Heippa 50 kiloa!

kello2

Pari päivää sitten koitti taas tietynlainen rajapyykki painonpudotuksessa: kiloja on lähtenyt jo 50! Oikeesti,  v i i s i k y m m e n t ä  helkkarin kiloa! Tuntuu hullulta, kun miettii että jotkut petite-kokoiset tai muuten luonnostaan hoikat/sirot tyypit painaa ton verran aikuisenakin, aiemmin olen miettinyt lähinnä niin että "noniin, nyt oon laihtunut about sen ja sen ikäisen lapsen painon verran". :D Aika hidas prosessihan tää on ollut, aloitin 2013 syksyllä eli semmoset kaksi ja puoli vuotta painoa on jo pudotettu. Haluan tässä kohtaa sanoa, että olen kyllä tyytyväinen saavutuksestani ja ylpeä itsestäni - siitä huolimatta, että joka kerta se on mulle yhtä kiusallista, kun joku innostuu kehumaan. Mutta yllättävän paljon negatiivisiakin ajatuksia on pyörinyt mielen uumenissa lähiaikoina, ajattelin tässä postauksessa kertoa hieman niistä. Hmmm, jonkinlaisena "pohjustuksena" voi halutessaan lukea postaukset -38kg (klik!) ja kilpirauhasen vajaatoiminta (klik!).

Aloitetaan mahdollisimman kevyestä probleemasta. Oon ihan uskomattoman kömpelö, edelleenkin. Oon aina ollut jossain määrin köntys, mutta laihdutuksen aloitettuani kuvittelin, että tilanne helpottaisi kilojen pudotessa. Vaan vielä mitä, juuri päinvastoin on käynyt! Oon 99% ajasta kuin norsu posliinikaupassa, heh. Sotken, tömistelen, törmäilen, enkä todellakaan osaa sujahtaa naisellisen äänettömästi pöydän ääreen omalle paikalleni. Rymyän minkä ehdin.  En oo aina ihan sinut tän muuttuneen kropan kanssa, ja olo on kuin kasvupyrähdyksen pyörteissä seikkailevalla teinipojalla konsanaan. :D Toivon todella, että se balanssi löytyy vielä ajan myötä...

Palelu etenkin aamuisin on vähän kelju homma. Olin jo syyskuussa aivan syväjäässä, eikä tehnyt yhtään mieli kömpiä pois peiton alta herätyskellon aloittaessa ulinan. Kilpirauhasesta johtuen oon kyllä aina palellut kohtalaisen helposti, mutta painon pudotessa se ongelma on korostunut valtavasti. Nykyään mun ruumiinlämpö on keskimäärin n. 35,5 astetta kun herään. :D Aika ihanaa. Kauhulla oottelen tulevan talven paukkupakkasia, hyi hitto. En oo omistanut toppahousuja varmaan sitten ala-asteen, mutta nyt suorastaan haaveilen semmosista. Kai se täytyy mennä tutkailemaan valikoimia tässä joskus.

Muiden reaktiot on välillä aika jännittäviä. Valtaosa on ihan aidosti kannustavia ja onnellisia mun puolesta, mutta on niitäkin, jotka keskittyy lähinnä silmäilemään "arvioivasti". Paras tilanne tähän mennessä on se, kun päin naamaa yksi tyyppi antoi ymmärtää ettei pidä mun laihdutusta oikein minään, ja heti perään hänellä tuli kiire korostaa omaa kuntoprojektiaan, johon sisältyi se "pakollinen" kuntosalikin. Tietty! Jälkeenpäin kuulin ko. ihmisen kyselleen, "miten se sen on tehnyt?" :D Tuli sellainen fiilis, että hän suhtautuu muhun jonkinlaisena kilpailijana, eikä positiivisen palautteen antaminen käy päinsä. On myös niitä, joita huvittaa kilpirauhasen vajaatoiminnan mainitseminen siinä vaiheessa, kun aletaan läpikäydä syitä sille, miten ihmeessä oon aikoinaan onnistunut paisuttamaan itseni niinkin lihavaksi kuin mitä olin. Jotkut vaan ovat päättäneet mun olevan 100% elintapaläski, ja että oon ahminut itseni pulleroksi. Fine. Oon melkolailla jo luovuttanut tällaisten syyllistäjien suhteen; tuntuu että vain omakohtainen kokemus kilppariongelmista olisi sellainen keino, jolla heidät voisi saada ymmärtämään ko. sairaudesta edes jotakin. Ehkä

Tottakai sillä on väliä, mitä suuhunsa pistää, enkä todellakaan syönyt kovin terveellisesti ennen vajaatoiminnan toteamista. Lapsesta aikuisikään saakka ongelman ydin vaan piili siinä, että sitä ylimääräistä pullaa sai ihan liian helposti kerrytettyä elimien ympärille, mutta pois sitä ei saanut millään - ei edes näännyttämällä itseään ja syömällä vähäkalorisia ruokia, minimaalisina annoksina. Tästä on kiittäminen sopimuksensa irtisanonutta aineenvaihduntaa. Sama se vaikka pupeltaisi aamusta iltaan pelkkää salaattia ja näkkäriä, todennäköisesti painoa olisi silti haasteellista, ellei jopa mahdotonta, saada putoamaan. Elimistö on vain yksinkertaisesti jumissa. Ennen tyroksiinireseptin saamista olin jo tietyllä tapaa luovuttanut kaiken suhteen; aina vaan väsytti, masensi ja ainoa unelma oli siirtyä vaivihkaa ajasta ikuisuuteen, huhui. Elin sumussa, eikä siinä vaiheessa enää kiinnostanut miettiä ruuan ravitsevuutta sen kummemmin. Söin miten sattuu ainakin 4-5 kuukauden ajan. Kaikki tietää sen inhan seikan, joka jäätävän kovaan väsymykseen liittyy: epäterveellinen sapuska ja herkut alkavat kummasti kiehtoa. Eli kyllä, osittain söin itseni pulskaksi, mutta altistavana tekijänä oli vajaatoiminta. Tämä on muutaman ihmisen mielestä pelkkää selittelyä itsehillinnän puutteelle, ja toki se mielipide heille sallittakoon. :)

Neljäntenä juttuna sanotaan vaikka arvet. Painoa oli pari vuotta takaperin sen verran hurjasti, että siinä vaiheessa iholle oli vuosien mittaan ilmestynyt arpia tyyliin lapsikatraan edestä. Kun kiloja alkoi pudota, ajattelin kylmän rauhallisesti että alright, mulla ei tuu koskaan olemaan kaunis ja sileä iho, mutta onneksi ne arvet sentään haalenee huomattavasti ajan myötä. Kuvittelin, että kun kerran vaa'an lukema ei ollut enää noususuhdanteessa, niitä arpiakaan ei tulisi enää lisää. Kuinka väärässä olin! Laihtuessa niitä vasta onkin tullut. Osa ihmisistä on kovin onnekkaita, kun heillä on iho joka kestää niin tuulen, tuiskeen, lihomisen, laihtumisen ja siihen päälle vielä ne muksutkin - ei mitään ongelmia, ehkä nyt pari hassua arpea ilmestyy masuun. No, mäpäs edustan sitä toista äärilaitaa, ja about kaikki mahdollinen heijastuu ihoon, osa lyhyt- ja osa pitkäkestoisemmin: stressi, yöunien pituus ja laatu, sää/vuodenaika, vuosien karttuminen mittariin, syömiset, muutokset puntarin näytössä. Siinä nyt ekana mieleen tulleet esimerkit. Arpia näkyy päivänvalossa katsoessa vähän siellä ja täällä - yhdessä vaiheessa aloin olla niiden suhteen todella skeptinen ja mietin, että eiköhän niitä kohta oo jo kaulassa ja naamassakin, eikä niitä voi enää peittää vaatteilla. Onneksi näin ei ole kuitenkaan käynyt, huh. :D Suurin osa olemassa olevista arvista ei ole niitä "syviä", eli ne todennäköisesti vaalenevat näkymättömiin vuosien kuluessa. Sitä odotellessa.

Sitähän monesti varoitellaan, että huomattava painonpudotus voi heijastua varsinkin kasvoihin vanhenemisen merkkeinä. Ihonalaisen rasvan kadotessa iho nimittäin menettää kimmoisuutta ja ne jo olemassa olevat rypyt sen kun vaan korostuvat entisestään. Pitää täysin paikkansa mun kohdalla, kovasti on pärstäkerroin vanhentunut tässä lähivuosina. En omasta mielestäni näytä yhtään kohta 24 täyttävältä naikkoselta, vaan reilusti yli kolmikymppiseltä. Botox, here I come... or not, pelottava ajatus että myrkkyjä tökitään neulalla kasvoihin, hrr. :D Ei auta edes legendaarisen Touche Éclatin sively silmänalusiin, joten ehkä ne tummat harakanvarpaat on vaan koitettava hyväksyä. Saa toki suositella, jos sattuu tietämään helkkarin tehokkaan silmänympärysvoiteen tai peitevoiteen... ;) Toivottavasti edes sattuisin olemaan niitä tyyppejä, jotka nuorena vanhenee hurjaa vauhtia, mutta sitten joskus neljänkympin kieppeillä kuin taikaiskusta se ulkoinen rupsahtaminen loppuu ja yks kaks ihminen näyttääkin lähinnä "iättömältä".

Sitten se ei-niin-kovin-kevyt aihe. Kirurgia. Tarkennettuna kauneuskirurgia - kyllä vain, oon ihan vakavasti alkanut harkita sitä vaihtoehtoa. 50 kiloa pudotettuani mulla ei ole tähän astisen elämäni kiintein masu, vaan epämääräinen pömppis jonka takia vaatteet eivät istu, ja joka surettaa mua nätisti sanottuna helvetisti. Aiemmin oon hiljaa mielessäni tuominnut ihmiset, jotka turhamaisuuttaan ovat valmiita maksamaan tuhansia, ellei jopa kymmeniä tuhansia kirurgille siitä hyvästä, että hän "parantelee" luontoäidin juuri sinulle lahjoittamaa kroppaa veitsellä ja ties millä instrumenteilla. Nyt harkitsen sellaista itsekin. Musta on älyttömän tympeää, että nyt kun oon tavallaan elämäni kunnossa ja oon vuosien ajan nähnyt vaivaa laihtuakseni, en siltikään pysty kunnolla iloitsemaan tuloksista. Tiedän, millainen karu totuus vaatteiden alla lymyää, ja se syö itsetuntoa valtavasti. Jos jokusella tonnilla pystyisin lunastamaan itselleni paremman mielen siten, että kirurgisetä tai -täti kiristää vatsanahkan kuosiin poistamalla ylimääräisen ihon, miksen sitä tekisi?

Olisihan se tietty mukavaa jos vaan osaisi hyväksyä itsensä semmosena kun on, löllöineen päivineen, mutta ei. Todennäköisesti tuo menossa mukana hengaileva ylimääräinen röllykkä blokkaa alla piileskeleviä lihaksiakin näkyvistä, mikä on turhauttavaa. Olisi kiva nähdä konkreettisia tuloksia - mitä ne kymmenet tuhannet sit-upit sun muut jumppajutut on tähän mennessä saaneet aikaan! En kuitenkaan vielä (toistaiseksi!) ole alkanut säästää minkään sortin operaatioita varten; muhikoon tämä ajatusten sekamelska ihan rauhassa. Ensinnäkin mun tavoite on pudottaa vielä joitakin kiloja, ja haluan myös tsekata sen salihomman ennen kuin teen mitään "lopullista" päätöstä. Henkisesti oon kuitenkin jo varautunut siihen, ettei mun vatsa tuu koskaan palautumaan luonnollisin keinoin, eli liikunnalla ja ajan myötä.

Vaikka tuossa tulikin lueteltua pitkä lista laihtumiseen liittyviä negatiivisia seikkoja, päällimäinen fiilis on kuitenkin koko ajan ollut että jes, ihanaa kun ylipainosta on päässyt hiljalleen eroon. En ottaisi kiloakaan takaisin mistään hinnasta. Oon pirteämpi, jaksan arkipäiväisiä juttuja paremmin ja vaateostoksilla käyminen ei ole enää helvettiä. Parin vuoden takaiseen verrattuna mun itsetunto on huomattavasti paremmalla tasolla, vaikkakin toi pömppömasu kovasti häiritseekin ja tietyllä tapaa "varjostaa" koko ajan hyvää yleisfiilistä. BMI mulla on nyt 23, eli normaalin keskivaiheilla (20-25). Aion vielä pudottaa viidestä kymmeneen kiloa, mutta samalla oon jo nyt tyytyväinen tähän astisista saavutuksista. Tällä postauksella halusin kai vaan tuoda esiin, että ei se laihtuminen ole aina yhtä juhlaa, kuten vaikkapa naistenlehtien artikkelit antavat monesti ymmärtää. Niissä kerrotaan hurjista muodonmuutoksista, joiden myötä ihmisestä on kuoriutunut kokonaan uusi persoona ja elämä on kilojen lähdettyä ihanaa kuin shampanja ja vaaleanpunaiset vaahtokarkit. Sitä harvemmin nostetaan tapetille, jos ne kokemukset ei olekaan pelkästään positiivisia.

Otsikon alla olevassa kuvassa näkyvän kellon hommasin vuonna 2013, jolloin painoa ei ollut vielä ihan hurjasti lähtenyt. Heti ostamisen jälkeen vein kellon kultasepänliikkeeseen, jossa siitä poistettiin yksi pala - sitten kello oli täydellisen sopiva ranteeseeni. Kun kello alkoi pikku hiljaa käydä väljäksi ranteeseen, en jaksanut viedä sitä heti uudestaan liikkeeseen. Viivyttelin hommaa aina vaan, ja lopulta totesin että paskat, poistatan paloja vasta sitten kun oon tavoitepainossa. Ensi vuonna se hetki varmasti koittaa, ja pääsen taas käyttämään tätä + erästä toista rannekelloani, jee. :D

2 comments:

  1. Taas kerran hieno, rehellinen teksti sulta. Kiitos sen kirjoittamisesta. (: Ja hyvää joulun odotusta!!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Oi kiitos, kiva kuulla että siellä tykättiin :) Ja samoin, jouluja sullekin!

      Delete