Heippa, pappa

 

Hiljattain menetin todella läheisen ja tärkeän ihmisen, pappani. 💔 Hautajaisia vietettiin viikko sitten.

Pappa ehti olla pitkään huonossa kunnossa, mutta kuoli silti hieman yllättäen ja äkillisesti. Vaikka kuinka kuvittelin olevani valmis ja valmistautunut siihen, että jonain päivänä tämä rakas, kunnioitettavaan 87 vuoden ikään ehtinyt pappani joutuisi jättämään maanpäällisen elämän, en silti osannut ihan aavistaa, millainen suru ja tyhjyyden tunne kuolemasta seuraisi.

Pappa on ollut aina läsnä ja lähellä mun elämässä. Tuntuu hienolta, että 33-vuotiaaksi asti hän ehti olla osa mun liki päivittäistä arkea. Lapsuudessa tykkäsin pelata papan kanssa shakkia ja piirtää hänelle. Kun kysyin, mitä hän toivoisi mun piirtävän, vastaus oli aina sama: "piirrä juna ja konnari". En todellakaan lapsena tiennyt, mikä on konnari, mutta piirtelin sitten mitä milloinkin. Vieläkään en ihan tiedä, mistä tollanen aihe tuli, ja miksi se oli aina sama. Katseltiin myös usein yhdessä Bonanzaa ja mustavalkoisia suomielokuvia. Välillä onni potkaisi ihan kunnolla, kun pappa ilmoitti, että nyt lähdetään Launeen leikkipuistoon. Eläkkeelle jäätyään pappa kuskasi usein mua ja mun veljeä kouluun, kun oikeus koulutaksikyytiin jäi kiinni tyyliin jostain sadasta metristä. Jossain vaiheessa ala-asteikäisinä suorastaan asuttiin mummolassa, kun meidän vanhemmat olivat paljon töissä, äiti myös öisin. Kivoja ja arvokkaita muistoja! 

Myöhemmällä iälläkin ollaan oltu tiiviisti tekemisissä, ja isovanhemmilla säännöllisesti käyminen on ollut mulle aina prioriteetti. Kun olin parikymppinen ja pappa oli yhä suht hyvässä kunnossa, meidän yhteinen juttu oli käydä hiihtämässä. Oon aina vihannut hiihtoa ja kaikkia talvilajeja, mutta papan kanssa oli kiva lähteä vähän höntsäilemään leppoisalla eläkeläisen vauhdilla.

Mut on kasvatettu siihen, että perhe on tärkein ja vanhoja ihmisiä kuuluu kunnioittaa, ja niin oon pyrkinyt elämään. En toki ajattele, että automaattisesti iän takia kukaan ansaitsisi automaattisen kunnioituksen, jos on vaikka muutoin hyvin vaikea ja hankala tapaus, mutta onneksi itselleni on sattunut kohdalle sellainen lottovoitto kuin ihanat ja lämminhenkiset isovanhemmat, joiden kanssa on mielellään halunnut olla paljon tekemisissä. Pappa muisti aina kysellä kuulumisia ja oli kiinnostunut mun, veljeni ja serkkumme jutuista. Hän oli kannustava ja koetti aina jakaa omia viisauksiaan ja elämänoppejaan. 

On vaikea ymmärtää, että nyt on jo yli kuukausi takana tätä uutta elämänvaihetta - elämää ilman pappaa. Aika menee niin joutuisaan ja huomaamatta, että jotenkin sitä vaistomaisesti pelkää vielä unohtavansa kokonaan ihmisen, joka ehti olla vuosikymmenten ajan kiinteä osa arjen elämää. Sekin huolestuttaa, että mitä jos tästä surutyöstä pääseekin siirtymään jotenkin liian nopeasti ja helposti niihin kultareunuksisiin muistoihin. Ihan vielä en todellakaan halua lakata suremasta ja ”päästä yli”, saati unohtaa yhtään mitään.

💖