Perfektionismista

Osaisipa tällaiset Oon tajunnut jotain ihan mahtavaa! -postaukset aloittaa aina jotenkin tosi hienosti. Ärsyttävää kun on sellainen moodi että vois kirjoittaa vaikka seuraavat kahdeksan tuntia tauotta, mutta ekojen sanojen ja lauseiden keksiminen on niin haastavaa. Mitä ja miten pitäis sanoa, ettei aloitus mee liiallisen dramatisoinnin puolelle (ei, kukaan ei ole kuollut) tai vaihtoehtoisesti jää niin jäätävän tylsäksi, ettei ketään kiinnosta? Toisaalta, ei sillä loppujen lopuksi niin väliä ole, lukeeko näitä jonninjoutavia jorinoita joku vai ei. Ensisijaisesti kirjoittaminen on aina ollut mulle keino selventää ajatuksiani, ymmärtää asioita joita en ilman kynään tarttumista ymmärtäisi. Ajatukset raksuttaa niin paljon sulavammin kallon uumenissa kun ne ensin kirjoittaa ylös - vähän kuin kovalevyä eheytettäisiin.

ba2750101dcca2805b32b8f654791fad
postauksen kuvat: Pinterest

The aim of life is self-development. To realize one's nature perfectly - that is what each of us is here for. Oscar Wilde oli ihan hemmetin fiksu tyyppi. HUIKEE JÄBÄLEISSÖN. Tuohon quoteen tiivistyy se, mitä mä tänäpäivänä ajattelen elämästä. Suureksi ilokseni pystyn toteamaan, että viimeisen vuoden aikana oon tajunnut itsestäni enemmän kuin koko elämäni aikan yhteensä. Suoraan sanottuna viime vuosi meni ihan hujauksessa, lähinnä syntyjä syviä pohdiskellessa - siis oikeasti, välillä oli hetkiä kun illalla tajusin, etten oo saanut päivän aikana aikaiseksi mitään, edes tiskien tiskausta. Mä vaan ajattelin, mietin, pohdiskelin, funtsailin, pähkäilin, kelailin, you name it. Ehkä osittain senkin takia oon ollut tästä vuodesta 2014 niin järjettömän innoissani - siinä missä 2013 meni asioita pohtiessa, nyt tuntuu siltä että on aika alkaa tehdä jotain.

Oon aina pitänyt itseäni patalaiskana ihmisenä, joka ei koskaan saa mitään aikaseks, eikä kauheemmin osaa mitään. Sellaisena säälittävänä elämäntapahaahuilijana, jonka elämä ei oikein etene suuntaan tai toiseen - tässä sitä vaan junnataan paikoillaan, siinä missä ympärillä olevat lähtevät korkeakouluihin ja yliopistoihin, muuttavat yhteen rakkauspakkauksiensa kanssa, menevät kihloihin ja perustavat perheitä. Mulla pelkkään verhojen hankkimiseen meni lähes vuosi. (Ja nekään ei olleet sopivat, joten palautan ne.)

Ei se johtunut siitä, ettenkö olisi saanut raahattua itseäni kaupan verho-osastolle. Päinvastoin, kiersin monen monta puljua läpi, ja käytin kymmeniä tunteja sisustukseen liittyvien nettikauppojen sekä eBayn ja Amazonin selailuun, ihan vaan täydellisten verhojen toivossa. Edellisessä lauseessa on yksi sana kompastuskivenä: täydellinen. Halusin olkkariin korallit (sittemmin punaiset koska luovutin korallin suhteen) ja makkariin kirkkaanvihreät verhot, molemmat a. täydellisessä sävyssä ja b. täydellisessä materiaalissa. Sellaisia ei tullut vastaan, joten en ostanut mitään. On monia muitakin asioita, joita en oo hankkinut asuntooni, koska kompromissiratkaisut ei oo vaihtoehto eikä mikään mun mittakaavassa. Mieluummin oon täysin ilman, kuin käytän euroakaan tavaroihin, joista toivon alusta alkaen pääseväni vielä eroon. En kannata "menköön nyt paremman puutteessa" -hankintoja.

290728cd5ba36ee4178a1b25e14eb393

Jos koulussa sain äidinkielen esseestä alle ysin arvosanaksi, se oli pettymys. Oikeastaan ysikin oli välillä pettymys. Äikkä oli aina mun lempiaineita psykan ohella, ja keskinkertaiset numerot saivat harmistumaan. Oon myös vuosikausia naureskellut, miten oon niiiiiiin toivottoman lahjaton matemaattisesti. Niin lahjaton että epäilyttää, miten pärjäisin insinööriopinnoissa, jotka muuten kyllä kiinnostaa kovasti. Silti viime keväänä olin paras eräässä matikkatestissä, usean pisteen erolla toiseksi parhaaseen. Tämä sai mun matikkaitsetunnon nousemaan hieman, ja pohtimaan, miksi oon pitkään mieltänyt olevani surkea numeroiden kanssa. Hoksasin, että vaikka koulussa olinkin suoraan sanottuna kusessa kaikenlaisten kuvioiden ja kaavioiden kanssa, ja vaikka en koskaan ole tullut toimeen numeroiden joukkoon sotkettujen kirjainten kanssa, ei se välttämättä tarkoita ettenkö osaisi laskea ollenkaan.

Liiketaloutta opiskellessa pelkäsin kirjanpitoa jo ennen luokkahuoneeseen ensikertaa astumista. Ajattelin, etten kyllä taatusti ymmärtäisi yhtikäs mitään sellaisesta tähtitieteestä. No en mä kauheesti siellä tunneilla sitten oppinutkaan, ja kursseista pääsin juuri ja juuri läpi. En antanut itelleni mahdollisuutta osata niitä asioita, koska pelko meni kaiken edelle. Mitä jos en tajuu, mitä jos oon ihan väärällä alalla, mitä jos tää on se mun heikko kohta jonka takia en koskaan saa päättötodistusta. Myöhemmin, valmistumisen jälkeen, mun asenne alkoi muuttua. Aloin ajatella, että voi hitsi, oisinpa pyytänyt tukiopetusta tai jotain, sillä oishan se nyt ihan pirun hienoa osata edes vähäsen kirjanpitoa, vaikka vain perusteiden verran. Toivoin, että saisin vielä mahdollisuuden tiliristikoiden kanssa - ja sainkin, kun päätin suorittaa erään taloushallintoon liittyvän kurssin. Kauhusta tutisemisen sijaan hihkuin innosta, kun sain ekat harjoituspaperit eteeni. Kun huomasin itse asiassa osaavani niitä asioita, hihkuin lisää! Ei musta edelleenkään mitään kirjanpitäjää oo tulossa (never say never...), mutta oon hirveän tyytyväinen kun annoin kirjanpidolle, ja ennen kaikkea itselleni, uuden mahdollisuuden. Negatiivinen ja pelokas asenne todellakin vaikeuttaa tai estää jopa kokonaan oppimasta uutta.

Jos arkipäivänä hairahdun syömään vaikka jäätelöä tai popcorneja, ajattelen no nyt kun tälle linjalle tuli lähdettyä, sama se on jatkaa possuilua päivän muillakin aterioilla, sekä jättää lenkki väliin - peli on vaan pelattu. Sitten seuraavana päivänä tasaan mahdolliset liikakalorit syömällä erityisen kevyesti. Suoraan sanottuna vähän ihmettelen, että nyt laihduttaessa (28kg gone whihii) järki on pysynyt edes aika hyvin päässä. Mä viihdyn ääripäissä, ja mulle se on aina joko tai, kaikki tai ei mitään - ei koskaan mitään siltä väliltä. Mikä kultainen keskitie? Tässä kalorien laskeskelussa olisi siis ainekset täydelliseen katastrofiin, mutta niin ei ole tapahtunut. Mun tavoite on ollut laihtua noin kilo viikossa ja okei, petyn jos siihen en pääse, mutta toisaalta en jää hetkeksikään märehtimään asiaa. Homma vaan jatkuu. Vaikka en aivan täydellisesti ookaan kunnianhimoisessa aikataulussani pysynyt, voin rehellisesti sanoa olevani tyytyväinen "tuloksiin" tähän mennessä.

023489f0426713bd5a6ea2f850cce9e7

En oo seurustellut kertaakaan elämäni aikana. Oon kuullut vuosien varrella vähän kaikenlaista, lähinnä hyväntahtoista vitsailua aiheesta. Olenko kenties lesbo ja kaapissa asian kanssa? Vaiko jonkin sorttinen aseksuaali? Viimeisin ja samalla huvittavin heitto oli, että olisikohan mussa hieman high maintenance -naisen vikaa. Piti oikein googlettaa, mitä hittoa moisella tarkalleen ottaen meinataan: Has higher than normal expectations; has a greater requirement for affection or attention; has more needs and/or demands and therefore more difficult or challenging. En koe, että oisin pätkääkään high maintenance. Ei mulla ole kummoisia vaatimuksia tai odotuksia muita kohtaan; sillä pääsee todella pitkälle kun omistaa aivot ja sydämen, ja osaa käyttää niitä hyviin tarkoituksiin. Mutta mulla on vaatimuksia ja odotuksia itseäni kohtaan. Paljon.

En uskalla kertoa kivalle miehelle, että oon tykännyt siitä jo aika tarkalleen 2000 päivää pienen ikuisuuden. Mua pelottaa, etten riitä, ja pahoitan ennemmin tai myöhemmin sekä omani että sen kivan miehen mielen. Ihan vaan koska minä. Muille parisuhteeseen ryhtyminen tuntuu olevan niin kepeää, helppoa ja luonnollista, mutta kun mulle tulee tilaisuus lähestyä kiinnostavaa ihmistä, mieluummin kipitän lapsellisesti nurkan taakse piiloon kuin jäisin ottamaan asioista selvää. Aina sellainen naurettava pakokauhu tulee tielle ja estää mua päästämästä itseäni pois loputtomasta epätietoisuudesta.

Ylipäätään en koe, että mun kannattaisi lähestyä kiinnostavia tyyppejä, sillä eihän mulla hei oo mitään annettavaa niille. Ne kuitenkin kyllästyy muhun ja mun juttuihin jonain päivänä - jos mitään ihmissuhdetta pääsee edes muodostumaan, kiitos äärimmäisen sisäänpäinkääntyneisyyteni. Mulla on aika vähän ystäviä - mutta toki ne vähäiset ovat sitäkin tärkeämpiä ja rakkaampia mulle. Laatu ennen määrää! Kyseenalaistan kuitenkin jatkuvasti, miten helvetissä ne tyypit mua jaksaa katella: oon pikkusen hörhön oloinen ja artikuloin semi sekavasti, sillä mulle on tärkeetä ensin pohtia näkökulmaani ja sanavalintojani ennen kuin avaan suun - mutta toisaalta tuntuu dorkalta olla sekuntitolkulla hiljaa, joten usein alan puhua ennen kuin edes tiedän, mitä aion sanoa. En oo sanavalmis muualla kuin paperilla. Viihdyn yksin, eikä mulle rehellisesti sanottuna ois vaikeeta olla viikko(j)a ihan vaan itsekseni, näkemättä ketään. Mun kanssa on vaikeaa sopia mitään extemporea, koska mun puhelin on usein äänettömällä enkä hirveästi stressaa sen päivystämisestä. Mua ahdistaa se, että pitäisi aina olla tavoitettavissa ja valmiina toimintaan, joten en oo. Toisaalta olisi hauskaa alkaa pikku hiljaa tutustua uusiin naamoihin ja laajentaa etenkin miespuolisten kavereiden/tuttavien joukkoa, sillä loppujen lopuksi viihdyn loistavasti miesten seurassa. Tuntuu että mun outo huumorintaju ja sarkasmiin perustuva elämänasenne aukeaa paremmin miehille. Mulle sopii olla "yksi pojista".

4e7aaa94e63b5b1b4bc05cfa14022306

Joskus aiemmin kun mä itkin, yleensä mua alkoi jossain vaiheessa itkettää kahta kauheemmin kun tajusin itkeväni. Itkeskely tuntui heikkojen hommalta. Musta oli ihailtavaa, jos ihminen pystyy kovettamaan sydämensä ja tekemään puhtaasti järkiperäisiä ratkaisuja. Ihan sama mitä se punkeropallero keuhkojen välissä yrittää sanella. Ajattelin että ollakseen vahva, pitää olla edes pikkuisen kylmä ämmä. Nykyään oon varsin pehmo, enkä mieti enää noin. En edelleenkään miellä itseäni kovinkaan "tunneihmiseksi", ja yhäkin kavahdan emotionaalisesti äärimmäisen impulsiivisia ihmisiä ylitsevuotavine tunteenpurkauksineen. Mä koen yli menevän tunteilun lähinnä pelottavana ja ahdistavana, usein myös puhtaana hyväksikäyttönä, sillä tunteisiin vetoamalla on helppo kiristää. Kaipaan logiikkaa. Mutta myöskään se kylmyys ei missään tapauksessa ole hyvä asia. Itseasiassa se on aika surullista ja säälittävääkin - eihän suurisydämisyys ja muista välittäminen tee kenestäkään heikkoa.

Tällä tekstillä ei selkeästikään oo mitään punaista lankaa, kunhan nyt vain höpöttelen taas itselleni ominaiseen rönsyilevään tyyliin. Jonkin sortin pointti on kai se, että nyt jälkikäteen tuntuu vähän hölmöltä, kun tuollainen yllä kuvattu ajattelu on ohjaillut mun elämää ja valintoja ties kuinka pitkään. Kaikki tai ei mitään. Täydellinen on ainoa hyväksyttävä lopputulos, ja jos siitä ei ole taetta, miksi ihmeessä kannattaa edes yrittää? En oikein tiedä, mistä tää sanoinkuvailematon typeryys juontaa juurensa. Mulla on takana onnellinen lapsuus, ja välit perheeseen on pysyneet hyvinä vaikka toki teininä piti kapinapäissään uhota ja sanoa kaikenlaista. Ei muhun oo kohdistettu paineita esimerkiksi koulumenestyksen suhteen, ja oon kyllä tarpeeksi saanut kannustusta osakseni. Kai mä vaan olen pikku hiljaa vuosien aikana muodostanut pääkoppaani mielikuvan ihmisestä, joka mun tulisi olla ansaitakseni oman arvostukseni. Pöljää! 

a65ac7fd63c52a6779f5ba2101a68a84

Toisaalta oon tällaisia juttuja pohdiskellessa ymmärtänyt, kuinka vahva loppujen lopuksi oon. Mua ei muiden negatiiviset mielipiteet hetkauta tai ikäviksi tarkoitetut sanat satuta - mua ei pysty kukaan muu loukkaamaan paitsi minä itse. Ja teen sitä jatkuvasti. Haluaisin olla itsestäni se paras mahdollinen versio, mutta samalla pelkään mahdollisia epäonnistumisia ja takapakkeja niin kovasti, etten anna itelleni mahdollisuutta edes yrittää. Mutta way to go - se on jo mainio alku parempaa kohden kun tiedostaa tällaisen puolen itsestään. On vaikeaa muuttua ja muuttaa ajattelumallejaan ja toimintatapojaan, jos ei tarkalleen ottaen tiedä, missä vika piilee. On ollut kivaa ja helpottavaa sisäistää, ettei aikaansaamattomuus ookaan ollut pelkkää 100% laiskuutta, vaan (myös) epäonnistumisen pelkoa. Nyt mun vaan täytyisi antaa itselleni lupa pyrkiä onnellisuuteen, ja luoda uskoa siihen, että ne suurimmatkin unelmat on saavutettavissa. :)

Lukikohan tätä kukaan? :D Nyt hyvää yötä! 

2 comments:

  1. Anonymous21/2/14 13:34

    tunnistin itseni melko monesta kohtaa sun kirjoitusta. paljo olis suunnitelmii, mut kun ei voi tietää etukäteen lopputulosta, aika moni asia jää tekemättä :D mutta niinkuin lopussa sanoit, se on jo hyvä alku kun tiedostaa omaavansa tuollasen täydellisyyttä tavoittelevan puolenkin. vaikutat fiksulta ja pääset varmasti pitkälle, älä luovu unelmista =)

    milla

    ReplyDelete
    Replies
    1. Hih, kiitos kivasta kommentista! :) Mä oon JUST eikä melkein tollanen; hienoja ideoita ja suunnitelmia pyörii mielessä vähintään 123456789000 yhtäaikaisesti, mutta useimmat kyllä suunnitelman tasolle tuppaa jäämäänkin... :D Siihen pitää saada muutos! Uskon että pienin askelin se onnistuukin ajan mittaan, ja ainakin tällä hetkellä on todella optimistinen fiilis asian suhteen.

      Delete