Kissa kävelee tikapuita pitkin taivaaseen.

IMG_6230

Viime viikolla tuli ikäviä uutisia äidiltä: meidän rakas ottopoikakissa Roope oli kuollut. :( Mitenkään puun takaa asia ei sinänsä tullut, sillä suurin piirtein 16-17 vuotta vanha Roope ei ollut ollut enää aikoihin elämänsä kunnossa. Viimeisen vuoden se lähinnä nukkui, söi ja ulkoili sen verran, että kiersi talon ympäri ja tuli sitten takaisin sisälle möllöttämään.

Roope, tai "Pekka" kuten iskällä oli tapana kutsua sitä, tuli meille mun ollessa ala-asteen kutosella. Olin silloin 12 ja nyt oon 24, joten hassua ajatella että aikalailla tasan puolet mun elämästä Roope on ollut meillä! Katti pyöri pitkään nurkillamme, ja lopulta se oma-aloitteisesti adoptoi itse itsensä meille tassuttelemalla kuistin ovesta sisään eräänä kesäpäivänä. Meille se sitten jäikin. Onneksi meidän silloiset kissat, Pörri ja Pulla, ottivat uuden tulokkaan yllättävän suopeasti vastaan.

Meille ei koskaan selvinnyt, kenen kissa Roope alunperin oli. Laitettiin kissasta ilmoitus koululle ja kylän infotaululle, mutta kun omistajaa ei niiden kautta löytynyt, päätettiin pitää se. Kun Roope oltiin viemässä eläinlääkäriin rokotettavaksi ja leikattavaksi, kävi ilmi että kollipoika oli jo kastroitu. Ikäarvioksi eläinlääkäri sanoi silloin 4-5 vuotta.

Roope oli luonteeltaan hyvin huomionkipeä, lempeä ja rauhallinen, eikä se juurikaan uhonnut muille. Tai siis, ainakaan julkisesti. Ulkona se kyllä saattoi löylyttää muita kissoja, ja pääsipä katti vähän turhankin monesti riistaeläinten makuun... :D Kenen tahansa huomio kelpasi, mutta ihan erityisesti Roope tykkäsi iskästä. Häntä se seurasi kuin hai laivaa kaikkialle. Parivaljakko saattoi ensin olla koko päivän metsähommissa, ja sitten sitä vaan löhöiltiin vierekkäin sohvalla loppuillasta. Joskus Roope hiippaili iskän perässä sänkyyn, ja kun äiti oli tulossa nukkumaan, se mulkoili murhaavasti eikä tehnyt elettäkään siirtyäkseen.

Kun Roope alkoi osoittaa selviä ikääntymisen merkkejä, iskä vitsaili välillä että Roope on meillä saattohoidossa. Hmmh, tosta voi ehkä päätellä jotakin meidän perheen huumorista... Usein kissojen kuolema koskettaa mua enemmän kuin valtaosan ihmisistä (kuinkahan korrektia on sanoa näin ääneen, hah), mutta Roopen kohdalla on lähinnä outoa, ettei se enää makaakaan mun huoneen tuolilla, kun tuun viikonloppuna käymään kotikotona maalla. Roopella oli varmasti hyvä elämä, eikä sitä oikein osaa sen kummemmin surra. Lähinnä hymyilyttää kun katselee kuvia; tommonen hassu isosilmäinen ja repalekorvainen katti meillä oli.

r_k1
Nää taitaa olla ekoja kuvia, jotka Roopesta on. Ellei sitten jossain kätköissä loju vielä vanhempia filmikameralla otettuja kuvia. :)

gggrrroope1

IMG_1991

IMG_0b033
Rambo tuli taloon ekan kerran. 

IMG_0903
Kavereita lopulta. :)

IMG_0008
Tässä ei nyt oo Roopea, mutta pakko samalla näyttää tääkin. Pulla ei ollut ihan niiiin suvaitsevainen Ramboa kohtaan alussa. :D 

IMG_7525

IMG_6963

IMG_5571

IMG_5048

IMG_4043

IMG_4040

IMG_3992

IMG_3965

IMG_3677

IMG_3538

IMG_3442

IMG_3332

IMG_3113

IMG_1833

IMG_2512

IMG_2609

IMG_2533

IMG_9831

// Our cat Roope died at the beginning of last week. He was about 16-17 years old and had been in poor condition for a long time, so it was no surprise when he slept away. Roope came to us when I was a sixth grader. Now I'm 24 so he was part of my life half of my age! That's a long time. Roope was somebody else's cat first, but perhaps he was abandoned at some point because we never found the owner. Then one summer day Roope just walked through the open door into our home and we decided to keep it. I'm glad we did, because Roope was such a lovely fatty catty! 

1 comment: