Viime aikoina kiusaaminen on ollut aika paljon tapetilla mediassa ja somessa. Hyvä niin, aihe on valtavan tärkeä. Jos saisin mielivaltaisesti toteuttaa kolme some- ja kadunvarsikampanjaa, heittämällä eka olisi kiusaamista vastustava kamppis. (Toinen olisi valistus järjetöntä nilkat paljaana pakkasessa -muotivillitystä vastaan ja kolmas kissojen vapaata ulkoilua vastustava kannanotto.)
Mua kiusattiin tasaisesti koko peruskoulun ajan. Ei niin pahasti, että olisi tuntunut tarpeen tehdä siitä kotona numeroa. Sitä paitsi tiedostin hyvin, että niitä vasta saatetaankin kiusata, joiden kiusaamiseen on yritetty aikuisten voimin puuttua. Yleensä sitä sitten oli hiljaa. Itse asiassa ainoa kerta kun tulin itkien kotiin, oli se kun "paras kaverini" veti mua koulun pihalla turpaan. 😒 Muutamia kertoja meidän välejä selviteltiin. Rehtorilla oli tapana hyssytellä kaikissa kiusaamistapauksissa (kiusatun olisi vaan pitänyt olla vähemmän herkkä ja oppia sanomaan takaisin...), ja ehkä paras tilanne oli se, kun kaverini kiusaaminen saatiinkin käännettyä mun omaksi syyksi. Kun kaveri ei osannut vastata rehtorin "miksi sä kiusasit" kysymykseen, reksi tarjosi hänelle oikein tarjottimella erilaisia vaihtoehtoja. Kaveri tarttui siihen viimeiseen ja epämääräisinpään: olin kuulemma kiristänyt häntä henkisesti. En sentään ollut kiristänyt häneltä karkkeja tai leluja, jotka nekin oli ehdotusten joukossa! Hän sen sijaan oli aiemmin kiristänyt multa monesti leluja "lainaan". Jostain syystä oltiin tuon jälkeen vielä kymmenisen vuotta tekemisissä, kunnes hoksasin että vaarannan oman mielenterveyteni, ellei hajaannuta eri suuntiin.
Onneksi koulussamme oli myös järkeviä aikuisia, mm. luokan opettajamme, jonka olemassaolosta oon ikuisesti kiitollinen. Hän piti aina huolen siitä, ettei kouluun menemisestä tullut koskaan liian ahdistavaa mörköä. Asiat selvitettiin, usein rehtorin selän takana. Hän oli mun tuki ja turva läpi ala-asteen, ja hän jaksoi kannustaa, kun piirtelin sarjiksia varmaan vihkollisen viikossa. Kyseinen ope oli hämmentävällä tavalla maailman lempein ja samalla maailman painokkain ja päättäväisin ihminen, jonka oon koskaan kohdannut. Ihailen hänenlaisia tyyppejä aivan suunnattomasti.
Siitä oon tavallaan helpottonut, että tulin kiusatuksi aikana, jolloin some ei ollut vielä pinnalla. Oli tietysti mese ja IRC-Galleria, mutta niitä käytettiin lähinnä yhteydenpitoon ja kuvien lisäämiseen, ei muiden mustamaalaamiseen. Nyt some mahdollistaa joukkohyökkäykset, jolloin laumallinen lapsia tai teinejä käy haukkumassa kiusaamisen kohteeksi valikoituneita. Se tuntuu helvetin pelottavalta. Kiusaaminen missään muodossa ei ole hyväksyttävää, mutta ennemmin ilkeät kommentit kuulee päin naamaa kuin somessa, jonne viestit jäävät huomattavasti pysyvämmin elämään. Netissä on ja pysyy, usein poistamisen jälkeenkin. Uskon että kiusaaminen on tänä päivänä monin tavoin raaempaa kuin aiemmin. Lasten ja nuorten pahoinvointikin tuntuu lähinnä lisääntyvän, eikä koulumaailman rajut säästötoimenpiteet varmastikaan auta asiaan.
Mua surettaa, ettei kouluissa enää tunnu olevan minkäänlaista kuria. Opettaja ei ole enää sellainen auktoriteetti, jota se vielä mun lapsuudessa ja nuoruudessa edusti. Opettajan sanaa toteltiin, eikä kenelläkään tullut mieleenkään esimerkiksi haistatella tai potkia. Hands down, opettajat ovat ammattiryhmä, jota arvostan kaikista eniten. Vielä kun saisivat keskittyä opetustyöhön, eikä siihen kaikkeen muuhun sivutoimiseen kuormitukseen. Vanhemmilta satelee vaatimuksia: joidenkin mielestä ei saisi puuttua kasvatukseen, ja osa nimenomaan toivoisi, että koulu kantaisi leijonaosan kasvatusvastuusta. Musta on täysin selvää, että päävastuu lapsen kasvatuksesta on vanhemmilla, ja koulu vain avittaa siinä osaltaan. Kaikenlaiset pullamössövanhemmat ovat mielestäni yksi suurimpia yhteiskunnan uhkia nyt ja varsinkin tulevaisuudessa. Eletään kuin pellossa ilman kykyä ottaa täyttä vastuuta edes itsestä, saati lapsista. Kyllä ne muut varmaan hoitaa, jos itteä ei kiinnosta. Sitten ihmetellään, miten nassikoiden käytöshäiriöt lähinnä vaan lisääntyy vuosi vuodelta. Joku fiksu on joskus tokaissut, että "vanhempien parisuhde on lapsen koti". Indeed. Kotioloista kaikki usein lähtee, hyvässä ja pahassa. En tosin ihan niin vanhoillisesti ajattele, että yhdessä pitäisi pysyä lasten takia, vaikka suhde olisi pelkkää riitaa riidan perään. Joskus on vaan parempi erota, ja se on varmasti lapsillekin mukavampi vaihtoehto kuin iskän ja äidin loputon sotatanner.
Vaikka koulukiusaaminen jäi jo lähes 10 vuotta sitten, spottaan edelleen tietyissä tilanteissa sen saman vanhan kiusatun mielen. Ahdistun vääränlaisista katseista, äänensävyistä ja jään erittäin herkästi miettimään, sisältyiköhän sanomisiin jotain ikäviä piilomerkityksiä. Kun toisella on huono päivä, alan oitis etsiä syytä itsestäni. Toisaalta nykyään itsesyytöksen ohelle nousee ärtynyt reaktio, että v*ttuako purat sitä paskaa fiilistäs muhun. Epäoikeudenmukaisuus ja toisten sylkykuppina olo raivostuttaa vuosi vuodelta enemmän.
On myös vaikeaa sanoa ei. Jokaisessa tilanteessa on aina punnittava, olisiko nyt vaan parempi olla miellyttävästi myönteinen vai vastassa sellainen tyyppi, joka ei pahastu jos teen kuten tuntuu ja sanon ei kiitos. Inhoan valtavasti kaikenlaista toraa ja eripuraa, ja pienetkin "ilmaan" vellomaan jääneet erimielisyydet saavat mut herkästi itkemään itselleni päänsäryn. Pattitilanteessa en pysty keskittymään kunnolla mihinkään, kun mietin vain että ei perkele, ei tästä voi selvitä. Viis siitä, että ihan kaikesta on tähänkin mennessä selvinnyt. 😀 Hirveimpiä on sellaiset tilanteet, joissa sulla on kutakuinkin kaksi vaihtoehtoa, joko tämä tai toi, eikä kumpikaan tunnu hyvältä. Ahdistele siinä sitten itteäs pohtimalla loputtomiin, kumpi on pienempi paha: pitääkö turpansa kiinni vai älähtääkö ääneen. Pyrin valitsemaan aina sen vaihtoehdon, jolla oletan olevan pitkällä tähtäimellä positiivinen vaikutus, vaikka se tietäisi ahdistusta ja kiusallista oloa tässä ja nyt.
Mua eniten lytännyt ihminen sen usein muisti mainita: heikot jyrätään. Halveksin itsessäni eniten sitä, että oon välillä niin kertakaikkisen heikko. Haluaisin tykätä siitä, että oon empaattinen ja herkkä, mutta se menee vähän överiksi. Haluan ymmärtää aina pahimpiakin kusipäitä edes vähäsen; mulla on hyvin vahva tarve hahmottaa ihmisten motiiveja. Miksi ne toimii, kuten toimii. Ihan kaikelle on varmasti pätevä syy, eikö ookkin, jookos-kookos? Pelkään konflikteja niin paljon, että ennemmin nielen mielipiteeni ja kiukkuni, meen jonnekin piiloon itkeskelemään ja kerään taas itseni, niinkuin mitään olisi tapahtunutkaan. Mitä nyt itsekunnioitus aina murenee vähäsen lisää kun elämä muistuttaa, miten minä en vaan pärjää kuten normaalit. Helpoimpia tapoja pärjätä elämässä on volyymilla tai pelolla alistaminen. Kolmas ja vähän miellyttävämpi keino on terve itseluottamus. Musta ei irtoa ensin mainituista kumpaakaan, eikä tota kolmattakaan kuin satunnaisina hyvinä hetkinä. Otsaan pitäisi kasvattaa uloke joka viestittäisi muille, että äläpä tuu mua simputtamaan tai tuut rivissä ja poistut pinossa. Pitäisi osata rummuttaa omat näkemykset läpi silloin, kun ne tuntuu sen arvoiselta. En tee niin ikinä, vaan luovutan miltei heti. Korkeintaan uhoan kiukuspäissäni itselleni, että vielä joskus toiste, jonkun toisen kanssa. "When someone tells me no, it doesn't mean I can't do it, it simply means I can't do it with them."
Oon huomannut, ettei järin moni vanhoista koulukiusaajista ole päässyt kauhean pitkälle elämässä. Ei sillä että mullakaan mitään suurta ylpeilyn aihetta olisi, mutta piru vie, mulla menee kuitenkin paremmin! Tämä ei ole vahingoniloa, sillä tavallaan ne tyypit käy vähän sääliksi. Tuntuu se vaan silti hyvältä huomata, että vaikka olinkin se läski ja ruma ja nössö ja outo ja mitä ikinä kiusaajien mukaan, mun tulevaisuus näyttää vähäsen valoisammalta. Mulla on mörköni jotka estelee tekemästä asioita joita haluaisin, mutta iän myötä kupin pohjalta on saanut kaavittua kasaan yhä enemmän ja enemmän rohkeuden rippeitä. Jotkut asiat jotka kauhistutti viis vuotta sitten, ei tunnu enää miltään. Hiljaa hyvä tulee, ja jos ei tule, niin ei ollut tarkoitettukaan.
Myös mediassa voidaan kiusata. Arvostukseni muuan valtamediaa kohtaan on kokenut romahduksen, kiitos klikkiotsikoiden ja mutuilua sisältävien juttujen. Tuorein pohjanoteeraus on tietty case Brother Christmas. Huomaa että muuan S-alkuisella konsernilla taitaa olla heikot ajat menossa, kun ovat sortuneet niin epätoivoisiin, alhaisiin uutisointeihin. Tulee vähän Seiska mieleen! Ensin maan luetuin sanomalehti esittää melkoisen painavia syytöksiä ilman todisteita väärinkäytöksistä, sitten samaan konserniin kuuluva naistenlehti jatkaa samalla linjalla: BC:tä puolustelevat eivät vain halua myöntää, että ovat tulleet huijatuiksi. Näin väitetään ilman todisteita siitä huijauksesta. En tajua. Sitten kun lukee näiden juttujen kommentteja, vaikuttaa että suurin osa puolustaa BC:tä. Väitän näkemäni perusteella, että edelleen valtaosa tai vähintään hyvin suuri osa tavantallaajista uskoo Koposen pyörittämän ry:n toimintaan. Niin mäkin, ennen kuin poliisi toisin todistaa.
On myös hassua vaatia avoimuutta kuiteista alkaen, kun ei muitakaan järjestöjä sellaiseen painosteta. Voisiko joku lehti tivata Unicefia tai SPR:ää avaamaan kuittikansionsa? Saati vilauttamaan yksityishenkilönä lähettämiään tekstareita tai FB-viestejä, ettei sieltä vaan löytyisi mitään sikailuja? Veikkaan, että valtaosa meistä on joskus kirjoittanut jotain sen verran häijyä, ettei se näyttäisi kovin hyvältä kaiken kansan silmissä. Joo, onhan ne mediassa levinneet viestit törkeitä. Mutta ne on julkaistu alkuperäisestä kontekstista irrotettuina ja vuodettu selvästi pahaa tarkoittaen julkisuuteen. Ajojahti -sanaa on käytetty lähiaikoina paljon, mutta se kyllä kuvaa aika hyvin tilannetta. Ajojahti, joka on mahdollisesti saanut alkunsa perusteettomista syytöksistä. Se on vähän sääli, sillä come on, missä on BC kakkonen? Niinpä, sellaista ei ole. Ainakaan vielä. Toiminta on ketterää, avunpyyntöihin reagoidaan nopeasti, some on täydellisesti hallussa jne. Kuka jatkossa jeesaa monipuolisesti peruspulliaisia hädässä? Tiedän yhden tapauksen melko läheltä, ja lisäksi seuraan erästä blogia, jossa muuan pahoinvointiyhtymä oli toistuvasti käännyttänyt potilaan kotiinsa, leimaten ongelman psyykkiseksi. BC:n kautta tämä suunnilleen mun ikäinen nainen pääsi kokeelliseen, kalliiseen hoitoon, joka auttoi valtavasti ja hän on saanut elämänsä hiljalleen takaisin. Aika surullista, jos tällainen pientä ja suurta apua tarjoava kanava hiipuu pois kohun takia. Tuntuu erikoiselta, että yhden tyypin pyörittämä hyväntekeväisyys lynkataan ilman todisteita, mutta vahingossakaan ei olla kiinnostuneita kaivelemaan suurten järjestöjen asioita, joka mielestäni olisi erittäin perusteltua. Kuka tutkisi niiden luotettavuutta ja vaatisi avoimuutta? Siteeraan yhtä kommentoijaa; "On se hassua, miten nykyään todistustaakka on sillä, kenestä kirjoitetaan, eikä sillä, joka kirjoittaa." Mielenkiinnolla jään seuraamaan, miten tilanne kehittyy.
Koen itseni aika suvaitsevaiseksi tyypiksi, mutta voin käsi sydämellä kertoa halveksivani kaikenlaista kiusaamista täydellä antaumuksella. Koululaisilla kiusaamisen tavallaan ymmärtää; varsinkin murkkuikä on monille rankkaa aikaa. Silloin ollaan monella tapaa haavoittuvaisia ja epävarmoja itsestä. Osa ottaa myöhemmin opiksi vanhoista virheistä ja ymmärtää, ettei muita ihmisiä voi kohdella kuin paskaa konsanaan. Mutta aikuisiällä kiusaajat, mistä edes aloittaisin? Jos kokee että parisuhteessa, ystävien kesken, työpaikalla tai vaikka harrastuksessa on ok muiluttaa, näpäytellä, lynkata ja kyykyttää, kyseessä on mulkku hyypiö. Siitä ei pääse yli eikä ympäri, mulkku. Ei ole olemassa perustelua, joka oikeuttaisi henkisen väkivallan missään muodossa. Surullisinta on, että nämä lapselliset "kaapin paikan osoitukset" käydään usein naisten välillä. Kammottavan monesti nainen on susi toiselle naiselle. Miten toisiaan vihaavat ja kiusaavat naiset voisivat ikinä edistää mitään yhteistä hyvää? Yhtäläiseen miehet hanskaavat kiusaamisen ja alentamisen kyseenalaisen taidon, mutta jotenkin naisten välinen valtataistelu vetää ihan erityisellä tavalla apaattiseksi. Se on niin valitettavaa.
Miten ihmeessä tällaisen postauksen lopettaisi? Aina yhtä hankalaa päättää nää ajatusvirrat jotenkin lähestulkoon järkevästi 😄 Toivon, että kouluilla olisi tulevaisuudessa paremmat työkalut kiusaamisen ehkäisemiseksi ja siihen puuttumiseen. Tiukan talouden aikana se olisi ihan erityisen tärkeää, sillä nuorten ja nuorten aikuisten pahoinvointi käy kalliiksi yhteiskunnalle. Ja jos se pahoinvointi pitkittyy niin, että nuori syrjäytyy pysyvästi, siitä kuluja vasta tuleekin. Puhutaan jopa 1-2 miljoonasta per syrjäytynyt, jos koko työura jää väliin. Puhumattakaan kärsimyksestä, jota tuskin on edes mahdollista mitata rahassa. Elämä on helposti pilalla lopullisesti kiusaamisen takia. Osa pystyy aikuisiällä käsittelemään traumansa ja pääsee niistä yli, mutta moni ei. Kaikkien kannalta olisi parempi, kun kiusaamiset jäisi kokonaan väliin.
PS: Otsikko on Kapasiteettiyksikköä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti