Vajaa kuukausi sitten menetin mun rakkaan Lulu-kissan odottamattomasti - vaan ei ikävä kyllä erityisen yllättävästi. Oltiin ulkoilemassa, ja yhtä äkkiä Lulun takajalat alkoivat heittelehtiä sen kävellessä. Muutamassa minuutissa ne eivät toimineet enää ollenkaan, ja kissa alkoi huutaa kipujansa paniikin vallassa. Todellisuus iski varsin nopeasti tajuntaan: Lulua ei pelastaisi enää yhtään mikään, vaan se pitäisi saada lopetettavaksi heti. Itse halvaus ei sinänsä ole vielä tappava, mutta sen todennäköisesti aiheuttava (piilevä) sydänongelma on. Lululla ei ollut MITÄÄN ennakoivia oireita ennen halvaantumista, ja oonkin aika varma, että kyse on tällaisesta vaivasta - äkkikuolema/valtimoveritulppa. Tismalleen sama kuvio on sattumoisin koettu jo kahdesti aiemmin.
Tämä oli jo kolmas kerta, kun meidän perheessä kissa kuolee halvaantumalla takapäästä: myös Lulun "isoveljet" Pumba ja Rambo kuolivat samalla tavalla vuosia sitten. Rambo syntyi vuonna 2009, Pumba 2011 ja Lulu 2012. Kaikilla kolmella oli sama emokissa, todennäköisesti sama isäkin. Pumba halvaantui ja jouduttiin lopettamaan vain 3,5-vuotiaana, Rambo sai elää hieman pidempään - "peräti" 8-vuotiaaksi asti. Lulu eli veljeksistä pisimmän elämän, yhdeksän vuotta. Eihän se ole kissalle vielä oikeastaan ikä eikä mikään: vanhin kissa, jonka olen omin silmin nähnyt, eli lähemmäs 25-vuotiaaksi. Sitä kutsuttiin ansaitusti "metusalemiksi", kun se aina vaan sinnitteli hengissä. Se olikin terve tapaus, toisin kuin nämä meidän rakkaat, mutta valitettavan sisäsiittoiset kissat.
Meidän kissojen tarina on varmaan aika tavallinen: maalla ei kissoja turhia eläinlääkärissä käytetä, saati mitä vielä! Leikkauteta! Niinpä ei-toivottuja pentuja ilmestyy joka vuosi, välillä parinkin pentueen verran. Lapsena ja nuorena en tajunnut miettiä tarkemmin, mihin isovanhempien kissojen tekemät pennut aina yllättäen katosivat. Löysin kerran pennut talon takaa verannalta, ja onnellisena kiikutin löydökseni näytille. Pennut piti kuitenkin viedä takaisin sinne, mistä ne löytyi. Seuraavana päivänä pentuja ei löytynyt enää mistään, vaikka miten yritin niitä etsiä. Ajattelin, että emo vei ne piiloon kauemmas talosta, ja ne ilmaantuisivat vielä. Kun viikkoja ja kuukausia kului, mietin surullisena, että ehkä ulkona eläneiden pentujen kohtaloksi oli käynyt jokin villieläin.
Siinä vaiheessa kun tajusin, mihin niitä pentuja oikeasti katosi, aloin asteittain helvetinmoiseen kapinaan. Olin aina tosi kiukkuinen, kun ymmärsin että jaahas, nyt on taas ei-toivottuja pentuja "hävitetty" ties millaisin keinoin. Kun keväällä 2012 löysin navetan vintistä peräti kuusi pentua - kahden emon pentueet - vaadin, että joka ikinen niistä pidettäisiin hengissä ja niille etsittäisiin kodit. Uhkasin, etten enää ikinä tule käymään, jos yksikin pentu tapetaan, ja valistin myös eläinsuojelullisista seikoista. Vähän tuli vastustusta, mutta lopulta kissat saivat elää, kun pian ilmoitin, että kaikille oli jo koditkin tiedossa. Oikeasti koti oli tiedossa varmuudella vasta kahdelle - nimittäin mä olin päättänyt ottaa molemmista pentueista yhdet kissat itselleni - ja lisäksi yksi tyyppi oli luvannut harkita kissan ottamista. Mutta äkkiä kaikilla kuudella oli kuin olikin ottajat tiedossa, ja kolmen kuukauden ikäisinä pennut matkasivat uusiin koteihinsa. Sitten alkoi painostus emokissojen leikkaamiseksi, ettei enää yhdenkään pennun tarvitsisi syntyä vain kuolemaan. Asia oli mulle super tärkeä, joten tarjouduin auttamaan kuluissa. En voinut enää katsoa sormien läpi niin lähellä tapahtuvaa eläinrääkkäystä. Toinen kissa leikkautettiin lopulta. Toista ei ehditty, sillä kerran sen yöllisen ulkoilun aikana jokin petoeläin tai -lintu kävi sen kimppuun ja kisuparka löytyi pihalta kangistuneena. Vihoviimeinen pentu syntyi vielä muutaman vuoden päästä, kun reilusti yli 10-vuotias "kolli" paljastuikin tyttökissaksi ja vanhoilla päivillään pyöräytti jälkikasvua yhden rääpäleen verran. Sekin sai kodin.
Mä ymmärrän vanhojen ihmisten asenteen kissoja kohtaan, vaikken todellakaan sitä hyväksy. Vanhoilla tarkoitan sanotaanko nyt vaikka että päälle 70-vuotiaita. Sitä nuoremmat mun mielestä voisivat kaikki päivittää uskomuksensa ja ajatuksensa tälle vuosituhannelle, mitä kissojen arvostukseen ja hoitamiseen tulee. Harmillisen usein saa pettyä ihmisiin ja ihmisyyteen, kun nuoremmatkin kohtelevat "rakastettuja" lemmikkejänsä miten sattuu. Asennevammaisuus on sitkeässä etenkin maaseudulla. Kissoja ei leikkauteta, eikä välttämättä edes rokoteta tai madoteta, ja jotkut eivät päästä kissaa lainkaan sisälle edes talvipakkasilla. Kissa saa sitten hakea lämpöä jostain navetasta, varastosta tai autotallista, jos sinne on mahdollisuus luikahtaa. Vielä itsekin lähes pentuikäiset kissat lisääntyvät holtittomasti omien sisarustensa kanssa ja pentuja syntyy aina vain lisää ja lisää milloin minnekin. Huhheijaa.
Onneksi vähän aikaa sitten vahvistui se, että Kissakriisi hallintaan -kansalaisaloite on kerännyt tarpeeksi kannatusta päätyäkseen eduskunnan käsittelyyn. Toivottavasti aloite otetaan vakavasti, vaikka suoraan sanottuna odotukset eivät ole kovin korkealla. Esimerkiksi vuonna 2013 Suomen ensimmäinen läpi mennyt kansalaisaloite, Turkistarhaton Suomi, hylättiin melko suorilta käsin. Vaikka monet eläinsuojelulliset seikat ovatkin varmasti paremmalla tolalla Suomessa kuin monessa muussa maailmankolkassa, se ei silti poista sitä faktaa, että täälläkin todella monia asioita voitaisiin hoitaa paljon paremmin, jos haluttaisiin ja mikäli vaan poliittinen tahtotila tällaiseen löytyisi. Tällä hetkellä tuntuu, että keskitytään enemmän puolustuskantailemaan ja vetoamaan siihen, että toisaalla on asiat vielä huonommin ja kyllähän me täällä tehdään jo aivan tarpeeksi. Eikä tehdä.
Vaikka Lulun loppu oli äkillinen, surullinen ja vähän traumaattinenkin kokemus, oon silti kiitollinen ajasta, jonka Lulu ehti olla osana mun elämää.💗 Yhdeksän vuotta on kuitenkin miltei kolmannes mun iästä, ja vietinkin käytännössä lähes koko kaksikymppisyyteni Lulun "mammana".
Lulu - nimestään huolimatta kolli- oli herkkä, kiltti ja aivan ihana kissa. Varsinkin nuorempana sen luottamus piti todellakin ansaita: pitkään Lulu tykkäsi vain musta ja mun mummosta, muita se lähinnä vältteli. Vähän isompana Lulu hyväksyi piireihinsä mun äidin, lopulta muunkin perheen ja muutamia kavereitani. Aina iltaisin piti päästä "iltasykkyyn" - Lulu tuijotti mua odottavasti, kunnes kutsuin sen syliini. Siinä se sitten kehräsi ja leipoi kynsillä mun makkaroita aikansa. Öisin Lulu tykkäsi nukkua kainalossa.
Vanhemmiten Lululla alkoi olla vähän valikoiva kuulo, eikä se aina kuullut (tai halunnut kuulla) edes silloin, kun sen omaa nimeä huhuiltiin. Mutta kahteen sanaan se reagoi aina vaikka läpi syvimpien päikkäreiden: "DREAMIEEEEES!" ja "ULOS!". Lulu rakasti Dreamies-herkkuja ja ulkoilua yli kaiken. Ulkona Lulua pystyi ulkoiluttamaan vierellä kulkien ilman valjaita, sillä se oli sen verran kiltti kissa, että oikeasti uskoi, kun sitä kielsi tekemästä jotakin. Vähäsen saattoi kuulua mielenosoituksellista piipitystä, mutta silti kissa totteli ja esim. suostui vaihtamaan suuntaa, kun oli ensin aikeissa hiippailla tielle tai muuten liian kauas pihapiiristä.
Muista kissoista Lulu tykkäsi vähän vaihtelevasti. Nasun kanssa Lulu tuli hyvin toimeen, olivathan ne syntyneet samoihin aikoihin ja tottuneet toisiinsa jo aivan pikkuisina palleroina, samoin "isoveljien" Rambon ja Pumban kanssa välit olivat rauhalliset. Nuoremmista kissoista Muksiksesta ja Ulla-Bellasta Lulu ei koskaan ehkä erityisemmin pitänyt, sillä ne ovat aika villejä. Luulen, että kaikkein tyytyväisimmillään Lulu oli silloin, kun oltiin hetken aikaa kaksistaan Lahdessa.
Toinen mun ensimmäisistä ikiomista kissoista, Nasu, kuoli vuonna 2016, ja pian sen jälkeen hain Muksiksen Kouvolasta, mutta siitä ei tullut oikein mitään. Suunnilleen puolivuotiaana Muksis alkoi olla jo niin riehakas ja mahtaileva alistaja, että mun oli pakko antaa se äidilleni, ettei Lulu stressaantuisi aivan kohtuuttomasti. Oltiin kahden Lulun kanssa kolmisen vuotta, kunnes 2019 kesällä halusin toteuttaa pitkäaikaisen unelmani ja hankkia bengalikissan. Päätin etsiä tyttöpennun, koska ajattelin kokeilla, josko tyttö tulisi vähän paremmin toimeen mun herkän pörröpojan kanssa. Vantaalta haetun Ulla-Bellan kanssa yhteiselo olikin hieman maltillisempaa kuin "alfaurosmaisesti" käyttäytyvän Muksiksen, vaikka välillä energistä bengalia saikin vähän ojentaa. Kiltti Lulu monesti jopa pesi Ulla-Bellan turkkia, kun pentu tuli unisena iltaisin ison pörrökaverinsa viereen.
Kun muutin Lahdesta maalle väliaikaisesti vanhempien luokse asustelemaan, Ulla-Bellasta ja Muksiksesta tuli keskenään sen verran hyvät paini- ja leikkikaverit, että Lulu säästyi niiden suuremmilta energianpurkauksilta ja sai enemmän omaa rauhaa. Se ei vaan jotenkin tykännyt leikkiä muiden kissojen kanssa. Itse asiassa Lulu oli sellainen, että se alkoi usein leikkiä itsekseen just silloin, kun Ullis ja Muksis olivat nukkumassa. Yllätys yllätys, kun yksi rymyää kovaäänisesti ja ryntäilee ympäri asuntoa, ei ne kaksi muutakaan kattia kovin kauaa jatka uniansa. 😂
Tosi outoa, kun ei ole enää läheisriippuvaista pörröpyllyä nurkissa. Ulla-Bella ei ole varsinaisesti mikään sylikissa, eikä siitä irtoa lainkaan karvaa - uskokaa tai älkää, jopa niitä Lulun pitkiä, kaikkialta löytyviä valkoharmaita karvoja on vähäsen ikävä. Ottaisin vaikka tuplaten irtokarvaa vaatteisiini, jos saisin Lulun edes viikoksi takaisin. 💔💔
Loppuun Lulua videomuodossakin! Tämä pätkä kestää vajaat 17 minuuttia, joten luultavasti sitä ei kovin moni itseni lisäksi tule katsomaan... 😂 Omaksi iloksi tämän pääasiassa teinkin. Nyt löydän jatkossa monia Lulu-videoita yhteen koottuna Youtubesta, eikä tarvitse aina kaivaa niitä kymmenien ja kymmenien tuhansien kuva- ja videokirjastosta esiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti