31

E8BEAA66-E202-4488-A45F-F9AC14D1201A 
En tiedä, missä vaiheessa vanhenemisen pitäisi alkaa tuntua taas kivalta, vai onko kaikenlainen synttäri-intoilu olleeseen ja menneeseen nuoruuteen visusti kuuluva juttu. Kolmekymppisyyden alkumetrit olivat ainakin ihan paskaa! Hetken viime keväänä tuntui suorastaan mahtavalta: ilmassa oli toiveikkuutta, innostusta ja odotusta. Ennen muuta mulla oli varma olo omista valinnoistani. Kaikki järjestyisi lopulta parhain päin! Vaan eipä sitten mennytkään kuin Strömsössä, ja 2022 oli lopulta mun tähän astisen elämän hirvein vuosi. Ahdisti, itketti ja stressasin melkein hiukset päästäni. Kuontalo oheni melkolailla, kun tukkaa irtosi tukkotolkulla aina harjatessa. Kaikki oli synkkää ja ankeaa, laahustin zombina autopilotilla läpi syksyn.

Loppuvuodesta kävin terapiassa miettimässä, miksei mulla ole minkäänlaista itsekunnioitusta. Niiltä muutamalta käynniltä jäi käteen yllättävän paljon. Mun ajatuksista osa sai vahvistusta, osa puolestaan napakkaa kyseenalaistusta. Se oli just sitä, mitä tarvitsinkin.

Edelleen jatkossakin voin olla muita kohtaan kiva, kiltti ja empaattinen itseni, mutta mun ei tarvitse miellyttämisen haluissani vetää sitä överiksi. Mulla on tähän asti ollut itsetuhoisena tapana ottaa itselleni erityisen tärkeiltä tuntuvissa ihmissuhteissa rooleja, joissa ei pidemmän päälle ole mitään mieltä. Multa on luonnistunut toimiminen niin henkilökohtaisena cheerleader-tsemppaajana, maailman omistautuneimpana palvelijana, terapiatätinä, ovimattona kuin myös arkisena pahan olon sylkykuppina. Ihan mitä vaan tilanteen ja tarpeen mukaan, kunhan toisella olisi hyvä olla! Mitäpä siitä sivuseikasta, että oma itsetunto ja itsekunnioitus ovat siinä samalla ottaneet vähän osumaa, kun on uhrannut itsestään kaiken ilman vastiketta, vastavuoroisuutta.

Edelleen sulattelen ajatusta siitä, että helkkari... mullakin voi ja suorastaan PITÄÄ olla odotuksia ja vaatimuksia - siis standardeja - sen suhteen, millaisiin ihmissuhteisiin panostan. Ihan outo oivallus! Ja jos joku mun kesyä ja vaatimatonta vaatimustasoa ahdistuu, se ei ole oikeastaan mun ongelma. Varsinkaan se ei ole mitään sellaista, josta mun pitäisi tuntea syyllisyyttä ja alkaa raivokkaasti ynnäillä, mikähän mussa on vikana, kun toinen tuolla tavalla laittaa kampoihin tai ilmaisee, että mä oon vaikea ja vittumainen, kun kehtaan odottaa ja toivoa yhtään mitään.

Tässä maailmassa on tosi paljon ihmisiä, jotka ottavat kernaasti muilta vastaan kaiken, mikä irti lähtee, mutta heti kun heiltä odotetaan edes pienintä efforttia, alkaa ahdistaa ja ärsyttää niin maan perkeleesti. Näitä tyyppejä ei kannata jahdata, saati yrittää pelastaa. Kun on itse itsensä pahin vihollinen, sitä herkästi sabotoi omat ihmissuhteensa ja kaiken muun, joka elämässä voisi olla kaunista ja hyvää. Silti syyt ja syylliset löytyvät toistuvasti oman itsensä ulkopuolelta, joten mitäpä turhaan omaa peilikuvaa saati sisintään tutkailemaan. Näin ajattelevaa ja toimivaa ihmistä ei voi toinen kuolevainen seivata. Ainoastaan aika ja sen mukana tulevat oivallukset ja nöyrtyminen voivat pelastaa ihmisen omalta ylivertaisuudeltansa ja ylimielisyydeltänsä. Oppia ikä kaikki.

Toinen oivallus on se, että niin tärkeää kuin onkin maalata tulevaisuuden taivaanranta täyteen pumpulinpehmeitä, hattaranpinkkejä unelmia, niin ihan yhtä tärkeää on osata tarvittaessa päästää irti sellaisista unelmista, jotka eivät (enää) palvele tarkoitustaan tai ylipäätään johda minnekään. Suuntaa saa vaihtaa, eikä ole pakko haluta samoja asioita kuin vaikka viisi vuotta sitten halusi. Tai vaikka eilen! Unelmien on tarkoitus innostaa, ei lannistaa.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin!

Piparkakun tuoksua

IMG_6035 
Jos tykkäät pipareista ja tuoksukynttilöistä, tässäpä satavarma hitti just sulle!

Kotimaiset brändit Malia ja 3 kaveria yhdistivät voimansa jo kolmatta kertaa ja toivat jälleen joulumarkkinoille myyntiin rajoitetun erän ihania piparkakun tuoksuisia kynttilöitä kahdessa koossa: pienen paloaika on 20 h ja ison 45 h. Mulla on tuo pienempi, jonka nappasin hiljattain Sokkarin kantispäiviltä.

Kynttilän tuoksu pohjautuu 3 kaverin piparkakkujäätelöön, ja hämmästyttävän autenttiselta piparilta tämä kynttilä tuoksuukin! Tuoksu on itse asiassa sen verran vahva, että piparkakun aromit leijailevat huoneessa silloinkin, ku kynttilä ei ole palamassa. Malia valmistuttaa kynttilät Ranskassa käsityönä luonnollisista, myrkyttömistä ainesosista.
  IMG_6038 IMG_6027 
Kynttilä alkaa harmillisesti olla loppuunmyyty monista paikoista, mutta ainakin Sokokselta kynttilää löytyy vielä muutamilta paikkakunnilta (klikkaa kohdasta "Katso saatavuus ja hinta myymälöissä"). Lisäksi Havea Design Shop -verkkokaupasta saa vielä tilattua kynttilän.

Tää kynttilä on niin täydellinen joulufiilistelyyn, että ensi vuonna ostan saman tien isomman version, jos ja toivottavasti KUN Malia ja 3 kaveria lyövät jälleen hynttyyt yhteen!

Havaintoja rakkaudesta, rajoista ja kaikenmaailman ihmissuhdesälästä

IMG_5799

Luin joskus viitisen vuotta sitten lehdestä jutun, jossa perattiin rakastumista kemiallisena reaktiona: rakastuminen on keholle erittäin stressaava koettelemus, joka saa messevät määrät kortisolia (eli stressihormonia) erittymään. Tuo artikkeli on jäänyt mieleen. Niinpä. Niin ihanaa, samalla kuitenkin ihan järjetöntä p*skaa koko touhu. Rakastuminen on todellakin stressitila! Kokosin kyseiseen ilmiöön liittyviä hajatelmia tähän postaukseen ikään kuin draaman kaarena. Päätä, häntää saati punaista lankaa tästä ei taida löytyä, mutta kiva, jos edes joku löytää näistä riveistä jotain samaistumispintaa. Meitä enemmän ja vähemmän hukassa olevia ja elämään turtuneita kolmekymppisiä taitaa mahtua aika monta tähän maailmaan.

******

ENSIVAIKUTELMA: EI, EI, EI JA EI

Mulla on mielestäni melko järkeviä ajatuksia sen suhteen, millaisen ensivaikutelman perusteella annan itseni alkaa kiinnostua ja innostua uudesta ihmisestä. Lähtökohtaisesti oon luonteeni puolesta sellainen tyyppi, joka suhtautuu kaikkiin alkuun hieman varautuneesti ja jopa epäilevästi. Kiinnostuskiikareiden fokus tarkentuu vaiheittain, kun voin hiljalleen tutustumisen myötä ruksia tarkistuslistaa läpi: tällaisia hyviä ja kiinnostavia piirteitä tässä ihmisessä ilmenee, check, check, check. 

En ikimaailmassa pystyisi rakentamaan mielenkiintoa pelkän ulkonäön varaan, koska ensinnäkin se on muuttuvaista (joidenkin pessimistien mielestä jopa katoavaista) ja toiseksi, sen perusteella harvemmin voi olettaa mitään kovin oleellista. Korkeintaan siitä saa osviittaa siitä, kiinnostaako tyyppiä oma pukeutuminen ja ylipäätään tyyliin liittyvät seikat, harrastaako hän urheilua ja nukkuuko hän tarpeeksi. Itse asiassa ulkonäkö on yleensä asia, jonka huomaan ihmisessä viimeisenä. Mulla ei ole ikinä ollut mitään tiettyä ihannetta, sillä lähes kuka tahansa voi olla mun silmissä maailmankaikkeuden komein mies, jos se persoona on ensin saanut vakuuttumaan, että tähän ihmiseen voin luultavasti ryhtyä luottamaan. Jos luottamusta ei synny, ei synny mitään muutakaan. Ikinä. Ulkonäön ohella mua ei kummemmin kiinnosta toisen uravalinnatkaan. Tietysti on tosi hienoa, jos on kunnianhimoa ja tavoitteita! Hyvin kuitenkin riittää sekin, että täyttää arkipäivänsä sellaisella tekemisellä, jolla elättää itsensä, eikä tarvitse päivittäin valittaa, miten kauhean kurjaa töissä on.

Paljastettakoon tässä välissä se, että tällaisena äärettömän introverttina tyyppinä mun ensireaktio on lähes aina uuden ihmisen kohdalla: ei, ei, ei, ei. Siis ei, minähän en jaksa nähdä vaivaa tutustuakseni tuohon ventovieraaseen. En jaksa raottaa ovea omaan maailmaani ja kerros kerrokselta kuin juustohöylällä raastaa esille kerroksia itsestäni ja elämästäni. Tutustuminen on usein tuskaista, raskasta ja raakaa. En yleisesti kaipaa elämääni uutuudenviehätystä ja jännitystä ihmisten muodossa, vaan mieluiten hyödynnän mun vähäisen sosiaalisen energian jo olemassaolevien ihmissuhteiden ylläpitämiseen. Jotta nykyhetken palettiin haluaisi lähteä lisäämään uusia sävyjä, sen uuden ihmisen täytyy tuntua todella wörtiltä - siltä, että meillä molemmilla voisi olla jotakin annettavaa toisillemme. Ajatuksia, oppeja, näkökulmia, arvoja, kaikkea semmosta siistiä.

Sen lisäksi, että ihmisiin tutustuminen on raskasta hommaa, mun ongelmana on myös se, että ekoilla tapaamisilla mä jännitän tooooodella paljon. Näin 30-vuotiaana koen kulkeneeni jo pitkän ja kivisen tien pois sieltä koulukiusaamisen ryydittämästä nuoruudestani, mutta kyllähän se menneisyys tulee taustalla vaikuttamaan koko loppuelämän. Jos ei muuten, niin vähintään ikävänä muistona. Kun kokemukset muista ihmisistä eivät ole aina olleet kovin hyviä ja itsetuntoa on tallottu monin tavoin vuosien ajan, eihän se koskaan täysin lakkaa vaikuttamasta mun tavassa olla ja toimia muiden joukossa. Mun kynnys madaltaa omaa suojamuuria on korkea. Tänä päivänä sentään ymmärrän, että suurin osa ihmisistä on itse asiassa ihan kivoja ja hyväntahtoisia, mutta silti uudet kohtaamiset tuppaavat jännittämään. Törkeimmillään jännitys on silloin, kun tutustumiskierroksella oleva tyyppi tuntuu tavalla tai toisella tärkeältä - sellaiselta, että tätä tapaamista ei ole varaa sössiä. Ja paineen alla se sössiminen vasta alkaakin. Mun on tosi vaikeaa "myydä" itseni yhden, kahden tai kolmenkaan tapaamisen perusteella, sillä pystyn rentoutumaan vasta ajan myötä. Ja aikaahan nykyihmisellä ei ole. Yep, I'm screwed. Oon saanut usein elämässäni sen suuntaista palautetta, että ensialkuun vaikutin ihan siltä, tältä ja tolta, mutta sitten kun mua alkoi tuntea vähän paremmin, olinkin yllättäen tosi kiva tyyppi. Jeejee.
  IMG_5378


******

POTENTIAALISTA JA KIINTYMYSTYYLEISTÄ

Oon tunnistanut itsessäni typerän piirteen: siinä vaiheessa, kun vihdoin ja viimein alan nähdä uudessa ihmisessä potentiaalia, en muuta enää näekään. Ohi menee realiteetit ja ns. red flagit niin, että viuhahtaa, kun keskityn vain siihen, mitä kaikkea tämän ihmisen kanssa VOISI olla nyt tai myöhemmin, jos vaan... *tähän asiat X-Y-Z*.

Mä myös alennan itseni tosi herkästi sellaiseksi toisen henkilökohtaiseksi cheerleaderiksi. Mulla tuntuu olevan joku sisäsyntyinen tarve palvoa ja passata, eikä elämä tunnu eheältä silloin, kun siitä puuttuu se yksi tietty ihminen, johon kanavoida tuo kaikki. Mielestäni tällaisessa ei lähtökohtaisesti ole mitään vikaa, mutta olisi toki hyvä miettiä, saako itse edes murto-osaa vastaavanlaisesta staraluokan kohtelusta ja arvostuksesta osakseen. Onko mitään pointtia omistautua täydellisesti ja kokonaisvaltaisesti, jos se on toiselle hälläväliä-juttu tai pahempaa, ihan itsestäänselvää?

Pystyn sulkemaan silmät pitkiksi ajoiksi todellisuudelta, kun haluan uskoa pelkkiin mahdollisuuksiin. Sen harvinaisen kerran kun päätän nähdä kaiken tutustumisen vaivan ja antaa jollekin mahdollisuuden tulla osaksi elämääni, haluan viimeiseen asti uskoa, että olen osannut tehdä hyvän valinnan. Että olen luottanut oikeaan ihmiseen ja kaikki on ennemmin tai myöhemmin vaivan ja panostuksen arvoista. Jos jotain oon oppinut niin sen, ettei sitä niin vaan tunnisteta päältä päin, että millaisin aikein ja tarkoitusperin kukakin ninjailee ihmissuhdeviidakossa.

Kuka vaan voi väittää olevansa mitä vaan, mutta käytännössä sanat ja teot voivat kuitenkin riidellä vakavasti keskenään. Sokeasti ja toistuvasti onnistun lankeamaan siihen harhakuvitelmaan, että ihmiset oikeasti jopa tarkoittavat sitä, mitä sanovat. Paskanvitut, pardon my french. Jos sanat ja teot eivät mätsää, ne eivät mätsää, piste. Maailma on täynnä lämpimikseen leperteleviä tyhjänpuhujia, jotka romanttisesti lupaavat tähdet ja kuun taivaalta, mutta sitten kun odotat näiden kaikenlaisten lupausten lunastamista, ahdistusmittari värähtää punaiselle. Kehtaatkin odottaa yhtikäs mitään ja asettaa ihan kohtuuttomia paineita, viis siitä, että se toinen on täysin tietoisesti niitä toiveita ja tunteita viritellyt kenties jo pidemmän aikaa.

Kaikki eivät todella tunnu ymmärtävän, että toimiva ja tasapainoinen ihmissuhde perustuu vastavuoroisuuteen. Asiat sujuvat hyvin niin pitkään, kun on itse vahvasti saamapuolella - saa toiselta hupia ja huumoria, huomiota, validointia, aikaa, vaivaa, henkistä yhteyttä, fyysistä läheisyyttä, ideoita, neuvoja, traumaterapiaa, apua oman minäkuvan jäsentämiseen tai omien tulevaisuudenkuvien peilailuun. Vaan annas kun toivot edes vähäistä vastinetta panostuksellesi. Siinä vaiheessa onkin hyvä hetki ghostata ilman selitystä. Koitahan siinä sitten miettiä, mikä meni pieleen ja teitkö kenties jotain väärin. Mukavan pikku traumakokemuksen jälkeen onkin kivaa ja helppoa aloittaa sama tutustumisrumba alusta jonkun uuden ihmisen kanssa. Ghostaaminen on yleistä nykyään - valitettava deittisovellusten myötä aivan arkiseksi jutuksi normalisoitunut ilmiö, jota halveksun aivan uskomattoman paljon. En tiedä mitään raukkamaisempaa, kuin ensin tietoisesti herättää toisessa tunteita ja kadota sitten kuin tuhka tuuleen.

Väärinymmärretyksi ja kohdelluksi marttyyriksi ei ole silti kenelläkään varaa heittäytyä, ehkä vähiten mulla. Rehellisesti sanottuna oon alkanut vasta lähiaikoina hahmottaa, miten paljon mussa itsessäni olisi fiksattavaa siinä, miten operoin ihmissuhteissani. Mulla on omat rajat täysin hukassa. Jos oon aina vaan kiva, kiltti ja ymmärtäväinen, niin onko se edes mikään ihme, että mun yli kävellään? Jos itse askartelen itsekunnioituksestani ja omanarvontunteestani ovimaton muille, kukapa ei kokisi houkutusta pyyhkiä siihen kuraa kengänpohjistaan? Onhan se mulle teoriassa selvää, millaista käytöstä kannattaa sietää ja mitä ei, ja esimerkiksi ystävien puolesta osaan olla aika kiivas, jos joku kehtaa kohdella itselle rakasta ihmistä huonosti. Vaan kun kaikenlainen itseen kohdistuva myötätuntoisuus ja empaattisuus ovat täysin hakusessa. Kumma juttu, että vedän puoleeni ihmisiä, jotka eivät kunnioita mua, kun en itsekään kunnioita itseäni. 

Kiintymystyylit ovat kiinnostava aihe, jota suosittelen tutkittavaksi kaikille sellaisille tyypeille, jotka toistuvasti löytävät itsensä rimpuilemasta hankalissa ihmissuhteissa. Kiintymystyylejä on neljä: turvallinen, ristiriitainen, välttelevä sekä jäsentymätön. Täällä Suomessa välttelevä kiintymistyyli on erittäin yleinen - kun ihmissuhteessa tulee jokin ongelma tai ristiriita vastaan, se lakaistaan maton alle tai ainakin laitetaan silmät kiinni. La-la-laa, mitään ongelmaa ei ole, ja vaikka olisikin, siitä ei nyt huvita puhua, koska olisihan se nyt tosi vaikeaa, kiusallista ja rankkaa. Annetaan vaan olla.

Itsessäni oon tunnistanut merkkejä välttelevän sijaan ristiriitaisesta kiintymystyylistä. En voi SIETÄÄ sitä, että solmussa olevien asioiden pitäisi "antaa vaan olla", vaan päin vastoin haluan ja vaadin, että kaikki selvitetään heti. Jos vastapuolli taas ei halua missään nimessä selvittää yhtään mitään, soppa on valmis. Toinen vetäytyy koko ajan syvemmälle omaan kuoreensa ja mä hakkaan sitä kuorta, että tule nyt s**tana sieltä esiin, kun mä en kestä tällaista epätietoisuutta. Faktahan on se, että kumpikaan näistä toimintatavoista ei ole erityisen järkevä. Vaikeita aiheita ja tunteita välttelevän henkilön olisi terveellistä kehittää itseään paremmaksi kommunikoijaksi ja oppia kohtaamaan kaikenlaisia tuntemuksia, kun taas ristiriitaisen kiintyjän tulisi oppia vetämään henkeä ja etsiä keinoja itsensä rauhoitteluun, jotta tunteet eivät purkautuisi hyökkäävän paniikkireaktion kautta.
     IMG_5473


******

SITÄ OIKEAA EI OLE

Oon täysin hylännyt sellaisen romanttisen konseptin, että kaikille olisi joku tietty "se oikea" olemassa. Luultavammin on todella monia, joiden kanssa elämä saattaisi olla tasaista ja mukavaa. Suurinta osaa heistä ei vaan koskaan tule kohdattua! Joskus voi käydä myös niin, että aika ja paikka ovat vääriä, vaikka ihminen sinänsä voisi hyvinkin olla sopiva. Sopiva jossain eri todellisuudessa.

Uskon vahvasti, että jos sitä oikeaa etsiessä odottaa valtavaa tunteiden ilotulitusta, ei tosiasiassa ole valmis parisuhteeseen. Odotukset ovat niin korkealla, ettei niitä pysty ylittämään: yhtikäs kukaan ei saa aitoa mahdollisuutta yrittää voittaa toisen sydän puolelleen. Sitä oikeaa loputtomiin jahtaavalla on kenties tunnelukkoja. Lienee myös melko tavallista, että jos nuorena räiskyvästi alkanut parisuhde tulee jonakin päivänä tiensä päähän, sen jäljiltä lähtee vaistomaisesti etsimään samanlaista roihuavaa alkua uudestakin suhteesta. Ainoa vaan, että hulluus ja nopeat tunne-elämykset olisi hyvä jättää sinne teiniaikoihin ja varhaiseen aikuisuuteen. Kolmekymppisenä pitäisi olla jo jonkin verran standardeja, arvoja ja arkijärkeä, joiden kautta lähtee peilaamaan uuden suhteen onnistumismahdollisuuksia. Prosessi on väkisinkin vähän hitaampi ja työläämpi kuin "rakkautta ensisilmäyksellä", hehe.

Sen oikean metsästämiseen liittyen vielä yksi hauska seikka: luin joskus jostain (vau mikä tietolähde!), että naisille usein upotetaan tajuntaan jo nuorena Disney-henkinen käsitys siitä oikeasta. Pitkään he saattavat etsiäkin sellaista, mutta jossain vaiheessa todellisuus iskee päin kasvoja. Siinä missä naisten utopistiset parisuhdeodotukset muuttuvat usein iän myötä realistisempaan suuntaan, monilla miehillä tulee vanhemmiten tarve löytää nimenomaan se oikea, elämänsä suuri rakkaus. Yks kaks KUKAAN ei enää kelpaakaan. Alkaa raivodeittailun kierre ja käydään kymmenillä, ellei jopa sadoilla treffeillä. Välissä surraan hirveää kohtaloa, joka on vääjäämättä johtamassa yksinäiseen loppuelämään.

Mielestäni tämä odotusten päälaelleen kääntyminen sukupuolten välillä on tosi mielenkiintoinen havainto, ja kun mietin monia ikäisiäni miehiä, se pitää varmasti paikkansa jossain määrin. Sen oikean hakemisella saatetaan ehkä myös "kuitata" se, että tosiasiassa ihminen on aivan hukassa, eikä edes tiedä, mitä etsii, saati miten tällainen suunnaton epätietoisuus tulisi kohdata ja käsitellä. Mistä tällainen rimpuilu ja hapuilu voisi johtua?

Mä en edes haluaisi kokea jotain ihan hullua ja järjetöntä rakastumista, jossa tunteet vievät ja järki vikisee perässä. Sellainen tuntuu ajatuksenakin epäterveeltä ja suorastaan vaaralliselta. Joskus salamaihastumiset ja -rakastumiset johtavat pitkään ja onnelliseen suhteeseen, mutta monesti ne ovat myös aika tuhoisia fiaskoja. Mä turvallisuushakuisena tyyppinä ajattelen, että on kypsyyttä, kun tunteet saavat rauhassa aikaa kyteä ja varsinkin rakkauteen joko kasvetaan hiljalleen tai sitten ei. Jos ei, mennään eri teille.
       IMG_5359


******

TRAUMATISOITUNEITA OOMME KAIKKI, OOMME KAIKKI, OOMME KAIKKI

Kas kummaa: ihminen on kokonaisuus. Se kokonaisuus on kuin sekametelisoppa, jossa sekoittuvat niin geenit, persoonallisuuden, temperamentin ja luonteen piirteet, opitut käytösmallit, lapsuustraumat, ihmissuhteet, erilaiset elämänkäänteet ja -tapahtumat, hyvät ja huonot kokemukset, yhteiskunnan ja omien yhteisöjen suunnalta tulevat odotukset ja paineet... monen moni juttu vaikuttaa siihen, miten sumplimme ihmissuhdeasioitamme.

Muistan, kun olin aikuisuuden alkumetreillä. Silloin kaikki kolmekymppiset vaikuttivat mun silmissä aivan super aikuismaisilta aikuisilta. Kolmekymppinen tuntui olevan yhtä kuin tasapainoinen ja järkevä tyyppi, joka osaa tehdä hyviä arkisia valintoja ja suunnitella elämäänsä pitkällä tähtäimellä. Nyt kun itse on kolmekymppinen, tuntuu että tämähän on kaikkea muuta. Oon jopa enemmän hukassa kuin parikymppisenä, ja niin on moni muukin. Johtuuko tämä meidän milleniaalien sekoilu ja suoranainen pahoinvointi siitä, että olimme lama-ajan lapsia, vai miten juuri 80-90-luvun taitteen ikäluokalla tuntuu menevän aina vaan yhtä huonosti? Tuntuu, että tämän hetkisten kolmekymppisten kirjo on täynnä enemmän ja vähemmän rikkinäisiä kohtaloita. Tässä vähän havaintojani:

Jotkut ikään kuin just in case pilaavat omat mahdollisuutensa jo etukäteen, jotta pääsisivät myöhemmin vellomaan katkeruudessa: "Mitäs mä sanoin, huonostihan siinä lopulta kävi, kuten arvattavissa oli. Parempi pysyä vaan yksin koko loppuelämä". Kumppani(ehdokkaa)n hermojen kestävyyttä testataan, testataan ja vielä vähän testataan, jotta saataisiin selville, missä kohtaa se kuminauha katkeaa. Joillakin ihmisillä hylätyksi tulemisen pelko on niin voimakas, että ennemmin sitä sitten sotkee itse omat asiansa ja ihmissuhteensa hyvissä ajoin, ettei kukaan ehdi hylätä ja asian voi selittää itselleen niin päin, että MINÄ olin se, joka päätti ensin lähteä. MINÄ olin aktiivinen päätöksentekijä, vaikka päätöstä ohjasikin lähinnä pelko. Todellisuudessa tällainen ihminen hylkää itse itsensä toistuvasti, kun ei uskalla antaa itselleen mahdollisuutta olla onnellinen. Pelko onnen mahdollisesta menettämisestä on niin suuri, että moisen tunteen varaan ei uskalla laskeutua lainkaan.

Jotkut kokevat suurta tarvetta alleviivata omaa hyvää itsetuntoa. Näillä ihmisillä on usein kaikkea muuta paitsi se hyvä itsetunto.

Jotkut ovat oppineet, että rakkaus on kieroa, vaikeaa ja jopa aggressiivista. Tämä malli voi juontaa juurensa jo lapsuuteen, jos omat vanhemmat olivat jatkuvasti huonoissa väleissä ja kotona raivottiin harva se päivä. Usein tällaisista kotioloista päädytään toistamaan vanhempien heikkoja tunnetaitoja omiin ihmissuhteisiin - omasta persoonasta riippuen sitä saattaa ottaa roolia joko nollasta sataan hetkessä tulistuvana raivopäänä tai vaihtoehtoisesti kilttinä ja alistuvana ahdistujana, joka vain nielee pahan olonsa. Mutta kas! Jonain päivänä kun sitä kohtaakin kivan ja tasapainoisen ihmisen, jonka kanssa olisi helppoa ja mutkatonta olla, se onkin ihan hirveän tylsää ja tuntuu, ettei ole mitään kemiaa. Usein se kaivattu kemia/särmä/kipinä on kaipuuta toistaa vanhoja ihmissuhdetraumoja uudelleen ja uudelleen. Jos ihmissuhteissa on tottunut alistumaan aggressiivisuuteen ja dominointiin, voi olla äärimmäisen vaikeaa totutella sellaiseen uudenlaiseen konseptiin, jossa parisuhteen toisen osapuolen tyyli rakastaa olisikin vaihteeksi pehmeämpi ja rauhallisempi. Ihmisellä on taipumusta toistaa opittuja ja totuttuja kaavoja, sillä ne tuntuvat tutuilta ja turvallisilta - silloinkin, kun ne ovat oikeasti hirvittävän turvattomia ja äärimmäisen loukkaavia. Kaavoista poikkeaminen vaatii aina tietoista päätöstä ja suurta rohkeutta.

Jotkut väittävät etsivänsä vakavaa suhdetta, mutta todellisuudessa he ovat vailla pelkkää validaatiota. Kun positiivista vahvistusta esimerkiksi omaan ulkonäköön, ajatuksiin ja tavoitteisiin liittyen on saatu tarpeeksi, on aika unohtaa se hempeitä ja hölmöjä tulevaisuudenkuvia maalailemaan alkanut rakastunut osapuoli kuin nalli kalliolle ja jatkaa seuraavaan uhr... ei kun siis ihmiseen.

Jotkut eivät vuosienkaan jälkeen ole päässeet yli entisistä kumppaneistaan. He tavallaan pystyttävät muistojen alttarin entiselle suhteelleen ja pyrkivät jatkamaan elämäänsä täydellisenä kopiona siitä, millaisena he sitä elivät entisen kumppaninsa kanssa. Ainoa vaan, että se toinen ihminen katosi kuvasta ajat sitten. Ajatus esimerkiksi uuden oman harrastuksen aloittamisesta, vanhojen soittolistojen poistamisesta tai sisustustyylin muuttamisesta on pöyristyttävä - exä would not approve! Menneisyyteen kiinni jäänyt etsii jatkuvasti eksäänsä uusista tuttavuuksista, ja kun kukaan ei ihme ja kumma ole copypaste-versio tuosta menneestä ja menetetystä ihmisestä, kukaan ei myöskään pääse jatkoon. Tässä ei ole sinänsä mitään ihmeellistä, sillä joskus ero voi olla varsin traumaattinen kokemus ja siitä toipuminen voi kestää kauan. Itselle rakkaan ihmisen myötä menettää myös suuria unelmia ja suunnitelmia, joita on pitkään ja innolla sommitellut yhteisen tulevaisuuden varrelle. Kun korttitalo romahtaa, pasmat menevät vääjäämättä vähän sekaisin.

Jotkut elävät täydessä valheessa. Nimittäin itseään kohtaan. On surullista, miten vielä vuonna 2022 on paljon ihmisiä jotka kokevat, etteivät he voi olla sitä, mitä ovat, tai tykätä sellaisista ihmisistä, jotka heitä kiinnostavat. Omat ja muiden tarkkaan lokeroidut odotukset hyvästä ja onnistuneesta parisuhteen muodostamisesta eivät resonoi todellisen eletyn elämän kanssa lainkaan. Mikään ei tunnu oikealta, kun toistuvasti yrittää tunkea itsensä muotteihin, joihin ei sovi.

      IMG_5298


******

VALITSEN SINUT, KOSKA JA VAIKKA...

Mitä enemmän ikää kertyy, sitä vahvemmin uskon, että rakkaus on ennen kaikkea aktiivinen VALINTA. Sitä, että tunnistaa toisen hyvät puolet, arvostaa niitä ja päättää keskittyä positiiviseen, vaikka samalla tiedostaa myös vaillinaisuuden läsnäolon. Jokaisella kun on vääjäämättä myös omat vikansa ja puutteensa. Kun rakkaus on tietoinen päätös, siinä on helppo pysyä läpi ylä- ja alamäkien. Sitä ei tarvitse joka aamu herätessä erikseen kyseenalaistaa tai ylianalysoida jokaista tunnetta ja tilannetta, että onkohan tässä nyt enää mitään säpinää ja kipinää, pitäisiköhän vaan erota.

Toisaalta en ajattele niinkään, että nykyaikana ihmiset eroaisivat jotenkin liian helposti - hyvä vaan, ettei olla enää missään 50-luvulla. Pikemminkin musta tuntuu, että ihmiset ajautuvat yhteen liian kevyin perustein esimerkiksi alkuhuuman sokaisemana ilman, että sen kummemmin mietittäisiin aitoa yhteensopivuutta. Moni vain ajelehtii sinne, minne on helpointa antaa elämän johdattaa, vaikka ohjat voisi myös ottaa tiukemmin omiin kätösiin. Mitä tässä elämässä oikeastaan haluaisi saada ja saavuttaa? Lienee helpompaa tunnistaa massasta oikeanlainen ja sopiva tyyppi, kun ensin tekee itselleen selväksi, mitä on oikeastaan etsimässä.

Mulle on ehdotettu Tinderiä ja että tapailisin ennakkoluulottomasti monenlaisia ihmisiä nähdäkseni, millaisia miehiä on ylipäätään olemassa. Mun otos on todella rajallinen, eikä pitäisi sen perusteella vielä yleistää tai ajatella, että tässä ovat mun vaihtoehdot, tai muuten oon yksin loppuelämäni. En kuitenkaan usko meneväni Tinderiin, sillä se sotii kaikkia mun arvoja vastaan. En todellakaan halua selata ihmisiä jostain hemmetin virtuaalikuvastosta ja antaa kuvien ja parin tekstirivin perusteella joko mahkuja tai hylkyä. Jos tuo olisi ainoa vaihtoehto, olisin ennemmin yksin vaikka sitten koko loppuelämäni. Valitettavasti Tinder olisi kyllä helpoin ja nopein tapa päästä "markkinatunnelmaan", sillä enpä mä oikein kotihiirenä paljoa ihmisten ilmoilla liiku. Tähän asti mun kaikki ihmissuhteet ovat muodostuneet vahingossa ja sattumalta. Ehkä täytyy vain luottaa siihen, että joskus kohdalle osuu vielä se täydellinen vahinko, joka ei välttämättä ole "se oikea", mutta kuitenkin sovitettavissa omaan elämääni ja tulevaisuuden haihatuksiini. Omakotitalon pystyttämiseen maalle, eläinten turvakodin perustamiseen ja lasten kasvattamiseen voisi kyllä kaivata toista osapuolta jakamaan vastuuta ja etenkin onnistumisten elämyksiä.

Tätäkin postausta varmaan hävettää lukea viimeistään joskus viiden vuoden päästä. Eipä se mitään, nää on näitä tän hetkisiä ajatuksia. 

Parhaat joulukalenterit 2022

IMG_5841 
Hyvää alkanutta joulukuuta!

En oo muutamaan vuoteen ostanut joulusesonkia riemastuttamaan mitään basic suklaakalenteria ihmeempää, mutta koska henkilökohtaisessa elämässä tää 2022 on ollut kaikkinensa melkoinen floppi - siis pohjanoteeraus, pohjakosketus, fiasko, katastrofi, sysipaska, you name it, niin ajattelinpa nyt vähäsen piristää itseäni ei pelkästään yhdellä vaan KAHDELLA joulukalenterilla. Ei huhhuh mitä sikailua taas.

Erään läheisen lempilausahdus on nykyään "on lupa hemmotella itseä". Tämä tosin sanotaan sarkastisesti lässyttäen ja sillä yleensä oikeutetaan vielä toisenkin pullan ottaminen pussista tai tarjottimelta. Ehkä samaan hemmottelupiikkiin saa tökättyä kaksi joulukalenteriakin?
  IMG_5846 IMG_5856 IMG_5863 IMG_5869 
Cult Beautyn kosmetiikkakalenteri on ollut jo jokusen kerran aiemminkin harkinnassa, mutta oon aina joko missannut sen tai skipannut suolaisehkon hinnan takia. Nyt kuitenkin aloin jo ajoissa syksyllä ennakoida potentiaalista kalenteritörsäystä siten, että välttelin kaikenlaista ylimääräistä kosmetiikkashoppailua. Esim. kasvovoiteet ja seerumit mulla alkoi olla jo oikeasti aika vähissä, joten oli edes vähäsen perustellumpaa tilata tämmönen massiivinen monta kiloa painava laitos, jonka luukuista paljastuu ties mitä purnukkaa. 

Jonkin verran värikosmetiikkaakin tästä kalenterista löytyy, mutta painotus on nimenomaan ihonhoitotuotteissa, ja hyvä niin. Oon varmaan tulossa vanhaksi, kun nimenomaan ihonhoito kiinnostaa mua nykyään jopa enemmän kuin meikit? Jos ennen innosti kokeilla kaikkia mahdollisia ripsiväri-, luomiväri- ja huulipunauutuuksia, niin nyt kiinnostelee enemmän se, mistä löytäisi pintakuivalle sekaiholle täydellisen voiteen talven pelastukseksi.
     IMG_5853 IMG_5877 IMG_5882 
Toiseksi kalenteriksi valikoitui Vanhan Porvoon jäätelötehtaan jätskikalenteri! Tällainen mun piti ostaa viime vuonna, mutta kalenteri ehti jo loppua lähikaupasta ennen kuin ehdin iskeä kiinni. Nyt olin ajoissa, jee! Pieni jätskipikari päivässä joulua odotellessa ei ole mielestäni lainkaan hullumpi konsepti, sillä jos koko loppuelämän saisi mättää vain yhtä herkkua, se oli mulla ehdottomasti jäätelö. Hakkaa mennen tullen suklaan, irtokarkit ja leivokset vaikkapa.

Yksi huono puoli tässä kalenterissa on: se saa haaveilemaan jäätelöturistimatkasta Porvooseen! Oi miksi tämän valmistajan jätskejä ei täälläpäin paikallisissa kaupoissa ole pahemmin näkynyt?!? Mikä vääryys.
     IMG_5846 
MP nykyajan överit joulukalenterit, yay or nay? Onko tänä vuonna tai joskus aikaisemmin tullut satsattua moiseen?

Jäätelökalenterin parista löytänen itseni vaivatta uudestaan vuoden päästä, mutta kosmetiikkakalenteriin "sijoittaisin" rahulia vain hyvin satunnaisesti. En usko, että tommonen isompi kosmetiikkapläjäys tuntuisi enää erityisen spessulta jutulta pidemmän päälle, jos sellaiseen satsaisi joka ikisenä joulusesonkina ilman välivuosia. Lisäksi mulle on ostopäätöksen kannalta tärkeää tietää etukäteen, mitä kaikkea kalenteri tarkalleen sisältää. Ovathan ne yllätyksetkin toki toisinaan ihan kivoja, niin enpä haluaisi ottaa tietoista riskiä siitä, että kaappeihin kertyy jotain itselle täysin turhaa krääsää, koska hei yllätysmomentti olla pitää. Nääh.

The Curated Classic Shoulder Bag

IMG_5173 
Oletko jo kuullut merkistä nimeltä The Curated? Australialaislähtöinen mutta nykyään "Scandinavian based" brändi on enimmäkseen tunnettu laadukkaista materiaaleista valmistetuista neuleista ja takeista, mutta löytyypä valikoimasta muutamia laukkujakin. Pidetyin niistä on ylivoimaisesti The Classic Shoulder Bag.
     IMG_5264 IMG_5274 IMG_5277 IMG_5284 
Oman laukkuni kauniissa nudevärissä löysin Vestiaire Collectivesta tosi hyvään hintaan. Myyjän mukaan laukkua on jokusen kerran käytetty, mutta omaan silmääni se näyttää ihan uudenveroiselta! Louis Vuittonin Pochette Metis on nykyään heittämällä mun eniten käytetty laukku, ja tässä The  Curatedin laukussa iskee ehkä eniten just se, että sen malli muistuttaa aika paljon Metistä. Siinä missä LV:n tunnistettava logokuosi ei ihan kaikkeen menoon tai kaikkiin asuihin sovi, niin mielestäni tällainen neutraali, logoton laukku sopii ehdottomasti.

Laukun mukana tulee kaksi eripituista olkahihnaa: lyhyt ja pitkä. Molemmissa on myös pientä säätövaraa, eli varmasti lähes jokainen saa valittua laukkuun itselleen juuri mieluisan ja sopivan hihnan pituuden, tykkäsi sitten kantaa laukkua olalla, kädessä tai crossbodyna.

Laukun yksityiskohdat ovat 18k kultapäällystettyä ruostumatonta terästä. Tää detalji on mun mielestä ihan huikeaa luksusta, kun edes Chanel ei ole käyttänyt pitkään aikaan aitoa kultaa laukkujensa metalliosien pinnoittamiseen! Taitaa itse asiassa Hermès olla yksi harvoja brändejä, joka edelleen raaskii käyttää aitoa kultaa yksityiskohdissa. Ja näköjään The Curated! 😉

The Curatedin nettikaupassa on sattumoisin meneillään archive sale, eli jonkin sortin sesonkipoistoja voi käydä nappaamassa hieman huokeampaan hintaan. The Classic Shoulder Bagista löytyy alennettuna upea beigenharmaa eli "greige" krokokuosinen versio -30% alennuksella, tsekkaa täältä!
  IMG_5287 
Oon kiinnostunut syksyn aikana hajuvesistä aivan uudella tavalla ja tutustunut moniin merkkeihin, joiden pariin en aiemmin olisi osannut hakeutua. Tästä ehkä lisää jossain omassa postauksessaan myöhemmin. Tässä kuitenkin jo yksi uusi tuttavuus: Van Cleef & Arpelsin Orchidée Vanille.

Rrrrrrrakastan vaniljaa hajuvesissä! Se toimii sekä sellaisenaan että pohjana varsin monenlaisille tuoksukombinaatioille. Alla Fragrantica-sivuston käyttäjien arvosteluihin perustuva jakauma siitä, millaisia vivahteita Orchidée Vanillesta löytyy:


  fragrantica_orchidee_Vanille 
Tuoksu on ihanan kevyt ja pehmeä, mutta kuitenkin vivahteikas, kuten yllä oleva kuvakin kertoo. Mun nenään tässä erottuu selkeiten puhdas vanilja ja kukkaisuus, mutta myös tuon suklaan bongaan tuoksunuoteista. Orchidée Vanille on mielestäni selkeästi arkituoksu keveydessään ja helppoudessaan. Vaikka se ei tuoksu vahvalta edes alussa iholle suihkauttaessa, sen voi silti haistaa yllättävän monta tuntia iholla. Jos etsii vähän tavallisesta poikkevaa "crowd-pleaseria", niin tässä on tosi hieno vaihtoehto tuoksukokoelmaan lisättäväksi.

Oi kyllä - nämä värikkäät ja kesäiset kuvat on otettu aikoja sitten. Enää ei ole ihan yhtä eloisan näköistä, kun menee ovesta ulos takapihalle. Blogi on ollut pitkään hiljaiselossa, enkä lupaa säännöllisiä postauksia jatkossakaan... 😁 Aina silloin tällöin on kuitenkin kiva tännekin tulla postaamaan kuvia ja höpisemään omiaan, joten stay tuned, jos randomit laukkuesittelyt, ruokapostaukset ja kaikenlaiset avautumiset kiinnostaa sinua lukijana!

IMG_5137


LOUIS VUITTON KEEPALL XS

IMG_4385 
Kevään ja kesän aikana mun laukkukokoelma on kasvanut kahdella uudella tulokkaalla, ja tässä olisi niistä ensimmäinen: Louis Vuitton Keepall XS.

Kun ekan kerran näin kuvia LV:n kevään 2022 laukku-uutuuksista, tykästyin oitis tähän miesten mallistoon kuuluvaan sinivihreään pikkulaukkuun, joka on valmistettu Taurillon Illusion -nahkasta. Mitkä ihanat ja kirkkaat värit! Laukku kuuluu sattumoisin viimeisiin luomuksiin, jotka viime vuonna syöpään kuollut Virgil Abloh ehti Vuittonille suunnitella.

Aika pitkään ajattelin, että parempi vain tyytyä ihailemaan laukkua muilla, sillä

A) en ole koskaan ostanut mitään bränikkänä suoraan LV:ltä, vaan suosinut aina second handia ja
B) en uskonut, että ylipäätään saisin minkäänlaista mahdollisuutta napata laukun itselleni, sillä yleensä tällaiset erikoisuudet myydään loppuun hetkessä.

Noh... satuinpa eräänä alkukevään hetkenä huomaamaan, että LV:n nettikaupassa oli tätä ihailemaani laukkua saatavilla. Tein todella ex temporen päätöksen ja tilasin laukun! Olin juuri aiemmin uskaltanut tehdä ison päätöksen ja päättänyt muuttaa elämäni suuntaa, joten hitsi vie todellakin ansaitsin uuden laukun tämän kunniaksi. Aina kun kurkkaan laukkukaappiini, tästä Keepall XS:stä tulee mieleen uudet alut ja uudet mahdollisuudet, joten ihan hyvä ostos vissiin. 🙈🙉🙊 

Laukusta kerrotaan LV:n sivuilla näin: "The smallest of the Keepalls, the Keepall XS bag in Virgil Abloh’s new Taurillon Illusion leather is a celebration of the nuanced colors of the techo music world: bright tones, almost florescent, that seem to have been sprayed onto the Monogramed leather. The Keepall XS is the perfect size for essentials like a phone and wallet."

Vaikka olikin kiva kokemus ostaa suoraan LV:ltä ja vastaanottaa kuriirin toimittama nätisti paketoitu oranssi boksi, veikkaan silti, että ainakin laukkujen osalta tää oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun shoppailen Vuittonilla. Ensi kerralla taas käytettyjen löytöjen pariin! Tämän laukun kohdalla uutena hankkiminen oli "järkevää" sikäli, että second handina tämä ja vastaavat limited edition -erikoisuudet hinnoitellaan usein vähintään tuplasti kalliimmaksi siitä, mitä alkuperäinen hinta on ollut. Ennemmin olisin ilman, kun maksaisin kaiken maailman jobbareille penniäkään päälle sen hinnan, mitä LV:llä sama tuote maksaa tai on maksanut.

Ai niin, laukun mukana on toki myös pitkä hihna! Sitä pystyy säätämään, joten laukkua voi kantaa olalla tai crossbodyna. Laukussa on hopeanväriset metalliosat ja sisäpuolelta laukku on sähkönsinistä kangasta. Lisäsin tähän postaukseen nyt poikkeuksellisesti vain yhden kuvan, sillä muut kuvat olin ottanut keväällä ulkona. Niissä taustalla näkyvä samea metsämaisema ei varsinaisesti mätsää tähän nyt meneillään olevaan hellesesonkiin... 😁

Mitäs tykkäätte tästä laukusta?