Vanhemmuus vuonna 2016

mom1

mom2

mom3

Taas ollaan jännän äärellä! Ajattelin jauhaa vähäsen äitiyteen/vanhemmuuteen liittyvistä asioista. Mulla jos kenellä on siihen varaa: oon sentään 24-vuotias naikkonen, joka ei ole elämänsä aikana ollut yhtä ainoatakaan kertaa oikeassa parisuhteessa, saati sitten että äitiroolin omaksuminen olisi ajankohtainen aihe tätä menoa koskaan tällä hetkellä.

Tämmösen "pyöreät nolla päivää kokemusta vanhempana olosta" -tittelin kantajan silmissä vanhemmuudesta on tullut lähivuosina ihan älytön suorituslaji, johon kohdistuu kovat paineet. Pitäisi olla semmonen super mutsi/iskä potenssiin miljoona, että on ylipäätään kunnollinen vanhempi lapselleen. Huh hulluutta. Maalaisjärjen käytön suosio vaikuttaisi kokeneen vahvan inflaation, ja vanhemmuus on suorastaan tähtitiedettä. Kuvittelisin että vuonna nakki ja saapas riitti, kun pyrki kasvattamaan jälkikasvunsa mahdollisimman suoraselkäiseksi ja muutoin kunnolliseksi kansalaiseksi, eikä jokainen tuttu ja tuntematon ollut kyyläämässä suoritustasi ja antamassa siitä kouluarvosanaa. Tällä hetkellä äidin uralle ryhtyvät ovat monesti yhtä alttiita arvostelulle kuin jotkut Seiskan kansijulkkikset konsanaan; yks kaks henkilökohtaisuudet on ihan okei nostaa tapetille julkisesti puitavaksi, ja vanhempien toimintaa ja valintoja kritisoidaan armotta. Usein se riittää perusteeksi antaa vähän "rakentavaa" palautetta, jos mamma X tekee asiat hieman erilaisella tavalla kuin mamma Y, jonka ymmärrykseen ei mahdu vaihtelu eri ihmisten toimintatavoissa.

Suorittaminen alkaa jo ennen kuin se minikaveri tupsahtaa tämän hyisen maailman sykkeeseen. Netti on pullollaan foorumeita, joilla naiset kinastelevat siitä mitä raskaana ollessa saa pistää suuhunsa, ja mitä ei. "Siis ite oon kyllä kuullut ihan päinvastaista, haloo!" Ei mikään ihme jos tulevia mammoja ahdistaa, kun informaatiotulva voi olla niin ristiriitaista. Välillä saattaa olla vaikeaa erottaa faktat ja jonkun yksittäisen tyypin tunteisiin ja kokemuksiin perustuva "tieto". Sääli kun lähdekriittisyys on katoava luonnonvara nykymaailmassa. Äityleillä on usein myös keskinäistä materialistista kilpailua varusteissa: joka toinen tuntuu haaveilevan tietyn merkkisistä rattaista, tietystä pinnasängystä ja tietystä syöttötuolista. Näiden kalliiden tavaroiden hankkiminen vaikuttaa symboloivan monelle sitä, että oikeasti rakastaa tulevaa lastansa; vain parasta hänelle. Sitten näitä ostoksia rahoitetaan vaikka väkisin tinkimällä kaikesta muusta. En kiellä, etteikö rahalla monesti saisi parempaa laatua, mutta monesti silkkaa kilpailuhenkisyyttä ja brassailun tarvetta pyritään naamioimaan laatuun panostamisen alle. Vähän sama juttu kuin merkkilaukut joillekin, tai miesten skabailu kenellä on isoin telkkari tai hienoin auto. ;)

momeecards1

En tiedä, mitä joillekin naisille tapahtuu vanhemmaksi tulemisen myötä. Kellertävä neste nousee hattuun ja yhtä äkkiä maailmassa on vain minäminäminä ja minun tapani toimia. Jos joku tekee toisin, siitä pitäisi tehdä ilmoitus lastensuojeluun lapsen rääkkäämisestä. Hrrr. Musta on todella hassua, miten joiltakin mammaihmisiltä katoaa kyky nähdä ympärilleen, sen sijaan että tuijottaisi vain omaa napaansa. Puhun nyt niistä suorittajista, jotka tekevät omasta mielestänsä kaiken oppikirjan mukaisesti. Mutseista isolla m:llä, jotka about kolme varttia synnytyksen jälkeen lähtevät vetämään elämänsä salitreenin, rintaruokkivat lasta 15-vuotiaaksi asti (ei mitään korvikkeita!), ja väsäävät soseet ja muut sörsselit alusta asti itse, koska einesruokahan on peräisin helvetistä ja jo yksi lusikallinen Atrian e-koodisoppaa haittaa vakavasti lapsen kehitystä. Jos joku äippä lähipiiristä erehtyy väsymyspäissään ostamaan kaupasta purkki- tai tölkkiruokaa kun voimat ei riitä jokapäiväiseen kokkaamiseen, se on automaattisesti täysin epäkelpo vanhempi ja huono ihminen.

Ruokapuoli tulikin jo käsiteltyä. Toinen juttu mitä en ymmärrä, on se miten rankasti lapsia ollaan työntelemässä ties mihin lokeroihin. Jos lapsi on vähänkin vilkkaampi tapaus, ollaan heti leimaamassa ADHD:ksi. Jos taas lapsi on huomattavan hiljainen, ujo tai arka, eikä oikein viihdy muun lapsilauman jäsenenä vaan mieluummin puuhastelee itseksensä, ollaan ihan kauhuissaan että apua, onkohan kyse autismista. Jokainen lapsi tulee uniikista muotista, joten on hassua miksi jokaisen lapsen persoonallisuuden pitäisi olla tasoa "vakio". Mitä kauemmas keskivertoudesta mennään, sen suuremmaksi kontrollifriikin yhteiskunnan huoli kasvaa. Erityisyys - ainutlaatuisuus - onkin nyt sitä, että lapsella on erityistarpeet ja tarvitaan kipeästi toimenpiteitä. Oon onnellinen siitä, että oon 90-luvun kakara ja sain melko vapaasti olla hiljainen nyhverö. Yhden kerran koulu-/opiskeluhistoriani aikana opettaja on osoittanut ääneen huolensa mun erakkomeiningistä: hän oli huomannut että en oikein ole päässyt mukaan porukkaan, ja tauoillakin vaan istuskelen itsekseni kirjaa lukien, kirjoittaen tai musiikkia kuunnellen. Samaan hengenvetoon hän kertoi, että täällä on muuten tosi mukava psykologi. Ahaa, kiitos tiedosta mutten tee sillä mitään.

Oon jopa melko usein kohdannut semmosta tietynlaista naureskelua siitä, että "hehheh millanenkohan äiti säkin olisit". Tällä viitataan siis introverttiyteeni. Mun mielestä on hassua, että joku kyseenalaistaa mun kykenevyyden olla hyvä äiti vaan siksi, että oon luonteeltani sisäänpäinkääntynyt. Vaikka en ookkaan kova muija juttelemaan, se on kuitenkin vaan yksi piirre mun persoonassa, eikä sillä ole mitään tekemistä vaikkapa tunnemaailman kanssa. Mä oon itseasiassa äärimmäisen tunteellinen ihminen, mutta en tee siitä numeroa toimimalla impulsiivisesti. Tarpeen tullen osaan kuitenkin olla kaikkea muuta kuin mamisteleva hissukka; konfliktitilanteissa puolustan hyeenaemon lailla läheisiäni. Jopa älähtämällä ääneen, vaikkei sitä ehkä helposti uskoisi. Oon varma, että olisin aivan perkeleen mahtava äiti!

momeecards2

Vaikken koskaan ole kovin vakavasti kelannut mammahommia omalla kohdalla, on mullakin jo muutamia yksittäisiä seikkoja mielessä, joista haluan pitää kiinni mahdollisten muksujen kanssa sitten aikanaan. Ensinnäkään en ikipäivänä aio punnita itseäni lapsen nähden, saati sitten hänen/heidän kuullen valitella vatsamakkaroita. Tää maailma itsessään osaa kyllä altistaa tarpeeksi tehokkaasti kaikenlaisille syömishäiriöille, joten vanhempana on parempi välttää antamasta lisää yllykettä. En myöskään aio juoda alkoholia lasten nähden, tai jos jotain niin maksimissaan sen yhden lasillisen ruokajuomana. Tupakkaa en polta, enkä halua altistaa lasta muidenkaan tuprutteluille. Olisi ihanaa jos pystyisi tarjoamaan mahdollisimman puhtaan, virikkeellisen ja ennen kaikkea kannustavan ja rakastavan kasvuympäristön. Pidän tollasta tavotetta ihan tarpeeksi hyvänä lähtökohtana sille, kun niitä mukuloita rupeaa kasvattamaan. Pitää vaan yrittää parhaansa, eikä ottaa turhaa stressiä siitä, meneekö nyt kaikki kuten "kuuluu". Ei ole olemassa mitään kaikille sopivaa valmista kaavaa, ja kaikki mokaavat väistämättä välillä. Sitten kun homma menee puihin, mietitään yhdessä miten seuraavalla kerralla kannattaa toimia. Etukäteen murehtiminen ei hyödytä ketään.

Ainiin, jos sellaisia kamikaze-kopperoita kuin mopoautot on vielä olemassa sillon, kun meikäläisen mahdollinen kakara saavuttaa teini-iän: no way in hell. Moposta, lävistyksistä ja festariviikonlopuista satojen kilsojen päässä voidaan varmasti neuvotella, mutta mopoautosta ei. :D Oon myös vähän skeptinen, kannattaako lasta totuttaa karkkipalkintoihin. Sokeri on niin epäterveellistä ja äärimmäisen koukuttavaa, joten on tavallaan harmi että moni totutetaan jo pienenä siihen, että kun käyttäytyy kiltisti tai tekee läksyt, saa palkinnoksi herkkuja. En nyt ajatellut mikään natsiäiti olla, joka syöttää lapselle porkkanaa ja mässyttää itse vieressä Kouvolan lakua, mutta karkkipäivästä haluaisin pitää kiinni.

momeecards3

Isä-poikasuhteissa on mun silmissä ollut aina jotain ihan erityistä, en oikein osaa selittää miksi. Se on vaan aina yhtä hienoa nähdä perheitä, joissa poika/pojat on loistavaa pataa isänsä kanssa. Pari vuotta sitten torilla bussia venaillessa satuin kuulemaan, kun joku keski-iän nurkilla oleva isä ja hänen ikkupikkuinen poika juttelivat lätkästä. He olivat ilmeisesti olleet yhdessä katsomassa pelsun peliä, ja molemmat olivat täysin tohkeissaan, niin kuin se kiekko olisi hienoin asia koko maailmankaikkeudessa. Siinä vaiheessa kun se bussi suvaitsi körötellä pysäkille, olin jo ihan tippa linssissä, ja vieläkin palaan usein muistelemaan tota tilannetta - niin lähtemättömästi se on syöpynyt mun mieleen. Ne tyypit oli vaan niiiiiiiiin söpöjä ja symppiksiä meuhkatessaan yhteisestä kiinnostuksen kohteestansa. :D Hykertelin itsekseni, että tollasta sen pitääkin olla.

Tosin, enpäs tiedä, haluanko koskaan omia lapsia. Oon vähän sellasella 50/50 kannalla: oikean ihmisen kanssa semmonen miniversio itsestä ja siitä toisesta osapuolesta voisi olla hienoin asia ikinä, mutta toisaalta en koe että jälkikasvu olisi mikään välttämättömyys jossain tuolla tulevaisuudessa. En oikein osaa nähdä itseäni tilanteessa, jossa tarvitsen lapsen kokeakseni elämäni mielekkääksi ja merkitykselliseksi. Tää kuulostaa ehkä pahalta, mutta todennäköisesti mun päätös tulee olemaan aika pitkälti kiinni siitä toisesta, jos nyt ylipäätään tuun joskus olemaan kunnon suhteessa. Oon aika epäileväinen... :D Jos mies haluaa lapsen ja intuitio sanoo että tämä on nyt se the oikea ja elämäntilanne sopiva, mikä ettei. Jos taas se toinen ei tahdo laittaa geenejänsä kiertoon, sekin sopii mulle. Adoptio on kiinnostanut mua yläasteikäisestä asti, ja pidän sitäkin edelleen potentiaalisena vaihtoehtona. Ideaalitilanteessa mini-ihmisiä olisi nolla tai kaksi, joista toinen olisi omaa verta ja toinen adoptoitu. Jostain syystä oon aina mieltänyt tuon kaksi lasta optimaaliseksi määräksi - ehkä siksi, että itselläni on yksi pikkuveli ja meillä oli oikein mukava lapsuus kaksistaan temmeltäessä.

Näin ajattelen siis tällä hetkellä, mutta ainahan mieli voi muuttua... Pakko tosin todeta, ettei mikään ole yhtä ärsyttävää kuin se, että varsinkin vanhempi ikäpolvi tykkää monesti toppuutella nuorten "En halua ikinä lapsia!" -julistuksia kuittaamalla vaan kylmän viileästi "Vielä se sun mieli ehtii muuttua kun tuut vanhemmaksi". Vaan entä jos ei muutukaan? Tuottavatko ne omat lapset/lapsenlapset sitten ihan valtavan pettymyksen, jos eivät suostu lähisukulaisten mieliksi pyöräyttämään jälkikasvua? Tätä ollaan pariinkin otteeseen puitu mun hyvän ystävän T:n kanssa. Ihan kuin parikymppinen ei mitenkään voisi tietää, mitä elämältänsä haluaa. Tietysti monilla tämän ikäisillä suunnitelmat lainehtivat suuntaan ja toiseen, ja monelta ne puuttuvat kokonaan. Go with the flow, carpe diem ja sitä rataa. Sitten taas joillakin on selvät sävelet jo hyvinkin nuorena, eivätkä ne huolella valitut elämän nuotit muutu piiruakaan vuosien varrella. Siinä mielessä on sääli, jos vaikka vanhemmat pitävät itsestäänselvyytenä että no tietysti meidän lapsukainen pyörtää vielä kantansa ja tulee jonakin päivänä vanhemmaksi. Pettymys voi olla suuri, jos niin ei tapahdukaan.

momeecards4

Ihmisillä on monia syitä haluta elämäänsä lapsia. Hyviä syitä on lukuisia enkä nyt tässä ala niitä eritellä, mutta huonoin perustelu on mielestäni se, jos ajattelee lasten tuovan merkityksen tyhjiöltä tuntuvaan elämään. Ja onpahan sitten seuraa vanhoina päivinä; joku joka huolehtii ja käy katsomassa vanhainkodissa. Entä jos näin ei olekaan? Aina voi sattua ja tapahtua kaikenlaista. Lapsi voi kuolla ennen sinua, tai muuttaa toiselle puolelle maailmaa eikä todellakaan käy moikkaamassa säännöllisesti. Kenties kemianne eivät jossain vaiheessa enää toimi, ja välit menevät kokonaan katki. Nämä nyt ovat sellaisia "kauhuskenaarioita", mutta ikäviin yllätyksiin on hyvä varautua. Mun mielestä on tärkeää tiedostaa, että ainoa ihminen joka voi tehdä susta onnellisen, olet sinä itse. Lapset eivät sitä tee, oli niitä sitten yksi tai kokonaisen katraan verran. Lapsen ei pitäisi olla mikään lisävaruste tai minuuden jatke, johon ladataan valtavat odotukset: tietty meidän manupetterijukka hankkii korkean koulutuksen, on kovempi uraohjus kuin vanhempansa yhteensä ja siinä sivulla pyöräyttää ainakin kaksi kappaletta lapsenlapsia! Vanhemmat ovat lapsen tärkein tukipilari, joten hiillostamisen sijaan heidän tulisi kannustaa ja rohkaista valitsemaan tiensä itse; toteuttamaan omia unelmia. Jälkikasvulle ladatut liian kovat odotukset voivat olla tuhoisia, ja sitten myöhemmällä iällä mietitään lapsuudentraumoja puidessa, mikä v*ttu meni pieleen.

Ja on se perhana vaan hassua, että ylikansoitetussa maailmassa nimenomaan sitä päätöstä täytyy puolustella ja perustella enemmän, jos ei halua niitä muksuja. Mielestäni kenenkään ei pitäisi joutua avaamaan omia valintojansa esimerkiksi uteleville sukulaisille, ellei ota itse aihetta puheeksi. Monille lapset ovat todella henkilökohtainen aihe, usein kipeäkin mikäli lapsihaaveita varjostaa lapsettomuus, jatkuvasti epäonnistuvat parisuhteet tai vaikka elämäntilanne, johon mini-ihmiset eivät yksinkertaisesti sovi. On täysin tahditonta työntää nokkansa toisen asioihin ja kysellä, milloinkas sinä niitä lapsia meinaat tehdä. Lapsia ei tehdä, niitä saadaan - jos saadaan, se ei ole lainkaan itsestäänselvää. Toiveikkaimmat tädit saattavat jopa tiirailla muiden pyöristyneitä vatsoja ja vihjailla pullasta uunissa, vaikka todellisuudessa kärsisi vain vatsaongelmista ja turvotuksesta niiden sivutuotteena. Vaikka tarkoittaisikin hyvää, ikinä ei voi tietää miten pahasti loukkaa tai satuttaa toista raskaustiedusteluilla. Siksipä olisi mahtavaa elää sellaisessa maailmassa, jossa jokainen saisi itse valita, kertooko vai jättääkö kertomatta lapsiin liittyvistä päätöksistä ja uutisista.

Ajatuksia?

2 comments:

  1. Anonymous30/3/16 07:58

    Ihana kirjoitus, olisit ihan valmis äiti jo.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos! Ja ehei, en todellakaan olisi :D On tässä sen verran pöhköjä komplekseja, jotka olisi parempi eliminoida ennen kuin edes puolivakavasti pohdiskelee ottavansa vastuuta itsensä lisäksi jostain toisestakin. Tietty loppupeleissä tosi harva on jo etukäteen 100% valmis siihen äitirooliin, se pitää vaan askel askeleelta omaksua lapsen myötä, mutta ei kyllä ole suunnitelmissa ihan kovin pian "testata" miten multa ne hommat sujuisi. Jos ylipäätään ikinä, eipä sitä tiedä. :D

      Delete