No se #kutsumua

kutsumua

Kuten otsikkokin sen jo kertoo, nyt olisi tämän #kutsumua -haasteen aika. Kuva on itseasiassa ollut valmiina jo vaikka kuinka kauan, mutta jätin sen luonnoksiin pyörimään tarkoituksenani kirjoitella vähän pidempää tekstiä postauksen sisällöksi. Yllättäen homma unohtui lopulta. :D Kaipa tämän silti voi edelleen julkaista, sillä ainakin IG:ssä uusia aiheeseen liittyviä kuvia ilmestyy yhä päivittäin. Ja kiusaaminen on aina ajankohtainen asia! Mun mielestä ajatus tämän haasteen takana on äärimmäisen ihana, mutta pakko myöntää - aluksi olin kovasti sillä kannalla että itse en kyllä missään nimessä kehtaa ottaa osaa siihen kuin korkeintaan huumorimielessä: forever alone forever available. Tai sitten olisin ottanut kuvan Nasusta ja kaikista sen vähemmän söpöistä lempinimistä... ;) Oon yleisesti ottaenkin vähän huono innostumaan minkäänmoisista massahypetetyistä ilmiöstä. Mutta hitaasti syttyvää sorttia kun olen, aloinkin yllättäen funtsia että no miksikäs ei? Oon huomannut että haasteeseen on ottanut osaa moni sellainenkin tyyppi, joista ei päältäpäin olisi osannut ikimaailmassa arvata mitä he ovat kokeneet ja käyneet läpi; ei sen kaiken positiivisuuden, elämänilon ja hymyilyn hämätessä. 

Mua kiusattiin päiväkodissa ja peruskoulussa. Olin pullea, hiljainen ja mun rillit oli lapsena aika harrypotterit, enkä todellakaan ollut mikään suosituin tapaus. Läski (ja kaikki sen eri variaatiot) oli aina se kaikkein yleisin kommentti, mutta myös vaisuilusta sain kuulla kunniani. Olin varmasti helppo kohde kiusaamiselle, kun en koskaan uskaltanut avata suutani puolustaakseni itseäni. Päiväkodissa kiusaaminen oli hyvin lievää, lähinnä yksi rääväsuinen tyttö nimitteli mua pullukaksi, mutta kouluvuosina tuli tasaisesti vastaan päiviä, kun en vaan olisi halunnut enää koskaan mennä kouluun ja nähdä samoja naamoja.

Mulla on aina ollut omat keinoni käsitellä kiusaamista, ehkä jopa pikkuisen kapinoida sitä vastaan. Ala-asteella innostuin todenteolla sarjakuvista: piirtelin niitä aina kun olin hetkenkin omissa oloissani, ja vein niitä eräälle ihanalle, äärimmäisen kannustavalle opettajalle luettavaksi. Hän lopulta laittoi töherryksiäni koulun käytävän seinät täyteen, ja tunsin pientä ylpeyttä harrastustani kohtaan. :) Ylpeä olin jopa silloinkin, kun joku päätti ilmaista negatiivisen mielipiteensä Pölyn seikkailuista. Ajattelin, että kyseinen tyyppi koittaa kovistellessaan esittää ikäistään vanhempaa, eikä hänellä ole huumorintajua jos sarjakuvat on muka lapsellisin asia ever.

Yläasteella sarjikset alkoivat pikkuhiljaa vaihtua räpiksi. Räppi vei mun sydämen totaalisesti; halusin pukeutua kuin pikkugangstat Kasisalin keikoilla joten ostin vähän Rocawearia, Raw Blueta, Akademiksia sun muuta vaatekaappini täytteeksi. Aika nopeasti huomasin että vitsinpimpulat, pukeutumalla vähän erikoisesti, jopa hölmösti, sai huomion käännettyä erittäin iisisti liikakilojen sijaan vaatteisiin. Rakastuin provosoimiseen, tunsin onnistuneeni 100% täydellisesti vaatevalinnoissani kun joku urpo teki selväksi ettei tykännyt mun jäätävän isosta neonvihreästä hupparista (joka hohti pimeässä!). Vaatteisiin liittyvät, negatiivisiksi tarkoitetut kommentit eivät satuttaneet pätkän vertaa, päinvastoin mä vaan inspiroiduin niistä. 

Ammatillisiin opintoihin siirtyessä kiusaaminen loppui kuin seinään. Paha vaan, että en osannut alkaa tutustua keneenkään, kun jo ekana päivänä mulla oli se asenne että oon ulkopuolinen kummajainen joka ei kuulu nyt eikä koskaan joukkoon - eli hei, ei todellakaan kannata edes yrittää avata suutaan. Olin aina kirjoittamassa tai lukemassa jotain, tai sitten pidin kuulokkeita korvilla ettei aika kävisi pitkäksi tai kukaan vahingossakaan koittaisi jutella. Täysin kaveriton en onneksi koskaan oo joutunut olemaan, vaan aina mulla on ollut matkassa muutama tyyppi joita nimittää ystäviksi. Se on tarpeeksi mulle, ja oon täysin sillä kannalla ettei määrä korvaa laatua. Varsinkaan ihmissuhteissa.

Suurin kiusaamisesta mulle aiheutunut haitta lienee se, että pelkään epäonnistumista ylitse kaiken, ja mun on todella vaikeaa ottaa itseäni vakavasti. Aiemmin tapanani oli naureskella (mielessäni) ihmisille, jotka syyttivät perfektionismia aikaansaamattomuudestansa. Ajattelin, että mitä yhteistä täydellisyyden tavoittelulla ja laiskuudella on... kunnes tajusin, että helvetti soikoon oon itsekin juuri sellainen. Pelkuri, joka harvemmin uskaltaa edes yrittää, ja joka mielellään kangistuu kaavoihin. Oon suht kyvytön tutustumaan uusiin ihmisiin, edes niihin jotka kuollakseni haluisin osaksi elämääni, koska koen ettei mulla oo niille mitään annettavaa. Oon kai aina järkeillyt asian päässäni niin, että no sitten kun saan virheen X korjattua itsessäni/elämässäni, ehkä sitten kehtaan lähestyä kivoja tyyppejä. Virheiden ja puutteiden minimointi antaa vähemmän aihetta arvostelulle ja tuomitsemiselle. Mutta sitten suurennuslasi kädessä löydän aivan taatusti toisen "virheen" jonka haluan myös pois päiväjärjestyksessä ennen sosiaaliseksi ryhtymistä. Mun on vaikea käsittää, että maailmassa oikeasti olisi sellaisiakin ihmisiä (nykyisten ystävien lisäksi), joille kelpaisin just tällaisena, virheineen päivineen.

Mulla on myös kasa järjettömän suuria unelmia, mutta on pirun haastavaa alkaa todenteolla tavoitella niitä kun heh heh, ei kai musta nyt sellaseen olisi. Takaraivossa kytee ajatus hupsu likka, älä nyt haihattele, keksisit jotain järkevää ja "normaalia" että pärjäät elämässäs. Toisaalta unelmat on aina olleet mulla sellainen eteenpäin kantava voima, ja ilman tulevaisuuteen kohdistuvia odotuksia ja hattaran värisiä haaveita elämä tuntuisi todella merkityksettömältä ja tyhjältä. Eli parempi vaan on yhä jatkaa ajatusten työstämistä semmosta hell yes I can -asennetta kohti. :D

Mulle on myös vuosien saatossa kehittynyt hieman liiankin pitkä pinna sellaisten ihmisten kohdalla, joiden tiedän kokeneen kovia. Jos jotakuta on vaikka kiusattu, annan liian helposti anteeksi asiattoman ilkeilyn, ivallisuuden ja päänaukomisen koska hei, sillä on ollut vähän rankkaa. En hirveän mielelläni ajattele ihmisistä negatiivisesti tai lähtökohtaisesti pidä ketään "pahana" - jos joku käyttäytyy kuin mikäkin ääliö, haluan uskoa että kyllä siellä kovettuneen kuoren alla piileskelee pohjimmiltaan tosi ihana ihminen. Pikku hiljaa oon kuitenkin alkanut ymmärtää, että yllättävän usein kiusatuista tulee kiusaajia, enkä oo velvollinen ymmärtämään aivan kaikkea. Mulla on oikeus pyrkiä onnellisuuteen, eivätkä pahansuovat ihmiset myrkyllisine ajatusmaailmoineen edistä sitä tavoitetta millään tavalla. Jokainen meistä varmasti tuntee tai tietää tyypin, jolta muiden onni ja onnistumiset on pois. Jos tällä tyypillä ei ole kivaa, ei kenelläkään toisellakaan ole. Siinä vain sattuu olemaan vissi ero, pyrkiikö ihminen saavuttamaan henkilökohtaisen onnensa muiden avulla vaiko kustannuksella.

Kiusaaminen on aina muovannut suuresti mun mietteitä, ja varmasti tulee koko loppuelämäni ajan vaikuttamaan ajatusmaailmaani vaikkei kukaan enää ikipäivänä läskittelisikään. Kolme K:ta joihin en oo koskaan oppinut uskomaan, ovat kateus, katkeruus sekä katumus. Oon aina suhtautunut kyseisiin tuntemuksiin/reaktioihin varauksellisesti, enkä oikeastaan koe että mulla olisi sellaisiin edes varaa - millä tavalla ne edistävät yhtään mitään asiaa? Täytyy kylläkin myöntää, että tänä vuonna mulla oli ensimmäistä kertaa varmaan koko aikuisikääni sellainen hetki, jona tunsin noita kaikkia, mutta sekin vaihtui valonnopeudella pettymykseen - petyin itseeni, kun tajusin etten pelon jyräämänä ollut vaivautunut edes yrittämään. Nyt jälkeenpäin ei auta kuin toivoa, että tuli opittua ko. skenaariosta edes jotakin. Aika näyttää... :p

Loppujen lopuksi, oon jopa ihan kiitollinen kokemuksistani kiusattuna. Oon aina kokenut etten sopeudu suuriin joukkoihin, enkä voi saada muiden hyväksyntää, joten sellaista en oo koskaan oppinut tavoittelemaankaan - saati sitten edes pitämään minkään arvoisena "meriittinä". Koska en osaa kaivata hyväksyntää, joudun olemaan rehellinen itselleni: miettimään mitä minä olen, ajattelen, haluan, tavoittelen. En, mitä popula ympärilläni odottaa multa. Tunnen itseni vahvuuksiani ja heikkouksiani myöten aivan helvetin hyvin nykypäivänä. Se on kai ihan paikallaan maailmassa, jossa moni tuntuu olevan hukassa koko elämänsä ajan.

Ajatuksia? Onko teitä kiusattu (koulussa), vai ootteko kenties itse kiusanneet? Sana on vapaa. :)

2 comments:

  1. hyvä teksti, rohkeaa kertoa noin avoimesti kokemuksista. oot ilmeisesti saanut käsiteltyä noi asiat hyvin, kaikilla se ei onnistu. itse ollut ensin kiusattuna ja sen jälkeen kiusaajana, ajattelin kai että on ok laittaa "hyvä" kiertään. nyt aikuisena tietysti harmittaa ne typeryydet.

    - V

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitti! Haha, joo omasta mielestänikin oon kyllä historiani saanut ihan hyvin käsiteltyä, luulen vähän että muutoin en edes "uskaltaisi" mitään aiheesta kirjoitellakaan jos asiat olisi ihan mullin ja mallin mielessä. :D Tosin en ihmettele vaikka tästä tekstistä jäisi jollekin nimenomaan se kuva; keskellä yötä kirjoitetut ajatusvirrat voi joskus olla vähän vaarallisia... :p Ikävä kuulla että oot ollut myös kiusattu, ja tosi hienoa että jälkeen päin oot ymmärtänyt tehneesi virheen kiusaamalla. Kaikilla kiusaajilla sitä väläystä ei tunnu koskaan ilmaantuvan. :D

      Delete