Kerran he lepattivat valon ja vapauden ympärillä kuin hyttyset ja nuoret runoilijat. Kun vanhenee, sitä kylmenee: jo vain heistä on tullut vaikeaselkoisia synkistelijöitä, kyttäilijöitä ja pankoperunoita.

ootd_180716_1

ootd_180716_2

ootd_180716_3

ootd_180716

earrings - Bikbok
sunnies - Celine
floral blouse - Mango
bracelets - H&M
clutch - Yves Saint Laurent
jeans - Gina Tricot
ballet flats - Tommy Hilfiger

Hmm, onkohan tää ensimmäinen kerta, kun nää mun tähtitatuoinnit vilahtavat blogissa? Ei äkkiseltään ainakaan tule mieleen, että niistä olisi täällä kuvia ennestään... :D Kerrottakoon niiden tarina lyhyesti; aloin päpättää ääneen tatuointihaaveistani jo melko nuorena, varmaan yläasteella ollessa? Jauhoin ja jauhoin aiheesta säännöllisesti, kunnes ollessani 17-vuotias vanhemmat vihdoin taipuivat tahtooni, ja sain luvan mennä ottamaan tatuoinnin. Tai siis tatuoinnit - tähti kummallekin olkapäälle. Haaveilin tähtitatuoinneista vuosia! Kerran jopa tulostin erikokoisia tähtiä ja liimailin niitä iholle, jotta olisi helpompi pohtia, kuinka paksut ääriviivat olisivat prikulleen ne mieluisimmat. :D Hemmetti että se oli jännää, kun pääsi vihdoin tatuoitavaksi. Tiesin heti, ettei se siihen yhteen kertaan tulisi jäämään. Tatuoiminen ei juurikaan sattunut, lähinnä pikkuisen nipisteli ja poltteli, ja siis se tatuointikoneen surinahan on suorastaan terapeuttista kuunneltavaa. Aijai.

No, nyt oon 24 enkä ottaisi enää edes maksusta tähtiä olkapäille, elleivät ne siinä jo valmiiksi koreilisi. Aiheena tähdet on vähän persoonatonta massaa, ja tatuoitu olkapää on jotenkin epänaisellinen mun silmään. Ja älkää nyt siis ymmärtäkö väärin; tarkoitus ei ole arvostella muiden tähtösiä tai paikkavalintoja tatuoinneille, mutta sanotaanko niin että puhuttelisin mielelläni 17-vuotiasta minää, jos se olisi mahdollista. ;) Näillä tähdillä ei ole mitään muuta merkitystä tai syvempää tarinaa, kuin että piti vain saada tatuointi. :D Myöhemmin otettu Don't panic ranteessa ja Imagine korvan takana ovat sellaisia, jotka voisin edelleen ottaa uudestaan, jos ne ykskaks kuluisivat iholta pois kuin hennatatuoinnit konsanaan. Mutta kadunko näitä tähtiä? En todellakaan, päivääkään en oo osannut edes harmitella niitä. Siinä ne vuodesta toiseen ovat olleet osana ihoani, ja olisi aika hassua, jos niitä ei jonakin aamuna enää näkisikään peilistä.

PS: Ottakaa nyt niitä perhe- ja kaveripotretteja, joista kuva-albumit huutavat tyhjyyttään - vielä kun näitä kesäiltoja riittää! Jos jokin valaistus imartelee ihan ketä tahansa kuvatessa, niin myöhäinen auringonlasku. Kokeilkaa vaikka! 

PPS: Vihdoin Photoscapen saa ladattua Macille, jee! Se on Mac-historiani aikana ollut toistaiseksi ainoa ohjelma, jota oon Windows-maailmasta kaivannut. :D Kerran jopa pyysin pikkuveljeäni asentamaan Macbookiini win-emulaattorin, jotta pääsisin leikkimään Photoscapella, mutta se tökki niin karmealla tavalla että poistoon meni ensimmäisen kokeilun jälkeen. Nyt on Mac-ihmisen elämä täydellistä. Vielä kun koko Windows-keskeinen maailmankaikkeus sen ymmärtäisi, että mäkki se vaan on mukava.

3 comments: