Sometimes you climb out of bed in the morning and you think, I'm not going to make it, but you laugh inside - remembering all the times you've felt that way.

valopää

Hihhii, hupsut ja hämmentävät sattumat tekivät massiivisen comebackin nyt loppuviikosta. Näitä oonkin kaivannut harmaata arkeani piristämään. 👍 Torstaina ostin pitkästä, piiiiiitkästä aikaa ainekset herkulliseen kalapulla-parsakaalimössöön. Meni muutama tunti, ja eiköhän joku tyyppi ollut käynyt Instassa tykkäämässä kuvasta, jossa näkyy annos kyseistä safkaa. Kuva on useita kymmeniä viikkoja vanha, varmaan viime kesältä, ja tietty mitä vanhempi kuva, sen epätodennäköisempää että siihen tulee uusia liketyksiä.

Perjantaina kun olin lähdössä töistä, kuulin että käytävällä joku porukka pysähtyi katselemaan toimistomme seinällä olevia julisteita. Mulla oli tosi epäsosiaalinen olo eikä tehnyt mieli ottaa riskiä small talk-tuokioon päätymisestä tuntemattomien kanssa, joten istuin takaisin työpöytäni ääreen ja viivyttelin lähtöä. Tyypit hölisivät erityisesti eräästä räp-artistista. Kun he viimein jatkoivat matkaa, heitin laukun olalle, läimäytin työhuoneen oven kiinni ja avasin Spotifyn. Jaahas, sieltä alkoi sopivasti soida just sellainen biisi, jossa kyseinen räppäri on mukana feattaamassa. 😄

Pelottavat Spotify-sattumat jatkuivat vielä samana päivänä. Olin ostanut jo aiemmin viikolla suklaalevyn viikonloppua varten, muttei kuitenkaan tehnyt sitä enää mieli. Niinpä lähdin reippailemaan Prismaan, jotta saisin käsiini ihania hamppusnackseja ja vähän irtopähkinöitä. Kauppa oli perjantaiseen tapaan täynnä jengiä, ja teki mieli huokaista ääneen helpotuksesta, kun tuli mun vuoro maksaa ostokseni ja pääsin pakenemaan ostohelvetistä. 😁 Ohitin muuan korukaupan, jonka ikkunassa näkyi Pandoran mainosjuliste. Oon ihaillut Pandoran rannekoruja muutaman kuukauden, ja nytkin piti pysähtyä vähän katselemaan. 😉  Ostoaikeita ei kuitenkaan ollut, joten jatkoin pian matkaa. Taas avasin Spotifyn. Sieltäpä alkoi heti ensimmäisenä soida satunnaissoitossa Hurstin ja Häkkilän Pandora, jota en aiemmin ollut kuullut. Se oli oikeasti hurjaa. Mikähän todennäkköisyysprosentti tollasella yhteensattumalla on? Asentaako Spotify pitkäaikaisille käyttäjilleen anturit aivoihin, jotka lukevat ajatuksia ja valitsevat biisin niiden perusteella? Pitäisikö askarrella foliorullasta muodikas lierihattu?

Oon kyllä sitä mieltä, että tämän myötä mulla on täydet valtuudet hankkia itselleni Pandoran rannekoru, johon kerätään nättejä charmseja. 😉 Ihmettelin tätä Pandora-juttua Skypessä J:n kanssa, ja hän kysyi heti, otinko kenties kuvan siitä Pandora-mainoksesta. Kuulemma joku ohjelma voi tunnistaa tekstejä kuvarullan sisällöstä. Hui saakeli. No, onneksi ainoa kuva julisteesta jäi silmieni verkkokalvoille. En olisi kehdannut räpsiä kaupassa kuvia, ja samat jutut löydän taatusti netistäkin. 😄 Alan kuitenkin hiljalleen ymmärtää, miksi jotkut eivät halua kertoa netissä mitään itsestään, tai sitten he liittyvät Facebookiin keksityllä nimellä. Pidän silti esimerkiksi Googlea enemmän ystävänä kuin vihollisena, kunhan vaan on lähdekritiikkiä.

Prismasta kotiin päästyäni rojahdin sohvalle löhöämään ja harmittelin, kun edeltävänä iltana oli jäänyt Kokkisota osittain näkemättä. Pohdin, pitäisikö etsiä jakso katsomo.fi:stä ja katsoa se sieltä. En jaksanut, kauhee homma odotella videon latautumista ja muutenkin läppärin ruudulta on tylsää katsella ohjelmia No, hetken päästä avasin tv:n "taustamölyksi" ja eiköhän Kokkisodan uusinta ollut juuri alkanut. Jee!

Siinäpä hauskuutusta kerrakseen. Ensi viikolla tapahtuukin jotain ei-niin-hauskaa, kun täytän torstaina 25. Ikäahdistus ei oo koskaan ollut näin kokonaisvaltaista. En oikein osaa sanoa, onko tää ennenaikainen kolmenkympin kriisi vai jopa puolitettu viidenkympin villitys. Mun käsityksen mukaan kolmekybäsenä elämä saattaa tuntua tyhjältä, kun taas viiskymppisenä voi tehdä mieli pistää kaikki mullinmallin. Jos olisin ollut kaukaa viisas muikkeli ja mulla olisi säästötili muuhunkin tarkoitukseen kuin käyttörahojen jemmaamiseen (inhoan pitää päätilillä isoja summia, siellä on yleensä max. parisataa!), nyt olisi varmaan se hetki kun "viidenkympin villitys" iskisi. Ottaisin kenties sapattivapaata ja lähtisin tuhlaamaan tonnitolkulla rahaa ypöyksin reilaamiseen Euroopassa. Se on aina ollut mun unelma, reili. Ei välttis yksin, mutta eipä oo kovin montaa jonossa lähtemään mukaan maailmalle sitten jonakin päivänä. 😊 Reilireissusta kelpaisi tulla takaisin ryöstettynä, rähjääntyneenä ja jopa itsensä löytäneenä. Ehkä silmämunat punaisena, jos oisin päässyt hyppäämään jossain kohteessa benjin, ja pari verisuonta olisi katkennut ilmaveivin aikana.

Mulla ei ole tuhansia, ja ihan hyvä niin. Villityksiin ei ole varaa, joten tyydyn siihen varhaiseen kolmenkympin kriisiin. Oon aina pitänyt kahtaviittä tärkeänä etappina, jolloin kuuluisi olla jo yhtä ja toista koulutuksesta yritykseen ja perheeseen. Kaikkea hienoa tapahtuisi haipakkaan, kun nuorena muka jaksaa painaa (paskapuhetta, by the way), ja voisi hyvillä mielin alkaa rauhoittua ja keskittyä arjen pyörittämiseen: työt, asuntolainan maksaminen, ipanoiden kasvatus, mitä aikuiset nyt tapaa puuhastella. Yllättävän kauan pystyin kieltämään itseltäni ikäahdistuksen, mutta nyt se puskee päälle. 

En todellakaan oo yrittäjä, tai naimisissa pankin kanssa asuntolainan merkeissä. En edes jaa vuokrakämppääni jonkun sellaisen kanssa, joka ärsyttävästi jättää sukkia minne sattuu lojumaan, tai kasaa tiskit vääränlaisiin pinoihin altaaseen. Saati että tätä menoa yksikään kolmesta elossa olevasta isovanhemmastani tulisi näkemään lapsenlapsenlapsiansa. 😞 En myöskään tiedä, mikä musta tulee isona. Moni juttu kiinnostaa; psyka, laki, yhteiskunta, valokuvaus, kirjoittaminen... mutta ne on kiinnostuksia eikä potentiaalisia uravaihtoehtoja. Olisi kai helppoa pohtia urakehitystä "järki edellä", jos esimerkiksi raha motivoisi. Siitä vaan hommaamaan koulutus, jonka myötä voisi tienata hyvin ja johon luonne riittää. Mutta raha on toistaiseksi kaikista huonoin motivaattori. Voi olla että se alkaa motivoida sitten, jos ne asuntoasiat alkaa tosissaan kiinnostaa. Toistaiseksi vuokraboksi kelpo sijainnilla on ihan okei - mitä nyt välillä kaipaan maaseudun rauhaa ja semmosta ylellisyyttä kuin puusauna.

No, oma noin kymmenen vuotta sitten asetettu rima on alitettu kirkkaasti. Elämä 25-vuotiaana tulee olemaan aika erilaista kuin keskenkasvuisena kakarana haaveilin. Ehkä olin vähän ylioptimistinen teininä - maailma tuntui niin avoimelta 15-vuotiaan vinkkelistä! Sittemmin musta on tullut varovaisen optimistinen realisti skeptisellä twistillä, tai siihen ainakin pyrin. Oon myös tutustunut Charles Bukowskiin, ja oppinut tärkeitä pointteja elämästä, vaikkapa Our educational system tells us that we can all be big-ass winners. 😁

Ei tietenkään ole millään lailla myöhäistä. Melko todennäköisesti elämää on edessä paljon enemmän kuin sitä on nyt takana. Toivon, että tästä tulee se vuosi kun opin vihdoin sanomaan ei. Kun asiat menee säännönmukaisesti päin hevonhelvettiä, on todella vaikeaa sanoa ei, vaikka se jo samaisella hetkellä tuntuisi väärältä myöntyä. Ei tee mieli hankaloittaa asioita lisää sillä, että mahdollisesti antaa itsestänsä muille kuvan hankalana hyypiönä. On parempi esittää reipasta likkaa, sanoa joo ja nillittää itseksensä jälkikäteen.

Olisi mahtavaa oppia vaalimaan "mamouttaan". Olla häpeilemättä ja selittelemättä niin herkkä ja empaattinen kuin sielu sietää, olematta kuitenkaan pelokas ja alistuva. En tiedä miten onnistun aina hakeutumaan tossujen alle, kun en siellä koskaan oo kauheen häävisti viihtynyt. Kärsivällisyys on hyve, joka kuuluu jo vakiovarustukseeni, mutta myös tietynlaista luonteen lujuutta toivoisin löytäväni. Kanssaihmisissä oon aina arvostanut eniten niitä, jotka osaavat rauhallisin ja varmoin ottein edetä kohti tavoitteitansa, tekemättä niistä kummempaa numeroa ja huomioiden samalla muiden tarpeet. Minä-minä-minä -asenne on musta puistattavinta tän hetkisessä maailmassa. Uskon että ainoa oikea tapa toimia on muita auttaen, eikä kaistalla törkeästi ohitellen, mielessä pelkästään omat haluamiset ja missiot. Kun seuraavan kerran asetat itelles tavoitteen, jonka toteuttamiseen tarvitset yhden tai useamman tahon jeesiä, pohdi toki, millä tavoin se vastapuolikin hyötyisi maksimaalisesti siitä, jos tai kun hän käyttää resursseja sun juttuun. Parasta on tietysti, jos sun juttu ei ole pelkästään sun juttu, vaan siitä voi muovata aidosti yhteisen jutun. Liian usein mennään perse edellä puuhun, kun keskitytään juonimaan että mitenköhän saisi skoijattua jonkun apuriksi ilman, että itse joutuu joustamaan omista ehdoistaan. Se ei toimi. Silmään kuseminen ei kanna kauas.

3 kommenttia: