Massakausi

kuva1

Monia asioita alkaa kummasti arvostaa vasta siinä vaiheessa, kun ne otetaan pois. Omalla kohdallani terveys on harmillisesti yksi moisista. Vielä vuosi sitten mulla oli fyysisesti parempi fiilis kuin ikinä aiemmin! Painoa oli lähtenyt viitisenkymmentä kiloa maksimista ja kiloja oli saman verran kuin ala-asteen vitosella. Mutta ei, mun tavote oli se perus "vielä viis kiloo pois". 😉 Sen sijaan että olisin iloinnut sen astisesta saavutuksesta ja aivan julmetun mahtavasta olosta (jaksamisella ei ollut pahemmin rajoja), keskityin ahdistelemaan itseäni niillä viidellä kilolla. Painoindeksi mulla oli 177 cm pituudella ja 70 kilolla 22,5 eli just sopivasti normaalin keskivaiheella. Sulamon laskurin mukaan mun ihannepaino olisi tarkalleen ottaen 69 kg. Mutta ei, en millään malttanut olla tyytyväinen. Olisipa silloin tiennyt, millaisella vauhdilla ne kilot voivat vyöryä takaisin. Ehkä sitten olisin tajunnut hetkeksi vaan unohtaa vatsamakkarat ja liian pehmeät kädet ja reidet ja hyväksyä itteni. 😒

Massaa on nimittäin tullut takaisin jo 20 kiloa.

KAKSI-HEMMETIN-KYMMENTÄ KILOA.

Alle vuodessa.

Mitäh?

Oon kokeillut kaikkea, ravannut hoitajalla, lääkärillä, verikokeissa, ultrattavana ja röntgenissä ja ties missä. Ei niin mitään ole löydetty. Oireet periaatteessa ovat koko ajan sopineet kilpirauhasen vajaatoimintaan, joka mulla on ja jota on lääkitty n. 7 vuotta tyroksiinilla. Ei ole ollenkaan tavatonta, että jossain vaiheessa tyroksiini ei enää riitä, vaan oireet tulevat takaisin. Tiedän monia, joilta kilpirauhanen on lopulta pitänyt poistaa kokonaan. Luonnollinen ajatus oli, että noni, nyt mullakin on alkanut se kilpparihelvetti alusta. En meinannut aluksi päästä tarpeellisiin kokeisiin, ja kaikista älyttömintä oli kun lääkäri ehdotteli lääkityksen pienentämistä nykyisestä. Itkin monena yönä itseni uneen, koska pelkäsin taas matkaavani kohti masennusta ilman, että voin vaikuttaa asiaan pätkän vertaa. Siihen vajaatoiminnan spottaamista edeltävään tasaisen harmaaseen sumuun ei huvita enää palata toistamiseen tämän elämän aikana. Se aika oli hirveää ja loputtomalta tuntuvaa painajaista.

Suretti ja surettaa edelleen, ettei Suomessa kilpirauhassairauksia osata aina hoitaa kunnolla. Yhdelle läheiselle oltiin jopa työterveydessä naureskeltu, että no jos sä nyt välttämättä haluat huijata itteäs niin voithan sä sitä tyroksiinilääkettä testata... miten väsyneelle ja huonovointiselle ihmiselle voidaan lääkärissä heittää huulta, että testaa jos haluat huijata itseäsi? Miksi ylipäätään kilpirauhassairaudet on niin monelle "ammattilaiselle" pelkkä vitsi, kun niitä tutkitusti esiintyy täällä kolkossa pohjolassa muuta maailmaa enemmän? Onko kaikki kakkostyypin diabetesta ja korkeaa kolesterolia kinkkisemmät sairaudet huuhaata? Jos jotain ei ymmärretä kunnolla, asian olemassaolo on parasta vain kieltää? Huoh. Ymmärrän että vaikka Wilsonin syndrooma jakaa mielipiteitä, mutta kilpirauhassairauksien ei luulisi enää nykypäivänä olevan mikään ihmeellinen juttu. Mutta tuntuupa vaan olevan.

Pääsin lopulta kokeisiin, ja tulokset olivat ihan okei. Koska painonnousu oli jo hidastumaan päin vauhdikkaan alkuvaiheen jälkeen (+7 kg reilussa kuukaudessa), halusin toiveajatella että ehkä se oli pelkkä kilpirauhastulehdus ja pian helpottaa varmasti. No paskanmarjat. Tuli talvi, ja enää eivät mitkään farkut mahtuneet päälle, edellisenä vuonna hommattu toppatakki ei mennyt lähellekään kiinni ja aiemmin valuvan väljät toppahousut ahdistivat. Yhtenä pakkasaamuna kun olin menossa salille ja kyykistyin solmimaan kengännauhoja, toppikset repesivät saumoista. Minä repesin sillä hetkellä melko holtittomaan itkuun. 😄 Kilpirauhanen on sittemmin katsottu vielä useita kertoja lääkärin aloitteesta, mutta arvot on pysyneet tasaisina. Ongelma on siis jossain muualla.

kuva2

Elintavoissani ei pitäisi olla vikaa. Niitä on käyty lääkärissä läpi. Kokonaisuus ravinto+liikunta+uni on kunnossa. Oon kytännyt kaloreita jo niin monet vuodet että väitän tietäväni, mitä ja minkä verran tulee syödä jotta paino pysyisi samana tai putoaisi niin halutessani. Mulle sopii suht vähähiilihydraattinen ruokavalio, johon kuuluu paljon marjoja, kasviksia ja hedelmiä ja tarpeeksi proteiinia. Ymmärrän että blogin kautta välittyy vähän erilainen kuva jätskipostauksineen ja juustokakkuohjeineen. No, jäätelöpostaus tuli "ulos" melko myöhään, kun kuvamateriaalin keräämisessä kesti kauan, eikä niitä kakkujakaan nyt yleensä tule yksikseen vedettyä... 😉 Oon myös sitä mieltä, että laihduttaessakin voi huoletta ottaa välillä niin kuppia kuin kakkua, kunhan tasapaino säilyy. Jos suurimpana osana päivistä ei tule mässäiltyä, voi hyvin pitää mässypäivän perjantaina ja syödä kylässä pullaa. Ei se sen vaikeampaa oo tähänkään asti ollut, vaan oikein toimiva systeemi. Niin no, ennen viime syksyä siis...

En muista, milloin oon pystynyt hengittämään normaalisti syyyyyvääään, ja vatsani elää ihan omaa elämäänsä kiristäen, täristen ja muljuen. Ja ei. Siellä ei ole alivuokralaista. Se(kin) vaihtoehto on täysin poissuljettu. 😆 Kilpparin lisäksi on tsekattu mm. kortisoli (stressihormoni), maksa, munuaiset, sydän, sokeri, sekä ruokarajoitteista keliakia ja laktoosi-intoleranssi. Yksi lääkäri ehdotti, että mulla mahdollisesti saattaa ehkä olla IBS. No, siellä se saattaa olla lukee nyt potilastiedoissa, mutta onneksi siihen ei ole liikaa takerruttu seuraavilla lääkärikäynneillä. IBS on vähän pelottava ja tuntuu, että sen leiman saa helposti siinä vaiheessa, kun ei enää oikein löydy verikokeita tai muita, mihin potilaan voisi helposti lykätä. Kun on moninaisia oireita ja niille ei löydy selitystä, epämääräinen IBS on kätevä "vastaus". En kiellä etteikö IBS olisi todellinen ja olemassaoleva sairaus josta moni kärsii, mutta mun mielestä se on nykyään myös liian helppo tapa saada ainakin jokunen potilas käännytettyä kotiin kärvistelemään yksin ongelmiensa kanssa. Siinähän sitten itsekseen miettivät, mikä voisi auttaa. Joillekin on apua fodmapista, osalle ei. Pitää vain etsiä keinoja fyysisen pahanolon minimoimiseen.

Olo ei ole koskaan ollut yhtä ällöttävä ja ruma, vaikka painoa onkin alunperin ollut hurjasti enemmän kuin tällä hetkellä. Inhon puistatus tulee aina, kun kädet osuvat milloin levinneisiin kylkiin ja milloin mahaan. Joka kerta sitä vaan hätkähtää, että oonko tosissaan näin iso...  Fiilis vaihtelee; joko sitä on kuin norsu posliinikaupassa tai räjähtämäisillään oleva vesi-ilmapallo niinä päivinä, kun nesteturvotus on aivan järjetöntä. Oon pakon sanelemana viihtynyt mekoissa ja hameissa, enkä ole vilkaissutkaan housuhyllyä yli puoleen vuoteen. Valtaosa hameistakin on käynyt naftiksi. Paisun ja paisun. Tappelin aika pitkään tuulimyllyjä vastaan ja yritin löytää omasta vaatehuoneestani rytkyjä, joihin ähtäytyä. Millään ilveellä ei olisi tehnyt mieli ostaa kaupasta isompia vaatteita, sillä vastahan olin muutama vuosi sitten hävittänyt niitä menneistä pullerovuosista muistuttavia L- ja XL-vaatteita pois. Niihin kokoihin ei enää koskaan pitänyt palata. Sittemmin on pitänyt nöyrtyä ja käydä shoppailemassa. Joka kerta se kirpaisee vinguttaa kassalla korttia vaatteista, joita ei todellakaan haluaisi ostaa. Jurppii kun joutuu hankkimaan L-kokoa, se oikein symbolisoi tappiota oman kropan sekoilulle. My body is not my temple. Haluaisin vaan itteni takasin ja mahdollisimman pian, kiitos.

Välttelen turhaa peiliin katselua, mutta ikävä kyllä ajatuksissa tämä pyörii tiiviisti. Tilannetta pahentaa kaikenlaisen kömpelyyden ja jäykkyyden lisääntyminen - ei vahingossakaan pääse tuntemaan oloa hyväksi omissa nahoissansa. Sitä on viikko viikolta kankeampi ja ankeampi. Keskivartalo joustaa yhtä paljon kuin rautakanki, ja jalat tuntuvat raskailta pölkyiltä portaita noustessa. Ennen olin se vauhtihirmu, joka ohitti kadulla lähes kaikki samaan suuntaan kävelevät, nyt mun ohi porhalletaan häiritsevän usein. Tuntuu myös että mitä ikinä teenkin, oon aina muiden tiellä. Tämä nyt on ehkä enemmän henkisen puolen ongelma, mutta totta helkkarissa fyysisen olemuksen muutos vaikuttaa paljon myös mieleen. Ainiin, mun puheäänikin on jossain määrin käheytynyt lihomisen myötä, ja kuulostaa "chubbylta". Siis se oli yksi kivoimpia asioita, kun normipainoisena ei hävettänyt se, miltä oma ääni kuulostaa omaan korvaan. Ääni oli jotenkin heleämpi, vaikkei sitä nyt naisellisen pehmeäksi ole koskaan voinut kuvailla. Hetkelliseksi iloksi jäi sekin.

Itsetunto on hävinnyt kuin neula heinäsuovaan, eikä mikään "ylimääräinen" sosialisointi hirveesti nappaa. Kourallista enemmän ihmisiä on liikaa, ja haluan vaan mahdollisimman nopeasti pois. Kotona on kivaa, samoin iltahämärässä lenkillä. Pimeyteen on ihanan lohdullista piiloutua. Vaikka siltä ehkä kuulostaakin, toistaiseksi en ole menettänyt optimismia ja huumoripitoista suhtautumista elämään ja sen pieniin vastoinkäymisiin. Koetuksella nuppi on silti ollut näiden käsittämättömien vaivojen kanssa. Jos tää meininki yhtään enteilee, mitä tulevat vuosikymmenet tuovat vielä tullessaan, alan toivoa etten olisi erityisen pitkäikäinen otus. Taitaa tosin olla turha haave, jos geenit toistavat itseään.

kuva3

Oon tottunut liikkumaan useita tunteja päivittäin, mutta helmikuussa hölläsin kokeilumielessä muutamaksi viikoksi. Liikuin vain pakolliset, eli työ- ja kauppamatkat, jolloin syömiset oli tietysti suhteutettava vähemmän aktiiviseen arkeen. Kiinnitin myös ekstrahuomiota pitkien yöunien turvaamiseen. No, kokeilu ei auttanut. Toisin sanoen kyse ei ole ollut ylirasituksesta, joka voi aiheuttaa vaikka mitä ikävää. Sittemmin oon taas käynyt normaalisti salilla, lenkkeillyt ja jumpannut kotona.

Vaikka terveyden kanssa on ollut pelkkää takapakkia viimeisen vuoden aikana, sentään jotain kehitystäkin on tapahtunut. Alkukesästä nimittäin tein salilla jalkaprässissä ennätyksen, kun vihdoin päihitin 150 kilon vastuksen! Hassua, miten sen aina jotenkin tietää, kun käsillä on hetki jolloin aiemmat ennätykset rikotaan. Muistan miten rauhallisen tyyni fiilis oli penkkiin istuessa. Laitoin täpän 150 kg painon kohdalle ja aloin prässäämään. Ai että. Ehkä tähän onnistumisen elämykseen on hyvä lopetella. Nyt odottelen kutsua jatkotutkimuksiin kuin kuuta nousevaa - katotaas, miten ämmän käy.

2 kommenttia:

  1. Kiitos rehellisestä tekstistä, tällainen on harvinaisuus tämän päivän blogosfäärissä. Tsemppiä tulevaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ja kiva huomata että seurailet edelleen, muistan että oot jo vuooosia sitten kommentoinut ekoja kertoja. Tää blogi on kyllä hyvässä ja pahassa ajatusten outlet, paikka jossa voi jatkaa sitä marinaa jota ei enää oikein kehtaisi läheisille vuodattaa. :D Täällä sentään lukija voi itse valita, haluaako lukea tekstin loppuun vai jättääkö kesken.

      Toisaalta oon aina pitänyt muiden blogeista kiinnostavina ja mieleenjäävinä juuri niitä, joissa on mukana muutakin kuin asuja, matkakuvia, banaanipannareita (seuraavan postaukseni aihe! :D), sisustushaaveita ja muka huolettomia kukka-asetelmia. Täältäkin on mm. rytkykuvat jääneet täysin pois, kun tän hetkinen pukeutuminen tuntuu kaikelta muulta kuin inspiroivalta, joten olisi hassua olla kertomatta jonkinlaista syytä sille ilmiölle. Myös kaikenlaista kokemusten vaihtoa pidän tärkeänä; sain vähintään vertaistuellisen sähköpostin tähän postaukseen liittyen, joten mielestäni kannatti ehdottomasti kirjoittaa vaikka joskus tuleekin mietittyä, onko mulla mitään itsesuojeluvaistoa kun hölisen milloin mistäkin somemaailmassa. :D

      Poista