Narsismista.

Mietin tosi kauan, kirjotanko tätä tekstiä - ja joo, ehkä maailman kliseisin ja kulunein aloitus yhtään millekään ajatusvirtapainotteiselle postaukselle, tiedetään. Jo pelkästään aiheesta henkilökohtaiseen päiväkirjaan kirjoittaminen nosti aikanaan pientä häpeän tunnetta pintaan; mietin, miten ihmeessä kehtaan edes ajatella tällä tavalla. Mutta joskus on pakko kehdata vähän kaikenlaista. Mikäli tällä kirjoituksella saan yhdenkin ihmisen miettimään, avaamaan silmänsä ja pohtimaan omaa elämäntilannettaan uudesta näkökulmasta, koen olevani voitolla. :)

Mulla ei ole koskaan ollut isoa verkostoa ja paljon ystäviä ympärilläni. Joskus nuorempana ja miljardi kertaa nykyistä epävarmempana se häiritsi mua, sillä ajattelin että kyllähän nyt kunnon kansalaisella kuuluu olla kontakteissaan hirveä liuta populaa. Tänä päivänä en enää onneksi ole tuota mieltä, vaan tärkein seikka on se että itse olen elämääni ja sen osana oleviin ihmisiin tyytyväinen - muut saa kelata ihan mitä lystäävät. Koska nykyään tajuan pyrkiä oman henkisen hyvinvointini nimissä onnellisuuteen, osaan tarvittaessa katkaista välit sellaisiin ihmisiin jotka sitä mun onnea koittavat terrorisoida sanoin ja teoin. En enää epäröisi hetkeäkään mitä tehdä, jos kokisin jonkun ihmisen olevan syanidia mun elämänlaadulle. Olkoonkin sitten niin, että puhelimesta pitäisi poistaa taas yksi niistä harvoista numeroista.

Erään ihmissuhteen päättyminen aiemmin tänä vuonna on yksi hienoimpia asioita, joka mun elämälle on pitkään, pitkään aikaan tapahtunut. Olin ollut pitkään vähän ahdistunut kyseisen ihmisen käytöksestä ja sanomisista, mutta pinnanvenytyksen mm-kisoihin (ilmeisestikin?) treenaavana, ylikilttinä ja rauhaa rakastavana hölmönä oli vaikeaa saada suuta auki. Kun vihdoin sain asiani sanotuksi, välit meni arvatenkin katki ja sen edellä mainitun vähäisen ahdistuksen tilalle tuli julmetun valtava ahdistus pitkäksi aikaa. Hetkellisesti musta tuli jopa täysin vainoharhainen; tuntui että jokaikinen kadulla vastaantuleva tyyppi katsoo mua jotenkin oudosti tai vihamielisesti. Ajattelin että ei helvetti, varmaan noista jokainen tietää mikä hirveä mulkku mä oon. Lopulta kuitenkin aloin rauhoittua ajatuksieni kanssa ja iski valtava helpotus. Juuri näin tämän pitikin mennä. Moni mun läheisistä on sanonut, että kuulostaa siltä kuin olisin ollut tekemisissä narsistin kanssa. Oon tajunnut sen itsekin, vaikka yleisesti ottaen olenkin todella skeptinen kaikenlaista leimaamista ja lokerointia kohtaan - nykyäänhän esimerkiksi n. 99% existä tuntuu olevan ihan hirveitä kusipäänarsisteja... No joo. Ainoa asia joka on jäänyt harmittamaan on se, ettei jo aiemmin tullut laitettua stoppia touhulle. 

Usein se kyllä kävi mielessä, mutta musta ei vaan ollut siihen. Tälle ihmiselle nimittäin oli hyvin, hyvin haasteellista sanoa yhtä ainoatakaan poikittaista sanaa, sillä siitä ei olisi seurannut mitään muuta kuin kaksinverroin paskaa takaisin. Kerta toisensa perään sai seurata sivusta, kuinka tämä henkilö kohteli ihmisiä, jotka hänen tahtoonsa eivät taipuneet tai jotka vaan sattuivat olemaan eriävää mieltä asioista. Sanotaan näin, että mustamaalaus oli luokkaa HC; ainoa päämäärä tuntui olevan "vihollisen" maineen likaaminen. Jännä juttu että oli paljon helpompaa myhäillä ja myötäillä kuin kyseenalaistaa tai mikä kauheinta, sanoa että hei, en kyllä nyt ajattele ollenkaan samalla tavalla. Kaikenlainen vastaanhangoittelu tuntui myös siinä mielessä surkealta idealta, kun tiesin ettei tämän(kään) ihmisen elämä ollut aina niin hirveän helppoa. Venytin kärsivällisyyttäni koska halusin ymmärtää ja uskoin, että kovan kuoren alla on piilossa herkkä ja pohjimmiltaan aivan ihana ihminen, jolla on vaan ollut välillä vaikeaa. 

Välillä mun muut ystävät vähän ihmettelivät tyypin jännittävää "huumorintajua" - hänellä kun oli tapana vitsailla aika mauttomilla asioilla. Jos tsoukki ei oikein saanut suosiota, kommentti oli luokkaa "etkö vitsiä ymmärrä". Itsestään hän ei taatustikaan olisi moisia vitsailuja hyväksynyt, ja juuri se tekikin hänestä hieman huvittavan. Mun mielipide on, että itseironia - kyky nauraa itselleen - on jotain aivan mahtavaa. Ihailen suuresti ihmisiä, jotka epäonnistuessaan tai vastoinkäymisiä kohdatessaan osaavat kuitata tilanteen (osittain) huumorilla; nauramalla tai jopa heittäytymällä pikkuisen pelleksi. Mutta sen sijaan se, että hauskuuttaa itseään tai jopa isompaa joukkoa jonkun muun kustannuksella, on lähinnä säälittävää. Mun on aina ollut vaikeaa ymmärtää niitä, jotka saavat jotain outoa mielihyvää toisten nolaamisesta - musta on hauskempaa nolata itse itseni silloin kuin siltä tuntuu, sen sijaan että joku muu pyrkisi kaikin keinoin mut häpäisemään. Mutta heh, läppä läppänä. :)

Tällä tyypillä oli tapana peilata kaikki muiden tekemiset ja valinnat itsensä kautta, ja mielipiteet toki piti kertoa aina ääneen, sisälsivät ne sitten arvostelua, tuomitsemista, ivaamista tai eivät. Jos siitä ei pitänyt... no, helpompaa kun vaan kiltisti esitti pitävänsä tai vähintään hyväksyvänsä. Näennäisesti hän esitti kannustavaa kaveria, mutta ei todellisuudessa ollut sellainen. Tällaiselle persoonalle ei sanota ei. Jos niin teet, sulle jää pitkäksi aikaa syyllinen olo, että olisikohan nyt sitten kuitenkin pitänyt olla sen mieliksi. Jälkeenpäin oon tajunnut, kuinka paljon oon antanut tämän henkilön sanomisten vaikuttaa elämääni. Oon jättänyt monta asiaa tekemättä, sanomatta, ostamatta ja haaveilematta koska oon ajatellut hänen pitävän niitä ihan mauttomina ja hölmöinä. Buu. Ihmismieli on välillä niin hölmö. Hölmö, ja samalla ehkä maailman kiinnostavin asia. ;)

Konfiliktitilanteissa tämä ihmistyyppi tekee kaikkensa kaivaakseen esiin vastapuolen heikoimmat kohdat, pyrkimyksenään totaalinen tuho. Muiden silmissä hän esittäytyy aina kovaan ääneen uhrina, ja ikävä kyllä, hyvin uskottavasti siinä onnistuukin. Ei kovin usein tullut mieleen kyseenalaistaa hänen kertomuksiaan siitä, miten häntä kukakin oli aina kaltoinkohdellut.

Tällaista käytöstä ei ikinä olisi tullut mieleenkään sietää keneltäkään toiselta. Oon aina pitänyt itseäni perusjärkevänä ihmisenä joka osaa pistää vastaan jos siihen on aihetta. Oon jälkeenpäin miettinyt, että taisin ottaa tämän tyypin eräänlaisena haasteena - helvetin typerää kyllä. Mä oon käänteispsykologian kautta toimiva yllytyshullu, joka rakastaa kapinaa ja joka ei muuta maailmassa haluakaan kuin päihittää mahdottomuuksia. Tässä tapauksessa halusin uskoa, että vielä jonakin päivänä näkisin kylmän ja kieron ihmisen lopulta transformoituvan mahtavaksi tyypiksi, ja että piikittely ja ilkeily loppuisivat iän ja aikuistumisen myötä. Että lopulta hän joskus uskaltaisi olla mukava "todellinen" itsensä. Niin ei vaan tapahtunut. Toki nykytilanteesta en voi mitään sanoa. Toivon, että hän voi ja haluaa muuttua.

Ei sillä, että kostonhimoisuus kuuluisi missään muodossa mun perusluonteeseen - rakastan aivan liikaa rauhaa ja "tylsää" draamatonta elämääni. Mutta. Parhaana tapana kostaa oon ehdottomasti kokenut sen, että oon jatkanut elämääni, nauttien siitä niin hyvin kuin osaan. Pikku hiljaa mulla on silmät alkaneet aueta ja oon jo useaan otteeseen "joutunut" toteamaan että ei hemmetti, maailmaan mahtuu kyllä ihan älyttömän upeita ihmisiä. Sellaisia, jotka ei tuomitse tai joille ei tarvitse esittää mitään - ainoa asia joka mun pitäisi uskaltaa tehdä, on antaa niille tyypeille mahdollisuus eikä heti ajatella, että eihän nyt mun naamaa kukaan kauaa jaksa katella. Oon kuulkaas edistynyt tässä asiassa aivan huimasti viime aikoina, ja siinä samalla ajatusmaailmakin on mennyt pikkusen remonttiin - mussa on herännyt henkiin jotain ihan uudenlaista positiivisuutta ja itseluottamusta. Noh, parempi toki niin, sillä nollaa alemmas olisi saattanut olla tuskallista mennä rypemään. ;D All in all, vaikka olenkin tämän menneisyyteen kuuluvan ihmisen mukaan miljoonaa ei-niin-mairittelevaa asiaa, mulla on sentään jotakin jota tällaisella muiden piinaajalla ei ikinä, ikinä tule olemaan: onnellisuutta ja kohtuullisen hyvä olo omissa nahoissani. :)