À la dure.

Kantapään kautta on aina ollut mun kohdallani se keino, joka kaikista parhaiten tehoaa.

Reilu kuukausi sitten kirjoittelin tylsän ja turhauttavan lauantai-illan ajankuluksi postauksen, jossa kerroin pelostani lähestyä yhtä kiinnostavaa tyyppiä, ja että aina vaan jahkailen ja jahkailen asiassa. Yksi askel eteen, kaksi taakse: Hitsit, oliskohan edes jotain minimaalisia mahkuja? No ääh, ei sen kaltainen mies pitäisi musta kuitenkaan, ja hei onhan tää yksinolokin ajoittain aika kivaa; tuttua ja turvallista. No, vaikka (loputon) jahkailu parhaimmillaan onkin suorastaan mukavaa puuhaa, sillekin yleensä tulee jossain vaiheessa stoppi - jos ei omasta niin jonkin toisen tahon toimesta. Kuten ehkä arvata voi, näppejähän tässä jäätiin lopulta nuolemaan. Se on puhtaasti mun oma syy, mitäs en edes yrittänyt. Olisi vain kannattanut kasata itsensä ja pelata kerrankin elämässään vähän vähemmän varman päälle; uskaltaa ottaa se paljon puhuttu riski. Oon kyllä muutoinkin krooninen myöhästelijä, mutta nyt myöhästyin pahemman kerran.

Muutamaan kuukauteen en oikein osannut ajatella muuta kuin että mitä-miten-missä-milloin mä saisin asiani sanottua. Päätin jo hieman vastahakoisesti, että kai se on vain pakko sortua naamakirjaan ja siellä jotain höpötellä, siitä huolimatta että hahhah jossain somessa kiinnostuksen kohteen lähestyminen on pahassa ristiriidassa mun rakkauteen ja parisuhteeseen liittyvien (yli)konservatiivisten käsitysten ja odotusten kanssa. No, hyvä vaan etten koskaan löytänyt tarvitsemaani rohkeutta painaa viestin perään enteriä - olisin ainoastaan nolannut itseni, sekä mahdollisesti menettänyt viimeisetkin itsekunnioituksen rippeet. Silly me!

Hassuinta lienee se, kun jo jonkin aikaa ennen uutisia mun rakas ystäväni alitajunta oli tuntunut olevan vahvasti sillä kannalla, että kohtapuoliin sulla höpsö likka on muuten ensimmäistä kertaa elämässäsi luvassa jonkin asteisia sydänsuruja. Aavistelin ettei asiat tulisi menemään läheskään kuten mä soisin niiden menevän, ja että edessä olisi jokin mun kannalta valitettava käänne. Harmi kun vaistoilla on usein tapana osua oikeaan, varsinkin jos kyse on jostakin kurjasta asiasta. Alitajunta voisi seuraavalla kerralla yllättää mut positiivisesti esim. vihjaamalla loton voittorivistä. :D

Vaikka oonkin pienestä pitäen ollut se toivoton, elämästä eksynyt tyyppi joka elelee vähän omissa (haave)maailmoissansa ja viipottaa jatkuvasti menemään pää pilvissä, sieltä yläilmoistakin on hyvä osata tulla pois ja astua todellisuuden puolelle edes hetkeksi: alkaa haaveilun sijasta tehdä jotakin konkreettista niiden unelmiensa eteen, etteivät ne hattarahötöt sitten sateen tullen lässähdä maantasalle. Olisi toki ollut kamalan mukavaa, jos äärimmäisen pässi minä olisi sisäistänyt tämän faktan jonkin vähän vähemmän tunnevammaisuuteen altistavan asian kautta, vaikkapa missaamalla täpärästi unelmien duuni- tai opiskelupaikan. Mutta nyt en ehkä (ehkä sisältää liiallisen määrän optimismia) koskaan saa tietää, oliko mulla alunperinkään mitään mahdollisuuksia tähän muuan miekkoseen, joka viihtyi aivan häikäilemättömän pitkään mun mielessä. Siitä puolestaan voi syyttää vain sitä ihmistä, joka peilistä katsoo useimpina päivinä takaisin.

Toisaalta, loppujen lopuksi tällainen a story without a happy ending -kokemus oli ehkä ihan hyväkin juttu mulle. Mä vaan silloin tällöin tarvitsen elämältä bitch slapin kummallekin poskelle muistaakseni, mikä on oleellista ja tärkeää. Pikku takaiskut karaisee, ja mikä mahtavinta, niiden jälkeen on vähän pakko sumplia uusiksi tavoitteita, odotuksia ja unelmia; elämää ylipäätään. Mun keskittymiskyky on taas jollain tapaa palautunut; tuntuu että pystyn suuntaamaan fokukseni oikeisiin asioihin, naurettavan haihattelun sijaan.

Lyhyestä virsi kaunis ja niin edelleen. Unelmat jää vain unelmiksi, jos ei ole sanoja ja tekoja. Eli rakkaat lukijat, menkää ja tehkää unelmistanne totta! Siinä on asia, jossa allekirjoittaneellakin olisi paikallaan hitonmoinen skarppaaminen. ;)