Vihdoin

Tervetuloa kotiin Canon 6D Mark II! 💙💚💜🧡💛

Aiemmin mainitsinkin, että päivitin taannoin mun kuvausverneet vastaamaan paremmin nykyisiä tarpeita. Helvetin Rajala Pro Shop minkä tekivät, kun vuosia ja taas vuosia haaveilemani kamera oli Rajala 100 vuotta - 100 tuotetta -kampanjan myötä tarjouksessa yli 40% alessa siitä, mitä se tavallisesti maksaa. Ellei Rajala olisi hyvämaineinen putiikki, oisin taatusti epäillyt tarjouksen olevan liian hyvää ollakseen totta. No, onneksi näin ei ollut, ja nyt oonkin jo päässyt ihmettelemään uutta kameraa lukuisine uusine ominaisuuksineen. Tässä olisikin hyvä sauma aloittaa sellainen opiskelijahenkinen puurodieetti vähäksi aikaa... 😅

Mun järkkärihistoriaan alkoi n. 10 vuotta sitten, kun ostin Canon 1100D:n. Sen jälkeen tuli vielä pari kroppirunkoa, 550D ja 600D, mutta nyt ollaankin sitten täyskennoisten kameroiden maailmassa. On kyllä aika erilainen aiempiin verrattuna! Pitää varmasti katsella vielä jokunen tunti Youtube-tutoriaaleja. Linssiksi valikoitui pitkän pohdinnan jälkeen 50mm 1.4, joka on todella valovoimainen kiinteän polttovälin putki. Aiemmilla kameroilla kuvasin aina sillä perus 18-55mm kittilinssillä joka on ihan ok, mutta tämä se vasta onkin mahtava! Valovoima mahdollistaa kuvien onnistumisen hämärissäkin olosuhteissa ilman salamaa. Zoom-mahdollisuuden puuttumiseen on tottunut yllättävän nopeasti - ongelmahan ratkeaa niinkin yksinkertaisesti kuin liikkumalla lähemmäs tai kauemmas kuvauskohteesta. Tavallaan nyt ymmärtää sanonnan, jonka mukaan zoom on laiskalle kuvaajalle.

Repertuaaria kiinnostaisi kyllä tulevaisuudessa laajentaa; ykkösjuttuna on telezoom, jotta pääsisi kuvailemaan villiä luontoa. Niin monet kymmenet ja sadat kerrat oon harmitellut esim. peuran, oravan tai jonkun erikoisen linnun nähdessäni, että olisipa hyppysissäni pitkä teleobjektiivi, jotta noista ihmeellisistä olennoista saisi ikuistettua loistavia lähikuvia. Kittiputken zoom ei oikein ole riittänyt siihen. Kyselin jo yhdessä valokuvausryhmässä vähän mielipiteitä, ja useampi suositteli tutustumaan Sigman 150-600 C -objektiiviin. Tuosta on vielä kalliimpi ja huomattavasti painavampi (lähes 3-kiloinen!) Sport-versio olemassa, mutta voi olla, että tuo C olisi ihan asiansa ajava mun kuvaustarpeisiin. Sitten vielä kiinteistä linsseistä 30 tai 35 mm ja 85 mm kiinnostavat ainakin. Tulevia puurodieettejä odotellessa, tämä 50 mm on oikein mainio jokapaikan objektiivi! Tällä on ihan todella miellyttävää kuvata.

Kiinnostuin valokuvauksesta yläasteella, kun IRC-Galleriassa tutustuin moniin valokuvaamista harrastaviin tyyppeihin. Galleriassa tuli päivät pitkät ihasteltua muiden upeita kuvia, ja taisin silloin tallentaa parhaita paloja tietokoneen inspiraatiokansioon. Tätänykyä inspistelyä varten on Pinterest ja puhelimen screenshotit. Haaveilin varovaisesti valokuvaajan urastakin, mutta sittemmin totesin, ettei se kannata. Pitää olla aivan helvetin hyvä, että sillä touhulla elää! Todennäköisesti pitäisi olla toinen työ rinnalla. Tuntuu paremmalta harrastella.

Valokuvaus on ihanaa, mutta välillä aika epäkiitollista. Sekin oli osasyynä siihen, ettei innostanut kouluttautua alalle ja edes yrittää sitä kautta lyödä kuvilla rahoiksi. Usein törmää siihen ilmiöön, miten yritykset ja organisaatiot jahtaavat ammattitaitoista kuvaajaa joka tekisi töitä kokemusta tai näkyvyyttä kartuttaakseen. Siinä on jotain todella irvokasta. Kokemus on hienoa, mutta sillä tai näkyvyydellä ei makseta laskuja. Monilla ei ole minkään ilveen käsitystä, miten paljon hyvän kuvan ottaminen vaatii vaivaa ja aikaa: se ei mene ihan niin, että yksi hätänen räpsy per tilanne ja kuvat kortilta koneelle. Kas tässä teidän firmallenne laadukasta kuvamateriaalia ilmaiseksi, hyödyntäkää ihmeessä markkinoinnissanne ja vaikka vielä ilman kuvaajan nimen mainitsemista. Kiitos arvokkaasta kokemuksesta hei.

Yleensä kuvia pitää ottaa useampi, kymmeniä tai jopa satoja, joista sitten seulotaan ne kaikkein parhaiten onnistuneet. Toki oikein lahjakas kuvaaja selviää vähemmällä määrällä, riippuen hieman olosuhteista ja matkassa olevasta linssistä. En tiedä yhtäkään valokuvaajaa, joka ei pyöräyttäisi kaikkia kuvia kuvankäsittelyohjelman läpi. Aina löytyy jotain, jota hioa: kuvan suoruus, valotus, kontrasti, terävyys, vääristyneet värit... Tietysti kannattaa pyrkiä jo kuvaushetkellä mahdollisimman valmiiseen lopputulokseen, mutta useimmiten Lightroomin ja/tai Photoshopin tuomalle viimesilaukselle on tarvetta. Kas, ei se kuvaaminen ookkaan ihan niin helppoa ja vaivatonta kuin voisi luulla! Se on useiden tuntien TYÖTÄ. Kaiken lisäksi ammattilaisella on usein käytössään kuvausvälineistö, johon on sijoitettu helpostikin kymmeniä tuhansia euroja. Valokuvaus on kaukana edullisesta puuhastelusta, jos sitä tekee työkseen - laadukas runko tai useampi, monenlaisia objektiiveja eri tilanteisiin, salamalaitteet, vara-akut, tehokas tietokone joka pyörittää vaivattomasti valtavia kuvatiedostoja, kuvankäsittelyohjelmien lisenssit.. puhumattakaan kaikesta muusta tilpehööristä, kuten vaikkapa studiokankaista ja -rekvisiitasta.

Ärsyttää myös sellainen asenne, että "otappas sä kuvia kun sulla on niin hyvä kamera". Hyvällä kameralla ei tee yhtään mitään, ellei sitä osaa käyttää! Toisin sanoen, kyse on ensisijaisesti kuvaustaidoista eikä välineurheilusta. Täyskenno ja laadukas objekti mahdollistavat toki monia kikkailuja, joita vaikka digipokkarilla tai puhelimen kameralla ei pystyisi toteuttamaan, mutta toisaalta hyvä kuvaaja saa myös sillä satasen pokkarilla mahtavat kuvat, jos vaan valoa riittää. Järkkärillä ei tee mitään, jos kuvausote ei ole vakaa, eikä tunne laitteen ominaisuuksia. Kuvat saattavat olla jopa huomattavasti huonompia, kuin ne halvalla pokkarilla otetut. Useat omista suosikkikuvistani on ihan vaan iPhonella otettu, ja laadun puolesta koen että voisin hyvin teettää niistä isoja suurennoksia kehystettäväksi.

Tulipahan avauduttua. 😄 Mä pysyttelen onnellisena harrastelijana jatkossakin, nyt vähän paremman välineistön voimin, mutta niiden lukuisten aliarvostettujen valokuvaajien puolesta on usein hieman paha mieli. Valokuvat ovat kuitenkin muistoja, jotka säilyvät parhaimmillaan loppuelämän ajan - miksi ihmeessä niiden kohdalla pitäisi pihistellä, saati kinuta ammattilainen ilmaiseksi hommiin? Ja miettikää lehtiä ja nettiä ilman pysäyttävän hienoja kuvia, joita aina silloin tällöin tulee vastaan. Eikö olisi mälsää, jos tilalla olisi ilmaiseksi saatu hätäinen räpsy, joka on otettu käsi täristen ja valotus pielessä? 😉 Sanonpa vaan, että jos joskus pääsen järkkäämään omia häitä tai vaikka lapsen ristiäisiä, hyvän kuvaajaan palkkaaminen on tärkeyslistan kärkisijoilla.

Mulla on vielä rutkasti opittavaa valokuvaamisesta, varsinkin teknisen toteutuksen suhteen. Just yhdellä tutoriaalivideolla kokenut valokuvaaja totesi, että vaikka monet luulee manuaalilla kuvaamisen olevan ammattilaisten juttu, todellisuudessa monet työkseen hommaa tekevät käyttävät Av- ja Tv -asetuksia. Noh, mähän oon kuvannut manuaalilla siitä asti, kun vuosia sitten uskalsin siirtyä automaatista itse venkslattaviin asetuksiin. 6D Mark II:n myötä pitääkin ehdottomasti tutustua paremmin kameran tarjoamiin mahdollisuuksiin. Tällä hetkellä kuvailen itse asiassa lähinnä automaatilla, sillä kamera tosiaan on todella erilainen aiempaan verrattuna. Mutta kunhan kuvausvarmuus löytyy, hivuttaudun taas noihin itse säädettäviin asetuksiin. Odotan innolla uusia oivalluksia, joita tämä kilon mötikkä taatusti tuo tullessaan! 

Harkitsin mun 600D:n jättämistä kakkoskameraksi, mutta sitten totesin että on vähän epäkäytännöllistä jemmailla kahta isohkoa järkkäriä kaapissaan. Niinpä myin vanhan kameran pois, ja joskus tulevaisuudessa tulen todennäköisesti ostamaan jonkin kevyen pokkarin, jolla voi puhelimen rinnalla kuvata mm. reissussa. Canonin G7X kiinnostelis vähän mm. loistavan videolaadun takia, mutta se jää nähtäväksi sitten, mihin päädyn. Tämän vuoden laitehankinnat on joka tapauksessa jo tehty. 😁

MY SHOPPING LOGIC: I'm not shopping for myself; I'm shopping to boost the economy.

Long time no see blogi! Täällä on oltu vähän kesätauolla, ja postauksia on näköjään tullut keskimäärin yksi kappale kuukaudessa. 😁 No, ehkä tää taas tästä lähtee rullailemaan, tykkään kuitenkin tästä blogin olemassaolosta kun on sellainen "outlet" ajatuksille ja varsinkin niille aiheille, joilla harvoin jaksaa rasittaa kaveripiiriä. En usko, että ketään mun läheisistä innostaa mun meikki- ja laukkuostokset yhtä paljon kuin mua itseäni, mutta sen sijaan blogimaailmassa tällaisia postauksia usein etsiytyy lukemaan muut, samoja juttuja fiilistelevät tyypit.

Tässä olisi sekalainen setti kivoja löytöjä viime ajoilta. Siisteimmille hankinnoille omistan kuitenkin lähiaikoina omat postauksensa - paljastettakoon jo, että mun nurkissa pyörii nykyään aivan ihana kisuvauva. 😍😍😍 Toinen uus juttu on kamera, jonka vihdoin pystyin päivittämään parempaan, ja nämäkin kuvat on otettu uutukaisella Canonilla. Sen kanssa riittää kyllä paljon opeteltavaa, kun on niin erilainen aiempaan verrattuna!

Lancômen La Vie Est Belle En Rose -hajuveden taisin hankkia jo joskus keväällä, mutta pakko hehkuttaa - niin ihana tuoksu! Tästä on tullut yksi käytetyimpiä hajuvesiäni Chanelin Coco Noirin, Giorgio Armanin Air Di Gioian ja Pradan Candyn ohella. En ehkä olisi äkännyt koko hajuveden olemassaoloa muuten, mutta viime jouluna Lancôme-adventtikalenterin yhdestä luukusta paljastui minipullollinen originaalia La Vie Est Belle -tuoksua, johon ihastuin. Äidilläni oli samainen joulukalenteri, mutta hajuvesi oli liian vahva hänen makuunsa joten sain itselleni vielä toisen minipullon. Kun olin käyttänyt pikkuputelit loppuun, ajattelin käydä ostamassa samaa hajuvettä normaalikokoisen pullon, mutta Lancômen tiskillä törmäsinkin tähän uuteen Rose-versioon... no, se olikin sitten vielä parempi, ja päätin että sitä pitää heti saada isoin mahdollinen pullo. 😂 Niinpä tilasin Bangerheadilta 100 ml pullon heti, kun vastaan tuli mukava tarjous.

Myöskin Bangerheadilta löytyi tuo Cover FX:n Custom Enhancer Drops, jota oon monesti kuullut kehuttavan. Mulla on aiemmin ollut käytössä joitakin vastaavia highlighter-tuotteita, ja vaikka nekin ovat olleet ihan kelpo tavaraa, täytyy kyllä liittyä Cover FX:n kannattajiin! Todella riittoisa ja hyvin levittyvä kuultovoide, joka tuo kivaa hehkua pärstäkertoimeen. Mulla on sävy Moonlight, joka näyttää pullossa pelottavan överiltä ja pronssiselta, mutta näyttää luonnolliselta kun tuotetta levittää iholle.

Lumenen CC-voide ei sinänsä ole mikään uus juttu mun meikkipussissa, mutta täytyy sekin nyt nostaa tähän postaukseen esille yhtenä mun lempituotteena. Oon käyttänyt tätä jo monta vuotta, ja vaikka kaupat ja netti on täynnä erilaisia CC-voiteita, en halua kokeilla mitään muuta kun tää on niin hyvä! Mulla on nykyään usein sellasia laiskoja meikkipäiviä, etten jaksa vaivautua pakkeloimaan kasvoja paksummalla meikkivoiteella, jonka levittämisessä pitää tietty olla tarkempi ettei jää rajoja ja on tasaisesti sudittu jne. Tätä cc-voidetta voi lähes tulkoon vaan lätkiä naamaan kuin kosteusvoidetta konsanaan ja avot, pohjameikki on valmis. Kesällä käytän sävyä Medium, muulloin sävyä Fair.

Chanelin luomiväripaletti on löytö Kokkolan Emotionista. 70% aleprosentin jälkeen ei tarvinnut kovin pitkään jahkailla, varsinkin kun noi sävytkin on niin ihania. Tota korallia oon käyttänyt yläluomella ja ruskeaa paljon alaluomen rajauksissa, samoin kuin tota mustanruskeaakin. Luumunväristäkin oon uskaltanut jokusen kerran testailla, mutta se on aika hurja - ehkä pienissä määrin varjostuksissa voisi sitäkin opetella hyödyntämään. Ei tosin ehkä arkimeikissä omalla kohdallani. 😀

Furlan Metropolis-laukku on huikea alelöytö aika yllättävästä paikasta, nimittäin Tallinkin verkkokaupasta! En edes tiennyt että sellainen on olemassa, mutta Instan storyissa tuli vastaan mainos... ja tietysti siinä näitä Furlan laukkuja mainostettiin puoleen hintaan. Myönnetään, olin varsinainen mainonnan uhri!

Tykkään hurjasti Furlan laukuista, jotka ovat monia muita mun kuolaamia brändejä huomattavasti edullisempia, vaikka laatu on kuitenkin näissäkin huippuhyvä. Tämä vaaleansininen salkkulaukku on jo neljäs Furla mun laukkukokoelmassa! Huokean hinnan ansiosta uskallan näissä laukuissa kokeilla myös vaaleampia sävyjä, joista en ehkä uskaltaisi maksaa ihan hurjan paljoa jos sattuukin vahinko ja esim. vaatteista tarttuu väriä laukkuun. Näin ei onneksi ole koskaan vielä käynyt, mutta oon silti aika varovainen vaaleampien laukkujen kanssa, enkä mielelläni maksa niistä hirveän paljoa. 

Beatsin Solo3 -kuulokkeetkin on jo keväältä. Mun yhdet langattomat napit hajosi alle vuoden käytön jälkeen, ja onnistuin saamaan niistä rahat takaisin. Vaihto samanlaisiin oli alunperin mielessä, sillä kuulokkeet ovat todella hyvät, mutta niitä ei ollut enää valikoimassa. Päädyin sitten hommaamaan mielipiteitä jakavat Beatsit. Jotkut ovat aivan fanaattisia Beatseista, toiset pitävät niitä pelkkänä rahantuhlauksena, jossa maksaa vain merkki. No, ilokseni voin omasta puolestani sanoa, että itse koen maksaneeni näissä merkin lisäksi myös hyvästä laadusta! Äänenlaatu on todella huikea, käyttö ainakin Applen laitteiden kanssa on todella helppoa ja nopeaa, ja se akku - se oikeasti kestää hurjan pitkään. Lupaus akunkestosta on 40 tuntia, ja aika lähelle varmasti menee munkin käytössä. Riippuu tietysti vähän, millä äänenvoimakkuudella kuuntelee ja millaisissa olosuhteissa, mutta siis useamman viikon mä näitä käytän latauskertojen välissä. Lenkillä varsinkin ihan huiput, tosin voi olla että talveksi pitää taas taantua nappeihin, sillä tuulta ja kylmyyttä nämä bluetooth-luurit eivät mitenkään liian hyvin kestä. Langattomien nappien kanssa mulla on se taktiikka, että sullon piuhan mahdollisimman hyvin villahuivin alle suojaan kylmältä, mutta näitä isoja kuulokkeita ei ihan niin vaan peitetä. Varsinaiselle talvitelakalle Beatsit eivät kuitenkaan tule joutumaan, sillä käytän näitä usein myös koneella ollessa.

Kokkolan mini shopping spreellä löytyi myös Glitteristä tosi edullisia koruja! Nää taisi olla kaikki 3€ per kappale, normihinnat taisi olla 17-20 euron luokkaa. Erityisesti tykkään noista kullanvärisistä korviksista, joissa on pieniä kirkkaita "kristalleja". 

Ehkä paras löytö tuli tehtyä My Theresalta. Etron simpukkakorviksista hullaannuin jo kun ekan kerran niihin törmäsin, mutta hintaa oli sen verran, etten ainakaan tämän hetkisellä tulotasolla osaisi mitenkään perustella itelleni niin tyyriitä korvakoruja, varsinkin kun painavuutensa puolesta ne tuskin pääsisivät ainakaan kovin usein arkikäyttöön. Aidoista simpukoista tehdyt feikkihelmin ja timantein koristellut korvikset olivat vaan niiiiin mun näköiset, mutta pitkään monissa nettikaupoissa SOLD OUT. Eihän tilaisuutta sitten voinut ohittaa, kun alemyyntien ollessa kuumimmillaan My Theresalle ilmaantui myyntiin yksi pari, ilmeisesti asiakaspalautuksena. Kävipä vielä niin hyvä tuuri, että jo ennestään kovassa alessa olevista korviksista sai vielä 20% lisäalennuksen koodilla. Jee! Nämä on heittämällä mun näyttävimmät korvakorut, ja kesäisyytensä puolesta kenties myös suosikit. Kaivan nää tosi usein lipaston laatikosta esiin ihaillakseni ja sovitellakseni korviin. 😂

Teittekö te kesällä hyviä löytöjä? 

Unelmista ja introverttiudesta

Koska kesälomalla on hyvä hetki mietiskelylle ja ajatusvirran ryöppyämiselle, päätin pitkästä aikaa julkaista tämmösen pointittoman turinapostauksen. Nimittäin taas tätä torveloa ahdistaa elämässä yksi jos toinenkin asia.

Alotetaan vanhenemisesta. Ikä ahdistaa koko ajan tietyllä tapaa. Tasaisesti tulee muistutuksia siitä, että NIIIIIHHHH Anne-Mari sä et oo enää mikään nuori tyttö, vaan lähestyt kovaa kyytiä kolmeakymppiä. Oon 27, mutta aika - tunnit, päivät, viikot, kuukaudet, vuodet - vyöryy niin valtavalla voimalla ohi, että käytännössä tuntuu kuin se kolmekymppisyys olisi edessä huomenna. Ja heti ylihuomenna voikin jo kömpiä omaan uurnaansa ja toivoa, että läheiset eivät ole niin omistushaluisia, että jemmailisivat tuhkia purkissa vuosikymmeniä, vaan päästäisivät tuulen mukana vapauteen.

Haluan kaikkea, mielellään nyt heti. Ihmisellä lienee keskimäärin yksi elämä elettäväkseen, mutta mulla on unelmia varmaan kymmenelle. Haluan perheen vielä seminuorehkolla iällä, haluan opiskella, haluan useita eläimiä, haluan muuttaa kauas, haluan jäädä, haluan nähdä maailmaa, haluan pitää nykyisen työpaikkani, haluan työskennellä muuallakin, haluan perustaa yrityksiä. Siis mulla on yhden sijaan VIISI yrittämiseen liittyvää haavetta. Jumalauta viis. Yksi olisi sellanen yleishyödyllinen ja suorastaan yhteisöllinen yrityshaave, jossa mulla ei ehkä olisi lopulta kovin suurta roolia muutoin kuin taustapiruilevana ideanikkarina. Kahteen ei sisältyisi mitään erityisen suuria riskejä, sillä firmojen toiminta-alusta olisi kustannustehokkaastausti netissä, ja niihin kahteen vikaan sisältyisikin sitten jo aika suuri taloudellinen riski ja samalla myös vastuuta oman perseen lisäksi muista työntekijöistä. Näenkö itseni tulevaisuudessa moisena sarjayrittäjänä? Toisaalta joo, toisaalta en helvetissä.

Biologinen kello tikittää. Mulla ei ehkä (vielä) oo varsinaista vauvakuumetta, mutta oon todella todella todella ahdistunut siitä faktasta, että tässä sitä koko ajan vanhennutaan ja samaan tahtiin ne munasarjatkin rapistuu. Haluaisin ihan ehdottomasti lapsen/lapsia, mutta tuntuu että aikomus pitäisi toteuttaa heti huomenna eikä vuosien päästä, vielä kun on edes jotain toivoa onnistumisesta. Mainittakoon, että vaikka oonkin luonteeltani herkästi pieneen vainoharhaisuuteen taipuva skeptikko, mulla on ikävä kyllä oikeastikin syyni pelätä, että ikä alkaa jo verrattain nuorena painaa päälle lapsihaaveiden suhteen. Ota siinä sitten rennosti kaikki irti parikymppisyyden viimeisistä vuosista, kun et voi tarkalleen tietää, milloin on liian myöhäistä - vai onkohan jo? Hehe, täytyy muuten  myöntää, että yks juttu jota elämässä jälkikasvun kanssa odotan on se, että omat typerät murheet ja haihatukset pitää ainakin silloin tällöin osata unohtaa, kun se pikkurääpäle menisi tietysti kaiken muun edelle. Olisi jotenkin tosi virkistävää laittaa pieni ihminen tarpeineen oman itsen edelle tärkeyslistalla. Nyt mulla on liikaa aikaa ja tarmoa vatvoa kaikkea maan ja taivaan välillä.

Ahistaa ihan pikkusen. Haluan kaiken muuttuvan ja haluan, ettei mikään muutu. Tuntuu, ettei yks elämä riitä mitenkään kaikkeen, varsinkin kun oon luonteeltani super introvertti ja tarvitsen paljon omaa, hiljaista aikaa ihan vaan asioiden prosessointia varten. Ja kirsikkana kakun päälle multa löytyy taipumusta herkästi väsyttäviin autoimmuunisairauksiin. Nää haaveet vaatisivat kuitenkin varsinaista multitaskausta ja jatkuvan härdellin sietokykyä - olisiko musta semmokseks puuhanaiseksi? Rohkenen vähän epäillä. Jotain pitäisi kai siis osata karsia, mutta mistä tietää, mikä on vähiten tärkeää pitkällä tähtäimellä? Miten voisi mitenkään varmistua siitä, ettei tartte vanhana katua sitä, millaiseen pisteeseen on elämänsä järjestänyt? Jos siis ylipäätään elää sinne vanhuuteen asti, you'll never know. Lähtökohtaisesti mun arvomaailma on aika perhekeskeinen; perhe on todennäköisesti pysyvämpi asia pitkällä tähtäimellä kuin yksikään työpaikka. En muutenkaan ajattele itseäni "uraorientoituneena", vaan haluan vaan tehdä ja oppia kaikkea jännää ja kiinnostavaa. Mulla on jotain opiskeluhaaveitakin, mutta ne pohjautuu "pelkkään" mielenkiintoon, ei siihen että mitenkään välttämättä kokisin niitä työelämäni kannalta tarpeellisiksi. Vaikka eihän mikään opiskelu kuulemma ole turhaa.

Uskon, että ujo ja introvertti luonne on sekä isoin vahvuuteni että pahin kompastuskiveni. Tarpeen vaatiessa oon todella pitkäjänteinen, välillä naurettavaan pakkomielteisyyteen asti. Keskityn, analysoin, pyrin löytämään ratkaisuja ja minimoin ongelmia, oli niiden riski sitten todellinen tai vaan teoriassa mahdollinen. Jos pääsen uppoutumaan flow:n vietäväksi, mua ei pysäytä mikään - harmi vaan, että tätä nykyä elämä on jotenkin rauhatonta, ja ajatus katkeaa aiempaa useammin. Oon ainakin jossain määrin luova, mutta toisaalta koitan päätöksenteossa edes välillä luottaa järkeilyyn ja kylmiin tosiasioihin. Siedän heikosti ex temporea mututuntuman varassa säätämistä, joten mieluummin kahmin asioista mahdollisimman paljon tietoa, jos se on vaan mahdollista.

Onneksi rakastan lukea ja kuunnella kirjoja - niiden kautta oon ymmärtänyt, ettei hissukka ja ujo luonne tarkoita samaa kuin sosiaalisesti lahjaton. Itse asiassa päin vastoin; usein äärimmäisen puheliaalla ekstrovertilla on jopa heikommat sosiaaliset lahjat kuin vetäytyvällä introvertillä. Sosiaalinen lahjakkuus kun ei tarkoita pelkästään sitä, että ihminen höpöttää paljon ja hänellä on satojen ihmisten verkostot. Ekstrovertin ihmissuhteet ovat usein pintapuolisia ja vaihtuvia, kun taas introvertti solmii mieluummin vain joitakin tarkoin valittuja ja syvällisiä suhteita. Karkeasti yleistäen keskustellessa ekstrovertti miettii usein toisen puhuessa, mitä haluaa itse seuraavaksi sanoa, kun taas introvertti keskittyy aidosti kuuntelemaan, mitä asiaa toisella on - ja sitten kun tulee vuoro avata oma suu, seuraa pitkä hiljaisuus, kun repliikkiä aletaan vasta harkiten muodostaa. Mä en oo supliikki people-person, en todellakaan. Kuvailisin itteäni jähmeäksi, kömpelöksi ja kaikkea muuta kuin sanavalmiiksi, mutta toisaalta koen olevani ihan kelvollinen kuuntelija ja koitan huomioida toista antamalla tilaa ja kyselemällä. Joskus onnistuu, joskus ei - riippuu taas keskittymiskyvyn tasosta. Jos muuten tuo introvertti/ekstrovertti-teema kiinnostaa enemmän, suosittelen Liisa Keltinkangas-Järvisen teosta "Ujot ja introvertit". Löytyy myös äänikirjana Bookbeatista!

Sitten heikkouksia perkaamaan! Mitä suurempi ihmismäärä, sitä pahempi palikka musta tulee. Ihan maailman yksinkertaisimmatkaan jutut ei meinaa sujua suosiolla. Töissä piti vähän aikaa sitten yhessä tilaisuudessa toimia mikin kuskaajana yleisön kysymyksiä varten. Jo siinä vaiheessa kun sain kuulla tulevasta tehtävästä, alkoi jännittää vähän liiankin kanssa. Ei se siellä paikan päälläkään sitten lopulta kovin häävisti mennyt. Itseasiassa olin harvinaisen paska niinkin "vaativassa" hommassa kuin jumalauta mikin kuskaaminen yleisössä. Jälkiviisaus on aina paras viisaus, mutta sen sijaan että lähinnä vaan pönötin n. 150-päisen yleisön reunassa awkwardisti ja odotin mahdollisia kädennostoja, olisi ehkä kannattanut kuljeskella ympäriinsä mikkiä tarjoten. Tilanne oli myös mulle vähän epäselvä, sillä mikrofoneja oli liikkeellä kaksi, ja aina se toinen mikki oli jo siellä, minne mä olin ollut ottamassa vasta ekaa askelta, ja välillä piti myös lainata mikki pidemmäksi aikaa lavalle kysymyksiin vastaaville asiantuntijoille jne. Mä meen täysin jäihin tollaisissa tilanteissa, ja kaipaisin suurinpiirtein tavutettuna pomminselkeitä ohjeita, mikä on mun "aluetta" ja missä mun olisi luontevaa olla kytiksessä. Siellä mikin kanssa seisoskellessa pyöri päässä lähinnä pari juttua; 1. voi voi kun oon niin nolo ja häpeäksi itselleni ja koko duuniporukalle, miksei tämmösestä voi vaan suoriutua normaalisti ilman typerää jännitystä ja 2. koita nyt idiotimus maximus pitää se nassu ees melko peruslukemilla, ettet näyttäisi passiivisaggressiiviselta hirvieläimeltä.

Kokemus oli taas kaikin puolin epämiellyttävä, mutta edes jotain hyvääkin! Nuorempana mulla meni usein niskat lukkoon jännittävissä sosiaalisissa tilanteissa, mutta nyt tuolla tajusin, ettei sellaista enää tapahdu. En oikeestaan edes muista, milloin viimeksi niin olisi käynyt - ei ainakaan muutamaan vuoteen enää. Oli kuitenkin aika siistiä tehdä tollanen havainto, sillä se niskalukkohomma on ollut aina tapahtuessaan ihan karmea ja nöyryyttävä. Kerran opiskellessa yhden "hauskan" koko luokan ryhmätehtävän/-pelin aikana aloin melkein itkeä jännityksen takia. Yksi peikko selätetty, toivottavasti lopullisesti! Heiluin tuolla samassa tilaisuudessa myös kameran kanssa, ja koska kuvaaminen on tuttua ja luontevaa puuhaa, se ei tuntunut yhtään jännittävältä. Tiesin mitä teen - harmi vaan, että mun vanha kamera alkaa jo todella olla elämänkaarensa loppupäässä. Uus runko on jo hetken aikaa odotellut laatikostossa, että hommaisin sen kaveriksi objektiivin. ;) Anyway, toi kokemus jotenkin vahvisti, että ison ihmismassan seassa toimiessa mun toimintakykyä ylläpitää parhaiten se, kun on todella selkeä suunnitelma ja tarkat tiedot, mitä ja miten kannattaa tehdä. Jännitykseltäni taivun heikosti tilannetajuiseen arviointiin, joten mitä enemmän mulla on tietoa ja ohjeita, sitä vähemmän koen nöyryyttäväni itseäni tilanteen hallitsemisen sijasta. Tosin, kaikista mieluiten jäisin tollasista jutuista kokonaan pois... Mutta eipä kaikki voi olla aina kivaa ja miellyttävää.

Sen lisäksi, etten oikein sovi kymmenien saati satojen ihmisten joukkoon ilman, että sosiaalinen päänsärky yllättää, en myöskään siedä kovin hyvin häiriöitä. Mun keskittymiskykyä on ikävä kyllä aika helppo terrorisoida. Taistele tai pakene -kokemukset on mulle todellisuutta jos ei nyt päivittäin niin ainakin viikottain. Ennen pystyin blokkaamaan ulkoisia häiriötekijöitä huomattavasti nykyistä paremmin, mutta kenties nyt ajattelua ohjaa pois raiteiltaan myös tulevaisuus, joka näyttää aika.. ööh, sumuiselta. On niin vaikea löytää se oma suunta, jota kohti pitäisi kääntää sandaalien kärjet!

Saakeli näitä nuoren ihmisen vouhotuksia, kun aina pitää pinnan alla kuohahdella kuin Etnassa konsanaan. Tyyneys olkoon toinen nimeni, kun siirryn seuraavalle vuosikymmenelle.

Ja paskat.

Brändejä

Luin jo hyvän aikaa sitten erään mielenkiintoisen ja todella mukaansatempaavan kirjan, mutta vasta nyt sain aikaiseksi vähän kirjoitella opuksesta ja aiheesta ylipäätään. Kyseessä on Lisa Sounion  Brändikäs. Nimensä mukaisesti Brändikäs teos, joka on omistettu brändeille ja brändäämiselle. Miten loputtoman kiinnostava aihe! Brändejä on netti, telkkari, lehdet ja itse asiassa ihan vaan päivittäinen elinympäristö kadunvarsista työpaikkoihin, kauppoihin ja koteihin pullollaan. Brändejä on ihan kaikkialla. Villi veikkaukseni on, että nykyisin kutakuinkin joka toisesta kahvia kuluttavasta taloudesta löytyy tietyn brändin kahvinkeitin, mikäpä muukaan kuin mokkamestari. Astiakokoelmasta löytyy suurella todennäköisyydellä Iittalaa, tekstiilien joukosta kenties Vallilaa. Uusia kenkiä ostaessa monilla on oma suosikkimerkki, jonka valikoima tsekataan ensimmäisenä läpi. Suklaahyllyltä valitaan sini- tai keltakääröinen levy makumieltymysten mukaan. Usein olemme aika bränditietoisia ja uskollisia tiettyjen merkkien vakioasiakkaita.

Vaikka joskus vienosti ihmetyttää, miksi jotkut yritykset uudistavat liki pakkomielteisesti logoansa ja visuaalista ilmettänsä harva se vuosi, on sille kuitenkin varmasti painava perusteensa: brändin on oltava koko ajan tiukasti kiinni ajassa, jota eletään. Jos laitat minkä tahansa menestyvän firman nykyisen logon sen 5-10 vuotta vanhan logon viereen vertailtavaksi, äkkäät heti mistä on kyse. Onhan se vuosien takainen logo aikansa elänyt, eikä toimisi enää. Vuoden 2019 visuaalinen ilme ei voi olla fossiili 2000-luvun alkuvuosilta. Toimiva brändi uusiutuu jatkuvasti, eikä jämähdä perässähiihtäjien joukkoon. Hännystelijöiden joukossa on ehkä turvallista hengailla, mutta ei sieltä kukaan edukseen erotu. Riskeeraus on raikasta ja kannattavaa.

Usein ajatellaan, että brändäys on hirvittävän kallista. Höpön pöpön pöppö. Enemmän brändin luominen vaatii paneutumista, mielikuvitusta ja sisäisiä linjauksia kuin törkeästi massia. Saahan sitä rahaakin upotettua projektiin vaikka kuinka, jos voi ja haluaa tehdä niin, mutta eurot eivät ole oleellisin seikka.

Tärkein brändäystyö tehdään nimittäin yrityksen sisällä, ei mainostoimistoissa. Ulkopuolinen taho voi auttaa toteuttamaan sen visuaalisen freesatun ilmeen, jonka asiakas haluaa, mutta kyllä brändin rakentaminen lähtee niistä, jotka sen parissa nyt ja vastaisuudessa pakertavat. Sitä ei voi ulkopuolinen rakentaa tyhjästä, jos perusta puuttuu. Pitää olla innostusta ja ammattiylpeyttä. Jos työ on vain tapa maksaa laskut, eikä ole ollenkaan tyytyväinen siihen millaisissa merkeissä ison osan päivästä viettää, on pohdinnan paikka. Mitä vaadittaisiin, että voisi olla edes vähäsen ylpeä siitä, mitä tekee? Jos omaa pestiä ei mitenkään saa hiottua mieluisaksi, on aika tehdä tilaa muille ja hakeutua toisaalle tienaamaan leipänsä. Tai proteiinirahkansa. Tyytymätöntä "mä oon vaan töissä täällä" -puurtajaa uhkaa katkeroituminen epämielekkäässä työssä, eikä onnettomien ihmisten varaan rakenneta yhtäkään menestyvää ja kestävää brändiä. Brändi lähtee suotuisasta ilmapiiristä ja siitä, mitä yritys merkitsee sen tekijöille.

Ei pidä liikaa ajatella sitä, mitä muut kenties haluaisivat nähdä. Alasta riippumatta asiakaslähtöinen täytyy olla, muuten on takuulla pulassa, mutta sen voi tehdä pysymällä uskollisena itselleen. Innostuksella on paha tapa tarttua: kun olet itse tohkeissasi siitä, mitä teet, muutkin huomaavat sen ja lähtevät helposti mukaan. Jos taas väännät väkisin miettien, mitenköhän asiat pitäisi tehdä jotta tulisi myyntiä ja tykkäyksiä someen, sekin näkyy. Aitous puhuttelee ja toimii myyntivalttina.

Mieleeni on jäänyt markkinoinnin tunnilta tutut eläinhahmot liki kymmenen vuoden takaa. Opettaja kertoi meille yritysten kilpailurooleista seuraavaa: markkinajohtaja on kuin norsu, joka porskuttaa valtavalla massalla eteenpäin. Sen liikkeet ovat ehkä hieman hitaita, mutta kuitenkin varmoja. Terrieri on pieni mutta pippurinen, ja haastaa nopealla ja ärhäkkäällä toiminnalla. Käärme luikertelee markkinoilla huomaamattomasti omalla erikoisalallaan ja lammas jäljittelee muita vaaroja karttaen. Näistä elikoista mua puhuttelee ehdottomasti eniten toi terrieri. Suuri ellei jopa suurin osa yrityksistä tuntuu kuitenkin tyytyvän lampaan rooliin.

Jos joskus tulevaisuudessa uskallan pistää oman firman pystyyn, toivon todella että saan kokoon tiimin, jonka mielestä käsite "liian pieni budjetti" on lähinnä mielikuvituksen puutetta. Ylipäätään ajattelen, että monesti kaikenlainen pienuus yritystoiminnassa on puutteen sijaan voimavara, kun vain löytää keinot kääntää se edukseen. Haluaisin että hyvien, laadukkaiden ja harkittujen myyntituotteiden lisäksi panostettaisiin erinomaiseen palveluun; siihen että parin euron ostoskin myytäisiin kuin asiakas olisi maksamassa yöpymistä viiden tähden hotellista. Inhoan sitä, kun vähätellään korkealuokkaisen palvelun tärkeyttä. Kyllä se jää mieleen, hymyilikö asiakaspalvelija vai oliko naama ihan norsun... no, kyllä te tiedätte. Sekin jää mieleen, saiko tismalleen sen mistä maksoikin, vai oliko palvelussa jotain ihan pientä ekstraa mukana.

Mun mielikuvitteellinen Yritys Oy panostaisi maksimissaan 2-3 somekanavaan niin, että ne kaikki pysyisivät hyvin hallinnassa ja niitä muistaisi päivittää säännöllisesti. Mikään ei anna tänä päivänä niin epäilyttävää kuvaa firmasta kuin kuollut some-tili. Jos Facebook-sivua on päivitetty viimeksi puoli vuotta saati useampi vuosi sitten, tulee helposti mieleen, ettei tuo yritys varmaan ole enää edes toiminnassa. Nykyään moni etsii yrityksiä ensisijaisesti suoraan somesta, vaikkapa just Facebookista tai Instagramista, ja vasta sen jälkeen Google-hausta. Some-tilit ovatkin heittämällä tärkeämpää valuuttaa yrityksille kuin viralliset nettisivut. Koska potentiaaliset asiakkaat etsivät somesta aktiivisesti tietoa yrityksistä, on fiksua keskittyä kanaviin, joita on motivoitunut päivittämään. Ei kannata mennä Twitteriin tai Snapchattiin koska "niissä kuuluu olla" - unohdettu some-kanava on kuin pieni itsemurha yritykselle. Toisaalta niin on kyllä sekin, jos siellä somessa ei ole lainkaan mukana - kannattaa siis vain suosiolla opetella tykkäämään vähintään Facebookista ja mielellään myös Instasta. Riippuu vähän, ketä tavoittelee - karkeasti jaotellen Facessa on vanhempaa väkeä ja Instassa nuorempaa. Monilla parikymppisillä ei ole koskaan ollutkaan Facebook-tiliä, mutta Instagramia he käyttävät senkin edestä.

Mulla on valitettavasti aika monia yrittäjyyteen liittyviä haihatuksia, ja jos jonain päivänä uskallan alkaa toteuttaa niitä, huolellinen brändäys on ehdottomasti yksi niitä alkuvaiheen projekteja, joihin haluan upotettavan eniten aikaa. Brändin pitää olla yksilöllinen, tunnistettava, vakaa, luotettava ja houkutteleva - mielellään vielä niin ilmiselvästi, ettei viestinnässä tarvitse toistella mitään "yksilöllinen ja luotettava" tyylisiä latteuksia yritystoiminnan kuvailemiseksi. Pitää olla vahva käsitys siitä, mihin pyritään, miten se saavutetaan ja ennen muuta ketä tällä tavoitellaan. "Kaikkea kaikille" ei ole toimiva suunnitelma, vaan päämäärätön ja sekava konsepti, jota ei ole mietitty loppuun asti.

Suosittelen Brändikkään lukemista ihan kaikille, riippumatta siitä mitä on opiskellut ja mitä tekee työkseen! Perinteisen paperikantisen kirjan lisäksi kirjaa näyttää löytyvän ainakin e-kirjana, mutta äänikirjasta en tiedä - ainakaan Bookbeatista en sitä löytänyt.

Amsterdamissa 10.-13.5.2019

Ihan ensi alkajaisiksi, HYVÄÄ JUHANNUSTA!

Kylläpäs oli homma saada Hollannin reissun kuvat puhelimesta koneelle! Tuli taas kuvattua niin paljon, että kotiin palattua teki pitkään mieli vältellä iPhonen yhdistämistä iMacin kanssa, kun tiedosti miten kova savotta kuvien läpikäymisestä tulisi. No, nyt se on tehty ja oli jo aikakin - reissusta kun kotiuduttiin jo reilusti yli kuukausi sitten. Flickr latasi kuvat sikin sokin, joten tässä postauksessakaan ne eivät paikoitellen mene aikajärjestyksen mukaisesti, vaikka sinnikkäästi yritinkin sijoitella kuvat väleihin, joihin ne kuuluvat. Nyt on ehkä blogini pisimmän kuvaspämmin vuoro - hihkaise kommenttiboksiin, jos jaksoit selata kaikki kuvat läpi. 😆😆😉

Mun piti herätä joskus neljän aikoihin ehtiäkseni lentokentälle suuntaavaan bussiin... hyi helkkari. Kentällä syötiin kevyt aamiainen. Täytyy sanoa, että Helsinki-Vantaan hinnat ovat aivan käsittämätöntä ryöstöä. Täytyykin ehkä ens kerralla muistaa syödä kotona tai ottaa omat eväät, niin ei periaatteesta tarvi kentällä maksaa ihan järjettömiä hintoja jostain pienestä smoothiesta ja vesipullosta.

Lentokoneen laskeuduttua haettiin heti ekana lentokentältä I Amsterdam-kortit. Kortin voi ostaa niin pitkäksi aikaa kuin haluaa - me otettiin kolmelle päivälle ja hinta oli muistaakseni n. seitsemänkymppiä.

EDIT// Tossahan se kyltissä lukeekin - 72 hours 95€. Ei ois tarvinnut muistella väärin, kun ois tutustunut kuvaan, johon kuvatekstikin liittyy! 😂😂😂

Tolla kortilla saa kulkea rajattomasti julkisilla (tosin lentokenttäkuljetukset ei sisälly hintaan), sillä pääsee maksutta kanaaliristeilylle, moniin museoihin ja muihin nähtävyyksiin ja useista ravintoloista ja liikkeistä saa alennusta ostoksista.

Kohti Amsterdamin keskustaa! Yksi päällimmäisenä reissusta mieleen jääneitä juttuja on, miten ystävällisiä ihmisiä kohdattiin Hollannissa. Kun olin junassa nostamassa mun matkalaukkua ylös hyllylle, enkä heti onnistunut, joku mies ryntäsi kauempaa heti apuun ja nosti laukun mun kanssa. 😲 Sama tyyppi taisi vielä kiskoa laukun mulle alaskin. Rautatieasemalla tultiin kysymään, ollaanko hukassa kun tutkittiin karttaa ja pälyiltiin ympärillemme, ja yleisesti aina kun vain kadullakin piti kysyä neuvoa jonkin paikan löytämiseksi, porukka auttoi tosi mielellään. Luulen että Amsterdam sopisi hyvin myös yksin matkustavalle, ja aloinkin jo vähäsen haaveilla semmosesta määmatkasta lähitulevaisuudessa. 

Hotellille, tai no pikemmininkin majapaikkaan, löydettiin helposti. Toi ei ollut mikään Airbnb-majoitus, muttei ehkä mikään hotellikaan varsinaisesti. Majapaikan pitäjä omistaa rakennuksesta useamman huoneiston, ja vuokraa niitä kaupungissa yöpyjille. Muuten oli samat palvelut kuin hotelleissa yleensä, mutta aamiaismahdollisuutta ei ollut. Se ei haitannut, sillä hotelliaamiaiset on usein hieman tylsiä, ja on paljon kivempaa testata lähistön kahviloiden aamupalatarjontaa. 

Kapeat portaikot tuli tutuksi Amsterdamissa. Nää hotellin portaat ei ole edes sieltä pahimmasta päästä. 😀 Ihmetyttää vieläkin, miten se majapaikan omistaja sai raahattua kerralla ylös sekä mun että kummitätini matkalaukut, kun itellä oli vaikeuksia saada edes oma laukkuni alas lähtiessä!

Lasten leikkipaikka lähellä majapaikkaamme. Suomessa tollasia ei kyllä sallittaisi, kun heti joku kukkahattutäti tulisi pätemään, miten vaarallinen viritelmä tollanen on! Lapsilla näytti olevan tosi hauskaa.

Puoli-ilmaisia lääkkeitä jaksaa aina ihmetellä ulkomailla.

Valtavia kissoja kadulla. Katottiin kauempaa, että tuolla on jotain pieniä koiria yksin ulkona. 😁 Amsterdamissa oli ihmeen paljon kissoja vapaasti ulkona, mutta nämäkin selvästi ihan luvan kanssa kun parin metrin päässä oli ovi raollaan juuri sen verran, että kissa mahtuu siitä sisälle. Yhden avotoimiston ikkunalla kissa paistatteli päivää, meidän hotellin kieppeillä pyöri kisu...

...ja lemmikkikaupassakin maleksi tämmönen kunnon pullukka. Kissaihmisenä tykkäsin tästä kissojen määrästä ja (oletetusta) ihmisten kissamyönteisyydestä, vaikka samalla kyllä pelotti ajatella, miten vauhdikasta liikenne on keskustassa. Puhumattakaan siitä, etteivät kaikki ihmiset ole terveitä mieleltään, vaan rääkkäävät eläimiä ihan huvikseen, jos sellaisen saavat kiinni käsiinsä...

I Amsterdam-kortilla tosiaan pääsi ilmaiselle kanaaliristeilylle, ja sehän piti hyödyntää. Risteily taisi kestää tunnin verran ja sinä aikana kerrottiin nähtävyyksistä ja Amsterdamin historiasta aikamoinen pläjäys. 

Jossain pubissa käytiin pienellä snäksillä illallista odotellessa

Illalliselle tultiin The Seasons -ravintolaan, joka oli mukavan pienen kävelymatkan päässä majapaikasta.

Listalla oli vaikka mitä herkkuja!

Alkupalaksi päädyin ottamaan parsakeiton...

...ja pääruoaksi tollasen miso-lohen. Annoksessa oli mukana sieniä joita yleensä inhoan, mutta tässä ne oli kivasti maustettu ja sopi muiden makujen kanssa hyvin yhteen, joten söin ne kiltisti. 😈 Jälkkäriksi oli vielä creme bruleeta - jos jossain sellasta on listalla, niin sitä on monesti sitten saatava. Mun herkkua panna cottan ohella.

Ei valittamista maisemasta, joka hotellin ikkunasta avautui!

Kuljettiin leipomon ohi ja ikkunassa oli esillä näin hieno kakku.

Tokan päivän aamulla suunnattiin kissakahvila Kopjesiin, josta yhden lemmikkiliikkeen pitäjä meille vinkkasi.

Aamiainen kissakahvilassa oli erinomainen! Otin jääkahvia koska ei tehnyt mieli mitään lämmintä, granola-jogurttia ja palan banaanileipää.

Tämä pieni tyttö nimeltä Tiny vei mun sydämen! Se on tuotu kissakahvilaan yhdessä sisaruksensa kanssa asunnosta, jossa oli ollut liki 40 kissaa, jos oikein muistan. Toisen silmänsä se on menettänyt infektion takia.

Kaikkeen sitä aikunen ihminen haksahtaa. 😬

Näitä tulppaanilaukkuja oli monessa paikassa myynnissä. Aika hienoja!

Matcha bar! Tämän olin bongannut etukäteen netistä, ja matchan suurena ystävänä halusin päästä testaamaan kahvilan herkkuja.

Lohitäytteinen sämpylä oli erinomaisen herkullista, samoin suklaakakku. Bubble tea eli kuplatee oli kuitenkin eksoottisin juttu tilauksessa! Tee juotiin kylmänä ja se oli kivan pehmeä maultaan, ja pohjalla olevat pallerot olivat hyviä nekin, mutten vaan vieläkään ole saanut selville, mitähän ne mahtoivat olla. Jotain niljakkaita "bubbleja" joita juotiin pillin läpi. 

Jälkkäriksi vielä matchajätskit

Luksuskatu P.C. Hoofstraat

Hauskoja hampurilaismukeja.

Ostoskeskus De Bijenkorf.

Hermesin surffilauta - tuskinpa maksaa kovinkaan paljoa?!? 😂😂

Pyöräparkki rautatieaseman vieressä. Jos omani veisin tuonne, en löytäisi sitä enää ikinä. 😂

Tässä on juuri tarjoiltu nenän eteen tokan päivän dinneri. Käytiin Wagamamassa, jonka menusta löytyy monenlaista aasialaista ruokaa japanilaisen keittiön tapaan valmistettuna. Toi rapunuudelihässäkkä oli niin hyvää! Kenties jopa paras nuudeliannos, jonka oon koskaan syönyt. Brittiketjuun kuuluvia Wagamama-ravintoloita on ympäri Eurooppaa ja muistaakseni kuulemma jenkeissäkin, joten voipi olla että tulevillakin reissuilla pitää päästä Wagamamaan, jos sellanen tulee vastaan. 

Starbucksissa aamiaisella. 😂

Aamiaisen jälkeen suunnattiin sunnuntaina Keukenhofiin, eli isoon kukkapuutarhaan. Teinkin jo Keukenhof-aiheisen postauksen aiemmin, mutta kun puhelimesta löytyi vielä lisääkin kuvia, isketään nekin nyt tänne blogiin.

Keukenhofista löytyi myös monenmoisia eläimiä! 😍😍😍

Paluumatkasta Amsterdamiin tuli pienoinen seikkailu, kun bussi eksyi reitiltä. Ilmeisesti jossain kohtaa oli tietyö menossa, eikä kuskilla ollut mitään tietoa, mihin suuntaan pitäisi mennä. Hiljalleen matkustajat alkoivat ihmetellä tilannetta ja kävivät kukin vuorollaan kyselemässä kuskilta, missä oikein ollaan. Kaikilla oli puhelimen navigaattorit auki ja Amsterdamiin näytti olevan vielä pitkä matka, vaikka meidän olisi pitänyt olla jo melkein perillä! Lopulta yksi matkustaja meni bussin etuosaan ja seisoi loppumatkan kuskin vieressä, ja neuvoi google mapsin avulla mihin suuntaan pitäisi ajaa. Perille päästiin liki tunnin myöhässä, ja suurinta osaa tilanne onneksi tuntui lähinnä huvittavan. Varsinkin kuskia itseään. 😄

Myöhäinen lounas Keukenhofin seikkailujen jälkeen. Iso salaatti ja tollanen juoma jossa lilluu yrttejä, maksoivat yhteensä tyyliin ehkä vitosen marketissa. Ruoka yleisesti aika edullista muutenkin.

Kun haahuiltiin sunnuntai-iltana kohti Foodhallenia, bongattiin tämmönen iso olutkauppa. On kuulemma Euroopan suurin peräti! Siellä oli valikoimaa vaikka kuinka, harmi ettei itselle tuo olut ole ikinä maistanut ginger joeta lukuunottamatta. Tosin oli siellä oluen ohella muutakin, kuten siidereitä, lonkeroita ja viinejä.

Siellä on lahtelaista Hartwalliakin hyllyssä.

Dim sumeja olin pitkään halunnut päästä päästä maistamaan, ja Foodhallenissa siihen tarjoutui mahdollisuus kun tuli tämmönen Dim Sum Thing -ravintola vastaan! Dim sumit on siis tollasia ihme nyyttejä, joissa on erilaisia täytteitä. Ei hajuakaan mitä noissa oli, mutta hyvvee oli!

Suosittelen Amsterdamissa ollessa etsiytymään ainakin kerran tuonne Foodhalleniin. Siellä on lukuisia ravintoloita, joista valita, ja sitten voi vaan sapuskojen kanssa mennä istumaan sinne, minne haluaa - tai sinne, missä on tilaa. Juomat ostettiin jostain cocktail-baarista, tosin cocktailin sijaan valitsin ihan vaan siideriä.

Maanantaiaamu - mars matkaan kotia kohti.

Lentokentällä teki mieli aamiaiseksi ranskalaisia ja energiajuomaa, joten sellaisethan sitten tilasinkin.😆

Lähdön aika! Kone oli vaihtunut suurempaan.

Kotimatkalla oli sen verran kiva sää, että valtaosan matkasta näki alla siintäviä maisemia.