Luin hiljattain aivan mahtavan kirjan, nimittäin Linus Jonkman -nimisen ruotsalaisherran kirjoittaman Introvertit, työpaikan hiljainen vallankumous. Kirja kysyy: mitä teet silloin, kun ei ole pakko tehdä mitään? Mikäli hakeudut oitis ihmisten ilmoille, olet suurella todennäköisyydellä ekstrovertti. Jos taas mieluummin pysyttelet omissa oloissasi kotona, lienet introvertti. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille, oli sitten introvertti, ambivertti tai ekstrovertti! Introverttina koin syvää yhteisymmärrystä kirjoittajan kanssa, kun tunnistin itseni about jokaisella sivulla: "No niinpä, just noin se mullakin menee!". Uskon kuitenkin, että kirjalla on tarjottavaa myös ei-niin-introverteille, sillä sen avulla pääsee helposti kärryille outojen ja salamyhkäisten introverttien maailmasta.
Tästä taitaa tulla mun kaikista pisin ajatusvirta tähän mennessä. Sorry. Keittäkää kuppi kuumaa teetä ja lueskelkaa ajan kanssa, jos aihe vähääkään kiinnostaa. :D Aiemmin oon jauhanut introverttiudesta vuonna 2013 täällä ja täällä. INTJ-höpinää keväältä 2014 puolestaan löytyy täällä. Iski kyllä ajoittain pieni myötähäpeä noita vanhoja tekstejä lukiessa, mutta noh, ollutta ja mennyttä. Tuntuisi naurettavalta alkaa muokkaamaan/sensuroimaan niitä jälkeenpäin, joten menköön. Ne oli sen aikaisia fiiliksiä, ja nytte on nytte. ;)
Introvertiksi tunnistautuminen pari vuotta sitten on ollut yksi tärkeimpiä käännekohtia mun elämässä. Introversio on selittänyt mulle niiiiiiiiiiiiin paljon mun omaa luonnetta! Vaikka oonkin sosiaalisesti varsinainen palikka, sen ei tarvitse korreloida siihen että olisin kaikin puolin fiasko ihminen. Siinä missä kaikki muutkin, mäkin oon loppupeleissä vaan tyyppi jolla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa, that's it. Toisaalta, nykyään kun oon sinut introverttipuoleni kanssa, oon alkanut jopa jossain määrin kapinoida luonnettani vastaan.
En odota, että joskus tulevaisuudessa meikäläisestä kuorituu esiin tyyppi, jonka verkostoon uiskentelee joka päivä uusia kontakteja, ja joka juoksee tuon tuosta kahvilla, kekkereissä ja kissanristiäisissä täyttääkseen sosiaalisuuden kaipuunsa. En edes haluaisi olla sellainen! Pyrin kuitenkin tietoisesti poistumaan mukavuusalueeni ulkopuolelle aina silloin tällöin. Täytyy vain koittaa pitää asiat sopivassa balanssissa, löytää tekemisilleen se kultainen keskitie josta aina jaksetaan kaikkialla jauhaa. Välillä yllätän itseni tilanteista, joihin aiemmin en ole edes uneksinut uskallukseni riittävän, ja välillä taas oon se kaveripiirin paskapää jota ei saa kiinni millään konstilla. Okei, en pelkästään välillä, vaan aika usein.
En odota, että joskus tulevaisuudessa meikäläisestä kuorituu esiin tyyppi, jonka verkostoon uiskentelee joka päivä uusia kontakteja, ja joka juoksee tuon tuosta kahvilla, kekkereissä ja kissanristiäisissä täyttääkseen sosiaalisuuden kaipuunsa. En edes haluaisi olla sellainen! Pyrin kuitenkin tietoisesti poistumaan mukavuusalueeni ulkopuolelle aina silloin tällöin. Täytyy vain koittaa pitää asiat sopivassa balanssissa, löytää tekemisilleen se kultainen keskitie josta aina jaksetaan kaikkialla jauhaa. Välillä yllätän itseni tilanteista, joihin aiemmin en ole edes uneksinut uskallukseni riittävän, ja välillä taas oon se kaveripiirin paskapää jota ei saa kiinni millään konstilla. Okei, en pelkästään välillä, vaan aika usein.
Jo kakarana osoitin vahvaa introverttiyttä. Viihdyin loistavasti itsekseni, ja pysyttelin kaukana isoista lösseistä aina kun se oli mahdollista. Koulussa ryhmätyöt ja erityisesti kaikki muka-hauskat leikit olivat helvettiä, kun taas parhaita hetkiä olivat ne, jolloin luokassa oli kerrankin hiirenhiljaista ja jokainen keskittyi omaan juttuunsa, vaikkapa äikän aineeseen. Musta on aina saanut eniten irti kahdenkeskisissä tilanteissa, siinä missä porukoissa otan automaattisesti sivustaseuraajan roolin.
Pentuna leikkiessä rakastin kaikenlaista rakentamista, oli kyse sitten lego- tai playmobil -linnakkeista tai nikkaroinnista pihalla iskän ja veljen kanssa. Sitä varsinaista leikkimistä tein yllättävän vähän; kun tuntikausien rakentamisen jälkeen legolinna oli valmis, halusin heti tuhota sen ja rakentaa uuden ja hienomman. :D Kun taloon tuli pleikkari, tykkäsin eniten peleistä joissa pystyi purkamaan pakottavaa vimmaa luoda koko ajan jotakin uutta. Smackdownissa olisin voinut käyttää kaiken peliajan hahmojen tekemiseen, mutta pikkuveljen mieliksi piti tietysti välillä pelatakin, eli antaa hänelle kunnolla turpaan wrestlingissa. ;) Simsissä rakensin uusia taloja varmaan kymmeniä, ellei jopa satoja tunteja, ja pelasin vaan muutamia tunteja.
Nykyäänkin tykkään kaikenlaisesta asioiden ideoinnista ja suunnittelusta. Usein suunnitteluprosessi on paljon jännempää ja palkitsevampaa kuin se "hihojen kääriminen", eli varsinainen toteuttaminen. Kun projektin maaliviiva häämöttää, tulee tyhjä olo ja sitä haluaisi jo tuskaisesti siirtyä uusiin juttuihin.
Pentuna leikkiessä rakastin kaikenlaista rakentamista, oli kyse sitten lego- tai playmobil -linnakkeista tai nikkaroinnista pihalla iskän ja veljen kanssa. Sitä varsinaista leikkimistä tein yllättävän vähän; kun tuntikausien rakentamisen jälkeen legolinna oli valmis, halusin heti tuhota sen ja rakentaa uuden ja hienomman. :D Kun taloon tuli pleikkari, tykkäsin eniten peleistä joissa pystyi purkamaan pakottavaa vimmaa luoda koko ajan jotakin uutta. Smackdownissa olisin voinut käyttää kaiken peliajan hahmojen tekemiseen, mutta pikkuveljen mieliksi piti tietysti välillä pelatakin, eli antaa hänelle kunnolla turpaan wrestlingissa. ;) Simsissä rakensin uusia taloja varmaan kymmeniä, ellei jopa satoja tunteja, ja pelasin vaan muutamia tunteja.
Nykyäänkin tykkään kaikenlaisesta asioiden ideoinnista ja suunnittelusta. Usein suunnitteluprosessi on paljon jännempää ja palkitsevampaa kuin se "hihojen kääriminen", eli varsinainen toteuttaminen. Kun projektin maaliviiva häämöttää, tulee tyhjä olo ja sitä haluaisi jo tuskaisesti siirtyä uusiin juttuihin.
Mulla on harvoin tylsää. Toisinaan se on suorastaan luksusta, kun tajuaa puolivahingossa viettäneensä viikonlopun ihan vaan ylhäisessä yksinäisyydessänsä, näkemättä ketään, käymättä missään ja tekemättä mitään ihmeempiä. Akkujen lataamista! Pitkät matkat eivät ole koettelemus henkiselle kantille, vaan lähinnä fyysisesti se paikoillaan istuskelu alkaa jossain vaiheessa tympiä, kun olisi jo kiva päästä liikkumaan. En kyllästy helposti tai kaipaa valtavasti vaihtelua asioihin, joten kaavamaiset, paljon toistoa sisältävät hommat sopivat mulle loistavasti. Päivästä toiseen toistuvat rutiinit tuovat mulle turvaa ja jatkuvuuden tunnetta. Ja heh, jos joku sattuisi kaipaamaan osallistujaa ihmiskokeeseen, jossa ideana on oleskella typötyhjässä huoneessa mahdollisimman pitkään, vaikka päiväkausia, menisin innoissani mukaan. En tarvitse aineellisia virikkeitä viihtyäkseni, ja seuranpuutekaan ei ala ahdistaa kovin nopeasti. Mulla on aina omat ajatukset ja ideani.
Flow on aina ollut mulle tietynlainen state of mind: luonteva tapa tehdä asioita. On mahtavaa uppoutua kiinnostavan aiheen pariin ja puuhastella sen kanssa tuntikausia. En juurikaan kaipaa taukoja, ja välillä unohtuu syömisetkin kun pääsen vauhtiin. Ajantaju katoaa täysin! Kouluaikoina välitunnit tuntuivat turhauttavalta huuhaalta, ja nyt saliharrastuksen aloitettuani oon huomannut, että yksi treenaamisen haastavimmista asioista on ne lyhyet paussit sarjojen välissä. Välillä huomaan ärsyyntyväni suunnattomasti jostain puolen minuutin lepuuttelustakin, tykkäisin vetää kaiken putkeen intervallina. :D Isoja on ongelmat.
Oon kova analysoimaan kaikkea ja kaikkia. On kiinnostavaa pohtia syy-seuraussuhteita eri ilmiöille, ja varsinkin ihmisten käyttäytymiselle ja valinnoille elämässä. Miksi me toimitaan niin kuin me toimitaan? Turhaudun, jos isoja ja merkittäviä asioita kuitataan sellaisella musta tuntuu -kommentilla, johon ei sisälly mitään faktapohjaista perustelua. Sydäntä on hyvä kuunnella, mutta tärkeissä päätöksissä on fiksua konsultoida myös järkeä.
Usein kun mun pitäisi sanoa jotakin ei-niin-kivaa jollekin, teen alkajaisiksi pienen riskikartoituksen päässäni. Mietin, mihin tarkalleen ottaen tähtään huomauttamalla asiasta X. Onko kyseessä oikeasti niin räikeä epäkohta että se pitää ehdottomasti korjata, vai onko itselläni vaan huono päivä ja siitä seuraa naurettava tarve motkottaa pikkujutuista? Entä mitkä ovat suun avaamisen riskit - saavutanko haluamani, vai onko lopputuloksena todennäköisemmin molemminpuolinen ärtymys?
En kestä kilpailuhenkisiä ihmisiä, saati sitten mitään typerää pelailua. Musta kilpailu on tervettä urheilussa ja lautapeleissä, mutta muuten alkaa v*tutuskäyrä nousta jos mua yritetään väkisin repiä naurettavaan skabailuun vaikka henkilökohtaisissa saavutuksissa tai vastaavassa. Jättäydyn yleensä sellaisesta suosiolla pois, sama se vaikka mua pidettäisiinkin tylsimyksenä.
Oon kova analysoimaan kaikkea ja kaikkia. On kiinnostavaa pohtia syy-seuraussuhteita eri ilmiöille, ja varsinkin ihmisten käyttäytymiselle ja valinnoille elämässä. Miksi me toimitaan niin kuin me toimitaan? Turhaudun, jos isoja ja merkittäviä asioita kuitataan sellaisella musta tuntuu -kommentilla, johon ei sisälly mitään faktapohjaista perustelua. Sydäntä on hyvä kuunnella, mutta tärkeissä päätöksissä on fiksua konsultoida myös järkeä.
Usein kun mun pitäisi sanoa jotakin ei-niin-kivaa jollekin, teen alkajaisiksi pienen riskikartoituksen päässäni. Mietin, mihin tarkalleen ottaen tähtään huomauttamalla asiasta X. Onko kyseessä oikeasti niin räikeä epäkohta että se pitää ehdottomasti korjata, vai onko itselläni vaan huono päivä ja siitä seuraa naurettava tarve motkottaa pikkujutuista? Entä mitkä ovat suun avaamisen riskit - saavutanko haluamani, vai onko lopputuloksena todennäköisemmin molemminpuolinen ärtymys?
Taannoin työkaveri kertoi hauskan jutun; eräs herra oli ehdottanut mua tekemään myyntihommia puhelimitse, sillä hän oli ilmeisesti tykännyt mun sähköpostien sävystä. Hän kai viestien perusteella ajatteli, että olisin kovinkin sosiaalinen otus. Hihittelin itsekseni tota asiaa vielä kotimatkallakin. Välillä tulee oikeasti paha mieli, jos joku tekstien perusteella mieltää mut aivan erilaiseksi kuin sitten lopulta paljastun olevani; arka, mutiseva ja hermoileva hissukka.
Väkisin tulee mieleen, että "huijaanko" pitkillä ja yltiöystävälliseen sävyyn kirjoitetuilla viesteilläni, ja että oonko sitten livenä massiivinen pettymys. En itse koe, että mun teksteissä olisin jotenkin vähemmän minä - päin vastoin, oon niissä täysin oma itseni. Harmi vaan, että kirjallinen ja suullinen ulosanti eivät kulje lähimainkaan käsikädessä. Siinä missä koulussa sain ysejä ja välillä kymppejäkin esseistä sun muista, todennäköisesti puhekurssilla olisin reputtanut tai saanut säälivitosen. :D
Väkisin tulee mieleen, että "huijaanko" pitkillä ja yltiöystävälliseen sävyyn kirjoitetuilla viesteilläni, ja että oonko sitten livenä massiivinen pettymys. En itse koe, että mun teksteissä olisin jotenkin vähemmän minä - päin vastoin, oon niissä täysin oma itseni. Harmi vaan, että kirjallinen ja suullinen ulosanti eivät kulje lähimainkaan käsikädessä. Siinä missä koulussa sain ysejä ja välillä kymppejäkin esseistä sun muista, todennäköisesti puhekurssilla olisin reputtanut tai saanut säälivitosen. :D
Oon usein parhaimmillani silloin, kun saan tehdä asiat mahdollisimman pitkälle itse, omalla tavallani. Mitä enemmän välikäsiä, sen monimutkaisempaa ja stressaavampaa homma on. Koen myös, että vahvasti ajanhenkeen kuuluva verkostoitumisen tärkeyden korostaminen tapahtuu monesti tehokkuuden kustannuksella. En nyt viittaa vanhaan kunnon sanontaan, jonka mukaan joukossa tyhmyys tiivistyy, mutta joukossa on ehdottomasti helpompaa säheltää ja jättää asioita auki, tiedättehän sillä tavalla "katellaan ensi kuussa". Sitten ei kuitenkaan katella, ainakaan ennen kuin on aivan pakko.
Ryhmätyössä on myös muita uhkia: jos ryhmän jäsenet ovat liiankin hyvää pataa keskenään, saatetaan sortua selkääntaputtelukulttuuriin. Kaverina jeesaillaan omiaan eteenpäin, vaikka lopputulos olisi selkeästi toivottua huonompi. Toisaalta, ryhmäpaineen alla on myös helppo sortua nyökkäilemään sellaisille ideoille ja ehdotuksille, joissa ei ole todellisuudessa päätä eikä häntää. Kommunikaatio-ongelmat ovatkin sitten jo ihan oma lukunsa... Mutta ei, äskeisestä paasaamisesta huolimatta en ole pohjimmiltani mikään ryhmäytymistä vastustava megalomaaninen individualisti. Tiimeille - varsinkin dream teameille - on ehdottomasti oma tärkeä paikkansa maailmankaikkeudessa. Pointtini on, ettei kaikkea tarvitse tehdä aina kokonaisen orkesterin voimin. Joskus miehen ja kitaran duo riittää hienosti.
Ryhmätyössä on myös muita uhkia: jos ryhmän jäsenet ovat liiankin hyvää pataa keskenään, saatetaan sortua selkääntaputtelukulttuuriin. Kaverina jeesaillaan omiaan eteenpäin, vaikka lopputulos olisi selkeästi toivottua huonompi. Toisaalta, ryhmäpaineen alla on myös helppo sortua nyökkäilemään sellaisille ideoille ja ehdotuksille, joissa ei ole todellisuudessa päätä eikä häntää. Kommunikaatio-ongelmat ovatkin sitten jo ihan oma lukunsa... Mutta ei, äskeisestä paasaamisesta huolimatta en ole pohjimmiltani mikään ryhmäytymistä vastustava megalomaaninen individualisti. Tiimeille - varsinkin dream teameille - on ehdottomasti oma tärkeä paikkansa maailmankaikkeudessa. Pointtini on, ettei kaikkea tarvitse tehdä aina kokonaisen orkesterin voimin. Joskus miehen ja kitaran duo riittää hienosti.
Oon hyvin intuitiivinen ihminen. Voisi jopa sanoa, että äärimmäisen. Jos uskallan antaa intuition johdatella, lopputulos on lähes poikkeuksetta helvetin hyvä. Kyse ei oo varsinaisesti mututuntumasta, vaan pikemminkin kaiken mahdollisen tiedon ja kokemusten summasta. Tiedän ja aavistan herkästi asioita, usein sellaisiakin seikkoja joita en varsinaisesti edes haluaisi tietää. Osaan usein ennustaa paljon ennen muita, mitä tuleman pitää, ja siksi harvemmin mikään tapahtuma tai käänne jaksaa oikeasti yllättää. Oon kohtuullisen hyvä lukemaan ihmisiä ja tulkitsemaan eleitä ja sanojen sivumerkityksiä, vaikka toki välillä tulee vastaan niin moniulotteisia ja kimurantteja tyyppejä, ettei heitä pysty pläräämään kuin avointa kirjaa. Kumminkin yleisesti ottaen pidän itseäni sosiaalisesti älykkäänä - siitä huolimatta, että puhetaidot on mitä on.
Inhoan keskeneräisen idean tai työn näyttämistä muille, ja koen ahdistavaksi kun tuijotetaan tauotta silmiin keskustellessa. Mahtaisin olla onnellinen muija Japanissa, jossa katsekontakti tulkitaan usein jopa epäkohteliaaksi eleeksi. :D Puhelut eivät ole koskaan olleet suosikki juttujani, mutta kiitos työn, kauas on päästy vuoden takaisesta jolloin olin suorastaan puhelinkammoinen. Silloin koin sosiaalisesti hyvin uuvuttavana, jos puhelin alkoi soida ja näytössä välkkyi tuntematon numero. Se vasta stressasi, jos piti itse alkaa soitella ympäriinsä. Nykyään puhelimessa asiointi tuntuu jo melko luontevalta, kunhan vaan saan soitella omassa rauhassa. Ja vitsit, jos joku vähänkin virallisempi puhelu menee putkeen, siitä tulee ihan valtava onnistumisen tunne! Se on kiva fiilis se. Silti jos saisin vaikuttaa asioihin, kaikki maailman puhelinverkot kaatuisivat ikuisiksi ajoiksi ja jatkossa kommunikoitaisiin vaan sähköpostilla. ;) Tai kenties savumerkeillä, hahaa.
Parhaita tyyppejä on ne, joiden kanssa on luontevaa olla hiljaa, ja kiivaammankin keskustelun aikana on ihan ookoo pitää pieniä miettimistaukoja. Usein kuulee teorioita siitä, että INTJ-persoonallisuustyypin "perfect match" on hyväntuulinen ja energinen ENFP, mutta pidemmän päälle mä tulisin hulluksi ilmiselvien enfpien kanssa. En todellakaan osaisi ajatella jakavani kotiani ja elämääni enfpin tai vastaavan super ekstrovertin otuksen kanssa, olkoonkin niin että vastakohdat täydentää toisiaan ja jäkäjäkä. Itse koen nimenomaan samankaltaisuuden luovan turvallisuuden tunnetta ja antavan paremmin samaistumispintaa, joten introvertin seura tuntuu monesti luontevammalta. Kukaan muu ei ymmärrä mun introverttiongelmia paremmin kuin toinen mokoma, joka kokee samanlaisia sosiaalisia vastoinkäymisiä arkielämässänsä.
Huolimatta äskeisestä, tunnen kuitenkin monia enfpejä tai ainakin enfpmäisiä tyyppejä, ja he ovat kerrassaan mahtavaa seuraa... mutta sitä seuraa jaksaa vain maltillisissa määrin. Vika on mussa ja mun aivorakenteessa eikä heissä, mutta uupuisin ja palaisin loppuun jos näkisin kaikista sosiaalisimpia ystäviäni vaikka päivittäin. Kun kahvitteluita, dinnereitä ja baarireissuja on vain harvakseltaan, pystyn antamaan itsestäni enemmän irti, ja toisaalta saan myös itse enemmän irti niistä tapaamisista. Parhaimmillaan menevän ja puheliaan kaiffan seura antaa mulle valtavasti energiaa ja kannustaa olemaan sosiaalisempi.
En mä sentään täysin kliseinen introvertti ole, vaan mun introversioon sisältyy joitakin "puutteita". :D Ensinnäkään en koe kohteliaisuusfraasien käyttöä ärsyttävänä pakkopullana, vaan elämänlaatua parantavana seikkana. Kun kaikki on mahdollisimman kivoja ja ystävällisiä toisilleen, maailma on edes vähän parempi paikka. Ja vaikkei heti uskoisi, osaan olla varsinainen halinalle. Oon järkyttänyt aika monta uudempaa tuttavuutta sillä, että oon vaikka synttäreiden kunniaksi halannut onnentoivotusten yhteydessä. Ei mulla oo tarvetta millekään metrin sosiaaliselle turvavälille.
Kauppareissut eivät tunnu kummoiselta "projektilta", vaan käyn yleensä ihan mielelläni ruokaostoksilla. Sen sijaan vaatekaupoissa viihdyn vuosi vuodelta huonommin, joten aika harvoin tulee lähdettyä kaupungille katselemaan, mitä Hennesistä, Ginasta tai Lindexistä löytyy. Tilaan valtaosan vaatteistani netistä, koska koen sen vaivattomampana. Tyyliseikat ovat aina kiinnostaneet mua, kuten kaikki muu estetiikkaan liittyvä, mutta toisaalta en ole mikään muodin orja. Valikoin parhaat päältä ja yhdistelen miten huvittaa, oli se sitten trendien aallonharjalla keikkumista tai ei.
Kauppareissut eivät tunnu kummoiselta "projektilta", vaan käyn yleensä ihan mielelläni ruokaostoksilla. Sen sijaan vaatekaupoissa viihdyn vuosi vuodelta huonommin, joten aika harvoin tulee lähdettyä kaupungille katselemaan, mitä Hennesistä, Ginasta tai Lindexistä löytyy. Tilaan valtaosan vaatteistani netistä, koska koen sen vaivattomampana. Tyyliseikat ovat aina kiinnostaneet mua, kuten kaikki muu estetiikkaan liittyvä, mutta toisaalta en ole mikään muodin orja. Valikoin parhaat päältä ja yhdistelen miten huvittaa, oli se sitten trendien aallonharjalla keikkumista tai ei.
Eräässä työharjoittelussa vuosia sitten pointtina oli asiakaspalvelun näytön antaminen. En ihan hirveästi päässyt asiakkaita palvelemaan, sillä esimies päätti että mun paikka on mieluummin varaston puolella purkamassa tavaraa laatikoista. Hän ja todennäköisesti valtaosa osaston porukasta inhosivat mua. Hiljainen nynnerö oli uhka ryhmähengelle; olin ilonpilaaja kun en smalltalkannut ja vitsaillut muiden mukana, saati sitten lähtenyt mukaan ämmämäisiin selän takana juoruamisklubeihin. Ehkä siellä ajateltiin, että häpäisen yrityksen jos mut laitetaan ihmisten ilmoille myymälän puolelle, joten olin sitten varastossa. :D
Tuolloin ajattelin lähinnä "whatever, kunhan tää koettelemus on äkkiä ohi". Kiinnostus kaikkea kohtaan oli nollassa, koska siihen aikaan mulla ei vielä oltu todettu kilpirauhasongelmia. Välillä kuitenkin "jouduin" kiireaikoina myymälän puolelle, enkä ihme ja kumma mokannut yhtä ainoatakaan asiakaspalvelutilannetta. Ne sujuivat helkkarin hyvin! Kerran yksi iäkkäämpi asiakas jopa kehotti sanomaan pomolle terveisiä, että mut pitää ottaa oikeisiin töihin kun harjoittelu loppuu. En tasan tarkkaan sanonut mitään.
Tuolloin ajattelin lähinnä "whatever, kunhan tää koettelemus on äkkiä ohi". Kiinnostus kaikkea kohtaan oli nollassa, koska siihen aikaan mulla ei vielä oltu todettu kilpirauhasongelmia. Välillä kuitenkin "jouduin" kiireaikoina myymälän puolelle, enkä ihme ja kumma mokannut yhtä ainoatakaan asiakaspalvelutilannetta. Ne sujuivat helkkarin hyvin! Kerran yksi iäkkäämpi asiakas jopa kehotti sanomaan pomolle terveisiä, että mut pitää ottaa oikeisiin töihin kun harjoittelu loppuu. En tasan tarkkaan sanonut mitään.
Väitän, että mussa on asiakaspalveluhenkisyyttä, vaikkei sitä ihan heti uskoisi. Mulla on aina ollut selkeä ero julkisen minän ja yksityisen minän välillä, mutta asiakaspalvelutilanteessa se ero korostuu kaikista eniten. Oon asiakaspalvelija-minä ja mun ultimaattinen tehtävä on löytää asiakkaan ongelmaan ratkaisu; palvella parhaani mukaan. Yleensä siihen ei tarvita muuta kuin kuuntelutaitoa, pikkusen ajatustyötä ja ennen muuta ystävällisyyttä. Jos jotain juttua en tiedä, haen paikalle tyypin joka tietää enemmän. Ei ole tyylikästä jättää tilannetta auki.
Asiakaspalvelusta tekee helppoa sen seikan tiedostaminen, että suurella todennäköisyydellä en tuu kohtamaan samaa asiakasta enää uudelleen, ainakaan monesti. Naamat vaihtuvat sitä mukaa kun yksi palvelutilanne on hoidettu kunnialla loppuun, eikä asiakkaan kanssa tarvitse osata hölöttää niitä näitä - asialinjalla pysyttely riittää. Mutta sitten kun pitäisi ylläpitää säännöllistä kontaktia johonkin tyyppiin; muistaa nimi ja tallentaa numero puhelimeen, alkaa stressaaminen. Otan itselleni usein hölmöä, täysin turhaa painetta ihmisistä, joiden kanssa oon jatkuvasti tekemisissä. Jos ja kun satun mokaamaan jotain, en pääse niitä tuttuja tyyppejä karkuun samalla tavalla kuin "kasvottomia" asiakkaita, vaan niitä tuttuja on edelleen kyettävä katsomaan silmiin. Tämä on asia, jossa haluaisin kehittyä ihmisenä eteenpäin. Ei kaikki oo aina niin hemmetin vakavaa.
Asiakaspalvelusta tekee helppoa sen seikan tiedostaminen, että suurella todennäköisyydellä en tuu kohtamaan samaa asiakasta enää uudelleen, ainakaan monesti. Naamat vaihtuvat sitä mukaa kun yksi palvelutilanne on hoidettu kunnialla loppuun, eikä asiakkaan kanssa tarvitse osata hölöttää niitä näitä - asialinjalla pysyttely riittää. Mutta sitten kun pitäisi ylläpitää säännöllistä kontaktia johonkin tyyppiin; muistaa nimi ja tallentaa numero puhelimeen, alkaa stressaaminen. Otan itselleni usein hölmöä, täysin turhaa painetta ihmisistä, joiden kanssa oon jatkuvasti tekemisissä. Jos ja kun satun mokaamaan jotain, en pääse niitä tuttuja tyyppejä karkuun samalla tavalla kuin "kasvottomia" asiakkaita, vaan niitä tuttuja on edelleen kyettävä katsomaan silmiin. Tämä on asia, jossa haluaisin kehittyä ihmisenä eteenpäin. Ei kaikki oo aina niin hemmetin vakavaa.
Kerroin tekstin alkupuolella olevani ryhmätilanteissa lähinnä sivustaseuraajana. Yleensä pysyn roolissani loppuun asti, mutta pakon edessä osaan kaivaa itsestäni jopa jonkinlaisen neuvottelevan ryhmänjohtajan esiin; toimin ikään kuin sovittelijana. Pattitilanteessa osaan kysyä riitapukareilta oikeita ja tarpeeksi hienovaraisia kysymyksiä, joilla koetan johdatella osapuolia yhteisymmärrykseen. Kouluaikoina olin yllättävän usein se, joka otti ohjat käsiinsä jos ryhmähommissa ihmisten kemiat ei toimineet yhteen, eikä kukaan tehnyt mitään. Yleensä sain itseni lopulta kasaan ja aloin kertoa, miten tehtävää voisi mielestäni alkaa purkaa.
Jos olisin rohkea ja "pikkuisen" supliikimpi, jonkinlainen neuvottelutyö voisi olla jännää ja varmasti myös palkitsevaa. Myös esimerkiksi psykologin ura voisi olla mielenkiintoinen kaikessa haastavuudessaan. Tykkään kuunnella ja ratkoa ihmisten ongelmia, ja todella moni tuntuukin kokevan että mulle uskaltaa uskoutua vaikeistakin asioista. Pari ystävää on vitsaillut, että oon heidän henkilökohtainen kallonkutistaja, ja se on mulle kunnia-asia. :D
Jos olisin rohkea ja "pikkuisen" supliikimpi, jonkinlainen neuvottelutyö voisi olla jännää ja varmasti myös palkitsevaa. Myös esimerkiksi psykologin ura voisi olla mielenkiintoinen kaikessa haastavuudessaan. Tykkään kuunnella ja ratkoa ihmisten ongelmia, ja todella moni tuntuukin kokevan että mulle uskaltaa uskoutua vaikeistakin asioista. Pari ystävää on vitsaillut, että oon heidän henkilökohtainen kallonkutistaja, ja se on mulle kunnia-asia. :D
Esiintyminen ei ole koskaan ollut mun juttu. Mahtoi olla shokeeraava paljastus! Tähän asti plakkariin on kertynyt tasan yksi positiivinen esiintymiskokemus, kun taloushallintojuttuja opiskellessa eräs opettaja pisti ryhmäläiset väsäämään unelmakartan omasta elämästä. Aloitin ihan hirveällä innolla, mulla oli prikulleen selvät sävelet siitä mitä haluan omalle kartalleni! Tein visioitani vastaavaa karttaa suurella hartaudella. Vähän liiankin suurella, sillä lopussa opettaja joutui hieman hiillostamaan mua tekemään kartan nopeasti loppuun. Mulla meni pasmat sekaisin, kun yks kaks pitikin muka pystyä hoitamaan homma juostenkusten loppuun, joten lopulta päätin vaan kirjoittaa kartalle asiat, jotka siitä vielä uupuivat.
Sitten alkoi esitelmöinti. Hitto vie kun tutisutti mennä luokan eteen. Ensin kierros mun unelmakartalla lähti vähän nihkeästi käyntiin, mutta sitten tajusin tarttua salaiseen aseeseen: sarkasmiin ja vitsailuun. Selitin ummet ja lammet siitä, että en oikein tiiä vielä mikä musta tulee isona ja minne ihmeeseen päädyn, muttei parikymppisenä ehkä vielä tarvikkaan tietää tommosia juttuja. Lopussa otin jo suorastaan rennosti ja heitin, että kyllä se mun kaikista suurin tavoite elämässä on olla jonain päivänä hullu kissamummo kiikkustuolissa. Kaikki nauroivat. Se oli mun tähtihetki estradilla; onnistuin yllättämään kaikki mukaan lukien itseni. Tunnin jälkeen opettaja tuli mun luokse ja sanoi, "sulla ei oo mitään, EI MITÄÄN, hätää". Se oli lohdullisesti ja kivasti sanottu, tosin tiesin sen jo itsekin.
Sitten alkoi esitelmöinti. Hitto vie kun tutisutti mennä luokan eteen. Ensin kierros mun unelmakartalla lähti vähän nihkeästi käyntiin, mutta sitten tajusin tarttua salaiseen aseeseen: sarkasmiin ja vitsailuun. Selitin ummet ja lammet siitä, että en oikein tiiä vielä mikä musta tulee isona ja minne ihmeeseen päädyn, muttei parikymppisenä ehkä vielä tarvikkaan tietää tommosia juttuja. Lopussa otin jo suorastaan rennosti ja heitin, että kyllä se mun kaikista suurin tavoite elämässä on olla jonain päivänä hullu kissamummo kiikkustuolissa. Kaikki nauroivat. Se oli mun tähtihetki estradilla; onnistuin yllättämään kaikki mukaan lukien itseni. Tunnin jälkeen opettaja tuli mun luokse ja sanoi, "sulla ei oo mitään, EI MITÄÄN, hätää". Se oli lohdullisesti ja kivasti sanottu, tosin tiesin sen jo itsekin.
Mua on läpi elämän tietyllä tapaa vainonnut fiilis siitä, että musta tulee vielä jotain aivan helkkarin mahtavaa ja löydän paikkani maailmassa. En nyt ehkä keksi hehkulamppua uudestaan tai vastaavaa, mutta mulle on aina ollut hyvin selvää että tietenkin saan vielä jonain päivänä aikaan jotakin merkittävää. Vaikka olisi miten paska ajanjakso menossa elämässä, oon silti jaksanut aina uskoa itseeni edes ihan vähäsen. Haluaisin vimmatusti löytää itselleni sopivan tavan vaikuttaa asioihin, ja mielellään siinä ohella myös auttaa ihmisiä, eläimiä, luontoa ja kaikkea siltä väliltä. Mua on aina jossain määrin kiehtonut psykologia, laki, politiikka ja maailmantalous. Tieto on valtaa, ja haluisin tietää noista aiheista paljon laajemmin! En kuitenkaan osaisi kuvitella itselleni ammattia äsken mainittujen ympärille, kyse on puhtaasta mielenkiinnosta ja tiedonjanosta. Anyway, koen suorastaan velvollisuudekseni pyrkiä puuttumaan epäkohtiin, joita tää maailma kuhisee. Kun oon hyödyllinen edes jollekin, tunnen olevani elossa. Nimenomaan auttamisen ja palvelun kautta pystyn ajoittain elämään hetkessä, vaikka 99% ajasta katse onkin suunnattuna tulevaisuuden murehtimiseen. ;)
Kirjan ehkä mieleenpainuvin lause oli "Maailmankaikkeudessa ei ole typerämpää olentoa kuin stressaantunut introvertti". Toi pitää niin uskomattoman hyvin paikkansa! Stressaaminen on mun akilleen kantapää. Tiedän olevani parhaimmillani todella terävä, älykäs, luova ja vaikka mitä muuta hienoa. Sitä kuvitelmaa (tai harhakuvitelmaa :D) puoltaa tähän astisen elämän aikana kertynyt kokemus ja muilta saatu palaute. Mensasta voi olla mitä mieltä haluaa, mutta kokeilin huvikseni viime vuonna heidän suuntaa antavaa kotitestiä ja sain siitä 133 pistettä, eli jos oikea koetilanne menisi yhtä hyvin, pääsisin jäseneksi. Tein kuitenkin testin kotona täysin ärsykkeettömässä ympäristössä, joten voi hyvin olla että oikeassa koetilanteessa tulos olisi heikompi. Riippuu, miten pahasti ottaisin tilanteesta paineita.
Kun alan hermoilla, musta tulee aivoton ameeba, joka ei osaa laskea yhteen 1+1, hyvä että muistan ees omaa nimeäni. Ja mähän hallitsen stressaamisen jalon taidon. Yksi mun tavoitteita tälle vuodelle onkin, että oppisin olemaan vähän rennommin niin töissä kuin vapaallakin. En halua ottaa rennosti, vaan olla olemukseltani rennompi ja sitä kautta mahdollisesti myös luontevampi ja kaikin puolin parempi tyyppi.
Kello on reilusti yli kaksi yöllä, joten lienee aika pikku hiljaa lopettaa. Valitettavasti nyt ei irtoa mitään tosi hienoa ja tyhjentävää lopetusta, joten tässäpä vielä pientä sneak peekia Introvertit -kirjaan...
Kun alan hermoilla, musta tulee aivoton ameeba, joka ei osaa laskea yhteen 1+1, hyvä että muistan ees omaa nimeäni. Ja mähän hallitsen stressaamisen jalon taidon. Yksi mun tavoitteita tälle vuodelle onkin, että oppisin olemaan vähän rennommin niin töissä kuin vapaallakin. En halua ottaa rennosti, vaan olla olemukseltani rennompi ja sitä kautta mahdollisesti myös luontevampi ja kaikin puolin parempi tyyppi.
Kello on reilusti yli kaksi yöllä, joten lienee aika pikku hiljaa lopettaa. Valitettavasti nyt ei irtoa mitään tosi hienoa ja tyhjentävää lopetusta, joten tässäpä vielä pientä sneak peekia Introvertit -kirjaan...
Ja nyt kipin kapin kirjaostoksille! ;)
