Tänään mulla on synttärit! 32 vuotta, eikä suotta.
Vanheneminen on jännää. Toisaalta biologian perspektiivistä ahdistaa vuosi vuodelta enemmän, toisaalta tulee aina vain enemmän sinuiksi itsensä kanssa. Kamalaa ja ihanaa samaan aikaan.
Tässä kypsässä iässä osaa jo ottaa asiat vastaan _vähän_ lupposammin. Toim. huom. vähän, mutta onhan vähän sentään enemmän, kuin ei ollenkaan. Osaan toisinaan ajatella lempeän aikuismaisesti "ViTuT tÄsTä, fUcK tHiS sHiT" sen sijaan, että suhtautuisin jokaiseen pettymykseen pienenä maailmanloppuna. Oon huomannut, että jokaisen henkilökohtaisen maailmanlopun jäljiltä oon edelleen tässä, kutakuinkin jaloillani.
Jos jokin on kiinteä osa elämää, niin niin pettymykset, takaiskut ja yllättävät käänteet, hyvässä ja pahassa. Yleensä kaikelle paskalle löytyy lopulta hopeareunus, josta olla kiitollinen. Välillä pitää olla pikkasen ranccaa, jottei sokeutuisi kaikelle sille, mikä on elämässä hyvin.
Ja jos jokin ei ole hyvin, niin sitä ahdistavaa ja pelottavaa asiaa päin mennään tietoisesti kaikella tahdonvoimalla, mitä irti lähtee. Ne epäkohdat ja möröt pitää ennemmin joka tapauksessa kohdata silmä silmästä, hammas hampaasta. Omat aistikanavat sulkemalla tulee pelkkää sutta ja sekundaa, paha olo aivan kaikille. Jos huoneessa on elefantti, miksi edes yrittää lakaista se maton alle piiloon? Eihän se onnistu mitenkään. Miksi siirtää itsereflektio huomiselle, jos sen voi tehdä jo tänään?
Onneksi mulla oli ikäkriisi jo kaksvitosena, niin nyt kolmekymppisenä voin keskittyä kompuroimaan siihen suuntaan, jonne elämäni haluaisin vielä vievän. Ikääntyminen ajoittaisine selkävaivoineen ei oo aina pelkkää viintä ja dinnerii, mutta kyllä mä kolmekymppisenä silti oon viihtynyt. Se suorastaan pukee mua, ainakin omasta mielestäni. Identiteetti alkaa täydentyä puuttuneilla palasilla ja olo alkaa olla vihdoin kokonainen. Wohoo!
Goals 32-vuotiaana: taidan vihdoin hankkiutua eroon 17-vuotiaana hankituista tähtitatuoinneista. Eiköhän niitä ole tullut katseltua koko rahan (120 €) edestä näiden 15 vuoden aikana. Mitään en kadu, mutta enää en ottaisi uudelleen tähtösiä olkapäilleni. Enkä varsinkaan tule antamaan lupaa omille mukuloille ottaa alaikäisenä mitään lävistystä ihmeempää sitten joskus aikanaan... En, vaikka ne olis yhtä saakelin sitkeitä ja jääräpäisiä kuin itse olin - ja oon muuten edelleen, jos jotakin O I K E E S T I haluan.