Massakausi

Monia asioita alkaa kummasti arvostaa vasta siinä vaiheessa, kun ne otetaan pois. Omalla kohdallani terveys on harmillisesti yksi moisista. Vielä vuosi sitten mulla oli fyysisesti parempi fiilis kuin ikinä aiemmin! Painoa oli lähtenyt viitisenkymmentä kiloa maksimista ja kiloja oli saman verran kuin ala-asteen vitosella. Mutta ei, mun tavote oli se perus "vielä viis kiloo pois". 😉 Sen sijaan että olisin iloinnut sen astisesta saavutuksesta ja aivan julmetun mahtavasta olosta (jaksamisella ei ollut pahemmin rajoja), keskityin ahdistelemaan itseäni niillä viidellä kilolla. Painoindeksi mulla oli 177 cm pituudella ja 70 kilolla 22,5 eli just sopivasti normaalin keskivaiheella. Sulamon laskurin mukaan mun ihannepaino olisi tarkalleen ottaen 69 kg. Mutta ei, en millään malttanut olla tyytyväinen. Olisipa silloin tiennyt, millaisella vauhdilla ne kilot voivat vyöryä takaisin. Ehkä sitten olisin tajunnut hetkeksi vaan unohtaa vatsamakkarat ja liian pehmeät kädet ja reidet ja hyväksyä itteni. 😒

Massaa on nimittäin tullut takaisin jo 20 kiloa.

KAKSI-HEMMETIN-KYMMENTÄ KILOA.

Alle vuodessa.

Mitäh?

Oon kokeillut kaikkea, ravannut hoitajalla, lääkärillä, verikokeissa, ultrattavana ja röntgenissä ja ties missä. Ei niin mitään ole löydetty. Oireet periaatteessa ovat koko ajan sopineet kilpirauhasen vajaatoimintaan, joka mulla on ja jota on lääkitty n. 7 vuotta tyroksiinilla. Ei ole ollenkaan tavatonta, että jossain vaiheessa tyroksiini ei enää riitä, vaan oireet tulevat takaisin. Tiedän monia, joilta kilpirauhanen on lopulta pitänyt poistaa kokonaan. Luonnollinen ajatus oli, että noni, nyt mullakin on alkanut se kilpparihelvetti alusta. En meinannut aluksi päästä tarpeellisiin kokeisiin, ja kaikista älyttömintä oli kun lääkäri ehdotteli lääkityksen pienentämistä nykyisestä. Itkin monena yönä itseni uneen, koska pelkäsin taas matkaavani kohti masennusta ilman, että voin vaikuttaa asiaan pätkän vertaa. Siihen vajaatoiminnan spottaamista edeltävään tasaisen harmaaseen sumuun ei huvita enää palata toistamiseen tämän elämän aikana. Se aika oli hirveää ja loputtomalta tuntuvaa painajaista.

Suretti ja surettaa edelleen, ettei Suomessa kilpirauhassairauksia osata aina hoitaa kunnolla. Yhdelle läheiselle oltiin jopa työterveydessä naureskeltu, että no jos sä nyt välttämättä haluat huijata itteäs niin voithan sä sitä tyroksiinilääkettä testata... miten väsyneelle ja huonovointiselle ihmiselle voidaan lääkärissä heittää huulta, että testaa jos haluat huijata itseäsi? Miksi ylipäätään kilpirauhassairaudet on niin monelle "ammattilaiselle" pelkkä vitsi, kun niitä tutkitusti esiintyy täällä kolkossa pohjolassa muuta maailmaa enemmän? Onko kaikki kakkostyypin diabetesta ja korkeaa kolesterolia kinkkisemmät sairaudet huuhaata? Jos jotain ei ymmärretä kunnolla, asian olemassaolo on parasta vain kieltää? Huoh. Ymmärrän että vaikka Wilsonin syndrooma jakaa mielipiteitä, mutta kilpirauhassairauksien ei luulisi enää nykypäivänä olevan mikään ihmeellinen juttu. Mutta tuntuupa vaan olevan.

Pääsin lopulta kokeisiin, ja tulokset olivat ihan okei. Koska painonnousu oli jo hidastumaan päin vauhdikkaan alkuvaiheen jälkeen (+7 kg reilussa kuukaudessa), halusin toiveajatella että ehkä se oli pelkkä kilpirauhastulehdus ja pian helpottaa varmasti. No paskanmarjat. Tuli talvi, ja enää eivät mitkään farkut mahtuneet päälle, edellisenä vuonna hommattu toppatakki ei mennyt lähellekään kiinni ja aiemmin valuvan väljät toppahousut ahdistivat. Yhtenä pakkasaamuna kun olin menossa salille ja kyykistyin solmimaan kengännauhoja, toppikset repesivät saumoista. Minä repesin sillä hetkellä melko holtittomaan itkuun. 😄 Kilpirauhanen on sittemmin katsottu vielä useita kertoja lääkärin aloitteesta, mutta arvot on pysyneet tasaisina. Ongelma on siis jossain muualla.

Elintavoissani ei pitäisi olla vikaa. Niitä on käyty lääkärissä läpi. Kokonaisuus ravinto+liikunta+uni on kunnossa. Oon kytännyt kaloreita jo niin monet vuodet että väitän tietäväni, mitä ja minkä verran tulee syödä jotta paino pysyisi samana tai putoaisi niin halutessani. Mulle sopii suht vähähiilihydraattinen ruokavalio, johon kuuluu paljon marjoja, kasviksia ja hedelmiä ja tarpeeksi proteiinia. Ymmärrän että blogin kautta välittyy vähän erilainen kuva jätskipostauksineen ja juustokakkuohjeineen. No, jäätelöpostaus tuli "ulos" melko myöhään, kun kuvamateriaalin keräämisessä kesti kauan, eikä niitä kakkujakaan nyt yleensä tule yksikseen vedettyä... 😉 Oon myös sitä mieltä, että laihduttaessakin voi huoletta ottaa välillä niin kuppia kuin kakkua, kunhan tasapaino säilyy. Jos suurimpana osana päivistä ei tule mässäiltyä, voi hyvin pitää mässypäivän perjantaina ja syödä kylässä pullaa. Ei se sen vaikeampaa oo tähänkään asti ollut, vaan oikein toimiva systeemi. Niin no, ennen viime syksyä siis...

En muista, milloin oon pystynyt hengittämään normaalisti syyyyyvääään, ja vatsani elää ihan omaa elämäänsä kiristäen, täristen ja muljuen. Ja ei. Siellä ei ole alivuokralaista. Se(kin) vaihtoehto on täysin poissuljettu. 😆 Kilpparin lisäksi on tsekattu mm. kortisoli (stressihormoni), maksa, munuaiset, sydän, sokeri, sekä ruokarajoitteista keliakia ja laktoosi-intoleranssi. Yksi lääkäri ehdotti, että mulla mahdollisesti saattaa ehkä olla IBS. No, siellä se saattaa olla lukee nyt potilastiedoissa, mutta onneksi siihen ei ole liikaa takerruttu seuraavilla lääkärikäynneillä. IBS on vähän pelottava ja tuntuu, että sen leiman saa helposti siinä vaiheessa, kun ei enää oikein löydy verikokeita tai muita, mihin potilaan voisi helposti lykätä. Kun on moninaisia oireita ja niille ei löydy selitystä, epämääräinen IBS on kätevä "vastaus". En kiellä etteikö IBS olisi todellinen ja olemassaoleva sairaus josta moni kärsii, mutta mun mielestä se on nykyään myös liian helppo tapa saada ainakin jokunen potilas käännytettyä kotiin kärvistelemään yksin ongelmiensa kanssa. Siinähän sitten itsekseen miettivät, mikä voisi auttaa. Joillekin on apua fodmapista, osalle ei. Pitää vain etsiä keinoja fyysisen pahanolon minimoimiseen.

Olo ei ole koskaan ollut yhtä ällöttävä ja ruma, vaikka painoa onkin alunperin ollut hurjasti enemmän kuin tällä hetkellä. Inhon puistatus tulee aina, kun kädet osuvat milloin levinneisiin kylkiin ja milloin mahaan. Joka kerta sitä vaan hätkähtää, että oonko tosissaan näin iso...  Fiilis vaihtelee; joko sitä on kuin norsu posliinikaupassa tai räjähtämäisillään oleva vesi-ilmapallo niinä päivinä, kun nesteturvotus on aivan järjetöntä. Oon pakon sanelemana viihtynyt mekoissa ja hameissa, enkä ole vilkaissutkaan housuhyllyä yli puoleen vuoteen. Valtaosa hameistakin on käynyt naftiksi. Paisun ja paisun. Tappelin aika pitkään tuulimyllyjä vastaan ja yritin löytää omasta vaatehuoneestani rytkyjä, joihin ähtäytyä. Millään ilveellä ei olisi tehnyt mieli ostaa kaupasta isompia vaatteita, sillä vastahan olin muutama vuosi sitten hävittänyt niitä menneistä pullerovuosista muistuttavia L- ja XL-vaatteita pois. Niihin kokoihin ei enää koskaan pitänyt palata. Sittemmin on pitänyt nöyrtyä ja käydä shoppailemassa. Joka kerta se kirpaisee vinguttaa kassalla korttia vaatteista, joita ei todellakaan haluaisi ostaa. Jurppii kun joutuu hankkimaan L-kokoa, se oikein symbolisoi tappiota oman kropan sekoilulle. My body is not my temple. Haluaisin vaan itteni takasin ja mahdollisimman pian, kiitos.

Välttelen turhaa peiliin katselua, mutta ikävä kyllä ajatuksissa tämä pyörii tiiviisti. Tilannetta pahentaa kaikenlaisen kömpelyyden ja jäykkyyden lisääntyminen - ei vahingossakaan pääse tuntemaan oloa hyväksi omissa nahoissansa. Sitä on viikko viikolta kankeampi ja ankeampi. Keskivartalo joustaa yhtä paljon kuin rautakanki, ja jalat tuntuvat raskailta pölkyiltä portaita noustessa. Ennen olin se vauhtihirmu, joka ohitti kadulla lähes kaikki samaan suuntaan kävelevät, nyt mun ohi porhalletaan häiritsevän usein. Tuntuu myös että mitä ikinä teenkin, oon aina muiden tiellä. Tämä nyt on ehkä enemmän henkisen puolen ongelma, mutta totta helkkarissa fyysisen olemuksen muutos vaikuttaa paljon myös mieleen. Ainiin, mun puheäänikin on jossain määrin käheytynyt lihomisen myötä, ja kuulostaa "chubbylta". Siis se oli yksi kivoimpia asioita, kun normipainoisena ei hävettänyt se, miltä oma ääni kuulostaa omaan korvaan. Ääni oli jotenkin heleämpi, vaikkei sitä nyt naisellisen pehmeäksi ole koskaan voinut kuvailla. Hetkelliseksi iloksi jäi sekin.

Itsetunto on hävinnyt kuin neula heinäsuovaan, eikä mikään "ylimääräinen" sosialisointi hirveesti nappaa. Kourallista enemmän ihmisiä on liikaa, ja haluan vaan mahdollisimman nopeasti pois. Kotona on kivaa, samoin iltahämärässä lenkillä. Pimeyteen on ihanan lohdullista piiloutua. Vaikka siltä ehkä kuulostaakin, toistaiseksi en ole menettänyt optimismia ja huumoripitoista suhtautumista elämään ja sen pieniin vastoinkäymisiin. Koetuksella nuppi on silti ollut näiden käsittämättömien vaivojen kanssa. Jos tää meininki yhtään enteilee, mitä tulevat vuosikymmenet tuovat vielä tullessaan, alan toivoa etten olisi erityisen pitkäikäinen otus. Taitaa tosin olla turha haave, jos geenit toistavat itseään.

Oon tottunut liikkumaan useita tunteja päivittäin, mutta helmikuussa hölläsin kokeilumielessä muutamaksi viikoksi. Liikuin vain pakolliset, eli työ- ja kauppamatkat, jolloin syömiset oli tietysti suhteutettava vähemmän aktiiviseen arkeen. Kiinnitin myös ekstrahuomiota pitkien yöunien turvaamiseen. No, kokeilu ei auttanut. Toisin sanoen kyse ei ole ollut ylirasituksesta, joka voi aiheuttaa vaikka mitä ikävää. Sittemmin oon taas käynyt normaalisti salilla, lenkkeillyt ja jumpannut kotona.

Vaikka terveyden kanssa on ollut pelkkää takapakkia viimeisen vuoden aikana, sentään jotain kehitystäkin on tapahtunut. Alkukesästä nimittäin tein salilla jalkaprässissä ennätyksen, kun vihdoin päihitin 150 kilon vastuksen! Hassua, miten sen aina jotenkin tietää, kun käsillä on hetki jolloin aiemmat ennätykset rikotaan. Muistan miten rauhallisen tyyni fiilis oli penkkiin istuessa. Laitoin täpän 150 kg painon kohdalle ja aloin prässäämään. Ai että. Ehkä tähän onnistumisen elämykseen on hyvä lopetella. Nyt odottelen kutsua jatkotutkimuksiin kuin kuuta nousevaa - katotaas, miten ämmän käy.

Salil eka salil vika

...no, ehkei nyt ihan. Mutta hitto vieköön, salilla on järjettömän kivaa! Ei voi kuin ihmetellä, miksei tätä(kin) puuhaa tullut aloitettua jo aikapäiviä sitten. Se fiilis on vaan niin uskomattoman koukuttava, kun treenituokion jälkeen lähtee hilaamaan luitansa kotia kohti: kintut tutisee siihen malliin, että jokainen askel tuntuu siltä kuin se voisi jäädä viimeiseksi. Ja portaat, ne vasta onkin metkoja. ;) Toivottavasti tää innostus on tullut jäädäkseen!

Alunperin tarkoitus oli aloittaa maltillisesti, "jos nyt joka toinen päivä kävisi treenailemassa". Niin sitä vaan on tullut poikettua salilla hikoilemassa jokaisena arkiaamuna siitä lähtien, kun kortin hommasin. Ja vaikka oon kaavaillut pitäväni viikonloput salivapaana ja pyhittäväni ne leppoisille kävelylenkeille, tulipa tänään lauantainakin raahauduttua punttikselle aamuseiskalta. Niin kuin ei muita aktiviteetteja keksisi viikonloppuna, kuten pitkään nukkuminen. ;) Noh, tänään oli äidin synttärikekkereet ja kakunsyöntihommia ennakoiden totesin, että voisi olla hyvä idis käydä hikoilemassa aamulla, jotta voi sitten hyvillä mielin mutustaa herkkuja. Sitä on kyllä tullut tehtyäkin. Broileri-vuohenjuustosalaattia, tonnikala-riisisalaattia, kinkku-pastasalaattia, lohta, lihapullia, karjalanpiirakkaa... as if tuolla mätöllä ei olisi saanut tankkia täyteen, niin johonkin varavatsaan katosi vielä jälkkäripöydästä juustokakkua, kinderkakkua, keksiä ja varmaan jotain muutakin. Sour apple -shotteja ja viskiäkin oli tyrkyllä. Huhhuh! Huomenna voisi olla vesipaasto paikallaan. :D 

Takaisin salijuttuihin. Oon huomannut olevani paljon pirteämpi jo aamusta alkaen, kun käyn salilla ennen töitä. Kuntoilulla herää ihan erilailla kuin pelkällä kahvilla! Tykkään mennä salille joko täysin tyhjällä vatsalla tai sitten syön jotain pientä proteiinipitoista, esimerkiksi 50-100g raejuustoa. Treenin jälkeen teen smoothien ja keitän kylkeen ison mukillisen kahvia (kookosöljyllä tietty). Johan lähtee päivä nätisti käyntiin! Sen lisäksi että salilla herää, se tuntuu myös poistavan stressiä tehokkaasti. Oon kova tyttö hermoilemaan, mutta viime aikoina on ollut jotenkin rauhallisempi fiilis ja ajatukset ovat pysyneet paremmin kasassa, jopa silloin kun niitä risteilee samanaikaisesti miljoonittain pääkopassa. Vaa'an lukemakin on taas joulun jäljiltä hitaassa mutta varmassa laskusuhdanteessa, jee. Ravintojutuissa ei ole tapahtunut mitään radikaaleja muutoksia lähiaikoina, mutta karkkilakko alkoi vuodenvaihteen jälkeen ja jatkuu ainakin tammikuun loppuun asti. Jos into riittää, ehkä vedän helmikuunkin samaan syssyyn. Leivokset ovat sallittuja kohtuullisissa määrin, mutta eipäs oo tullut leivottua itse kuin tasan kerran, kun toissa viikonloppuna tehtiin kavereiden kanssa runebergintorttuja.

Kaloreita en ole laskenut tässä kuussa, ja se tuntuu helkkarin hyvältä. Mulla on ollut Kalorilaskuri käytössä vuosikausia, joten sen käyttö sujuu pitkälti rutiinilla. Siksi en osannut ajatella päivittäisten safkojen ylöskirjaamista minkäänlaisena "taakkana", mutta nyt kun sen homman laittoi hetkellisesti tauolle, huomaan fiiliksen olevan rennompi. Ei itseään ja joka ikistä suupalaa kannata kytätä tauotta 24/7. Sitä paitsi, vaikken enää tiedä päivän tarkkaa kalorisaldoa, muistan monia juttuja lähes ulkoa. Perusasiat on aina ne samat: vettä pari litraa päivässä, puolisen kiloa kasviksia, marjoja ja hedelmiä, mahdollisimman paljon proteiinia ja hiilarit pääsääntöisesti minimissä. Kun kokonaisuus on kunnossa, ei sillä oo väliä tuleeko päivän kalorivajeeksi 600 vai 1000. Kyllä se ylimääräinen rasva ajan myötä lähtee, vaikkei aina olisikaan "kaikki tai ei mitään" -asenteella liikenteessä. :)

Yksi positiivinen lisäseikka saliharrastuksen aloittamisessa on ollut se, kun oon joutunut opettelemaan julkisesti meikittömänä olemista. Aiemmin ei tullut mieleenkään lähteä ihmisten ilmoille ilman pärstäkertoimen ehostamista vähintään meikkivoiteella, valokynällä, kulmakarvavahalla ja ripsarilla, ja huonoina päivinä jo pelkkä postilaatikolla poikkeaminen au naturel -lookissa on aiheuttanut ahdistusta. Salijäsenyyttä hankkiessa mulle oli kuitenkin heti selvää, että ilman pakkelia se treeni on pakko pystyä hoitamaan. On ollut kiva huomata itsetunnon kestävän ihan hyvin sen 45-60 min treenihetken, vaikka naama on ollut luonnontilassa ja seinillä olevista peileistä näkyy, miten ihonväri alkaa loppua kohden muuttua kirjavan punaiseksi. Ei oo suoraan sanottuna hirveästi kiinnostanut, miltä naama näyttää, kun yleisfiilis on energinen ja loistava. Salin ulkopuolellakin oon miettinyt yllättävän vähän ulkonäköjuttuja, joten ehkäpä se salille uskaltautuminen oli paras päätös pitkään, piiiitkään aikaan. 

Heippa 50 kiloa!

Pari päivää sitten koitti taas tietynlainen rajapyykki painonpudotuksessa: kiloja on lähtenyt jo 50! Oikeesti,  v i i s i k y m m e n t ä  helkkarin kiloa! Tuntuu hullulta, kun miettii että jotkut petite-kokoiset tai muuten luonnostaan hoikat/sirot tyypit painaa ton verran aikuisenakin, aiemmin olen miettinyt lähinnä niin että "noniin, nyt oon laihtunut about sen ja sen ikäisen lapsen painon verran". :D Aika hidas prosessihan tää on ollut, aloitin 2013 syksyllä eli semmoset kaksi ja puoli vuotta painoa on jo pudotettu. Haluan tässä kohtaa sanoa, että olen kyllä tyytyväinen saavutuksestani ja ylpeä itsestäni - siitä huolimatta, että joka kerta se on mulle yhtä kiusallista, kun joku innostuu kehumaan. Mutta yllättävän paljon negatiivisiakin ajatuksia on pyörinyt mielen uumenissa lähiaikoina, ajattelin tässä postauksessa kertoa hieman niistä. Hmmm, jonkinlaisena "pohjustuksena" voi halutessaan lukea postaukset -38kg (klik!) ja kilpirauhasen vajaatoiminta (klik!).

Aloitetaan mahdollisimman kevyestä probleemasta. Oon ihan uskomattoman kömpelö, edelleenkin. Oon aina ollut jossain määrin köntys, mutta laihdutuksen aloitettuani kuvittelin, että tilanne helpottaisi kilojen pudotessa. Vaan vielä mitä, juuri päinvastoin on käynyt! Oon 99% ajasta kuin norsu posliinikaupassa, heh. Sotken, tömistelen, törmäilen, enkä todellakaan osaa sujahtaa naisellisen äänettömästi pöydän ääreen omalle paikalleni. Rymyän minkä ehdin.  En oo aina ihan sinut tän muuttuneen kropan kanssa, ja olo on kuin kasvupyrähdyksen pyörteissä seikkailevalla teinipojalla konsanaan. :D Toivon todella, että se balanssi löytyy vielä ajan myötä...

Palelu etenkin aamuisin on vähän kelju homma. Olin jo syyskuussa aivan syväjäässä, eikä tehnyt yhtään mieli kömpiä pois peiton alta herätyskellon aloittaessa ulinan. Kilpirauhasesta johtuen oon kyllä aina palellut kohtalaisen helposti, mutta painon pudotessa se ongelma on korostunut valtavasti. Nykyään mun ruumiinlämpö on keskimäärin n. 35,5 astetta kun herään. :D Aika ihanaa. Kauhulla oottelen tulevan talven paukkupakkasia, hyi hitto. En oo omistanut toppahousuja varmaan sitten ala-asteen, mutta nyt suorastaan haaveilen semmosista. Kai se täytyy mennä tutkailemaan valikoimia tässä joskus.

Muiden reaktiot on välillä aika jännittäviä. Valtaosa on ihan aidosti kannustavia ja onnellisia mun puolesta, mutta on niitäkin, jotka keskittyy lähinnä silmäilemään "arvioivasti". Paras tilanne tähän mennessä on se, kun päin naamaa yksi tyyppi antoi ymmärtää ettei pidä mun laihdutusta oikein minään, ja heti perään hänellä tuli kiire korostaa omaa kuntoprojektiaan, johon sisältyi se "pakollinen" kuntosalikin. Tietty! Jälkeenpäin kuulin ko. ihmisen kyselleen, "miten se sen on tehnyt?" :D Tuli sellainen fiilis, että hän suhtautuu muhun jonkinlaisena kilpailijana, eikä positiivisen palautteen antaminen käy päinsä. On myös niitä, joita huvittaa kilpirauhasen vajaatoiminnan mainitseminen siinä vaiheessa, kun aletaan läpikäydä syitä sille, miten ihmeessä oon aikoinaan onnistunut paisuttamaan itseni niinkin lihavaksi kuin mitä olin. Jotkut vaan ovat päättäneet mun olevan 100% elintapaläski, ja että oon ahminut itseni pulleroksi. Fine. Oon melkolailla jo luovuttanut tällaisten syyllistäjien suhteen; tuntuu että vain omakohtainen kokemus kilppariongelmista olisi sellainen keino, jolla heidät voisi saada ymmärtämään ko. sairaudesta edes jotakin. Ehkä. 

Tottakai sillä on väliä, mitä suuhunsa pistää, enkä todellakaan syönyt kovin terveellisesti ennen vajaatoiminnan toteamista. Lapsesta aikuisikään saakka ongelman ydin vaan piili siinä, että sitä ylimääräistä pullaa sai ihan liian helposti kerrytettyä elimien ympärille, mutta pois sitä ei saanut millään - ei edes näännyttämällä itseään ja syömällä vähäkalorisia ruokia, minimaalisina annoksina. Tästä on kiittäminen sopimuksensa irtisanonutta aineenvaihduntaa. Sama se vaikka pupeltaisi aamusta iltaan pelkkää salaattia ja näkkäriä, todennäköisesti painoa olisi silti haasteellista, ellei jopa mahdotonta, saada putoamaan. Elimistö on vain yksinkertaisesti jumissa. Ennen tyroksiinireseptin saamista olin jo tietyllä tapaa luovuttanut kaiken suhteen; aina vaan väsytti, masensi ja ainoa unelma oli siirtyä vaivihkaa ajasta ikuisuuteen, huhui. Elin sumussa, eikä siinä vaiheessa enää kiinnostanut miettiä ruuan ravitsevuutta sen kummemmin. Söin miten sattuu ainakin 4-5 kuukauden ajan. Kaikki tietää sen inhan seikan, joka jäätävän kovaan väsymykseen liittyy: epäterveellinen sapuska ja herkut alkavat kummasti kiehtoa. Eli kyllä, osittain söin itseni pulskaksi, mutta altistavana tekijänä oli vajaatoiminta. Tämä on muutaman ihmisen mielestä pelkkää selittelyä itsehillinnän puutteelle, ja toki se mielipide heille sallittakoon. :)

Neljäntenä juttuna sanotaan vaikka arvet. Painoa oli pari vuotta takaperin sen verran hurjasti, että siinä vaiheessa iholle oli vuosien mittaan ilmestynyt arpia tyyliin lapsikatraan edestä. Kun kiloja alkoi pudota, ajattelin kylmän rauhallisesti että alright, mulla ei tuu koskaan olemaan kaunis ja sileä iho, mutta onneksi ne arvet sentään haalenee huomattavasti ajan myötä. Kuvittelin, että kun kerran vaa'an lukema ei ollut enää noususuhdanteessa, niitä arpiakaan ei tulisi enää lisää. Kuinka väärässä olin! Laihtuessa niitä vasta onkin tullut. Osa ihmisistä on kovin onnekkaita, kun heillä on iho joka kestää niin tuulen, tuiskeen, lihomisen, laihtumisen ja siihen päälle vielä ne muksutkin - ei mitään ongelmia, ehkä nyt pari hassua arpea ilmestyy masuun. No, mäpäs edustan sitä toista äärilaitaa, ja about kaikki mahdollinen heijastuu ihoon, osa lyhyt- ja osa pitkäkestoisemmin: stressi, yöunien pituus ja laatu, sää/vuodenaika, vuosien karttuminen mittariin, syömiset, muutokset puntarin näytössä. Siinä nyt ekana mieleen tulleet esimerkit. Arpia näkyy päivänvalossa katsoessa vähän siellä ja täällä - yhdessä vaiheessa aloin olla niiden suhteen todella skeptinen ja mietin, että eiköhän niitä kohta oo jo kaulassa ja naamassakin, eikä niitä voi enää peittää vaatteilla. Onneksi näin ei ole kuitenkaan käynyt, huh. :D Suurin osa olemassa olevista arvista ei ole niitä "syviä", eli ne todennäköisesti vaalenevat näkymättömiin vuosien kuluessa. Sitä odotellessa.

Sitähän monesti varoitellaan, että huomattava painonpudotus voi heijastua varsinkin kasvoihin vanhenemisen merkkeinä. Ihonalaisen rasvan kadotessa iho nimittäin menettää kimmoisuutta ja ne jo olemassa olevat rypyt sen kun vaan korostuvat entisestään. Pitää täysin paikkansa mun kohdalla, kovasti on pärstäkerroin vanhentunut tässä lähivuosina. En omasta mielestäni näytä yhtään kohta 24 täyttävältä naikkoselta, vaan reilusti yli kolmikymppiseltä. Botox, here I come... or not, pelottava ajatus että myrkkyjä tökitään neulalla kasvoihin, hrr. :D Ei auta edes legendaarisen Touche Éclatin sively silmänalusiin, joten ehkä ne tummat harakanvarpaat on vaan koitettava hyväksyä. Saa toki suositella, jos sattuu tietämään helkkarin tehokkaan silmänympärysvoiteen tai peitevoiteen... ;) Toivottavasti edes sattuisin olemaan niitä tyyppejä, jotka nuorena vanhenee hurjaa vauhtia, mutta sitten joskus neljänkympin kieppeillä kuin taikaiskusta se ulkoinen rupsahtaminen loppuu ja yks kaks ihminen näyttääkin lähinnä "iättömältä".

Sitten se ei-niin-kovin-kevyt aihe. Kirurgia. Tarkennettuna kauneuskirurgia - kyllä vain, oon ihan vakavasti alkanut harkita sitä vaihtoehtoa. 50 kiloa pudotettuani mulla ei ole tähän astisen elämäni kiintein masu, vaan epämääräinen pömppis jonka takia vaatteet eivät istu, ja joka surettaa mua nätisti sanottuna helvetisti. Aiemmin oon hiljaa mielessäni tuominnut ihmiset, jotka turhamaisuuttaan ovat valmiita maksamaan tuhansia, ellei jopa kymmeniä tuhansia kirurgille siitä hyvästä, että hän "parantelee" luontoäidin juuri sinulle lahjoittamaa kroppaa veitsellä ja ties millä instrumenteilla. Nyt harkitsen sellaista itsekin. Musta on älyttömän tympeää, että nyt kun oon tavallaan elämäni kunnossa ja oon vuosien ajan nähnyt vaivaa laihtuakseni, en siltikään pysty kunnolla iloitsemaan tuloksista. Tiedän, millainen karu totuus vaatteiden alla lymyää, ja se syö itsetuntoa valtavasti. Jos jokusella tonnilla pystyisin lunastamaan itselleni paremman mielen siten, että kirurgisetä tai -täti kiristää vatsanahkan kuosiin poistamalla ylimääräisen ihon, miksen sitä tekisi?

Olisihan se tietty mukavaa jos vaan osaisi hyväksyä itsensä semmosena kun on, löllöineen päivineen, mutta ei. Todennäköisesti tuo menossa mukana hengaileva ylimääräinen röllykkä blokkaa alla piileskeleviä lihaksiakin näkyvistä, mikä on turhauttavaa. Olisi kiva nähdä konkreettisia tuloksia - mitä ne kymmenet tuhannet sit-upit sun muut jumppajutut on tähän mennessä saaneet aikaan! En kuitenkaan vielä (toistaiseksi!) ole alkanut säästää minkään sortin operaatioita varten; muhikoon tämä ajatusten sekamelska ihan rauhassa. Ensinnäkin mun tavoite on pudottaa vielä joitakin kiloja, ja haluan myös tsekata sen salihomman ennen kuin teen mitään "lopullista" päätöstä. Henkisesti oon kuitenkin jo varautunut siihen, ettei mun vatsa tuu koskaan palautumaan luonnollisin keinoin, eli liikunnalla ja ajan myötä.

Vaikka tuossa tulikin lueteltua pitkä lista laihtumiseen liittyviä negatiivisia seikkoja, päällimäinen fiilis on kuitenkin koko ajan ollut että jes, ihanaa kun ylipainosta on päässyt hiljalleen eroon. En ottaisi kiloakaan takaisin mistään hinnasta. Oon pirteämpi, jaksan arkipäiväisiä juttuja paremmin ja vaateostoksilla käyminen ei ole enää helvettiä. Parin vuoden takaiseen verrattuna mun itsetunto on huomattavasti paremmalla tasolla, vaikkakin toi pömppömasu kovasti häiritseekin ja tietyllä tapaa "varjostaa" koko ajan hyvää yleisfiilistä. BMI mulla on nyt 23, eli normaalin keskivaiheilla (20-25). Aion vielä pudottaa viidestä kymmeneen kiloa, mutta samalla oon jo nyt tyytyväinen tähän astisista saavutuksista. Tällä postauksella halusin kai vaan tuoda esiin, että ei se laihtuminen ole aina yhtä juhlaa, kuten vaikkapa naistenlehtien artikkelit antavat monesti ymmärtää. Niissä kerrotaan hurjista muodonmuutoksista, joiden myötä ihmisestä on kuoriutunut kokonaan uusi persoona ja elämä on kilojen lähdettyä ihanaa kuin shampanja ja vaaleanpunaiset vaahtokarkit. Sitä harvemmin nostetaan tapetille, jos ne kokemukset ei olekaan pelkästään positiivisia.

Otsikon alla olevassa kuvassa näkyvän kellon hommasin vuonna 2013, jolloin painoa ei ollut vielä ihan hurjasti lähtenyt. Heti ostamisen jälkeen vein kellon kultasepänliikkeeseen, jossa siitä poistettiin yksi pala - sitten kello oli täydellisen sopiva ranteeseeni. Kun kello alkoi pikku hiljaa käydä väljäksi ranteeseen, en jaksanut viedä sitä heti uudestaan liikkeeseen. Viivyttelin hommaa aina vaan, ja lopulta totesin että paskat, poistatan paloja vasta sitten kun oon tavoitepainossa. Ensi vuonna se hetki varmasti koittaa, ja pääsen taas käyttämään tätä + erästä toista rannekelloani, jee. :D

Syyskuu 2013 - Marraskuu 2015

Piiiiitkästä aikaa "tilannekuvan" aika. Oon kesän ja syksyn mittaan ehtinyt monesti murheilemaan, ettei minkäänlaista muutosta tunnu tapahtuvan ja painokin putoaa todella hitaasti, mutta onhan tuossa nyt edes pientä eroa maaliskuiseen kuvaan verrattuna, jeii. Omaa edistymistä on joskus vaikeaa huomata, vaikka muilta saisikin niitä "Taas sä oot laihtunut siitä ku viimeks nähtiin!" -kommentteja. Tässä vaiheessa se vaa'an lukema ei oo enää prioriteettilistan kärjessä, mutta kymmenisen kiloa toivoisin vielä saavani pois. Tämän vuoden alusta on tainnut lähteä joku 7-8 kiloa, kun selailin Kalorilaskurin painokäyrää taaksepäin. Silti usein tuntuu, että hyvä jos edes pari kiloa on lähtenyt!. :D Siinä mielessä alkuvuoden kilomäärä vähän yllätti, muistelin että se oli viime vuoden "olleita ja menneitä" lukuja. 

Mutta tosiaan, kiloja enemmän kiinnostaa tällä hetkellä kropan koostumus, joka on turhan pullamainen vielä toistaiseksi. Lenkeillä ja kotona vatsoja + kahvakuulaa tekemällä on saanut jo ihan hyvän "pohjan" rakennettua, mutta kyllä sinne salille on vielä suunnistettava. Oon vähän lupaillut itselleni, että tuossa vuodenvaihteessa menisin vihdoin ja viimein edes tutustumaan jonnekin lähellä olevalle salille, vaikka pirusti jännittääkin jo pelkkä ajatus. Pitäisi löytää tarpeeksi rauhallinen sali, ettei tartte liikaa stressata miettiä sitä ihmismäärää, mutta toisaalta painavia kriteereitä ovat myös salikortin hinta ja matka salille. Katsotaan mitä keksin, sen oon jo päättänyt ettei tää salitreeniin tutustuminen (ja toivon mukaan myös tykästyminen) jää pelkän puheen tasolle, vaikka projekti onkin ikävästi venynyt ja venynyt koko ajan myöhemmälle.

Chili Burn & Hair Volume

Sain tuossa jokin aikaa sitten blogin kautta kokeiluun mielenkiintoisia tuotteita New Nordicilta; nimittäin Chili Burn- ja Hair Volume -kapseleita. Oon vasta lyhyen aikaa ehtinyt molempia ravintolisiä käyttämään ja näin ollen en tietenkään voi vielä tarinoida mistään omista käyttökokemuksista, mahdollisista tuloksista jne, mutta niihin palataan varmasti vielä toisessa postauksessa sitten kun pakettien sisältö on ehtinyt hupenemaan. Tässä olisi kuitenkin infoa kummastakin tuotteesta: 

Chili Burn on chiliuutetta sisältävä ravintolisä, joka tukee rasvanpolttoa, painonhallintaa ja edistää ruoansulatusta. Chili Burnin sisältämä kapsaisiini vähentää ruokahalua. Tillinsiemenuutteella ja piparminttuöljyllä on vatsaa rauhoittava vaikutus.

Annostus ja käyttöohje: 2 tablettia kahdesti päivässä (2x2) ensimmäiset 14 päivää aterian yhteydessä. Sen jälkeen yksi tabletti kaksi (2x1) kertaa päivässä aterian yhteydessä. Ohjeen mukaista annostusta ei saa ylittää. Ei pienten lasten ulottuville. Ravintolisä ei korvaa monipuolista ruokavaliota. Ei raskaana oleville eikä imettäville.

Ainesosat: vihreäteeuute 44%, paakkuuntumisenestoaineet (dikalsiumfosfaatti, trikalsiumfosfaatti), tillinsiemenuute 14%, stabilointiaineet (mikrokiteinen selluloosa, rasvahappojen magnesiumsuolat, silloitettu natriumkarboksimetyyliselluloosa), inkivääriuute 5%, pintakäsittelyaineet (E464, E427a), chiliuute, piparminttuöljy, värit (rautaoksidi, titaanidioksidi).

Chili Burnia myydään verkkokaupoissa sekä luontaistuoteliikkeissä. 60 tablettia 30,18€ tai 120 tablettia 50,37€.

Hair Volume™ tabletit tukevat normaalia hiustenkasvua ja lisäävät niiden tuuheutta sekä vähentävät hiustenlähtöä. Tablettien ainutlaatuinen bioaktiivinen ravinneyhdistelmä ravitsee ja aktivoi hiusta sisältäpäin. Hair Volume sisältää omenauutetta, jossa on luonnolista proantosyanidi B2 flavonoidia. Biotiini ja sinkki ylläpitävät hiusten hyvinvointia, kupari tukee hiuksen omaa luonnollista väritystä vähentäen hiusten ennenaikaista harmaantumista.

Annostus ja käyttöohje: 1 tabletti päivässä nesteen kera aterian yhteydessä. Ei alle 11-vuotiaille. Ravintolisä ei korvaa monipuolista ruokavaliota tai terveitä elämäntapoja. Ohjeen mukaista annostusta ei saa ylittää. Ei suositella raskaana oleville eikä imettäville äideille. Tuote on säilytettävä pienten lasten ulottumattomissa.

Ainesosat: täyteaine (mikrokiteinen selluloosa), omenauute (Malus domestica, Borkh.), hirssiuute (Panicum miliaceum, L.), peltokorteuute (Equisetum Arvense, L.), L-kysteiini, L-metioniini, vesi, vitamiineja (kalsium-D-pantotenaatti, D-biotiini.), pintakäsittelyaineet (rasvahappojen magnesiumsuolat, hydroksipropyylimetyyliselluloosa), mineraaleja (sinkkioksidi, kuparisulfaatti), sakeuttamisaine (silloitettu natriumkarboksimetyyliselluloosa), paakkuuntumisenestoaine (piidioksidi)

Hair Volume -tuotetta voi ostaa Lifesta ja muista luontaistuotekaupoista sekä Sokokselta. 30 tablettia 28,18€ tai 90 tablettia 71,87€.

Sellaisia ravintolisiä siis tällä hetkellä testattavana, toka postaus aiheesta tulee sitten ajallaan kun taustalla on omakohtaista empiiristä tutkimusta tuotteiden toimivuudesta! :)

Elo '13 - maalis '15

Taas on jääneet nämä väliaikakuvat aika vähälle viime aikoina, noh ei voi mitään. Ne niin helposti aina unohtaa. :D Ja toisaalta, loppuvuodesta nyt olikin taas vähän takapakkia laihduttelussa, oli joulut sun muuta jännää häppeninkiä ja ei viitsinyt turhia stressata niistä. Eipä siis mitään megalomaanista muutosta ole tuohon viime lokakuun kuvaan verrattuna tapahtunut, mutta jotain pientä sentään. Ai että, onneksi kevään tuloa ei mun käsittääkseni ole ainakaan toistaiseksi kukaan mennyt perumaan, vaan hitaasti mutta varmasti se lähestyy. Ja mikäs sen paremmin motivoisi lähtemään ulos happea haukkaamaan kuin mr. Sunshine. ;) Eräs toinenkin laihdutusaiheinen postaus tulee lähipäivinä ulos, mutta nyt ei kerkeä höpötellä tämän pidempään - pitäisi olla jo menossa, myöhemmin nimittäin kokataan kavereiden kanssa. Hauskat viikonloput kaikille!

10 vinkkiä laihdutukseen.

Kirjoittelin tuossa syyskuun loppupuolella laihdutusoperaatiostani tähän mennessä, postaus luettavissa täällä. Nyt ajattelin laittaa jakoon muutamia vinkkejä, jotka itse olen todennut omalla kohdallani toimiviksi keinoiksi saada elopainoa pienemmäksi. Pyytäisin painoarvoa sanoille omalla kohdallani, eli en nyt varsinaisesti uskalla alkaa suosittelemaan näitä ohjeita kenellekään - ensinnäkään en ole mikään terveysasioiden ammattilainen, ja toiseksi, ihmiset on kovin erilaisia ja täten heillä myös toimii eri asiat. Toki moni näistä kohdista on sellaista no shit sherlock -kategoriaa eli lähinnä itsestäänselvyyksiä, mutta oman harkinnan mukaan näitä kannattaa tai ei kannata testailla. :) Toivottavasti postauksesta on edes jokuselle teistä pientä iloa ja/tai tsemppiä! 

1. Opettele juomaan pari litraa vettä päivässä. Mulla on jo vuosien ajan ollut tapana aina ennen nukkumaanmenoa täyttää iso kannu vedellä ja laittaa se jääkaappiin seuraavaa päivää varten. Periaate on se, että kannu on PAKKO juoda tyhjäksi päivän aikana, joten aika hyvin sen vedenjuomisen sitten muistaa - on paljon kivempaa lipittää vettä tasaisesti muutaman tunnin välein, kuin hirvee määrä kerralla iltamyöhään. ;) Sen lisäksi että vedenjuonti vähentää nälkää (tai lähinnä sitä luuloa/tunnetta että sulla on nälkä vaikka todellisuudessa kyse on vain janosta), on kaikenlaiset epämääräiset päänsäryt jääneet todella vähälle. Kannattaa siis juoda!

2. Tsekkaa unirytmi. Oon sitä mieltä, ettei mikään torpedoi laihdutusta yhtä tehokkaasti kuin se, että valvoo ja nukkuu miten sattuu. Väsyneenä sitä haksahtaa 10000 kertaa helpommin napostelemaan yli kulutuksensa, varsinkin kaikkea turhaa hiilarimössöä. Varmaan aika monen mielestä esimerkiksi hamppari kuulostaa houkuttelevammalta vaihtoehdolta kuin salaatti, jos on oikein uupunut fiilis. ;) Lisäksi, kropan aineenvaihdunta häiriintyy epäsäännöllisestä elämäntyylistä hyvin helposti. Mielialasta puhumattakaan! Ja kun mieli on maassa, niin eikös sitä silloin teekin mieli syödä vähäsen suklaata lohdutukseksi? Iiiihan vähän vaan, muutama hassu pala. Pah!

3. Ruuat kannattaa mahdollisimman pitkälti valmistaa itse, ja einekset suosittelen jättämään kaupanhyllyyn. Mä en ymmärrä miten ihmisiä onnistutaan puijaamaan jollain hienoilla myyntipuheilla, tyyliin jotain E-koodisoppaa markkinoidaan terveellisenä. Lisää vain vesi! Hölpötipölpöti sanon mä moisesta. Myönnettäköön kuitenkin samaan hengenvetoon, että mun suurta herkkua on nuudelit, nuo ravintoarvoiltaan köyhät hiilihydraatti-/rasvamössöt. Jotkut ostaa Fazun sinisen kun surettaa, mulla taas nuudelit on pitkään edustaneet optimaalista lohturuokaa. Sallin itselleni nuudelit heikkoina hetkinä ja myös muuten vaan silloin tällöin, kuitenkin max. pari kertaa kuukaudessa. Eihän nuudeleissa ihan järjettömästi kaloreita oo, mutta eipä paljon muutakaan. Paitsi niitä koodeja, heh. :D Mulle on nykyään tosi tärkeää tiedostaa mitä suuhuni pistän, ja parhaiten se onnistuu kokkaamalla sapuskat pääsääntöisesti itse.

4. Henkilökohtaisesti mun jakeluun ei aina mahdu, miksi ihmiset niin herkästi kuvittelee että vitamiinipurkilla voisi korvata monipuolisen ravinnon - lukeehan niiden ABCDEÖ+ -pöniköiden kyljessäkin että näin ei ole. Mun mielestä se ei ole terveellistä saati sitten järkevää, jos tarpeelliset vitskut mieluummin "nautitaan" nappien muodossa kuin suoraan ruuasta? Itsepetoksen makua, sanoisin. Ylipäätään mun on vaikea ymmärtää ah-niin-nykyaikaista tabumaniaa. KAIKKEEN voi ja suorastaan kuuluu napata pilleri. Jos päätä särkee, vedetään buranaa eikä käy mielessäkään, että oonkohan nyt juonut riittävästi vettä, nukkunut tarpeeksi tai stressaanko kenties pikkuisen liikaa. Jos väsyttää, kofeiinitabu ääntäkohden, jos on puutostila, vitamiinivarastoja täydentämään. Johan tokenee...! Metsään mennään jos hoidetaan vain seurauksia eikä perehdytä lainkaan syihin. Ja huomautuksena, syön kyllä itsekin sinkkiä ja d-vitamiinia, eli en ole mikään tablettivastainen hippiäinen. :D Mutta en napsi niitä sillä meiningillä että hähhää, nytpä ei tarvikaan syödä vihanneksia kun on näitä tabuja.

5. Tutustu aineenvaihduntaa boostaavaan kookosöljyyn. Aivan ihanaa esim. kahvin seassa. :) Ylipäätään (kovia, iik) rasvoja ei mun mielestä tarvitse mitenkään neuroottisesti pelätä, koska niistä tulee kylläinen olo ja se taasen hillitsee turhalta napostelulta. Rasvassa on myös tarpeellisia rasvahappoja ja vitamiineja. Rasvoissa on toki huimasti kaloreita eli ehdottomasti kohtuus on hyvä muistaa, mutta kyllä mä täysin hyvällä omatunnolla heitän lusikallisen kookosöljyä aamukahvini sekaan ja käytän ihka oikeaa voita paistamiseen, voiteluun jne. Salaattiin laitan joskus vähän oliiviöljyä. Margariinia en ole ikinä tähän talouteen ostanut; "As for butter versus margarine, I trust the cows more than chemists". ;) Mun mielestä sekin jo sanoo jotakin että margariini värjätään keltaiseksi jotta se olisi houkuttelevampaa, ja useammin kuin kerran oon järkyttänyt aivosolujani lukemalla siitä että varsinkin kevytmargariinit ovat aikamoista... öhmm, muovia. Siispä suosin mieluummin mahdollisimman aitoja ja vähemmän teollisesti käsiteltyjä rasvoja, olkoonkin sitten sortiltaan niitä parjattuja kovia ja epäterveellisiä.

6. Älä käy kovin usein ulkona syömässä. Tämäkin neuvo toki riippuu pitkälti siitä, mitä tykkäät tilata, mutta ainakaan itse en hemmetti soikoon lähde Heseen salaatille. ;D Mun suosikki esimerkki tähän on Amarillon iiiihana Big Burger, joka mahduttaa lautaselle peräti 1700 kcal, eli ei ihan hirveesti tarvi sitten samana päivänä muuta syödä. ;) Tottakai joskus saa ja suorastaan pitää lähteä mättämään ihan jo sosiaalisuuden nimissä, mutta ei ehkä ihan päivittäin kannata harrastaa jos painonpudotus on ajankohtainen asia, hehe.

7. No se liikunta. Toki pelkällä ruokavaliollakin varmasti saa kiloja pois, mutta itse koen että päiviin on pakko sisällyttää myös vähän liikuntaa. Pysyy mieli virkeänä ja ajatukset järjestyksessä kun käy vähän haukkaamassa happea! Mulla se liikunta on tähän mennessä ollut lähinnä reipasta kävelyä. :D Joskus (harvoin) oon innostunut pikkuisen juoksemaan ja omistan kyllä kahvakuulan ja hyppynarun, plus sillon tällöin teen jotain istumaannousuja lähinnä uteliaisuudesta että montakohan tänään menee. x) Jos viihtyy salilla tai ryhmäliikuntatunneilla niin go for it, tehokastahan se varmasti on. Mua sellaisiin ei saa raahattua, enkä koe että harrastaakseen "oikeaa" liikuntaa täytyy ostaa kuukausikortti lähisalille ja siinä ohella postata Instagram täyteen saliselfieitä. Oh god, no. Pääasia omasta mielestäni on se, että löytää itselleen mieluisan muodon laittaa ruhonsa liikkeelle säännöllisin väliajoin. Hyötyliikuntakin on aina erittäin jees! 

8. Pidä kirjaa syömisistä ja liikunnoista vaikkapa Kalorilaskuri.fi -palvelun avulla. Ite oon käyttänyt tota laskuria jo todella pitkään, ja oon kokenut sen hyväksi ja selkeäksi tavaksi seurata edistymistään. :) Aika monesti jos laihdutus tuntuu olevan paussilla, syyllinen on helppo selvittää sieltä ylös kirjatuista sapuskoista ja liikunnoista (tai liikunnan puutteesta). :D Aluksi tuollainen laskuri voi tuntua vähän vaivalloiselta, mutta äkkiä siihen tottuu ja sitten käyttö sujuukin jo rutiinilla. En välttämättä enää nykyään edes tarvitsisi kalorilaskuria avukseni kun muistan monet asioista ulkoakin, mutta kyllä mä ajattelin sitä käyttää vielä ainakin niin kauan että oon lopulliseen tavoitteeseeni päässyt.

9. Hiilihydraatteihin kannattaa kiinnittää huomiota aina kun laihduttaa, sillä ne turvottavat ja pahimmillaan lisäävät ruokahalua - plus usein niihin todella hiilaripitoisiin safkoihin kätkeytyy myös reilu määrä kaloreita. Karppaus tai muuten VHH-henkinen ruokavalio ei kaikille varmastikaan kolahda, mutta jos on vaikka tottunut syömään suuret määrät leipää päivittäin, kannattaa ehkä kokeilla pientä karsimista. Myös perunan, pastan, riisin jne määrää kannattaa pienentää lämpimillä aterioilla.

10. Jokaisella tulee silloin tällöin heikkoja hetkiä sun muita "sortumisia", kenties mielenkiintokin tekee hetkellisesti totaalisen katoamistempun. Silloin kannattaa vaan muistaa se, ettei missään nimessä pidä luovuttaa! Tunnustan itse olevani melkolailla ääripääihminen; joskus aiemmin jos laihdutus alkoi lähteä väärille raiteille, saatoin lopulta pistää homman täysin lekkeriksi logiikalla "kun nyt sitten tuli tälle tielle lähdettyä niin menköön läskiksi koko homma". Eihän se tietenkään kannata. Joskus motivaation kanssa joutuu leikkimään pientä kuurupiiloa, mutta ei silti kannata antaa periksi - silloin kannattaa vaikka kirjoittaa ylös tavoitteitaan ja odotuksiaan, kenties suunnitella itsensä palkitsemista jollain ihanalla jutulla kun goaliinsa on päässyt. Mulla itsellä on muutamakin rytky vaatehuoneen rekillä odottamassa loppujen ylimääräisten kilojen droppaamista, ja kyllä ne mua edes jossain määrin motivoivat jatkamaan touhua. :)

15.10.14 tilannekatsaus

syys '13 - marras '13 - maalis '14 - loka '14

Muistin aamulla että oon viimeks keväällä ottanut väliaikakuvan laihdutuksestani, joten tässäpä pitkästä aikaa tällaista kuvamatskua. Tosin, vaikka olisin muistanut napata kuvan kesän aikana, siitä ei olisi varmaan saanut oikein mitään irti - hellekausi meni sen verran rennoissa merkeissä että jopa lihoin kilon (tai parikin) yhdessä vaiheessa. :D Nytkään ei ole havaittavissa mitään hurjaa muutosta lokakuun ja maaliskuun kuvien välillä, vaikka tässä välissä onkin kymmenisen kiloa lähtenyt. Vyötärö taitaa olla about sama, mutta onneksi muuten on tullut kavennuttua/kiinteydyttyä ainakin pikkuisen. Täytyy ottaa loppukiri ennen joulua! Silloin aion kyllä kiskoa niin monta konvehtirasiaa ääntä kohden kun vaan joulupukki on niitä tuodakseen, ja pipareita (varsinkaan taikinan muodossa) nyt ei todellakaan ruveta laskemaan. :) Pitkään mun "deadline" oli että loppuvuoteen mennessä olisin jo lopullisessa tavoitepainossani, mutta paskat, yhtäläiseen se elämä jatkuu vuonna 2015. Välillä täytyy ottaa hitaammin, jopa pysähtyä, jotta voi sitten taas jatkaa projektia täysin uutta motivaatiota ja intoa puhkuen. Oon laihduttanut nyt reilun vuoden ja päivääkään homma ei oo tuntunut pakkopullalta, koska oon kieltäytynyt tekemästä siitä sellaista. En myöskään koe jääväni mistään paitsi; mille tahansa miljoonan kalorin roskaruoka-aterialle löytyy kyllä ruokavaliosta tilaa kun vaan suunnittelee kokonaisuudesta toimivan ja tarvittaessa joustavan. :)

A journey of a thousand miles must begin with a single step.

No niin, tähän mennessä on 38 kiloa lähtenyt painoa pois. Ja vieläkin jatkuu! Kuvittelisin olevani loppuvuoteen mennessä aikalailla tavoitepainossani, jos nyt vaan mielenkiinto ei liiaksi herpaannu. Kesä ei todellakaan mennyt aivan suunnitellusti, mutta toisaalta oli ehkä vähän dorkaa ylipäätään laatia mitään kummempia suunnitelmia hellekauden ajaksi - kyllähän lämpimistä päivistä kuuluu nauttia koko pitkän, synkän ja kylmän kaamoksen edestä! ;) Ja niin teinkin; ei varmaan mennyt päivääkään ilman jonkin sortin jäätelöä hahah. Syksyn kynnyksellä aloin taas pikkuhiljaa tsempata ja nyt koen jo päässeeni kunnolla takaisin "ruotuun". Oon pitkään ajatellut että kertoilisin vähän enemmänkin laihduttelustani ja siihen liittyvistä fiiliksistä, ja tässä nyt olisi sellaista postausta. Aika pitkä teksti taitaa tulla, sorry!

Ensinnäkin, mä koen että henkistä puolta lukuunottamatta laihtuminen on ollut suorastaan naurettavan helppoa sen jälkeen kun kerran on päässyt kunnolla vauhtiin. Alkuun pääsy on vaikein vaihe! Mulla siihen meni sellaiset 14 vuotta. :D Usein se sinnikkyys kuitenkin lopulta palkitaan, onneksi. Rehellisesti sanottuna, valtaosan ajasta mä en edes koe että olisin jollain "dieetillä". Mulla on koko ajan ollut käytössä Kalorilaskuri -palvelu, ja sen avulla sapuskat ja liikunnat on erittäin helppoa sumplia niin, että pysyn kalorivajetavoitteessani. Jos haluun syödä jotakin rasvaisempaa ruokaa lämpimällä aterialla, syön sitten aamu- ja iltapalalla kevyemmin ja/tai teen pidemmän lenkin. That's all it takes! Mulla oli pitkään tavoitteena 1000 kalorin päivävaje, joka on toki paljon, mutta tuntui täysin sopivalta ja helposti saavutettavalta. Nyt kun oon enää muutaman hassun kilon päässä normaalipainon ylärajasta, oon kuitenkin päättänyt vähän hidastaa vauhtia ja oon tyytyväinen n. 600-800 kalorin vajeeseen. Viikonloput menee sillä periaatteella, että kunhan nyt ei pahasti menisi yli kulutuksen.

Liki 40 kilon pudotuksen aikana on tapahtunut monia pieniä ja suuria asioita, jotka omalta osaltaan ovat aina motivoineet jatkamaan laihdutusta. Ensinnäkin, askel nousee niin hemmetin kevyesti nykyään! Itse asiassa niin kevyesti, että useammin kuin kerran oon meinannut kompastua talon portaissa omiin kinttuihini kun ne on meinanneet mennä solmuun. Älkää kysykö, en tiedä itsekään miten sellainen on mahdollista :D Yläasteen alussa alkanut jokakeväinen riesa, mystinen pohjekipu/penikkatauti, ei tehnyt comebackia tänä vuonna. Loppukeväästä oli kyllä pientä yritystä kun pohkeet olivat ihan jäätävän kireät ja jumissa, mutta viikon lenkkeilytauko onneksi auttoi asiaan. Laihtumisen ohella luulen apua olleen myös ylipronaatioon tarkoitetuista lenkkareista. Niken Zoom Structuret ja Lunareclipset on mun parhaimmat kenkäostokset ikinä. Ostin itseasiassa just uudet pinkit Zoomit, hups...

Siinä missä vaakasuunnassa oon jossain määrin kaventunut, pystysuunnassa oon peräti vähän kasvanut! Kolmisen senttiä on tullut lisää pituutta, ja tän hetkinen pituus on reilut 177 cm. Tuntuu aika hauskalta ja jännältä olla jo lähempänä 180 cm:ää kuin 170 cm:ää. Toivottavasti loppuja liikakiloja dropatessa olemus suoristuu vielä lisääkin, hih. "Kasvun" myötä oon kyllä tajunnut myös sen, miten järkyttävän paska ryhti mulla on, sillä parikin tyyppiä on ollut vähän ihmeissään mun senttimääräisen pituuden kuullessaan - ai, ootko sä niinkin pitkä. Oon alkanut kiinnittää huomiota tuohon ryhtiasiaan enemmän, ja ikävä kyllä todella helpostihan sitä tulee kuljettua olkapäät aivan lysyssä. Peilin edessä on tullut koettua oivalluksia siitä, miten hemmetisti korkeammalle se päälaki kohoaa kun malttaa kunnolla suoristaa itsensä... Pientä kehitystä on sentään havaittavissa, sillä nykyään alitajunta käskyttää moneen otteeseen päivästä seisomaan selkä suorana perhana.

Se on mahtavaa kun jokin "motivaatiovaate" joka ei ole koskaan (edes ostohetkellä...) mahtunut päälle, jää liian isoksi ja sen voi laittaa myyntiin tai antaa eteenpäin jollekin toiselle. Pärstäkertoimen pinta-alan pienenemisen myötä oon huomannut kosteusvoidetuubin sisällön riittävän aavistuksen pidemmäksi aikaa käytössä. Nyt mulla on ihan vaan Erisania, mutta tätä seikkaa arvostaisi varmasti siinä tapauksessa jos kaapissa lymyilisi jokin 666 euroa maksava superduper seerumi. ;) Oi kyllä, suuria ovat mun ilonaiheet.

Vaan enpä olisi reilu vuosi sitten - urakan alussa - uskonut, että laihtuminen nostattaa pintaan myös negatiivisia tunteita. Kun hymyilen, mun silmät ei omasta mielestäni näytä enää yhtä iloisilta kuin ennen. Se ei johdu siitä ettenkö nykyään olisi yhtä onnellinen kuin ennen, päin vastoin, oon paljon tyytyväisempi elämääni tällä hetkellä. En oo tähän keksinyt parempaa selitystä kuin yksinkertaisesti sen, ettei mun silmien alla enää oo niitä samoja hamsterin muhkeita poskipusseja, jotka mulla on oikeastaan koko elämäni ajan ollut. :D Naamataulun lievä kaventuminen on saanut mut kiinnittämään tarpeettoman paljon huomiota kalliomaisen korkeaan otsaani ja jopa nenääni: se näyttää kamalan suurelta ja hölmön malliselta. Näytän nenäkkäältä näsäviisastelijalta! Toisaalta kuuleman mukaan juuri sellainen oonkin tuon tuosta, joten ehkä nokkani sopii mulle kuin nenä päähän - kirjaimellisesti.

Kaikista eniten totuttelua on vaatineet selkeämmin näkyviin tupsahtaneet luut ranteissa, nilkoissa ja etenkin kaulan alla. Nyt 22-vuotiaana, mulla on ensimmäistä kertaa elämässäni näkyvät solisluut! Oon potenut jopa kepeää solisluukateutta vuosikausia, sillä mun mielestä selvästi erottuvat solisluut ovat äärettömän kaunis ominaisuus. Muilla ihmisillä. En jaksa edes esittää yllättynyttä, kun mulla on ollut pieniä vaikeuksia tulla sinuiksi omieni kanssa. Ne on jotenkin ällöttävät ja... luisevat (no shit sherlock?). En oo oikein ikinä osannut käyttää huiveja ja kaulaliinoja muuten kuin talvella olosuhteiden pakosta, mutta viime keväänä huivit tulivat tutuiksi kun välillä halusin vaan piilottaa inhat solisluuni sellaisten alle. Kesän ja korkeuksiin kohonneiden lämpöasteiden myötä tajusin toki luovuttaa, ja sittemmin oon yrittänyt tulla luideni kanssa toimeen. Enää en oikeastaan kiinnitä mitään huomiota niihin.



Aiemmin mun ei tarvinnut miltei koskaan todistella ikääni missään, mutta nyt multa kysytään useammin papereita näytille. Saan myös silloin tällöin ihan kivannäköisiltä miehiltä huomiota, mikä on täysin uutta mulle - tuhtina typykkänä olin näkymätön kaikille muille paitsi baarin keski-ikäisille räkäkännissä oleville "herrasmiehille"... Aluksi ajattelin että hei jee, täähän on hienoa, mutta sitten skeptinen puoli otti vallan ja aloin lähinnä harmistua kaikenlaisesta flirtistä sun muusta. En osaa olla otettu sellaisesta, koska tiedän ettei samat tyypit olisi edes vilkaisseet muhun päin vielä vuosi takaperin. Vastustan ajatusta että vaa'an lukema määrittelisi mun ihmisarvoa, enkä pidä ajatuksesta että joku lähestyy mua kohentuneen ulkonäön perusteella. Mua ällöttää kaikenlainen pinnallisuus ihmissuhteissa; jos tykkään ihmisen ajatuksista ja persoonasta, alan sen myötä automaattisesti pitää häntä myös ulkoisesti komeana/kauniina, vastasi hänen olemuksensa yleisiä komeus-/kauneuskäsityksiä tai ei. Mun on mahdotonta samaistua siihen että ensin tykästytään pärstäkertoimeen ja sen perusteella aletaan ottaa selvää, mitä siellä naamarin takana liikkuu. Vaikka niinhän se yleensä taitaa mennä, jos kykenee edes jonkin asteiseen normaaliuteen. ;D Tiedostan että tässä kohtaa mulla itselläni olisi aihetta jokusen suojamuurin ja ennakkoluulon murtamiseen. Kaikki ajallaan.

Vaikka suurin osa lähipiiristä ja muista tutuista on ollut todella ihania ja kannustavia tän "projektin" aikana, tulee kuitenkin toisinaan sellainen tunne ikäänkuin kuuluisi pyydellä anteeksi onnistumistansa. Silleen voi, olen kyllä äärimmäisen pahoillani siitä että oon valtaosan elämästäni (ainakin 7-vuotiaasta asti) haaveillut normaalikokoisuudesta, ja nyt 22-vuotiaana vihdoinkin alan lähestyä tavoitettani. Mahdun nyt farkkuihin, jotka mun kummitäti osti mulle ollessani ala-asteen kutosella. Silloin back in the days 2003 en käyttänyt kyseisiä farkkuja kuin jokusen kerran, sillä ne kiristivät auttamattomasti liikaa. Valitsin nimittäin kaupassa liian pienen koon - näyttäessäni farkkuja äidille ja kummille vedin vatsaa sisään ja väitin niiden olevan täysin sopivat. Itselleni uskottelin optimistisesti, että tottakai mä saan muutamia kiloja pudotettua jotta uudet hienot Onlyt mahtuisivat paremmin päälle. No, täysin päinvastoin kävi.

Joskus tuntuu kuin mun onnistuminen olisi pois joltakin toiselta, ja se turhauttaa. Välillä myös tulee hieman syyllistetty olo, jos en osta kaupasta muodon vuoksi jotain Fazun suklaapatukkaa kun muutkin tekee niin. Se että nykyään osaan (halutessani) elää äärimmäisen itsekurin alla ja syödä päivän aikana gramman tarkkuudella sen, mitä oon suunnitellutkin, ei tarkoita sitä että mua pätkän vertaa jaksaisi kiinnostaa toisten ihmisten syömiset, saati sitten ostoskorien sisällön stalkkaaminen. Hei, mulla on oma elämä ja tavoitteet joihin keskittyä, enkä saa mitään kiksejä siitä että arvostelisin muiden tekemisiä ja valintoja! Toisaalta, odotan samaa myös muilta, enkä halua kuulla tyhmiä kommentteja silloin kun päätän pitää herkkuhetken - aivan sama vaikka se ajoittuisi keskelle viikkoa ja niitä hetkiä olisi yhden sijaan useampi oikein kunnon sarjatulella tykitettynä. Oon pari kertaa ollut tilanteessa, jossa toiset on syöneet jotain hyvää ja kun mäkin oon päättänyt että on ihan jees pikkusen possuilla, on lentänyt kommenttia "kantsiiks sun ottaa ettei kalorit mee yli?" ja "ai, aiotko säkin syödä?". Jumalauta, ihan uskomatonta. Tuollaisissa tilanteissa tekisi mieli antaa itsensä provosoitua oikein olan takaa ja mättää ääntä kohden pussillinen sipsejä, levy suklaata ja purkillinen jätskiä, ihan vaan koska YES I CAN. Onneksi oon iän karttuessa hitusen jo oppinut, milloin höpsöt, mukamas läpällä heitetyt kommentit kannattaa jättää omaan arvoonsa.



Viime keväänä mun elämässä alkoi hieman synkempi kausi, jolloin koin jatkuvalla syötöllä ihan jäätäviä itsekriittisyyspuuskia. Oli oikeasti päiviä, kun ei tehnyt mieli lähteä ovesta ulos mihinkään kun peilikuva ärsytti niin hemmetisti eikä mitkään vaatteet tuntuneet imartelevan. Tuollainen "käänne" tuli yllätyksenä, sillä odotin tietysti aivan päinvastaista reaktiota kun aloin pudottaa painoa. Vietin naurettavia aikoja peilin edessä, en kehdannut hakea postia tai viedä roskia meikittömänä, häpesin ostaa sipsejä tai jäätelöä (viikonloppua varten), ja mun päivä meni helposti pilalle jos kadulla joku vastaantulija sattui vähänkin naurahtamaan, mulkaisemaan tai katsomaan "väärin". Olin ihan sairaalloisen itsetietoinen, mikä oli elämänlaadun suhteen aika paska homma. Kevääseen mahtui kymmenien kilojen pudotuksen ohella myös muutama suuri pettymys, joten olettaisin hetkellisen itsekriittisyyden johtuneen kaikkien isojen muutosten yhteisvaikutuksesta. Kesällä järki muutti takaisin pääkoppaan ja rauhoituin. :)

Vaikka oonkin selättänyt överiksi paisuneen itsekriittisyyden, oma peilikuva aiheuttaa edelleen epävarmuutta ajoittain. Mutta niinhän se menee (lähes) kaikilla, right? Tavallaan laihdutuksen mukanaan tuoma epävarmuus ja ulkonäköahdistus tuntuu välillä hämmentävältä, kun en kuitenkaan koskaan oo pitänyt jo aiemmin tekstissä mainittua pinnallisuutta erityisen suuressa arvossa. Joillekin tää on ehkä yllätys; mähän tunnetusti tykkään shoppailla ja haaveilen massiivisesta laukkukokoelmasta. Mutta vaatteet, asusteet sun muut härpäkkeet on aina merkinneet mulle ainoastaan keinoa ilmaista itseään ja persoonaansa, ei yhtään mitään muuta. Turhamaisuus ja pinnallisuus ovat mielestäni kaksi täysin eri asiaa: turhamaisuus edustaa mulle kevyttä hömppää, kun taas ihmisten tuomitseminen ja arvottaminen pelkän ulkonäön perusteella on mun mielestä sitä aitoa, pahinta pinnallisuutta. En koe paremmuuden tunnetta jos kassajonossa edellä oleva asiaskas on mua tuhdimmassa kunnossa, ja musta on vähän kiusallista jos vaikka ns. juoruillessa keskustelu ajautuu jonkun ulkonäköön tai tyyliin liittyvien seikkojen vatvomiseen. Tulee sellainen fiilis että eikö ihmisillä hemmetti oo parempaa tekemistä kuin ihmetellä muiden kiloja, hiuksia, finnejä tai vaatevalintoja. Tällaisten asioiden suhteen mun ajatusmaailmassa on tapahtunut suurin muutos viimeisen vuoden aikana; oon löytänyt tietynlaisen rauhan itseni kanssa ja sen myötä ei ole lainkaan ollut kiinnostusta negatiivissävytteistä jauhamista kohtaan. Mutta siinä missä oon oppinut olemaan myötämielisempi ja "lempeämpi" muita kohtaan, oon ottanut ankaramman ja tuomitsevamman linjan omalle kohdalleni. Blah, ehkä se balanssi joskus löytyy.

Onnekseni kuitekin oon kuullut ja lukenut vastaavia kokemuksia muilta painoa pudottavilta/pudottaneilta, joten yritän suhtautua tähän tilanteeseen normaalina ja ennen kaikkea ajan myötä ohi menevänä ilmiönä. Enköhän mäkin vielä päihitä epävarmuuteni ja ajoittaiset hölmöt ajatukseni, viimeistään sitten kun projekti tulee tiensä päätökseen. Muutokset elämässä tunnetusti sekoittaa pakan lisäksi myös pääkoppaa. ;) Väittäisin että laihdutus testaa ihmistä ehdottomasti enemmän henkisesti kuin fyysisesti. Mä tosin en oo kertaakaan raahannut ruhoani salille, joten ehkä oon väärä tyyppi näin toteamaan, mutta yllättävän paljon ajatuksia laidasta laitaan on herännyt kilomäärän pienentyessä. En missään nimessä menisi suosittelemaan (suurta) painonpudotusta hektisessä aikataulussa ihmiselle, jonka elämässä on jo muutoinkin stressaava hetki meneillään. Aikaa täytyy jäädä syömisten ja liikunnan sumplimisen lisäksi myös ajatusten käsittelyyn. :)



Joku ehkä ihmetteli tekstiä lukiessa, että no miksi hitossa mä sitten oon päästänyt itseni noin valtavasti läskistymään. Osittain vika on varmasti ollut vanhoissa elämäntavoissa, mutta myös kilpirauhasen vajaatoiminnalla on ollut osansa ja arpansa asiaan. Lapsesta asti lihoin jopa kymmenen kilon vuosivauhtia, kunnes 18-vuotiaana mulla todettiin parin mutkan kautta vajaatoiminta ja sain tyroksiinireseptin. Lihominen loppui kuin seinään, mutta vierähti muutama vuosi ennen kuin sain aikaiseksi alkaa hankkiutua niistä kertyneistä kiloista eroon. Ehdottomasti kehtaan julistaa olevani jo voiton puolella, reilusti! Saattaa olla että joskus tulevaisuudessa kirjoitan myös kilpparin vajaatoiminnasta lisää, aihe kun varmasti koskettaa monia, mutta vääjäämättä siitä tulisi ehkä jopa henkilökohtaisin postaukseni ikinä... nähtäväksi jääköön, tuleeko sellaista joskus julkaistua.

Syys-maalis

syyskuu - marraskuu - maaliskuu

Piiiiitkästä aikaa tämmöstä kuvamateriaalia, hui. Aikalailla tasan vuoden päivät on nyt laihdutusta (tai siis, mediaseksikkäästi ilmaistuna elämäntapamuutosta heheh) jatkunut ja 30kg pudonnut, vaikkakin vasta viime syksynä ihan kunnolla aloin päästä vauhtiin ikuisuusprojektissani. Välillä harmittaa, ettei viime vuoden talvelta/alkukeväältä oo mitää kuvia, mutta toisaalta aikalailla silmät kiinni tota syyskuunkin kuvaa joutuu katselemaan... :D Ihan täysin suunnitelmien mukaisesti painoa ei ole marraskuun ja nykyhetken välillä lähtenyt, lähinnä hieman turhankin rennosti otetun joulun ja vuodenvaihteen takia, mutta mikäs hoppu tässä nyt sinänsä olisikaan. Reilusti on vielä tekemistä, mutta oon lähinnä innoissani - tavoitteita on aina hyvä löytyä, ja niihin pääseminen on palkitsevaa! Välillä oikeestaan kauhistuttaa, mitä ihmettä mä sit alan tekee ku oon lopulliseen tavoitteeseen päässyt. Ja mitä mä alan syödä! Stressaan jo nyt sitä, mitä hittoa alan tunkea suuhuni sitten kun 1000kcal vaje per päivä ei ole enää tarpeen, sillä nää tän hetkiset syömiset ja ateriarytmi tuntuu just sopivalta. Ben&Jerrya muutama litra viikottain? :D 

Syys-marras

En tiedä edelleenkään, miten kehtaan julkaista nää kuvat täällä, tai mistä ylipäätään sain idean moiseen, mutta mutta... tässä nää nyt on. Vasen kuva napattu suunnilleen tasan kaks kuukautta sitten eli syyskuussa, ja oikeanpuoleinen on tältä päivältä. A-linjainen sifonkimekko on ehkä vähän tyhmä vaatevalinta, mutta ei voi mitään. Mua vähän harmittaa ettei mulla taida olla alkuvuoden tilanteesta ollenkaan kuvamateriaalia... tosin en oo varma haluaisinko sellaista ees nähdä, kun nämäkin vähän kauhistuttaa hehe. :'D No, toivon että ens kevääseen mennessä näitä kuvia olis jo kunnon kollaasin verran, ja sitä viimeisintä voisi sitten katsella sillä mielellä että jes, hyvä saavutus.

Thoughts don't become things, thoughts ARE things.

Kameran muistikortille on taas ehtinyt tallentua aikamoinen läjä ruokakuvia, joten pidemmittä höpinöittä, tässäpä niitä :)

Tacosalaattia jauhelihalla ja sweet chili -kastikkeella

Riisiä ja broilerikastiketta paprika/cashewtahnalla, salaattia

Pinaattikeittoa ekaa kertaa ties miten pitkään aikaan! Tää oli mun lempiruokaa ihan pikkulapsesta aina n. 15-16-vuotiaaks asti, mutta sitten iski kyllästyminen. Nyt pinaatti on taas yksi mun lempi raaka-aineista ruuissa :D

Vuohenjuustosalaatti + broilerifile paprika/cashewtahnalla

Rapuwokkia nuudeleilla

Kanasalaattia pestolla

Pastaa jauhelihakastikkeella, salaattia

Katkarapusalaattia

Kikhernesalaattia, broilerifile hummuksella

Kanasalaattia ja viikonlopun kunniaks lempi valkkaria :p

Tällaisista elementeistä (:D) koostuu mun lempparein smoothie: maitorahkaa, mantelimaitoa, banaani, vadelmia ja maapähkinävoita. Usein kuitenkin viimeisenä mainitun sijasta "maustan" smoothien kanelilla, joka on tietty huomattavasti kalorittomampaa. :D

Muuten aivan basic kanasalaatti, mutta seassa couscousia

Äidin tekemää törkeän hyvää pannacottaa marjoilla 

Yummy -blogista bongasin ihan mahtavan jätskijogurttiohjeen, ja sitä pitkin oitis päästä kokeilemaan! Taikasana taisi olla maapähkinävoi, joka on tällä hetkellä mun suurinta herkkua. :p Mä käytin "jätskiin" n. 200g kreikkalaista jogurttia, yhen banaanin, tilkan maitoa ja vähän enemmän kuin muutaman teelusikallisen maapähkinävoita. Kun mössö oli tarpeeksi jähmettynyt, ripottelin vielä kanelia pinnalle. NAM! Onneks söin eilen vaan puolet, niin tänään voin jatkaa herkuttelua. :D 

Lempi iltapala: omenaa ja banaania maapähkinävoilla + chai-teetä

Jos joku ihmettelee suuria annoskokoja, ne johtuu lähinnä siitä että syön useimmiten kolmesti päivässä: aamulla, myöhään iltapäivällä ja ennen ku painun nukkumaan. Mulla ei toimi se että pitäisi syödä viidesti päivässä: aamupala, lounas, välipala, päivällinen, iltapala... tuntuu että koko ajan pitäisi olla jotain hemmetin paloja pupeltamassa, ja toisaalta hirveesti pitäisi kiinnittää huomiota siihen että ne viis ateriaa on tarpeeksi kevyitä ettei tuu liikaa kaloreita kulutukseen nähden. Lisäksi, mä henkilökohtaisesti hiukan vastustan kaikenlaisia rasvattomia/kevyt tuotteita (paitsi rasvatonta maitorahkaa, se on just hyvää!), ja jääkaapista löytyykin mm. voita, täysmaitoa ja kermaa. Kuten kuvista näkyy, en todellakaan karppaa, mutta aika paljon asioita oon vhh-ruokavaliosta omaksunut ja soveltanut omiin syömisiini. Suoraan sanottuna ainakin tällä hetkellä oon aivan liian laiska kokeilemaan karppausta kunnolla ja jättämään kaikki ylimääräiset/turhat hiilarit veks, vaikka kieltämättä houkuttelisi joskus testata esim. kuukauden ajan.

En oo varmaankaan aiemmin tästä mitään blogin puolella maininnut, mutta mullahan on siis tänä vuonna ikuisuusprojekti nimeltä laihdutus alkanut ottaa tuulta alleen. Hiljattain meni kahdenkymmenennen pudonneen kilon raja rikki, jee! Aika pitkälle oon alkuvuoden lähtötilanteesta päässyt, vaikka en todellakaan oo vielä tavoitteessani. Mutta hemmetti, siellä oon lähikuukausina ja PISTE! :D Tuskin joulukaan ihan hirveästi hankaluuksia tuottaa, kun jouluruuista en pahemmin välitä, ja suklaakin alkaa yleensä tökkiä jo yhen konvehtirasian tyhjentämisen jälkeen, heh. Mulla on ollut joitakin kuukausia käytössä kalorilaskuri.fi -ohjelma, johon kirjaan päivittäin syömiset ja liikkumiset. Pyrin semmoseen n. 1000 kcal vajeeseen päivässä, ja se on yllättävän helppoa jos tulee liikuttua ja syö ihan vaan kotiruokaa. Viikonloppuisin otan usein vähän rennommin ja meen sellasella 0-500 kcal vajeella.

Siinäkin mielessä tää kolmesti päivässä safkailu toimii erinomaisesti, että laihdutuksesta huolimatta mun ei tarvitse kuitenkaan luopua kaikesta kaloripitoisesta esim. salaatinkastikkeet, maapähkinävoi, ja just rasvaiset maitotuotteet kuten voi. Ehkä osittain sen takia en oo aiemmin onnistunut, että oon vaan yrittänyt kieltää kaiken hyvän itseltäni. Ei sellasta meininkiä oo kauaa jaksanut koskaan. :D Nyt mä aika paljon suunnittelen syömisiäni etukäteen, ja pystyn helposti kikkailemaan kolmen päivittäisen ateriani kalorit kohdalleen. Jos vaikka tekee mieli vetää pari tortillaa ruuaksi, korvaan aamiaissmoothiesta maidon vedellä ja syön iltapalana lähinnä hedelmiä tai marjoja. Tai vaihtoehtoisesti liikun normaalia enemmän. :D Valinnoistahan tässä on kyse, OMG mikä shokkiuutinen.

Pelkästään valinnat ruuan suhteen ei kuitenkaan mun mielestä oo koskaan täysin selittäneet mun painonnousua. Vuosia mä vaan lihoin ja lihoin ja lihoin, kunnes mulla todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta. Siihen loppui se kilojen kertyminen kuin seinään konsanaan. Oon vähän varovainen/skeptinen aiheesta puhumisen suhteen, koska yllättävän monet vaan pyörittelee silmiään ja pitää vajaatoiminnan mainitsemista pelkkänä epätoivosena yrityksenä selitellä omaa totaalista epäonnistumista elintapojen kanssa. :D Se on aika loukkaavaa oikeastaan. Kyllä mä itsekin sen tiedostan, että silloin kun se mun lihomiskausi oli meneillään, en syönyt mitenkään yltiöterveellisesti ja paljon oli parantamisen varaa (ja on toki edelleen). Turhanpäiväistä (mutta kuitenkin satunnaista) herkuttelua lisäsi jatkuva väsymys, joka niinikään kuuluu myös vajaatoimintaan. En mä kuitenkaan niin paljoa mussuttanut ruokaa ja herkkuja, että se olisi kokonaan selittänyt jopa 10 kilon lihomisen vuodessa. Kun sain lääkityksen kilpparin takia, vireystila koheni äkkiä ja enää ei tehnyt edes mieli ostaa suklaapatukkaa tms kauppareissuilla. Meni muutama vuosi etten oikein lihonut enkä laihtunut, paino vaan junnas paikoillaan. Tänä vuonna pääsin vihdoin muuttamaan omilleni, ja sillon oikeastaan päätin että hitsi, nyt mä kyllä oikeasti pyrin hankkiutumaan eroon niistä kertyneistä liikakiloista. Suunta on siis oikea nyt. :) Voi olla, että jos kun oon tavoitteeseeni päässyt, kerron vähän lisääkin tästä laihduttelustani, ehkä jopa laitan jonkunlaiset ennen ja jälkeen -kuvat tänne. :D