ei-niin-kehittävää sorttia, mutta ikävä kyllä nämä finskien kaksi ominaispiirrettä sekoittuvat monesti nimenomaan huonolla tavalla. Kas, meillä on liuta suoraansanojia vapaalla jalalla! Hei sori, en tarkoita pahalla, mutta nyt on pakko sanoa suoraan... Suoraansanojaa ei todellisuudessa kiinnosta paskaakaan, pahoittaako joku mielensä hänen kommentistansa. Tärkeintä on saada oma näkemys sanotuksi. Usein taustalla tuntuu olevan suora tai epäsuora kateus, tai vähintäänkin katkeruus omista epäonnistumisista ja vääristä valinnoista. Syitä on varmasti monia. Kun itsellä ei mene hyvin, ei mene muillakaan! Silmä silmästä, hammas hampaasta...

Mä olin nuorempana temperamenttinen pikku nilkki, joka halutessaan provosoitui mistä tahansa. Saatoin kimpaantua nollasta sataan sekunneissa. En tosin mitenkään julkisesti, vaan niiden lähimmäisten seurassa - yllätys, eikös vaan. 😉 Se oli nuoren lapsekasta kapinaa; piti saada olla vihainen, mutta aina sitä ei osannut purkaa rakentavasti esimerkiksi kirjoittamiseen. Oma mielipide oli ainoa oikea, sillä tiesinhän kaikesta kaiken. Jossain vaiheessa satuin oivaltamaan, ettei näin pötkitä pitkälle. Ei kai kukaan katsele kauaa tyyppiä, jonka seurassa joutuu koko ajan olemaan varpaillaan: mitä jos tulee sanottua jotakin väärää, ja heti on herkkähipiäisen mielensäpahoittajan tulilinja auki? Nykyään pidän kohteliasta etäisyyttä juuri sellaiseen ihmistyyppiin, jota itsekin välillä edustin nuorena.

Mulla on edelleen mielipide kutakuinkin kaikesta, ja monesti ne mielipiteet on kärkkäitä, suorastaan sopimattomia. Kun aihe on sellainen joka saa aivosolut heräämään ja pohtimaan, mitä jokaisen kiven ja kannon alta mahtaa löytyä, voin paasata siitä kuin saarnamies konsanaan. Siihen kun yhdistetään vielä "ripaus" luuytimeen koodattua sarkastisuutta, oon jo aika pulassa. En siksi, että olisin ehdoton näkemyksistäni, vaan siksi että mun oletetaan olevan sitä. Ehkä örmy olemus tekee sen. Kaikenlainen nokkiinsa ottaminen tuntuu olevan ajan suurimpia ilmiöitä, joten aika tarkkaan täytyy harkita, kenelle raaskii puhua suoraan ja avoimesti. Toisinaan tuntuu toimivammalta taktiikalta kierrellä, silotella ja toivoa parasta, että pointti tulee kuitenkin rivien välistä ilmaistua. Individualistinen ajattelu on kovassa nosteessa, ja yhä useammin saa törmätä siihen, ettei yksilön tekemiä valintoja saisi kritisoida tai edes kyseenalaistaa. Ja vaikkei kritiikki tai kyseenalaistaminen edes kohdentuisi tiettyyn ihmiseen tai ryhmään, aina löytyy vähintään joku, joka ottaa roolikseen sijaisloukkaantua muiden puolesta. Moni arkinenkin aihe lähentelee jo tabua, josta on turvallisinta olla suu supussa. Miten tähän on päädytty?

Jos vaikka menen ajokortittomana möläyttämään että olisihan sitä yksityisautoilua hyvä vähentää, ajatellaan helposti että varmaan tuo paskiainen tuomitsee mielessänsä kaikki autoilijat ympäristöä saastuttavina laiskimuksina. Jos mietin ääneen tupakoinnin terveyshaittoja, pidän ihan taatusti itseäni parempana ihmisenä kuin tupruttelijoita. Huonoja esimerkkejä, mutta tulivatpa nyt ensimmäisinä mieleen. Todellisuudessa todella harvoin ajatukset kulkee noin yksioikoisia polkuja. On olemassa monia valintoja, joita en itse tekisi, mutta jos joku toinen tekee, fine. Se ei ole mun asia, en oo kenenkään äiti tai kiinnostunut moraalinvartijan leimasta. Jokaisella on takuulla omat "syntinsä". Maailma on täynnä eriäviä arvoja ja ajatuksia, ja kaikille niille luulisi riittävän tilaa. Eikö olisi tylsää, jos kaikki olisivat aina yhtä ja samaa mieltä kaikesta? On hirveen paljon kiinnostavampaa keskustella tyypin kanssa joka on jopa radikaalisti eri linjoilla, kuin tyypin joka ei ota kantaa mihinkään ja vaan myhäilee ja myötäilee (kuten ite välillä sorrun tekemään). Toki se vasta onkin palkitsevaa, kun yhteinen linja löytyy ja sitä voidaan kehittää vielä eteenpäin; heitellä villejäkin ideoita ja ajatuksia ilmoille ilman pelkoa teilaamisesta. Se on ihan parasta parsaa.

On harvoin fiksua pitää näkemyksistänsä kynsin ja hampain kiinni. Tietysti kannattaa olla perus periaatteita, joiden pohjalta lähtee rakentamaan maailmankatsomustaan, mutta usein on hyvä olla joustava. On paras kuunnella, mitä sanottavaa muilla on, ja jos sanomisissa on mukana järjen hiven, omien ajatusten voi aivan hyvin antaa mukautua uuden, perustellun tiedon valossa. Ei siinä ole mitään noloa, jos käsitykset ja mielipiteet muuttuvat. Vanha viisaus sanoo, ettei ihminen tule koskaan valmiiksi, mutta silti niin uskomattoman monet meistä jumittuvat vanhoihin näkemyksiinsä! Että kun oon kerran päättänyt olla tätä mieltä, kantaa ei missään nimessä voi pyörtää. Tällaista ajattelun jäykkyyttä on vaikea ymmärtää.

En oo aina sosiaalisesti kovin hienostunut naikkonen jäätymisteni ja mutinoideni kanssa. Se mulle on kuitenkin iskostunut selkärankaan, että jos ei ole toisesta kerta kaikkiaan mitään hyvää sanottavaa, on yleensä paras pitää turpavärkki ummessa. Jos tekee mieli avautua jostain epäkohdasta, pyrin ensin miettimään onko se ihan oikeasti sellainen asia, josta on elintärkeää älähtää vähän ääneen, vai oonko kenties itse noussut väärällä jalalla sängystä? Jos tilanteeseen ei ole selkeää ratkaisua, voinko miettiä yön yli ja ottaa asian puheeksi huomenna tai ensi viikolla? Tosin riskinä on, että jos miettii yön yli, lähinnä vaan menettää ne yöunensa. 😁 Valitettavasti oon onnistunut vetämään taipumukseni jahkailla niin pitkälle, että sitä voisi sanoa jo jossain määrin negatiiviseksi piirteeksi.

Pyrin olemaan oman elämäni buddha, joka ei hermostu julkisesti ikinä mistään. Pinna venyy usein, mutta se on mun oma tietoinen valinta. Rehellisesti sanottuna yhdet parhaista kikseistä irtoaa silloin, kun mietin jonkun viheliään tilanteen jälkeen että hähää, tietysti äsken olisin voinut alkaa kiukutella ja hyppiä tasajalkaa kuin pikkulapsi, mutta hillitsimpä hienosti turhan tunteenpurkauksen. Henkiset aplodit itselleni. Toisaalta pinnalla on rajansa, ja jossain vaiheessa se katkeaa paukahtaen. Se on tuhoisaa niin oman itsen kuin muidenkin kannalta. Ei pitäisi "syödä paskaa" kuten J asian ilmaisee. Vaikka sillä tarkoittaakin pelkkää hyvää, kun välttää sanomasta ikäviä juttuja ääneen, lopputulos on useimmiten ihan jotain muuta kuin mihin toivoi päätyvänsä. Siinä ei polteta siltaa hiljalleen, vaan se räjäytetään kerralla maantasalle.

Lukuisien tutkimusten valossa negatiivisuus sairastuttaa, joten välttelen sitä parhaani mukaan. Skeptinen ja kyseenalaistava saa ja pitääkin olla, se menee realismin piikkiin, mutta negatiivisuus on myrkyllistä niin ihmiselle itselleen kuin kaikille ympärillä olijoille. Negatiivinen "state of mind" altistaa myös epätoivottujen asenteiden muodostumiselle. Tiedättehän, kun joku tyyppi oikein ärsyttää, yhtä äkkiä kaikki mitä hän tekee, on mielestäsi aivan väärin. Jos hän onnistuu, se on tuuria tai kyseenalaisilla tavoilla saavutettu. Jos huomaan että omassa mielessäni alkaa muodostua asenne jotakin ihmistä kohtaan, pyrin formatoimaan ajatukset ja aloittamaan alusta. En tietty voi aloittaa täysin puhtaalta pöydältä ja kätellä ihmistä uutena tuttavuutena, mutta voin mielessäni päättää että nyt tälle tyypille pitää antaa uudet mahkut. Joskus mahdollisuuksia tarvitaan useita, ennen kuin yhteinen sävel löytyy. Ennen muuta on itse tietoisesti päätettävä, että nyt ne jo muodostuneet nuivat asenteet tulee heittää roskikseen.

Tietty siinä vaiheessa kun niitä uusia mahkuja on antanut jo niin monia, ettei enää pysy laskuissa mukana, on aika harkita sitä touhun järkevyyttä. Joitakin ihmisiä ei oo tarkotettu kulkemaan samaa polkua. Oon sisäistänyt tämän vasta aivan lähivuosina. On raskasta ensin luottaa johonkin tyyppiin ja sitten todeta, ettei tästä nyt perkele mitään tule. Toinen on mukava niin pitkään kuin itse myötäilee ja joustaa - vaikkei näin tapahtuisi toisin päin. On vaikeaa haalia ympärillensä sellaista seuraa, jonka uskoo kestävän myös niitä ei-niin-mairittelevia ajatuksia, jotka olisi kuitenkin tulevaisuuden kannalta parempi sanoa ääneen. Yllättävän iso osa ihmisistä ei osaa ottaa vastaan kritiikkiä. Puolustuskantailu alkaa sekunneissa; niin mutta kun... Menee itellänikin herkästi kommentit tunteisiin, varsinkin jos peliin on pistänyt aikansa lisäksi myös ripauksen omaa sielua. Yritän kuitenkin suhtautua palautteeseen niin, että ilman sitä on vaikea kehittyä. Monesti ulkopuolinen näkemys auttaa hahmottamaan, mitä kannattaa hioa. Joskus niitä näkemyksiä pitää kuunnella useamman kerran ja läpeensä perusteltuina, ennen kuin ne menevät perille. 😊

On tietysti olemassa palautetta ja "palautetta". Siinä missä jollekin hermoheikolle on hankalaa ottaa minkäänlaisia poikittaisia kommentteja vastaan, toiset jakelee niitä ihan työksensä. Kritiikkiä pitää antaa ikään kuin periaatteesta! Ellei luontevasti löydy pahaa sanottavaa, niin kyllä nyt jostakin epäoleellisesta yksityiskohdasta täytyy vängätä. Oppivatpahan muut olemaan, kun on aina se, jonka täytyy saada sanottua se viimeinen sana. Periaatevänkääminen on toimiva tapa ampua leijujat alas pilvilinnoistaan ja tappaa tekemisen ilo. Hurraa yhteishengelle.

Haluaisin ajatella, että harva omaksuu ikävän ihmisen roolin ihan vain huvikseen, ikään kuin harrastelupohjalta. Mieluummin uskon, että muita jatkuvasti lyttäävällä on itsellänsä paha olla. Usein se tuntuu olevan sitä, että se toinen on vähän hukassa. Meneillään voi olla stressaava tilanne tai raskas ajanjakso, tai kenties tulevaisuudelta puuttuu suuntaviivat. Ehkä menneisyydessä väijyy jokin mörkö, joka on jäänyt käsittelemättä. Ja kun asiat menevät tarpeeksi pitkään päin helvettiä, kyllä siinä saa tehdä töitä itsensä kanssa, ettei katkeroituisi, jos vaikka suhteet kariutuvat aina vaan, sairastuu, koira kuolee, työpaikka menee alta ja velkakierre alkaa. Ihmiskohtaloita on monenlaisia, eikä äsken kuvattu ole mitenkään poikkeuksellinen tai kaukaa haettu skenaario. Sellaista sattuu. Saa olla aika vahva, että paskatrombissa pystyy ajattelemaan kaikesta huolimatta positiivisesti. Siihen tarvitaan oman ajatustyön ohella tukea ihmisiltä, jotka kuuntelee. Jos sitä ei ole tarjolla, portti mulkkuuden mutkikkaalle tielle on auki.

Mua on aina ollut helppo muiluttaa. En pidä itseäni sinisilmäisenä - kyllä todellisen huijarin tunnistaa kun sellaiseen törmää. Koen maailman ajoittain pahana paikkana, mutta ympärillä olevista ihmisistä haluan uskoa pääsääntöisesti hyvää. Se piirre ajaa mut toistuvasti ongelmiin. Kilttiä nössykkää joka ei uskalla pistää hanttiin, on helppo pitää pelinappulana. Tunnistan kyllä tilanteet joissa yritetään höynäyttää, mutta harmillisen harvoin reagoin kuten olisi järkevää: sanomalla kiitos ei. Ikävissä ja hankaloissa tyypeissä on myös haastetta, joita tämä jääräpää rakastaa. Kerjään verta nenästäni, kun annan kaikenlaisten kieroilijoiden kiehtoa itseäni. Kuvittelen olevani niin taitava, että ajan myötä pystyn puhumaan ikävästi käyttäytyvälle ihmiselle järkeä päähän ja luennoimaan tälle vaivihkaa empatian tärkeydestä, mutta eipä se yleensä mene niin. Muutos lähtee aina lopulta itsestä, ja jos ei halua muuttua, siinä ei auta jonkun jästipäisen introverttihihhulin jupinat.

Maailma muuttuu, kannattaa ehdottomasti muuttua mukana. Tai vähintäänkin mukautua; hyväksyä että ennen oli ennen ja nyt on nyt. Huominen on tuntematonta tulevaisuutta. Se, ottaako sen mahdollisuutena vai uhkana, on itsestä kiinni. Omaa ajatusmaailmaa voi työstää eteenpäin, mutta ensin pitää tiedostaa syyt, miksi nyt ajattelee niin kuin ajattelee. Täytyy ottaa kärpänen katossa -perspektiivi omaan toimintaansa; asettua itsensä ulkopuolelle ja tarkastella sitä objektiivisesti. Olisiko kivaa olla tekemisissä tommosen tyypin kanssa? Jos jostain syystä ei, mitähän tulisi muuttaa? Sitten pitää vaan askel askeleelta ryhtyä sellaseksi, jollainen haluaisi olla. Se unelmaminä on todennäköisesti ihan hyvä tyyppi! Harva meistä kuitenkaan haaveilee olevansa rasittava kusipää, joka aiheuttaa muille henkistä pahaa oloa.

Mutta koska tätä sananvapautta piisaa, kannattaa tietysti tässä vaiheessa ottaa vähän takapakkia. Things change, doesn't mean they get better. Näin tuumaa eräs fiktiivinen lääkäri yhdessä 2000-luvun suosituimmassa tv-sarjassa. Läheskään aina muutos ei tapahdu parempaan suuntaan. Hölmöin virhe minkä voi tehdä, on se että alkaa muutoksesta unelmoidessa säntäillä päättömästi, eikä tee kunnollisia suunnitelmia. Löpöä kuluu kun ajelee kylällä ristiin rastiin, vaikka järkeilemällä pääsisi pitkän pätkän suoraan kohti huippua. Sama koskee ihmisen energiaa. Se kannattaa kanavoida fiksusti. Impulssien varassa tehdyt intuitiiviset valinnat on joskus okei, mutta yleensä asiat menee parhaiten putkeen, kun niiden pohjalla on huolellinen suunnitelma. Juosten kusten puuhastelulla ei saavuta suuria. Siksi on parempi siirtää muutosta myöhemmäksi, kunnes ehtii oikeasti paneutua siihen. Ja ennen muuta, kunnes aihe oikeasti kiinnostaa ja saa innostumaan. Jos intopiikkiä ei näy lainkaan, ehkä kannattaa miettiä ihan uutta suunnitelmaa. Jos ei itse innostu projekteistaan, ei innostu kukaan muukaan.

Eihän hidastempoinen harkitsevaisuus oikein sovi kaikki-heti-just-nyt maailmaamme, jossa elämme. Huomaan monesti vähän uupuvani, kun ympäristö huokuu impulsiivisuutta, improvisointia ja sponttaaneja tekoja. Kovimmat poukkoilijat eivät tunnu edes tietävän, mitä oikeasti haluavat tai mihin pitäisi tähdätä. Kaikkea on kokeiltava, ja "jokapaikanhöylä" on täysin ansaittu lisänimi. Taustalla lymyävä epävarmuus purkautuu helposti sellaisiin tyyppeihin, jotka eivät lähde mukaan poukkoiluun - he tiedostavat liiankin hyvin, missä menevät ja miten asioiden pitäisi mennä. Mulla ei ole harmainta aavistustakaan mihin mä ja elämäni ollaan menossa, mutta sen tiedän että tykkään suunnitella, enkä heittäytyä rotkoon ex tempore koska just nyt se sattuu tuntumaan tosi hyvältä idealta.

Kanssaihmisissä arvostan eniten määrätietoista, rauhallista ja ennen muuta tasaista luonteenlaatua. Pelkään sinne tänne säntäileviä hetkessä eläjiä, joista ei ikinä voi tietää, mitä seuraavaksi on luvassa. Taistele tai pakene -vaihde aktivoituu aivoissa, kortisoli kohisee korvissa. Lamaannun ja toimintakapasiteetti putoaa 90% normaalista. Nuudun ja lopulta väsyn täysin. Niinpä ei auta kuin avata omia ahdistumisen aiheitaan, tai vaihtoehtoisesti ottaa pientä väliä. Kun on kutakuinkin sujut itsensä kanssa, on mahdollista oppia tasapainoilemaan monenlaisten ihmisten kanssa. On äärettömän iso rikkaus, kun ympärillä on erilaisia persoonia laidasta laitaan. Olisi kamalaa huomata hengaavansa lähinnä itsensä kaltaisten kanssa. Tykkään sillisalaateista, joissa on kaikenikäisiä ja eri lähtökohdista tulevia. Siispä pysyköön pienet piirini jatkossakin sellaisina! Siinä on kelpo aihio virkistävälle ajatustenvaihdolle, joka ei ole liian kaavoihin kangistunutta, saati elitististä. Elitistinen "mä ja mun kaverit" -ajattelu jos jokin on haitallista, sillä silloin usein sulkee silmänsä siltä faktalta, että me ihmiset eletään kukin aika erilaisissa todellisuuksissa. Jonkun arkisin asia voi edustaa toiselle once in a lifetime -kokemusta. Kapeakatseisuus pilaa parhaatkin jutut. Ei aleta sille linjalle, vaan koitetaan ymmärtää ja suvaita. Kaikkea muuta paitsi paskaa. Paskaa ei tartte sietää, saati hyväksyä.

Oliskohan tää tässä?

Oodi sävellykselle 1680-luvulta



En osaa sanoin kuvailla, miten paljon rakastan Pachelbelin Canonia. Canon sais mun puolesta soida repeatilla taustamusiikkina niin arjessa kuin juhlassa - elämänlaatu nousisi varmasti kohisten! Jos se on musta kiinni, tätä sävellystä tullaan kuulemaan niin mun häissä kuin hautajaisissa, ja mieluusti kaikissa muissakin pippaloissa. Kun toissa iltana rämmin kaupasta kotia kohti, koin häkellyttävän tunnelmallisen hetken kun Canon alkoi soida Spotifyssa ja taivaalta satoi hiljalleen jättimäisiä lumihiutaleita. Just sellasia täydellisiä hiutaleita, joita tuijottaessa tuntuu kuin jalat irtoaisi maasta ja lähtisi leijailemaan kohti yläilmoja. Ehkä maagisinta ikinä. En muista, koska oon viimeks ollut niin onnellinen kuin sillä hetkellä! Vallan vitutti olla niin pian kotioven takan kaivamassa avaimia taskusta. Ei vaan viitsinyt tehdä kauppakassin kanssa mitään lisälenkkiä, vaikka hetken olisi suonut jatkuvan hieman kauemmin.

Yllä mun suosikkiversiot Canonista. Orkesterin voimin lähes mikä tahansa kuulostaa hyvältä, mutta simppeli pianon pimputuskin toimii joka kerta. 

All black everything

Käsi ylös, kuka ei viel tiedä, että tulevana perjantaina on Black Friday? Jenkkien tarjousten täyteinen kulutusjuhla levisi tänne Suomeen jokunen vuosi sitten. Enää ei tyydytä viettämään pelkkää ostoperjantaita ja sen jälkimainingeissa Cyber Mondayta, vaan nyt koko viikko on täynnä kaikenlaisia alennuksia ja diilejä. Mikäs siinä jos jotakin tarvitsee, tai haluaa olla ajoissa joululahjaostoksilla! Mä en tarvitse juuri nyt mitään, mutta kokosin tähän postaukseen vähän tän hetkisiä tarjouksia, jos niistä olisi jollekin iloa. 

na-kd
NA-KD tarjoaa 30% alennuksen koko valikoimasta koodilla BLACKWEEK. Tarjous koskee normaalihintaisia tuotteita. (Kollaasin tuotteet normaalein hinnoin)

nelly
Nellyllä* saat tänään 25% alen kaikista NLY Trend -malliston tuotteista. (Kollaasin hinnat valmiiksi alennettuja)

zalando2
zalando1
Zalandolla* on tänään hyviä tarjouksia designer-muodista. Nyt kannattaa iskeä kiinni Samsoe&Samsoen tai Ralph Laurenin ihaniin neuleisiin, Furlan laukkuihin tai vaikka noihin super nätteihin Rebecca Minkoffin ja Kate Spaden koruihin... Myös Ted Bakerin villakangastakeille vahva suositus - vähänkö nyppii, etten mahdu omaani tällä hetkellä!

*-merkityt linkit ovat kaupallisia affliate-linkkejä.

Paistettu kinuski-omenajuustokakku

omena-kinuskijuustokakku

Uunijuustokakut, miksei niitä ole tullut tehtyä tämän pakkomielteeseen paisuneen juustokakkubuumin aikana? Pari vuotta sitten oon leiponut marjaisen maapähkinävoijuustokakun, mutta sittemmin on tullut pysyteltyä hyydykkeissä. Miksi?!? Uuniversiokin on ihan super helppo tehdä! Jokunen viikko sitten päätinkin repäistä ja kokeilla jotain ihan uudenlaista.

IMG_5459

Pienen ideoinnin jälkeen avainsanoiksi muodostui uuni, kinuski ja omenaruusut. Kakku onnistui odotusten mukaisesti, mitä nyt reunat olisivat voineet olla hitusen nätimmät. Kiikutin leipomuksen töihin ja siitä tykättiin, jee. 😊 Heti seuraavana viikonloppuna sain hyvän tekosyyn tehdä samaa kakkua uudestaan, ja koska siitä tuli esteettisesti onnistuneempi, se valikoitui postauksen kuvamateriaaliksi.

IMG_5457

Tässä ohjeet kakun kyhäämiseen!

pohja:
n. 250 g digestiveä
80 g voisulaa

täyte
400 g mascarponea
1 prk creme fraichea
1 dl kermaa
3 kananmunaa
1 dl sokeria
1 tl vaniljasokeria
2-3 rkl sitruunamehua
2 rkl maizenaa

kinuski
1,75 dl kuohukermaa
1 dl fariinisokeria

omenaruusut
1 punainen omena, mahdollisimman suuri (esim. honey crunch)
1 sitruuna
0,5-1 tl sokeria

Voitele vuoka kauttaaltaan voilla tai öljyllä. Murskaa keksit ja sekoita voisulan kanssa tasaiseksi massaksi. Levitä keksiseos vuoan pohjalle ja osittain myös reunoille. Esipaista keksipohjaa 175 asteisessa uunissa n. 6-8 minuuttia.

Sekoita mascarpone ja creme fraiche vatkaimella. Lisää vähitellen joukkoon munat, sokerit, kerma, sitruunamehu ja maizena. Kaada täyte vuokaan hieman jäähtyneen keksipohjan päälle. Paista kakkua uunissa 175C:ssä n. 40-50 minuuttia. Kun kakun pinta on tummunut kauniin ruskeaksi, se on valmis pois otettavaksi. Välillä uunijuustokakut tuppaa halkeilemaan pinnalta, ja yksi hyvä kikka tämän estämiseen on laskea lämpöä viimeisen vartin aikana, ja tarpeen mukaan jättää kakku paistumaan jälkilämmöllä vähän pidemmäksikin aikaa. Mutta tosiaan, kakun pinnan väri on aika hyvä mittari kypsyyden arviointiin. 😊

Kun kakku on jäähtynyt kunnolla, valmista kinuski. Lisää kattilaan kerma ja fariinisokeri, ja kuumenna miedolla lämmöllä ahkerasti sekoitellen. Kun seos alkaa olla notkeaa (no, sellasta kun kinuskikastike nyt yleensä on...), ota kattila pois liedeltä. Kun kastike on jäähtynyt haaleaksi, kaada se kakun päälle. Veitsellä on helppo levittää kinuski tasaisesti pinnalle. 

Sitten vielä ne omenaruusut! Laita isolle lautaselle tai kulhoon reilusti sitruunamehua ja n. 0,5 tl sokeria. Viipaloi omena mahdollisimman ohuiksi, n. 2 mm siivuiksi ja pyörittele niitä sitruunassa ja sokerissa. Kun kaikki viipaleet on käsitelty ja levitetty lautaselle, päälle voi ripotella vielä lisää sitruunamehua ja sokeria. Ihan oman maun mukaan! Mä ite rakastan sitruunaa, enkä tunne käsitettä liian kirpeä. 😛 Kuumenna omppuja mikrossa täydellä teholla muutama minuutti. Mikron voi välillä sammuttaa ja kokeilla, ovatko siivut tarpeeksi pehmenneitä: jos siivun saa käärittyä rullalle, niitä ei tarvitse enää kypsentää. Ruusuja voi varmaan tehdä monella tavalla, mutta oma tyylini on rullata yksi siivu napaksi pötköksi, ja sen ympärille pyörittelen lisää siivuja "terälehdiksi". Kun omenaruusu on mielestäsi sopivan kokoinen, nosta se kakun päälle. Avot, valmista.! 

Kakun voi periaatteessa irrottaa heti vuoasta, mutta itse oon vakaasti sitä mieltä, että niin hyydyke- kuin uunijuustokakut maistuvat parhaalta seuraavana päivänä. Maut ehtivät tasoittua, ja kun kakku on saanut olla yön yli jääkaapissa, se irtoaa parhaiten vuoasta.

IMG_5462

IMG_5467

Sellainen kakku tällä kertaa. Tulevana viikonloppuna onkin isänpäivä - mikä täydellinen syy leipoa taas jotain! 😁