Lähiviikkoina monikin uutisotsikko on herättänyt mussa turhautumisen ja raivon tunteita. On tullut "ehkä" vähän räntättyä IG-stooreissa etenkin politiikkajutuista. Instaan ei kuitenkaan jaksa mitään kovin pitkiä tekstejä kirjoitella (hehheh, eipä vissiin), joten ajattelin purkaa myös tänne blogin puolelle ajatuksia ajankohtaisista aiheista, jotka ovat triggeröineet mua.
Teen lähipäivinä toisenkin vastaavan postauksen, johon koetan saada mahdutettua useamman otsikkonoston lyhyemmillä ränttäyksillä. Aloitan kuitenkin yksittäisellä aiheella, joka sai hermostumaan ihan helvetisti: ADHD-tutkimuksiin pääsyä on päätetty hankaloittaa Kanta-Hämeessä.
Hyvinvointialueen uusi linjaus: Lapsi ei saa lähetettä ADHD-tutkimuksiin ennen kuin perheen arkirutiinit on katsottu kuntoon (linkki juttuun)
ADHD-tutkimuksiin on monilla paikkakunnilla helvetin vaikeaa päästä, ja sitten jos ja kun lääkäri ylipäätään antaa lähetteen, jono voi olla mitä tahansa kuukausista vuosiin. Tässä Kanta-Hämeen linjauksessa voisi olla ihan hyvätkin tarkoitusperät taustalla: katsotaan, miten siellä perheessä arki sujuu, tutkitaan ennen kuin hutkitaan. Tullaanko näin käytännössä tekemään? Tuskinpa vaan, sillä resurssit ovat vähäiset ja paine kulukuriin on kova. Eiköhän taustalla ole vain uusi keino karsia kustannuksista - jätetään hoitamatta kaikki muut, paitsi kaikkein vaikeimmat ja ilmiselvimmät tapaukset. Ylidiagnosoiminen pelottaa hyvinvointipiireissä, mutta samaan aikaan neuropoikkeavuudet ovat myös auttamattoman alidiagnosoituja ja tutkimuksiin on vaikeaa, joskus jopa mahdotonta päästä.
Joo, monissa kodeissa olisi varmasti parantamisen varaa arkisissa asioissa. Silti: vituttaa tämä loputon vanhempien syyllistäminen siitä, että osa lapsista oireilee koulussa. Kas, kun ihan aina ne ongelmat eivät ole lähtöisin kotoa ja kasvatuksesta! Olisi toki helppoa tyytyä tällaiseen laiskaan johtopäätökseen, jossa vastuu yhä useamman ja useamman lapsen oireilusta ulkoistetaan paskojen vanhempien vastuulle. Vastuuttomat ja huonot vanhemmat, varmaan liikaa kännykkää, liikaa sokeria ja liian vähän unta ja liikuntaa! Tätä se rajattomuus teettää!
Ai niin, ne koulujen luokkakoot ovat muuten räjähtäneet kauan sitten käsiin ja koulupäivät ovat täynnä hälyä ja ärsykettä. Hupsista saatana. Huonotuurisimmat lapset ovat jopa joutuneet hirvittävän ihmiskokeen uhreiksi, kun joissakin kouluissa on innostuttu leikittelemään kaikenlaisilla avotilaratkaisuilla. Kovin moni aikuinen ei taatustikaan haluaisi viettää työpäiväänsä sellaisessa ympäristössä, johon lapset pakotetaan arkipäivisin. Miten tällainen moderni oppiympäristö itsessään ei olisi häiriötekijä, joka lisää kuormitusta ja siten saattaa aiheuttaa laajan skaalan moninaista oireilua niillekin lapsille, joilla ei mitään ADHD:ta tai muuta neuropoikkeamaa ole? Lisäksi itse koulunkäynti on nykyään sekava sillisalaatti kaiken maailman digisitä ja -tätä, Wilma tota.
Halu kikkailla tekniikalla ja päteä inklusiivisuudella ovat romuttaneet sen perinteisen koulumaailman, jonka esimerkiksi itse sain kokea. Alakoulussa omalla luokallani oli alle 10 oppilasta - varsinainen pienryhmä! Tosin pääosa opetuksesta tapahtui niin, että luokat 1.-2., 3.-4. ja 5.-6. olivat samassa luokkahuoneessa. Oli yhteistunteja kuten vaikkapa bilsa, ymppä, historia, uskonto, kuvis ja liikunta, sitten taas mm. matikka ja englanti järjestettiin luokka-asteittain. Myös yläkouluun siirtyessäni luokkakoko oli edelleen aika maltillinen, alle 20 oppilasta. Ei ollut mitään Wilmaa, vaan reissuvihko. Mä voin myöntää, ettei mun pää olisi kestänyt lapsena ja nuorena varmaan kuukauttakaan sellaisessa ympäristössä, jollaiseksi miellän keskiverron nykyaikaisen koulun. Aivan varmasti olisin alkanut näkyvästi oireilemaan ja voimaan huonosti.
Mitä sitten taas neuroepätyypillisyyteen tulee, niin onko se mikään ihme, että tiedon lisääntyessä myös diagnoosien määrä kasvaa? Ja jos kuitenkin diagnoosien määrä huolestuttaa, miksi sitä huolta ei ymmärretä kohdistaa jatkuvien säästöjen ja toisaalta pakkomielteisen uudistamisvimman romuttamiin rakenteisin kouluissa? Kuinka monen lapsen pitää oireilla, jotta ymmärretään ottaa askel eteenpäin yksittäisten perheiden syyllistämisestä ja myöntää, että oppimisympäristöt ovat aika fucked up tänä päivänä? Kuten sanottu, ei tarvitse olla edes mitään ADHD:ta, etteikö siellä koulussa voisi kuormittua ja oireilla. Jos taas taustalla on oikeasti jotakin neuropoikkeavuutta, se päivän aikana kasaantuva kuormitus voi olla moninkertainen.
Bare minimum mitä nepsy-lapsen hyväksi pitäisi voida tehdä, olisi taata tarvittavan avun ja tuen saaminen hänelle ja koko perheelle, eikä hankaloittaa entisestään tarpeellisten palveluiden piiriin pääsemistä takertumalla lillukan varsiin ja mussuttamalla jostain ruutuajasta ja unirytmistä. Nämä ovat sikäli surkuhupaisia kyttäyksen kohteita perheiden arjessa, sillä usein mm. pelit voivat olla ADHD-lapselle yksi ainoita keinoja purkaa koulupäivän kuormitusta ja koettaa rentoutua, kun pääsee vihdoin uppoutumaan johonkin, mikä kiinnostaa. Kiihdyttämisen sijaan pelaaminen voi rauhoittaa. Lisäksi ADHD:ssa unirytmiin liittyvät ongelmat ovat ihan perussettiä, eikä niihin auta mikään "laitat vaan kännykän pois ajoissa, niin kyllä se uni tulee". Kun ei muuten tule. Ihan keskeinen ongelma nepsyillä on toiminnanohjaus. Rutiinien ylläpito on monelle kuormittavaa, haastavaa ja jopa vastenmielistä. Jos ADHD-tutkimuksiin pääsyn edellytys on se, että ensin perhearjessa pitää kyetä noudattamaan tarkasti ulkopuolelta saneltuja rutiineja, mennään metsään pahemman kerran.
Ja entäpä sitten tilanne, jossa lapsen vanhemmat ovat myös diagnosoimattomia nepsyjä, tai ainakin toinen heistä on? Neuroepätyypillisyydet, kuten ADHD ja autismi, ovat erittäin perinnöllisiä. ERITTÄIN. Once you see it, you can't unsee it. Perheenjäsenten keskinäinen arki voi sujua harmonisesti, jos kaikilla on ikään kuin sanaton ymmärrys niistä haasteista ja hankaluuksista, joita nepsy-elämään saattaa liittyä. Esimerkiksi erilaiset kuormitustekijät voidaan perheen sisällä ottaa hienosti huomioon. Silti tällainen arki saattaa ulkopuolisen arvioijan silmiin näyttäytyä osittain kaoottisena säätönä, jossa lapselta puuttuu rajat. Soo, soo! Valitettavasti nepsyjen arkea ei paranna se, että neuvotaan laittamaan puhelin välillä pois ja olemaan enemmän läsnä lapselle, asettamaan enemmän rajoja tietokoneen pelaamiselle ja lässynlää. Nepsy-aikuisella on usein ongelmia ihan jo oman elämänsä arjenhallinnan kanssa, ja sitten pitäisi vielä saada pidettyä samoja piirteitä kantava lapsikin edes nipinnapin ruodussa. Siis lapsi, joka kuormittuu ihan järjettömästi koulussa, eikä luultavasti ehdi palautua kunnolla ennen seuraavaa koulupäivää, vaikka saisi kotona tehdä just sitä, mistä tykkää ja missä parhaiten rentoutuu - olkoon nyt sitten vaikka pelaaminen. Jos ongelma on kouluympäristö, siihen ei auta mikään määrä rutiineja, sääntöjä ja rajoja kotioloissa. Pääsääntöisesti kaikki nepsy-ystävälliset mukautukset, kuten vaikkapa pienemmät luokkakoot, hyödyttäisivät aivan kaikkia, oli neurostatus mikä hyvänsä. Onko tällaisia mukautuksia mahdollisuus tehdä? Ei, koska resurssit.
Kun lapsi saa ADHD- tai autismidiagnoosin, usein myös toinen tai jopa molemmat vanhemmista saavat jossain vaiheessa saman diagnoosin. Lapsen tutkimusten myötä herätään siihen, että hetkonen, elämä on aina ollut yhtä helvetin säätöä ja sekasortoa, ja tällä lapsellahan on aivan samanlaisia ongelmia kuin itsellä on, ehkä vain vähän eri muodossa ja ikään suhteutettuna. Kun vanhempi saa nepsy-diagnoosin, sen myötä itsetuntemus paranee, keinoja elämän parempaan hallintaan saattaa alkaa löytyä ja ymmärrys omaa lasta kohtaan kasvaa. Ihan jo tämänkin takia on täyttä idiotismia, että nepsy-tutkimuksiin pääsyä hankaloitetaan yhtään enempää. Mun vitutuskäyrä nousee joka kerran taivaisiin, kun joku edes viitsii alkaa jauhaa jostain trendidiagnooseista. Silleen please, perehdy aiheeseen pikkuisen lisää, äläkä mutuile tollaista vähättelevää roskaa. Samoin ärsyttää, kun joku täti tai setä muistaa mainita, ettei hänen nuoruudessansa ollut mitään aadeehoodeetä, että mikähän ihmisiä nykyään vaivaa, kun ei päät kestä normaalia elämää. Unohtuu se, että silloin muinaisella 60-luvulla ne diagnosoimattomat nepsyt tunnettiin usein esimerkiksi outoina, epäsosiaalisina, arvaamattomina ja äkkipikaisina tai kenties jopa hulluina - riippuen oireilun näkyvyydestä. Aika joskus kauan sitten on myös ollut kovin erilaista kuin näin 2020-luvulla. Elämme paradoksissa, jossa samaan aikaan pitäisi sekä kyetä multitaskaamaan lukuisia päällekäisiä asioita että keskittymään täydellisesti kuin buddha konsanaan.
Ugh, olen puhunut!
