Havaintoja rakkaudesta, rajoista ja kaikenmaailman ihmissuhdesälästä

Luin joskus viitisen vuotta sitten lehdestä jutun, jossa perattiin rakastumista kemiallisena reaktiona: rakastuminen on keholle erittäin stressaava koettelemus, joka saa messevät määrät kortisolia (eli stressihormonia) erittymään. Tuo artikkeli on jäänyt mieleen. Niinpä. Niin ihanaa, samalla kuitenkin ihan järjetöntä p*skaa koko touhu. Rakastuminen on todellakin stressitila! Kokosin kyseiseen ilmiöön liittyviä hajatelmia tähän postaukseen ikään kuin draaman kaarena. Päätä, häntää saati punaista lankaa tästä ei taida löytyä, mutta kiva, jos edes joku löytää näistä riveistä jotain samaistumispintaa. Meitä enemmän ja vähemmän hukassa olevia ja elämään turtuneita kolmekymppisiä taitaa mahtua aika monta tähän maailmaan.

******

ENSIVAIKUTELMA: EI, EI, EI JA EI

Mulla on mielestäni melko järkeviä ajatuksia sen suhteen, millaisen ensivaikutelman perusteella annan itseni alkaa kiinnostua ja innostua uudesta ihmisestä. Lähtökohtaisesti oon luonteeni puolesta sellainen tyyppi, joka suhtautuu kaikkiin alkuun hieman varautuneesti ja jopa epäilevästi. Kiinnostuskiikareiden fokus tarkentuu vaiheittain, kun voin hiljalleen tutustumisen myötä ruksia tarkistuslistaa läpi: tällaisia hyviä ja kiinnostavia piirteitä tässä ihmisessä ilmenee, check, check, check. 

En ikimaailmassa pystyisi rakentamaan mielenkiintoa pelkän ulkonäön varaan, koska ensinnäkin se on muuttuvaista (joidenkin pessimistien mielestä jopa katoavaista) ja toiseksi, sen perusteella harvemmin voi olettaa mitään kovin oleellista. Korkeintaan siitä saa osviittaa siitä, kiinnostaako tyyppiä oma pukeutuminen ja ylipäätään tyyliin liittyvät seikat, harrastaako hän urheilua ja nukkuuko hän tarpeeksi. Itse asiassa ulkonäkö on yleensä asia, jonka huomaan ihmisessä viimeisenä. Mulla ei ole ikinä ollut mitään tiettyä ihannetta, sillä lähes kuka tahansa voi olla mun silmissä maailmankaikkeuden komein mies, jos se persoona on ensin saanut vakuuttumaan, että tähän ihmiseen voin luultavasti ryhtyä luottamaan. Jos luottamusta ei synny, ei synny mitään muutakaan. Ikinä. Ulkonäön ohella mua ei kummemmin kiinnosta toisen uravalinnatkaan. Tietysti on tosi hienoa, jos on kunnianhimoa ja tavoitteita! Hyvin kuitenkin riittää sekin, että täyttää arkipäivänsä sellaisella tekemisellä, jolla elättää itsensä, eikä tarvitse päivittäin valittaa, miten kauhean kurjaa töissä on.

Paljastettakoon tässä välissä se, että tällaisena äärettömän introverttina tyyppinä mun ensireaktio on lähes aina uuden ihmisen kohdalla: ei, ei, ei, ei. Siis ei, minähän en jaksa nähdä vaivaa tutustuakseni tuohon ventovieraaseen. En jaksa raottaa ovea omaan maailmaani ja kerros kerrokselta kuin juustohöylällä raastaa esille kerroksia itsestäni ja elämästäni. Tutustuminen on usein tuskaista, raskasta ja raakaa. En yleisesti kaipaa elämääni uutuudenviehätystä ja jännitystä ihmisten muodossa, vaan mieluiten hyödynnän mun vähäisen sosiaalisen energian jo olemassaolevien ihmissuhteiden ylläpitämiseen. Jotta nykyhetken palettiin haluaisi lähteä lisäämään uusia sävyjä, sen uuden ihmisen täytyy tuntua todella wörtiltä - siltä, että meillä molemmilla voisi olla jotakin annettavaa toisillemme. Ajatuksia, oppeja, näkökulmia, arvoja, kaikkea semmosta siistiä.

Sen lisäksi, että ihmisiin tutustuminen on raskasta hommaa, mun ongelmana on myös se, että ekoilla tapaamisilla mä jännitän tooooodella paljon. Näin 30-vuotiaana koen kulkeneeni jo pitkän ja kivisen tien pois sieltä koulukiusaamisen ryydittämästä nuoruudestani, mutta kyllähän se menneisyys tulee taustalla vaikuttamaan koko loppuelämän. Jos ei muuten, niin vähintään ikävänä muistona. Kun kokemukset muista ihmisistä eivät ole aina olleet kovin hyviä ja itsetuntoa on tallottu monin tavoin vuosien ajan, eihän se koskaan täysin lakkaa vaikuttamasta mun tavassa olla ja toimia muiden joukossa. Mun kynnys madaltaa omaa suojamuuria on korkea. Tänä päivänä sentään ymmärrän, että suurin osa ihmisistä on itse asiassa ihan kivoja ja hyväntahtoisia, mutta silti uudet kohtaamiset tuppaavat jännittämään. Törkeimmillään jännitys on silloin, kun tutustumiskierroksella oleva tyyppi tuntuu tavalla tai toisella tärkeältä - sellaiselta, että tätä tapaamista ei ole varaa sössiä. Ja paineen alla se sössiminen vasta alkaakin. Mun on tosi vaikeaa "myydä" itseni yhden, kahden tai kolmenkaan tapaamisen perusteella, sillä pystyn rentoutumaan vasta ajan myötä. Ja aikaahan nykyihmisellä ei ole. Yep, I'm screwed. Oon saanut usein elämässäni sen suuntaista palautetta, että ensialkuun vaikutin ihan siltä, tältä ja tolta, mutta sitten kun mua alkoi tuntea vähän paremmin, olinkin yllättäen tosi kiva tyyppi. Jeejee.

 

******

POTENTIAALISTA JA KIINTYMYSTYYLEISTÄ

Oon tunnistanut itsessäni typerän piirteen: siinä vaiheessa, kun vihdoin ja viimein alan nähdä uudessa ihmisessä potentiaalia, en muuta enää näekään. Ohi menee realiteetit ja ns. red flagit niin, että viuhahtaa, kun keskityn vain siihen, mitä kaikkea tämän ihmisen kanssa VOISI olla nyt tai myöhemmin, jos vaan... *tähän asiat X-Y-Z*.

Mä myös alennan itseni tosi herkästi sellaiseksi toisen henkilökohtaiseksi cheerleaderiksi. Mulla tuntuu olevan joku sisäsyntyinen tarve palvoa ja passata, eikä elämä tunnu eheältä silloin, kun siitä puuttuu se yksi tietty ihminen, johon kanavoida tuo kaikki. Mielestäni tällaisessa ei lähtökohtaisesti ole mitään vikaa, mutta olisi toki hyvä miettiä, saako itse edes murto-osaa vastaavanlaisesta staraluokan kohtelusta ja arvostuksesta osakseen. Onko mitään pointtia omistautua täydellisesti ja kokonaisvaltaisesti, jos se on toiselle hälläväliä-juttu tai pahempaa, ihan itsestäänselvää?

Pystyn sulkemaan silmät pitkiksi ajoiksi todellisuudelta, kun haluan uskoa pelkkiin mahdollisuuksiin. Sen harvinaisen kerran kun päätän nähdä kaiken tutustumisen vaivan ja antaa jollekin mahdollisuuden tulla osaksi elämääni, haluan viimeiseen asti uskoa, että olen osannut tehdä hyvän valinnan. Että olen luottanut oikeaan ihmiseen ja kaikki on ennemmin tai myöhemmin vaivan ja panostuksen arvoista. Jos jotain oon oppinut niin sen, ettei sitä niin vaan tunnisteta päältä päin, että millaisin aikein ja tarkoitusperin kukakin ninjailee ihmissuhdeviidakossa.

Kuka vaan voi väittää olevansa mitä vaan, mutta käytännössä sanat ja teot voivat kuitenkin riidellä vakavasti keskenään. Sokeasti ja toistuvasti onnistun lankeamaan siihen harhakuvitelmaan, että ihmiset oikeasti jopa tarkoittavat sitä, mitä sanovat. Paskanvitut, pardon my french. Jos sanat ja teot eivät mätsää, ne eivät mätsää, piste. Maailma on täynnä lämpimikseen leperteleviä tyhjänpuhujia, jotka romanttisesti lupaavat tähdet ja kuun taivaalta, mutta sitten kun odotat näiden kaikenlaisten lupausten lunastamista, ahdistusmittari värähtää punaiselle. Kehtaatkin odottaa yhtikäs mitään ja asettaa ihan kohtuuttomia paineita, viis siitä, että se toinen on täysin tietoisesti niitä toiveita ja tunteita viritellyt kenties jo pidemmän aikaa.

Kaikki eivät todella tunnu ymmärtävän, että toimiva ja tasapainoinen ihmissuhde perustuu vastavuoroisuuteen. Asiat sujuvat hyvin niin pitkään, kun on itse vahvasti saamapuolella - saa toiselta hupia ja huumoria, huomiota, validointia, aikaa, vaivaa, henkistä yhteyttä, fyysistä läheisyyttä, ideoita, neuvoja, traumaterapiaa, apua oman minäkuvan jäsentämiseen tai omien tulevaisuudenkuvien peilailuun. Vaan annas kun toivot edes vähäistä vastinetta panostuksellesi. Siinä vaiheessa onkin hyvä hetki ghostata ilman selitystä. Koitahan siinä sitten miettiä, mikä meni pieleen ja teitkö kenties jotain väärin. Mukavan pikku traumakokemuksen jälkeen onkin kivaa ja helppoa aloittaa sama tutustumisrumba alusta jonkun uuden ihmisen kanssa. Ghostaaminen on yleistä nykyään - valitettava deittisovellusten myötä aivan arkiseksi jutuksi normalisoitunut ilmiö, jota halveksun aivan uskomattoman paljon. En tiedä mitään raukkamaisempaa, kuin ensin tietoisesti herättää toisessa tunteita ja kadota sitten kuin tuhka tuuleen.

Väärinymmärretyksi ja kohdelluksi marttyyriksi ei ole silti kenelläkään varaa heittäytyä, ehkä vähiten mulla. Rehellisesti sanottuna oon alkanut vasta lähiaikoina hahmottaa, miten paljon mussa itsessäni olisi fiksattavaa siinä, miten operoin ihmissuhteissani. Mulla on omat rajat täysin hukassa. Jos oon aina vaan kiva, kiltti ja ymmärtäväinen, niin onko se edes mikään ihme, että mun yli kävellään? Jos itse askartelen itsekunnioituksestani ja omanarvontunteestani ovimaton muille, kukapa ei kokisi houkutusta pyyhkiä siihen kuraa kengänpohjistaan? Onhan se mulle teoriassa selvää, millaista käytöstä kannattaa sietää ja mitä ei, ja esimerkiksi ystävien puolesta osaan olla aika kiivas, jos joku kehtaa kohdella itselle rakasta ihmistä huonosti. Vaan kun kaikenlainen itseen kohdistuva myötätuntoisuus ja empaattisuus ovat täysin hakusessa. Kumma juttu, että vedän puoleeni ihmisiä, jotka eivät kunnioita mua, kun en itsekään kunnioita itseäni. 

Kiintymystyylit ovat kiinnostava aihe, jota suosittelen tutkittavaksi kaikille sellaisille tyypeille, jotka toistuvasti löytävät itsensä rimpuilemasta hankalissa ihmissuhteissa. Kiintymystyylejä on neljä: turvallinen, ristiriitainen, välttelevä sekä jäsentymätön. Täällä Suomessa välttelevä kiintymistyyli on erittäin yleinen - kun ihmissuhteessa tulee jokin ongelma tai ristiriita vastaan, se lakaistaan maton alle tai ainakin laitetaan silmät kiinni. La-la-laa, mitään ongelmaa ei ole, ja vaikka olisikin, siitä ei nyt huvita puhua, koska olisihan se nyt tosi vaikeaa, kiusallista ja rankkaa. Annetaan vaan olla.

Itsessäni oon tunnistanut merkkejä välttelevän sijaan ristiriitaisesta kiintymystyylistä. En voi SIETÄÄ sitä, että solmussa olevien asioiden pitäisi "antaa vaan olla", vaan päin vastoin haluan ja vaadin, että kaikki selvitetään heti. Jos vastapuolli taas ei halua missään nimessä selvittää yhtään mitään, soppa on valmis. Toinen vetäytyy koko ajan syvemmälle omaan kuoreensa ja mä hakkaan sitä kuorta, että tule nyt s**tana sieltä esiin, kun mä en kestä tällaista epätietoisuutta. Faktahan on se, että kumpikaan näistä toimintatavoista ei ole erityisen järkevä. Vaikeita aiheita ja tunteita välttelevän henkilön olisi terveellistä kehittää itseään paremmaksi kommunikoijaksi ja oppia kohtaamaan kaikenlaisia tuntemuksia, kun taas ristiriitaisen kiintyjän tulisi oppia vetämään henkeä ja etsiä keinoja itsensä rauhoitteluun, jotta tunteet eivät purkautuisi hyökkäävän paniikkireaktion kautta.
     

******

SITÄ OIKEAA EI OLE

Oon täysin hylännyt sellaisen romanttisen konseptin, että kaikille olisi joku tietty "se oikea" olemassa. Luultavammin on todella monia, joiden kanssa elämä saattaisi olla tasaista ja mukavaa. Suurinta osaa heistä ei vaan koskaan tule kohdattua! Joskus voi käydä myös niin, että aika ja paikka ovat vääriä, vaikka ihminen sinänsä voisi hyvinkin olla sopiva. Sopiva jossain eri todellisuudessa.

Uskon vahvasti, että jos sitä oikeaa etsiessä odottaa valtavaa tunteiden ilotulitusta, ei tosiasiassa ole valmis parisuhteeseen. Odotukset ovat niin korkealla, ettei niitä pysty ylittämään: yhtikäs kukaan ei saa aitoa mahdollisuutta yrittää voittaa toisen sydän puolelleen. Sitä oikeaa loputtomiin jahtaavalla on kenties tunnelukkoja. Lienee myös melko tavallista, että jos nuorena räiskyvästi alkanut parisuhde tulee jonakin päivänä tiensä päähän, sen jäljiltä lähtee vaistomaisesti etsimään samanlaista roihuavaa alkua uudestakin suhteesta. Ainoa vaan, että hulluus ja nopeat tunne-elämykset olisi hyvä jättää sinne teiniaikoihin ja varhaiseen aikuisuuteen. Kolmekymppisenä pitäisi olla jo jonkin verran standardeja, arvoja ja arkijärkeä, joiden kautta lähtee peilaamaan uuden suhteen onnistumismahdollisuuksia. Prosessi on väkisinkin vähän hitaampi ja työläämpi kuin "rakkautta ensisilmäyksellä", hehe.

Sen oikean metsästämiseen liittyen vielä yksi hauska seikka: luin joskus jostain (vau mikä tietolähde!), että naisille usein upotetaan tajuntaan jo nuorena Disney-henkinen käsitys siitä oikeasta. Pitkään he saattavat etsiäkin sellaista, mutta jossain vaiheessa todellisuus iskee päin kasvoja. Siinä missä naisten utopistiset parisuhdeodotukset muuttuvat usein iän myötä realistisempaan suuntaan, monilla miehillä tulee vanhemmiten tarve löytää nimenomaan se oikea, elämänsä suuri rakkaus. Yks kaks KUKAAN ei enää kelpaakaan. Alkaa raivodeittailun kierre ja käydään kymmenillä, ellei jopa sadoilla treffeillä. Välissä surraan hirveää kohtaloa, joka on vääjäämättä johtamassa yksinäiseen loppuelämään.

Mielestäni tämä odotusten päälaelleen kääntyminen sukupuolten välillä on tosi mielenkiintoinen havainto, ja kun mietin monia ikäisiäni miehiä, se pitää varmasti paikkansa jossain määrin. Sen oikean hakemisella saatetaan ehkä myös "kuitata" se, että tosiasiassa ihminen on aivan hukassa, eikä edes tiedä, mitä etsii, saati miten tällainen suunnaton epätietoisuus tulisi kohdata ja käsitellä. Mistä tällainen rimpuilu ja hapuilu voisi johtua?

Mä en edes haluaisi kokea jotain ihan hullua ja järjetöntä rakastumista, jossa tunteet vievät ja järki vikisee perässä. Sellainen tuntuu ajatuksenakin epäterveeltä ja suorastaan vaaralliselta. Joskus salamaihastumiset ja -rakastumiset johtavat pitkään ja onnelliseen suhteeseen, mutta monesti ne ovat myös aika tuhoisia fiaskoja. Mä turvallisuushakuisena tyyppinä ajattelen, että on kypsyyttä, kun tunteet saavat rauhassa aikaa kyteä ja varsinkin rakkauteen joko kasvetaan hiljalleen tai sitten ei. Jos ei, mennään eri teille.
       

******

TRAUMATISOITUNEITA OOMME KAIKKI, OOMME KAIKKI, OOMME KAIKKI

Kas kummaa: ihminen on kokonaisuus. Se kokonaisuus on kuin sekametelisoppa, jossa sekoittuvat niin geenit, persoonallisuuden, temperamentin ja luonteen piirteet, opitut käytösmallit, lapsuustraumat, ihmissuhteet, erilaiset elämänkäänteet ja -tapahtumat, hyvät ja huonot kokemukset, yhteiskunnan ja omien yhteisöjen suunnalta tulevat odotukset ja paineet... monen moni juttu vaikuttaa siihen, miten sumplimme ihmissuhdeasioitamme.

Muistan, kun olin aikuisuuden alkumetreillä. Silloin kaikki kolmekymppiset vaikuttivat mun silmissä aivan super aikuismaisilta aikuisilta. Kolmekymppinen tuntui olevan yhtä kuin tasapainoinen ja järkevä tyyppi, joka osaa tehdä hyviä arkisia valintoja ja suunnitella elämäänsä pitkällä tähtäimellä. Nyt kun itse on kolmekymppinen, tuntuu että tämähän on kaikkea muuta. Oon jopa enemmän hukassa kuin parikymppisenä, ja niin on moni muukin. Johtuuko tämä meidän milleniaalien sekoilu ja suoranainen pahoinvointi siitä, että olimme lama-ajan lapsia, vai miten juuri 80-90-luvun taitteen ikäluokalla tuntuu menevän aina vaan yhtä huonosti? Tuntuu, että tämän hetkisten kolmekymppisten kirjo on täynnä enemmän ja vähemmän rikkinäisiä kohtaloita. Tässä vähän havaintojani:

Jotkut ikään kuin just in case pilaavat omat mahdollisuutensa jo etukäteen, jotta pääsisivät myöhemmin vellomaan katkeruudessa: "Mitäs mä sanoin, huonostihan siinä lopulta kävi, kuten arvattavissa oli. Parempi pysyä vaan yksin koko loppuelämä". Kumppani(ehdokkaa)n hermojen kestävyyttä testataan, testataan ja vielä vähän testataan, jotta saataisiin selville, missä kohtaa se kuminauha katkeaa. Joillakin ihmisillä hylätyksi tulemisen pelko on niin voimakas, että ennemmin sitä sitten sotkee itse omat asiansa ja ihmissuhteensa hyvissä ajoin, ettei kukaan ehdi hylätä ja asian voi selittää itselleen niin päin, että MINÄ olin se, joka päätti ensin lähteä. MINÄ olin aktiivinen päätöksentekijä, vaikka päätöstä ohjasikin lähinnä pelko. Todellisuudessa tällainen ihminen hylkää itse itsensä toistuvasti, kun ei uskalla antaa itselleen mahdollisuutta olla onnellinen. Pelko onnen mahdollisesta menettämisestä on niin suuri, että moisen tunteen varaan ei uskalla laskeutua lainkaan.

Jotkut kokevat suurta tarvetta alleviivata omaa hyvää itsetuntoa. Näillä ihmisillä on usein kaikkea muuta paitsi se hyvä itsetunto.

Jotkut ovat oppineet, että rakkaus on kieroa, vaikeaa ja jopa aggressiivista. Tämä malli voi juontaa juurensa jo lapsuuteen, jos omat vanhemmat olivat jatkuvasti huonoissa väleissä ja kotona raivottiin harva se päivä. Usein tällaisista kotioloista päädytään toistamaan vanhempien heikkoja tunnetaitoja omiin ihmissuhteisiin - omasta persoonasta riippuen sitä saattaa ottaa roolia joko nollasta sataan hetkessä tulistuvana raivopäänä tai vaihtoehtoisesti kilttinä ja alistuvana ahdistujana, joka vain nielee pahan olonsa. Mutta kas! Jonain päivänä kun sitä kohtaakin kivan ja tasapainoisen ihmisen, jonka kanssa olisi helppoa ja mutkatonta olla, se onkin ihan hirveän tylsää ja tuntuu, ettei ole mitään kemiaa. Usein se kaivattu kemia/särmä/kipinä on kaipuuta toistaa vanhoja ihmissuhdetraumoja uudelleen ja uudelleen. Jos ihmissuhteissa on tottunut alistumaan aggressiivisuuteen ja dominointiin, voi olla äärimmäisen vaikeaa totutella sellaiseen uudenlaiseen konseptiin, jossa parisuhteen toisen osapuolen tyyli rakastaa olisikin vaihteeksi pehmeämpi ja rauhallisempi. Ihmisellä on taipumusta toistaa opittuja ja totuttuja kaavoja, sillä ne tuntuvat tutuilta ja turvallisilta - silloinkin, kun ne ovat oikeasti hirvittävän turvattomia ja äärimmäisen loukkaavia. Kaavoista poikkeaminen vaatii aina tietoista päätöstä ja suurta rohkeutta.

Jotkut väittävät etsivänsä vakavaa suhdetta, mutta todellisuudessa he ovat vailla pelkkää validaatiota. Kun positiivista vahvistusta esimerkiksi omaan ulkonäköön, ajatuksiin ja tavoitteisiin liittyen on saatu tarpeeksi, on aika unohtaa se hempeitä ja hölmöjä tulevaisuudenkuvia maalailemaan alkanut rakastunut osapuoli kuin nalli kalliolle ja jatkaa seuraavaan uhr... ei kun siis ihmiseen.

Jotkut eivät vuosienkaan jälkeen ole päässeet yli entisistä kumppaneistaan. He tavallaan pystyttävät muistojen alttarin entiselle suhteelleen ja pyrkivät jatkamaan elämäänsä täydellisenä kopiona siitä, millaisena he sitä elivät entisen kumppaninsa kanssa. Ainoa vaan, että se toinen ihminen katosi kuvasta ajat sitten. Ajatus esimerkiksi uuden oman harrastuksen aloittamisesta, vanhojen soittolistojen poistamisesta tai sisustustyylin muuttamisesta on pöyristyttävä - exä would not approve! Menneisyyteen kiinni jäänyt etsii jatkuvasti eksäänsä uusista tuttavuuksista, ja kun kukaan ei ihme ja kumma ole copypaste-versio tuosta menneestä ja menetetystä ihmisestä, kukaan ei myöskään pääse jatkoon. Tässä ei ole sinänsä mitään ihmeellistä, sillä joskus ero voi olla varsin traumaattinen kokemus ja siitä toipuminen voi kestää kauan. Itselle rakkaan ihmisen myötä menettää myös suuria unelmia ja suunnitelmia, joita on pitkään ja innolla sommitellut yhteisen tulevaisuuden varrelle. Kun korttitalo romahtaa, pasmat menevät vääjäämättä vähän sekaisin.

Jotkut elävät täydessä valheessa. Nimittäin itseään kohtaan. On surullista, miten vielä vuonna 2022 on paljon ihmisiä jotka kokevat, etteivät he voi olla sitä, mitä ovat, tai tykätä sellaisista ihmisistä, jotka heitä kiinnostavat. Omat ja muiden tarkkaan lokeroidut odotukset hyvästä ja onnistuneesta parisuhteen muodostamisesta eivät resonoi todellisen eletyn elämän kanssa lainkaan. Mikään ei tunnu oikealta, kun toistuvasti yrittää tunkea itsensä muotteihin, joihin ei sovi.

      

******

VALITSEN SINUT, KOSKA JA VAIKKA...

Mitä enemmän ikää kertyy, sitä vahvemmin uskon, että rakkaus on ennen kaikkea aktiivinen VALINTA. Sitä, että tunnistaa toisen hyvät puolet, arvostaa niitä ja päättää keskittyä positiiviseen, vaikka samalla tiedostaa myös vaillinaisuuden läsnäolon. Jokaisella kun on vääjäämättä myös omat vikansa ja puutteensa. Kun rakkaus on tietoinen päätös, siinä on helppo pysyä läpi ylä- ja alamäkien. Sitä ei tarvitse joka aamu herätessä erikseen kyseenalaistaa tai ylianalysoida jokaista tunnetta ja tilannetta, että onkohan tässä nyt enää mitään säpinää ja kipinää, pitäisiköhän vaan erota.

Toisaalta en ajattele niinkään, että nykyaikana ihmiset eroaisivat jotenkin liian helposti - hyvä vaan, ettei olla enää missään 50-luvulla. Pikemminkin musta tuntuu, että ihmiset ajautuvat yhteen liian kevyin perustein esimerkiksi alkuhuuman sokaisemana ilman, että sen kummemmin mietittäisiin aitoa yhteensopivuutta. Moni vain ajelehtii sinne, minne on helpointa antaa elämän johdattaa, vaikka ohjat voisi myös ottaa tiukemmin omiin kätösiin. Mitä tässä elämässä oikeastaan haluaisi saada ja saavuttaa? Lienee helpompaa tunnistaa massasta oikeanlainen ja sopiva tyyppi, kun ensin tekee itselleen selväksi, mitä on oikeastaan etsimässä.

Mulle on ehdotettu Tinderiä ja että tapailisin ennakkoluulottomasti monenlaisia ihmisiä nähdäkseni, millaisia miehiä on ylipäätään olemassa. Mun otos on todella rajallinen, eikä pitäisi sen perusteella vielä yleistää tai ajatella, että tässä ovat mun vaihtoehdot, tai muuten oon yksin loppuelämäni. En kuitenkaan usko meneväni Tinderiin, sillä se sotii kaikkia mun arvoja vastaan. En todellakaan halua selata ihmisiä jostain hemmetin virtuaalikuvastosta ja antaa kuvien ja parin tekstirivin perusteella joko mahkuja tai hylkyä. Jos tuo olisi ainoa vaihtoehto, olisin ennemmin yksin vaikka sitten koko loppuelämäni. Valitettavasti Tinder olisi kyllä helpoin ja nopein tapa päästä "markkinatunnelmaan", sillä enpä mä oikein kotihiirenä paljoa ihmisten ilmoilla liiku. Tähän asti mun kaikki ihmissuhteet ovat muodostuneet vahingossa ja sattumalta. Ehkä täytyy vain luottaa siihen, että joskus kohdalle osuu vielä se täydellinen vahinko, joka ei välttämättä ole "se oikea", mutta kuitenkin sovitettavissa omaan elämääni ja tulevaisuuden haihatuksiini. Omakotitalon pystyttämiseen maalle, eläinten turvakodin perustamiseen ja lasten kasvattamiseen voisi kyllä kaivata toista osapuolta jakamaan vastuuta ja etenkin onnistumisten elämyksiä.

Tätäkin postausta varmaan hävettää lukea viimeistään joskus viiden vuoden päästä. Eipä se mitään, nää on näitä tän hetkisiä ajatuksia.