Dare to dream, dare to try, dare to fail, dare to succeed.

Desktop77
Haastan itseni (ja kaikki ylimääräisiä sydämentykytyksiä haikailevat tyypit) kokeilemaan asioita, joissa on mahdollisuus sössiä, feilata, saada aikaan suuren luokan katastrofi - epäonnistua. OMG. Kuukausittain olkoon ainakin näin alkuun omalla kohdallani sopiva aikamääre, sillä viikottain tai päivittäin tuntuisi jo turhan hurjalta tavoitteelta. Toivon että voisin oppia ottamaan edes silloin tällöin riskejä elämässäni; pelaamaan vähän vähemmän varman päälle. Päämääränä ei ole laittaa elämää risaiseksi ja alkaa viettää boheemia taiteilijaelämää sätkä suupielessä, eläen reunalla. Sinne reunallehan ei nimittäin ole pakko muuttaa pysyvästi asumaan, vaan sitä kohti voi myös ajoittain hivuttautua hetkeksi - ennen kuin taas palaa tuttuun ja turvalliseen sisämaahan, toisin sanoen omalle mukavuusalueelleen.

Toissapäivänä rykäisin haasteen käyntiin käymällä luovuttamassa verta! Mua oli jo kauan kiinnostanut verenluovutus, mutta vähän epäilytti, kestäisinkö sellaista ilman huimausta ja pahimmillaan jopa pyörtymistä - ja se julkisesti pyörtyminen ei vaikuta kovinkaan mieltä ylentävältä kokemukselta. Oon pienestä pitäen kammonnut neuloja ja piikkejä, puhumattakaan veren näkemisestä jossain putkilossa tai pussissa. Verikokeet ja rokotukset on aina jännittäneet enemmän tai vähemmän mua, ja erittäin todennäköisesti pyörtyisin mikäli erehtyisin katsomaan kun neula tuikataan suoneen kiinni. Pelkkä ajatuskin huimaa. ;) Tatuointikoneen neula on kuitenkin jostain syystä aivan eri asia ja - krrhmm - sitä suorastaan rakastan. Siksi aloinkin ajatella että helkkari, jos kestän tatuoinnit, kestän myös verenluovutuksen: täytyy vaan olla tuijottelematta käsivartta! Kuulin myös jokusen "et sä siihen pysty" ja "sähän pyörryt sinne" -kommentin jotka tietenkin yllytti mua vain entisestään, heh. Itse verenluovutus oli positiivinen ja kivuton kokemus, ja (onnekseni) nopsaan ohi. Ainoa vähän turhauttava/ärsyttävä asia oli se, kun haastattelija pyysi mua käymään kahviossa syömässä ruisleipää mehun kera ennen luovutusta, siitä huolimatta että olin syönyt jo kotona hyvin. Sillä hetkellä jännitti jo aika paljon ja olisin halunnut homman äkkiä pois päiväjärjestyksestä, mutta jälkeenpäin ajateltuna ihan hyvä kun piti syödä. Luovutuksen jälkeen oli nimittäin suht hutera olo. :D

Nimetön

Tulevaisuudessa haastan itseni muunmuassa

- ottamaan leppoisilla kävelylenkeilläni silloin tällöin myös juoksuaskelia, viis siitä ettei rahkeet riittäisikään heti maraton-suoritukseen ja joku kanssakaduntallaaja saattaa huomata että eihän tuo surkimus jaksanut spurtata kuin muutaman hassun metrin

- tuomaan avoimemmin esille ajatuksiani, mielipiteitäni ja näkemyksiäni, vaikka kaikki eivät siitä pitäisikään

- lähestymään edes jokusta niistä kaikista upeista tyypeistä, joihin oon vuosien varrella jättänyt tutustumatta ja jälkeenpäin ajatellut lähinnä, oh why? Miksi noin loistava ihminen ei ole osa mun elämää ja arkea? Pitäisi myös ehdottomasti uskaltautua antamaan netille mahdollisuus väylänä tutustua uusiin naamoihin. En oikein itsekään osaa sanoa, miksi niin hirveästi vastustelen ajatusta siitä että alkaisin vaikka Facebookissa jutustella puolitutun tai tuntemattoman kanssa ja sitten ehkä joskus tavattaisiin in real life. Sehän olisi kaltaiselleni läpeensä introvertille tyypille mitä mainioin ja suorastaan helppo keino tsekata, kohtaako kemiat sen vertaa että juttua riittäisi myös kahvilassa lattekupposten äärellä.

- löytämään oman keinoni ilmaista muuan kolmisanainen lause eräälle tietylle ja kivalle ihmiselle. Lause ei sisällä sitä kuuluisaa R-verbiä, jota on nykyään muodikasta liikaviljellä silloinkin kuin sitä ei varsinaisesti edes tarkoiteta, eikä niitä kolmea sanaa seuraa juhatapiomainen halkeilu. Eli ei perkele voi olla niin vaikeaa! Postauksen julkaisuhetkellä itseasiassa on jo vähän myöhäistä :/ Loputon jahkailu ei näemmä kannata!

- miellyttämään vaihteeksi vähän vähemmän muita ja enemmän itseäni. Oon yrittänyt viimeisen vuoden aikana oppia sanomaan edes hieman useammin kyllä sen ainaisen ein sijasta, mutta nyt on aika ottaa pientä takapakkia ja etsiä kultainen keskitie siihenkin hommaan. Ei kannata sanoa kyllä vain siksi että tietää sen ilahduttavan jotakin toista, vaan ennen kaikkea siksi että sen sanominen ilahduttaa myös itseä.

- kyseenalaistamaan unelmiani ja tavoitteitani: ovatko ne asiat oikeasti juuri minua varten, vai haaveilenko niistä vain koska "niin kuuluu tehdä" ja kyseisten asioiden tavoittelua pidetään yhteiskunnassa hyväksyttävänä tekona? Entä jos en haluakaan korkeaa koulutusta, tai jos haluan, mitäpäs jos ala kiinnostaa mua ainoastaan teoreettisella tasolla eikä käytännön työtehtävien muodossa? Haluanko välttämättä koskaan kokea idyllistä koira, volvo, samanlaiset tuulipuvut & yhteinen asuntolaina -yhtälöä? Mitä jos mun idylli onkin kissoja, reilireissuja, pariskuntatatskat, vuokralla asumista, osakesalkku ja vapaaehtoistyötä?

- pohtimaan kärkkäitä ja usein melko mustavalkoisia mielipiteitäni: mihin ne mahtavat perustua? Olenko vain päättänyt ottaa tietyn kannan omakseni ja jääräpäisesti pysyä siinä, huolimatta faktoista ja muiden tarjoamista näkökulmista/perusteluista?

- kurkottelemaan rohkeasti kuuta taivaalta, huolimatta siitä etteivät nämä pessimistisen realistin jalat välttämättä koskaan irtoa maanpinnalta

Tällaisia asioita nyt muunmuassa tuli mieleen! Hauskaa perjantaita sinne ruudun toiselle puolelle :)

No comments:

Post a Comment