Puhelinlangat ei laula

puhelin1

Oi älypuhelin, modernin ihmisen kädenjatke.

Taisin olla vitosella, kun sain ekan puhelimeni. Se oli mustavalkoisella näytöllä varustettu Noksun 1100, aivan mahtava. Sitten tuli Nokia 3220, Nokia 6280, Samsung Sgh-j700, Sony Ericsson Z555, iPhone 4S kahteen kertaan ja nyt viimeisimpänä Huawei P8, jota en kovin helposti vaihtaisi toiseen. Kahdeksan luuria vajaassa 15 vuodessa on mielestäni melko paljon! Muutamaa vuotta ne puhelimet ovat keskimäärin olleet käytössä. Erikseen mulla on myös työpuhelin.

Puhelimenkäyttö on muuttunut aika mullistavasti tässä vuosien vieriessä. Kakarana puhelin edusti ennen muuta vapautta, kun koulun jälkeen pystyi soittamaan kotipuoleen että en tuu vielä kotiin, vaan menen kaverille kylään. Sitä ennen piti soitella lankapuhelimesta ja kysellä hyvissä ajoin etukäteen, saako teille huomenna tulla tai haluisiks sä viikonloppuna meille yökylään. Kännykällä pystyi myös tekstaamaan, tosin mulla oli pitkään aika rajoitettu liittymä - välillä siitä viestimäärästä hippasen keskusteltiin kotona, että josko ensi kuussa vähän vähemmän. 😉 Tollaset ajat tuntuu niin kaukaisilta, kun vertaa nykyhetkeen rajattomine liittymineen. 

Arvostan rajatonta tiedonsiirtoa liittymässäni, mutta täytyy sanoa, rajattomalla puhe- ja tekstariominaisuudella en tee mitään. Käytän puhelinta kaikista vähiten puhumiseen ja perinteisiin tekstiviestien lähettelyyn. 😮 Ennen muuta puhelin on mulle neljää asiaa; kello, musiikkisoitin, netti ja järkkäriä huomattavasti kompaktimpi kamera. Muita tarpeellisia toimintoja on mm. herätyskello, sähköposti, muistio ja Facebook, jonka poistamista olen välillä pyöritellyt mielessä. Vasta sitten mainitsisin puhelut ja viestit.

puhelin2

Tietyllä tapaa on alkanut jurppia se, että jatkuvasti pitäisi muka olla tavoitettavissa. Monesti en sitten lopulta jaksa sitä olla, vaan vastaan jos siltä sattuu tuntumaan. Jokaisen kannattaa miettiä suhdettaan puhelimeen - kumpi mahtaa olla renki ja kumpi isäntä? Nykyaikaan kuuluu se, että puhelimeen vastataan jopa täysin sopimattomissa tilanteissa, koska niin nyt vaan kuuluu tehdä. Kun puhelin soi, pitää vastata. Vai? Ehkä oon lapsellinen, mutta kapinoin tällaista "linjoilla 18/24 h" -ideologiaa vastaan.

Koen kausittain kevyttä puhelinahdistusta, ja siksi mulla on pääsääntöisesti aina luuri äänettömällä. Puhelin on kyllä usein sen verran lähellä, että huomaan jos näyttö alkaa vilkkua saapuvan puhelun merkiksi. Arvioin sitten tilannekohtaisesti, voinko vastata ilman, että sen hetkisessä tekemisessä tulee paha takapakki keskeytyksen takia. Tutusta numerosta tuleva soitto ei saa sykettä nousemaan, mutta tuntematon numero... äh. Monesti jos bongaan puhelun saman tien, tarkistan salamannopeudella kukasoitti.comista, onko kyseessä vain puhelinmyyjä. Mulla on tosin nykyään jo aika hyvin silmää kaupustelijoille, ja intuitiivisesti pystyn arvelemaan, ettei tuollaisesta numerosta soittavalla voi olla mitään tärkeää asiaa. 😏

Oikeastaan yllä tulikin syy siihen, miksi mulla pitää olla ehdottomasti erillinen työpuhelin. Yksityiselämässä koen että mulla on oltava mahdollisuus kadota jos siltä tuntuu, enkä tunne minkäänlaisia velvollisuuksia puhelintani kohtaan. Työminään sen sijaan pätee eri säännöt; mikäs hitto se sellainen assari olisi, jota ei puhelimitse voisi tavoittaa. Jos joku puhelu menee ohi, soitan myöhemmin takaisin, mitä en läheskään aina harrasta privapuhelimen kanssa. Puhelin on hyvällä tavalla työmaailman pakollinen paha - kun säännöllisesti asioi puhelimessa milloin mitäkin, vääjäämättä oppii suhtautumaan puheluihin rennommin. Soiva puhelin ei enää jännitä ja turhauta samalla tavalla kuin muutama vuosi sitten, ja siitä kaikki kiitos kuuluu työlleni. Paikoillaan istuskelusta tulee kuitenkin edelleen vähän levoton fiilis, joten tuntuu parhaalta laahustaa ympäri huonetta tai käytävää puhelimessa ollessa. Liikkuminen auttaa keskittymään, koska ei siinä oikein muuta pysty samanaikaisesti puuhailemaan kun käsi on naulittuna luuriin.

puhelin3

Puhelimen tulee olla työkalu arjessa, eikä yhtään enempää. Sen ei pidä antaa hallita ja rytmittää elämää. Jos mulla soisi jatkuvasti puhelin ja olisin aina vastailemassa, en varmastikaan saisi mitään aikaan. Aloittaisin vaikka mitä, mutta mikään ei edistyisi. Ei menisi kauaa kunnes ajatukset eivät enää pysyisi kasassa, kun aina olisi puhelin korvalla. Puhelu katkaisee tekemisen flow:n paljon pidemmäksi aikaa kuin mitä se itse puhelun kesto on, ja keskittyminen häiriintyy. Facebook-tuttu jakoi kesällä jossain määrin inspiroivan artikkelin Iltiksen sivuilta. Päätin että jos joskus oon siinä asemassa että mulla on varaa ohjata kaikki puhelut vastaajaan, sen taidan tehdä. Mulkku mikä mulkku. 😊

Ehkä puheluissa nyppii eniten se, ettei läheskään joka soittajalla ole jotakin asiaa. Vain muutaman läheisen ihmisen kanssa tuntuu luontevalta soitella "muuten vaan", ja toki kaukana asuvien kanssa on perusteltua vaihtaa kuulumisia puhelimessa. Mutta muuten höpötystuokiot on kivointa säästää niihin hetkiin, kun ollaan naamatusten. Silloin tällöin tulee kuitenkin vastaan poikkeuksellisia hetkiä, jolloin rupattelulinjalle on yllättävän helppoa ja kivutonta jämähtää, viis siitä että se tapahtuu matkapuhelinverkon ylitse. Joskus jopa omasta aloitteestani! Silloin ei kyllä ole kaikki muumit laaksossa. 

puhelin4

Ja ne kaupustelijat. Oh lord, please no. Milloin Suomessa päivittyy puhelinmyyntikulttuuri nextille levelille, kysynpä vaan? Pakkomyynti on vanhentunutta ja toimimatonta. Se saa kiertämään kaukaa jopa sellaisen palvelun/tuotteen, joka sinänsä saattaisikin kiinnostaa. Mulle on aina ollut kuin punainen vaate, jos väkisin tuputetaan ja kilometrien päästä voi aistia, miten toinen osapuoli haluaa vaan rahani pois. Kaipaan perusteluja ja tarvittaessa aikaa harkita. Tiedän että myyjä hyötyy taloudellisesti jos ojennan rahani hänelle, mutta mitenkäs minä sitten hyödyn? En halua kuulla jotain ulkoa opittua litanjaa, vaan peräänkuulutan henkilökohtaista palvelua - sellaista myyntipuhetta, joka on mulle tai ainakin mun edustamalle kohderyhmälle räätälöity. Myynti pitää hoitaa tyylillä. Tyrkytys ei ole tyyliä nähnytkään, vaan tehokas keino karkottaa asiakkaat.

On hyvä miettiä tilanteita, joissa itse kokee saaneensa aivan poikkeuksellisen hyvää palvelua, ja milloin taas hermot ovat joutuneet koetukselle. Voisiko näistä kokemuksista ammentaa arvokasta oppia, jota soveltaa käytännön kaupustelutilanteissa? Myös ihmistuntemus on tärkeää, kenties jopa kaikkein tärkeintä. Pitää ymmärtää, millaisen tyypin kanssa asioi, ja mukautua siihen. Mä oon rauhallinen, hieman pelokas ja erittäin kyseenalaistava tyyppi, enkä todellakaan innostu kliseisistä iskulauseista - eikä siinä vielä kaikki! Kun toinen ymmärtää hiljentää volyymia ja hidastaa puhenopeutta pakahduttavan puhetulvan sijaan, en todennäköisesti ole puhelun ensihetkestä lähtien närkästynyt ja täysin kypsä painamaan punaista luuria. Menipä sivuraiteille taas - aina on avauduttava mauttomista myyntitaktiikoista, kun vähänkin saumaa löytyy. 😂  Se siitä nyt tällä erää.

puhelin5

Laittakaa ne puhelimet äänettömälle ainakin muutamaksi tunniksi päivittäin. Jos oikein hurjalle tuulelle satutte, unohtakaa puhelin pidemmäksi aikaa jonnekin lojumaan. Lupaan, että pidemmässä juoksussa tällainen muutos tuo aivan uudenlaista rauhaa elämään, kun ei joka hiivatin hetki tartte olla tavoitettavissa, valmiina vastaamaan. Sen sijaan saat mahdollisuuden keskittyä ilman, että keskeytetään jatkuvasti. Keskittyminen on portti draiviin, ja se draivi on usein edellytys parhaisiin oivalluksiin ja ideoihin.

Rahalla ei tee mitään, jos rahalla ei tee mitään.

raha_2

Raha, tuo kahvipöytäkeskustelun vaiettu aihe. Vaikka tietyllä tapaa eletäänkin ällöavoimuuden aikakautta jolloin paljastetaan kaikki ja enemmänkin, raha pitää pintansa arkana ja erittäin yksityisenä puheenaiheena. Siitä ei rupatella kuin lähimpien kanssa pakon edessä. Mun mielestä se on vähän kummallista - hitto vie, pelkkää rahaahan se lopulta on. Puuvillakuidusta valmistettua paperia, metalliseoksia ja taikavaluuttaa, jota voi vinguttaa muoviselta läpyskältä. Rahalla saa ja pollella pääsee, mutta on sitä elämässä paljon tärkeämpiäkin asioita. Rahaa on tarpeeksi kutakuinkin sitten, kun sillä kattaa elämän perustarpeet ja ajoittaiset yllätykset. Muu on mukavaa bonusta.

Vähävaraisuuskin on toisinaan mielikuvituksen puutetta; jos on kekseliäs, pärjää pienelläkin budjetilla. Kädestä suuhun -tyypeillä tuppaa menemään kaikki, eikä sillä ole suurta merkitystä, kilahtaako tilille työmarkkinatukea 500e vai palkkaa 3000e. Tätähän ei toki pitäisi sanoa ääneen - eikä varsinkaan arvostella työmarkkinatuen varassa olevia ihmisiä, jotka arvostelevat sitä saamaansa työmarkkinatukea. Oon sitä itsekin saanut ja tiedän, että se on pieni summa. Se tulee kuitenkin valtion, työnantajien ja kuntien rahoittaman Kelan kassasta, joten mielestäni saadusta rahasta on hyvä olla kiitollinen. Jonkun pussista sekin on pois, ettet sinä jää täysin tyhjän päälle työttömänä. Ei auta kuin sovittaa menot tuloihin. Turhakkeet kuten tupakka ja alkoholi kannattaa unohtaa heti ensialkuun, ja kauppaan on hyvä mennä etukäteen suunnitellun ostoslistan kanssa. Auto on ylellisyys, joka harvoin on välttämätön kaupunkilaiselle. Syrjemmällä se toki helpottaa elämää. Suunnittelu on kaiken A ja O, on budjetti mikä tahansa. Tämähän ei muuten nyt koske ihmisiä, joilla esimerkiksi sairaus vie perikatoon, kun lääkkeet maksavat tuhottomasti. Enemmänkin tarkoitan sellaisia, joilla on periaatteessa hyvin vähän pakollisia menoja, mutta jotenkin se tili aina silenee.

Mä voin suoraan myöntää, että tähän asti oon elämässäni ollut melko höveli rahan kanssa. Näittekin jo tuossa aiemmin yhden höveliyden huipentumista; LV Alman. 😁 Tienaan sopivasti, vaan en kuitenkaan hurjasti, joten tällaiset typerät hankinnat vaativat kompensaationa alhaisia menoja muilla arjen sektoreilla. Oon todella tarkka ruuasta; ostan vain sen mitä tarvin, enkä koskaan joudu heittämään jääkaapista pois sinne vanhentumaan unohtuneita sapuskoja. Jos en ehdi syödä kaikkea ajallaan, pakastan. Ruokahävikkini on nollassa, ja biojätteeseen menee lähinnä kahvinporoja, munankuoria ja kasvisten kantoja ja ja kuoria. Tämä on tietoinen juttu, sillä inhoan ruoan heittämistä roskiin. Siinä on jotain tympeää välinpitämättömyyttä, kun safkaa hamstrataan yli tarpeen. Kaikkien vähänkin tyyriimpien hankintojen kohdalla vertailen hintoja. Joskus tosin saatan tärvätä vertailuun tarpeettoman paljon aikaa, kun suhteuttaa syntyneeseen säästöön. Jos näen jotakin kivaa, jota en kuitenkaan tarvitse juuri nyt, jään taatusti odottamaan hinnanlaskua. Liki joka kerta se kannattaa.

Kuljen kävellen kaikkialle; töihin, kauppaan, salille... en omista autoa, ja bussilla oon kulkenut viimeksi joskus 1,5 kk sitten. Sekin tosin siksi, etten jaksanut kävellä Kokkolasta Lahteen. Sosiaalisen elämän kulut, kuten ravintolat, kahvittelut ja baarireissut, ovat erittäin harvinaisia tätä nykyä. Yleensä ystävien kesken käydään kävelyllä tai yhtä matkaa kaupassa, pelataan, katsotaan leffoja... mitä milloinkin. Salikortti mulla maksaa 34€ kuussa, sillä käytössäni on edullinen budjettiratkaisu. Se sopii mulle täydellisesti niin hinnan kuin ajan klo 21-07 puolesta, sillä en todellakaan viihtyisi päivän ruuhka-aikoina salilla. Toinen maksullinen harrastukseni on italian alkeet; 80€/vuosi + 40€ kurssikirja. Muuten vapaa-ajan aktiviteettini ovatkin ilmaisia. Pääsääntöisesti pidän itseäni harkitsevaisena, jopa kevyesti nuukailevana rahankäyttäjänä. Harmi että "weak spottina" onkin sitten ne merkkilaukut. 😩 😩 😩 Tosin, niissäkin mun mielenkiinto kohdistuu pääsääntöisesti vanhojen, jopa 10 vuoden takaisten mallistojen helmiin, joita metsästän vintage-sivustoilta. Uusi muoti on kovin tylsää silmissäni. Kun klikkaan auki Net-A-Porterin, en todennäköisesti löydä laukkusivuilta mitään sykähdyttävää. Kiva niin.

Mulle 25 on aina edustanut sitä ikää, kun on aikuistuttava ja kiinnostuttava todenteolla mm. säästämisestä. Olenkin ylpeä siitä, että nykyään mulla on säästötili, jonne siirrän jokaisesta palkasta vähintään summan X rahaa. Toistaiseksi oon vain laittanut säästötilille rahaa, enkä ottanut sieltä euroakaan pois. 😊 Mulla oli itseasiassa aiemminkin säästötili, mutta paha tapani oli käyttää sitä pelkkänä jemmana. Pankkikorttin yhteydessä olevalla käyttötilillä on ahdistavaa pitää muutamaa satasta enempää, joten loput oon mieluummin jemmannut toiselle tilille, josta oon siirrellyt aina tarpeen mukaan käyttöön. Tehokkaasti sieltä jemmatililtä onkin tullut siirreltyä. 😂 Kas, nyt mulla on kolme tiliä: Käyttö, Jemma ja Säästö. Problem solved. Olisinpa keksinyt tällaisen lähestymistavan säästämiseen jo vuosia sitten, aijai.

Säästäminen on yllättävän koukuttavaa, joten tarkoitus olisikin ensi vuonna korottaa kuukausittain säästöön menevää summaa. Voi vitsinpimpulat sitä mielihyvän tunnetta, kun siirtää rahaa tulevaisuuden varalle talteen. Tulee liki aikuismainen olo tilien kanssa venkslatessa! Jonkun korvaan 25 kuulostaa varmasti myöhäiseltä iältä aloittaa säästäminen. Uskon, että olisin motivoitunut siihen jo aiemmin, ellen olisi ollut valmistumisen jälkeen useamman vuoden työttömänä. Kuten sanottu, tuilla pärjää, mutta ei siitä säästöön jäänyt kun vuokran jälkeen jäi joku kolmisensataa kaikkia muita menoja varten. Tosin, nyt tuntuu että jos joskus taas joudun työttömäksi, haluan silloinkin jatkaa säästämistä. Sama se vaikka säästöön menisi vain vitonen tai kymppi, sillä olisi silti symbolinen merkitys itselleni. On miellyttävää, kun säästötilin summa kasvaa hiljalleen kuukausi kuukaudelta. Sekin on miellyttävää kun tajuaa, ettei oikeasti tee mieli kajota siihen tiliin, vaikka olisikin helppo keksiä sille lukuisia käyttökohteita. Ne käyttökohteet vain sattuvat olemaan kovin turhia siihen mielenrauhaan verrattuna, kun on hätävarakassa olemassa.

raha_1

Kun pääsin 2,5 vuotta sitten töihin ja palkan myötä käytössä oli enemmän rahaa, halusin humputella enkä ottanut rahasta stressiä. Olisihan sitä voinut humputella vähän vähemmän aikaa, mutta noh, se 25 oli omassa päässä asetettu takaraja aikuistumiselle ja se on melkolailla toteutunutkin. Jipii. 😌 En säästä mihinkään erityiseen, mutta sitten kun tilillä makaa järkevältä tuntuva summa, luultavasti asp-tili tulee ajankohtaiseksi. Vuokralla oleminen ei vielä pahemmin ahdista, mutta olisihan se toisaalta kivaa kun olisi oma koti, jossa saisi laittaa kaiken mielensä mukaan. Ei sekään nyt haittaa, että samalla kasvattaisi omaa varallisuuttansa, ja ehkä jopa perintöä mahdolliselle jälkikasvulle. Noin yleisesti en tosin ajattele asuntoa minään "sijoituksena" sinänsä, vaan osakkeet - varsin kiehtovia nekin - ovat asia erikseen.

Sen oon päättänyt, että jos joskus jaan jonkun kanssa yhteisen kodin, sekä asuntolaina että se itse asunto ovat tasan tarkkaan molempien nimissä ja maksu tapahtuu mielellään yhteiseltä taloustililtä, jonne molemmat siirtää rahaa. Paras tilanne olisi se, että molemmat maksaisi yhtä paljon, mutta tietty jos toinen tienaa moninkertaisesti enemmän, sitä voi (hetkellisesti) vähän suhteuttaa tuloihin - pääasia että järjestely sopii kummallekin.

On aivan hullua suostua järjestelyyn, jossa toinen ottaa lainan nimiinsä ja lyhentää sitä, ja toinen sitten kustantaa elämisen muita menoja kuten ruuan ja matkakulut. Siinä se toinen kätevästi kartuttaa omaisuuttaan, kun taas toiselle ei jää paskaakaan jos se papereihin merkitty asunnonomistaja heittäytyy nihkeäksi eron hetkellä. Koskaan ei saisi antaa rakkauden sokaista niin, ettei turvaa omaa selustaansa talousasioissa. Toisaalta ei pitäisi olla niin kiero, että turvaa selustansa niinkin hyvin, että toisella on vaarana jäädä tyhjän päälle. On mahdotonta ennustaa nykyhetkestä esim. kymmenen vuoden päähän - mitä jos tulee riitaisa ero? On helppo ajatella että nooh kyllähän me nyt sovussa osataan asiat hoitaa, aikuisia kun ollaan, mutta todellisuudessa toisen kyniminen erotilanteessa ei oo mitenkään poikkeuksellisen harvinaista. Persoona voi sitä paitsi muuttua ajan kuluessa, ihan vaikkapa sairastumisen myötä. En ikinä suostuisi muuttamaan saman katon alle sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei voi hyvässä hengessä keskustella talousasioista ja sopia yhteisiä pelisääntöjä.

Niin, ja asuntolainan pitää mätsätä tulotasoon. Niin moni talous jopa sivistyneessä Suomessa on kusessa ylimitoitettujen lainojen kanssa. Puhutaan jopa rikkaista köyhistä - ihmisistä jotka tienaavat keskivertoa paljon paremmin, mutta ovat silti helisemässä lainojensa ja muiden menojensa kanssa. Kaikki pitää saada hyvästä sijainnista suureen neliömäärään ja uutuuttaan kiiltäviin kattolevyihin saakka. Sitten tuskaillaan kuukaudesta ja vuodesta toiseen, kun ei oikein palkat meinaa riittää sen massiivisen velan lyhentämiseen. Ihmetyttää myös marina siitä, että nykyään on pääsääntöisesti oltava reippaasti säästöjä, jotta se asuntolaina ylipäätään myönnetään. Ihan helvetin hyvä niin - jos sulla on ollut taito säästää tulevaisuutta varten, selvinnet todennäköisesti myös siitä jäljelle jäävästä lainasta.

Mielestäni kouluissa olisi hyvä opettaa paljon enemmän talousasioita, jopa jo hyvin varhaisesssa vaiheessa. Alaluokilla voisi olla leikkimielisiä harjoituksia, joihin tulisi aina vähän lisää haastetta ylemmille luokille siirryttäessä. Niin monella nuorella on vaikeuksia henkilökohtaisen talouden hallinnassa, vaikka kyse on tärkeästä ja arkisesta kansalaistaidosta. Raha ja budjetointi ovat aiheita, jotka olisi perusteltua tehdä tutuiksi jo peruskoulun puolella, eikä pelkästään talouspainotteisissa jatko-opinnoissa. Surullisen moni joutuu oppimaan kantapään kautta, tarkoittaen jopa luottotietojen menetystä, millaista järkevä rahankäyttö on.

Ei ne suuret tulot, vaan pienet menot.

Kakkuja, kakkuja...

rommisuklaa_juustokakku_1
Leivontaohjeita ei ole ilmaantunut blogiin hetkeen, mutta kakkutehtaalla on silti ollut hienoista vilskettä. 😉 Enää en jaksa edes yrittää keksiä mitään erityistä veruketta leipomiselle, vaan useimmiten kakku tulee pyöräytettyä muuten vain. Nyt tosin oon tehnyt kahtena viikonloppuna peräkkäin synttärikakkuja. Seuraava leipomus on tietty jo ideoinnin tasolla, sillä ellen pääse tasaisin väliajoin leipomaan, tulee pahoja vieroitusoireita! Tässä vaiheessa joka kakun ei enää tarvitse olla täysin uudenlainen kokeilu, vaan lähiakoina oon pitkälti pyöritellyt aiemmin testattuja ja hyväksi todettuja kakkutäytteitä pienillä muutoksilla, esim. erilaisilla päällisillä. Prikulleen samanlaista kakkua on korkea kynnys tehdä jos mulla on vapaat kädet ja leivon huvikseni, mutta toki syöjien toiveita tulee kuunneltua. Muunmuassa viski-suklaakakkua saisin kuulemma joskus taas tehdä. 

rommisuklaa_juustokakku_2

rommisuklaa_juustokakku_3

rommisuklaa_juustokakku_4
Rommisuklaakakku digestivepohjalla, pinnalla marjoja ja valkosuklaata. Tätä syötiin viime viikonloppuna kummitädin syntymäpäivän kunniaksi.  Huomatkaa yllättävän tasainen keksipohja! Jaksan aina natseilla itse leipomieni kakkujen kohdalla erityisesti pohjan epätasaisuudesta, joka tuntuu olevan mulla jonkinlaisena kirouksena. Sama se miten paljon yrittää tasoitella, aina sama juttu - keksipohja näyttää kaikkea muuta kuin suoralinjaiselta! Tähän suoritukseen maltoin olla jo tyytyväinen.

valkosuklaa-puolukka_juustokakku_1

valkosuklaa-puolukka_juustokakku_2

valkosuklaa-puolukka_juustokakku_3
Valkosuklaa-puolukkakakkua puolestaan tein toisen kummitätini 50v. juhliin toissalauantaina. Olipas aivan mahtavat kekkereet Porvoossa, ihanassa kartanossa. Jopa minäkin aidosti viihdyin siellä iltamyöhään saakka, vaikka yleensä juhlista haluaisi paeta kotiin jo 2-3 tunnin kuluttua. Rakkaalla kummitädilläni on silmää juhlien järjestämiseen! Hänen kanssa mulla onkin jo kivoja suunnitelmia ensi vuodelle.

mango_juustokakku
Jos käytössä ei ole minkään sortin vuokaa, ei hätää! Myös paperisiin muffinsivuokiin saa ihan näppärästi tehtyä pieniä juustokakkuja. Tässä oli mangotäytettä ja muistaakseni digestive-pohja.

vanilja-mustikka_juustokakku
Tämän vanilja-mustikkakakun kaurakeksipohjalla tein kesällä töihin. Sitruuna olisi saanut olla hienompana raasteena!

marjainen_valkosuklaa_juustokakku
Tässä oli digestivepohja, valkosuklaatäyte, mansikkakiille ja pinnalla mustikkaa.

minijuustokakut_1
minijuustokakut_2
Amazonista löytyy loistava valikoima erilaisia irtopohjavuokia, ja pitkään harkittuani tilasin tällaisen. Mulla oli jo entuudestaan tämä joten vähän mietitytti, mahtaako molemmille olla käyttöä, mutta kyllä maar on! Tolla 12 kupin vuoalla tulee semmosia "perus" leivoksen kokoisia juustokakkuja, joita ei välttämättä tee mieli syödä kahta peräkkäin, mutta 20 kupin vuoalla tulee söpöjä (suuren) suupalan kokoisia minijuustokakkuja. Musta on kivaa tehdä pieni määrä 2-3 erilaista täytettä ja kokeilla kerralla monenlaisia minikakkuja. :) Rommisuklaat onnistui aika kivasti, mutta sitruunaisissa täyte olisi saanut olla kiinteämpää. Samaten valkosuklaakakuissa puolukkakiille olisi kaivannut enemmän liivatetta. Testailut ja täydellisten mittasuhteiden metsästys jatkuvat!