Viikon biisimuistoja

Kuljen ison osan ajasta kuulokkeet korvilla, ja kotona ollessa on yleensä Spotify päällä. Vertaisin musiikkia hengittämiseen; se on kuin elintoiminto jota ilman ei vaan voi elää. Ei oo olemassa fiilistä, johon sopivaa biisiä ei olisi. Tässä kolme biisimuistoa kuluneelta viikolta. :)


Disco - Jos sä lähdet
Alkuviikosta joku Discon ikivanha biisi alkoi soida salilla siinä vaiheessa, kun olin jo lähdössä pois. Tuli sellainen hyvin vahva tunne, joka oli pikemminkin täyttä tietoa kuin vain aavistelua, että nyt jos koskaan tältä bändiltä on tullut uutta musaa sitten vuonna 2009 alkaneen hiljaiselon. Kun pääsin kotiin, tsekkasin Spotifyn ja oikeessa olin - Jos sä lähdet oli lisätty sinne elokuun puolenvälin paikkeilla. ;)

Disco on yksi ekoja bändejä, joista lapsena innostuin. Muistan vieläkin kun pikkuveljen kanssa kuunneltiin aina lauantaisin saunan jälkeen jotain Radio Novan top-listaa, ja sitten kun tuli Discoa, rääyttiin kumpikin messissä KETÄ SINÄ ODOTAT OIKEASTI, MIKSEN SULLE TOTTA OLLA SAA... :D Ajatella, että joskus on ollut aikaa ja ennen muuta kärsivällisyyttä vaan istua lattialla mankan vieressä ja kuunnella, mitä sieltä seuraavan tunnin ajan tulee soimaan. En ihan rehellisesti sanottuna tiedä, pystyisinkö semmoseen enää. Ainakaan en osaisi olla niin keskittynyt, vaan pitäisi olla jotain oheistoimintaa. Tästä pitäis oikeastaan ottaa itelle sellainen pieni haaste - joskus voisi ihan oikeasti koittaa vaan olla tunnin paikoillaan, tekemättä yhtään mitään samalla. Sääli tosin, ettei ajatuksiansa voi vaimentaa. Tai no varmasti voi, mutta keinoilla joita en pidä minkäänlaisina vaihtoehtoina. :D


Pachelbel - Canon and Gigue in D major. I Canon
Yhtenä iltana mieli oli maassa, joten lähdin ihan erityisen pitkälle lenkille. Tämä ikuisuuslemppari alkoi soida kuulokkeista kun olin Upon sillalla. Ai että, siinä illan pimeydessä tuli niin mielettömän mahtipontinen fiilis - ehkä sittenkin kaikki on mahdollista, jopa mahdotonkin.

Tällaiset sävellykset on muuten syy, miksi välillä ketuttaa etten ole musikaalinen ihmelapsi. Koitin joskus opetella pianoa itekseni, samoin kitaraa, mutta eihän siitä mitään tullut. 16-tahtisten verseiden laskenta alkoi sentään sujua, kun ystävä niitä sinnikkäästi opetti välitunneilla. :D Joskus haihattelen edelleen pianon perään, sillä oishan se nyt hirveän hienoa osata ees ihan pikkuisen. Tartteisin kyllä touhuun opettajan, jonka kärsivällisyys venyy maasta marsiin ja kiinalaisen ravintolan kautta takaisin.


Samuli Edelmann - Mun sydämellä on kypärä
Tää alkoi soida randomisti Spotifyssa kun olin menossa töistä kotiin, ja alkoi hymyilyttää ihan kamalasti. Siis miten pöhköt ja ällösiirappiset lyriikat! Ei voinut kuin virnuilla. Jossain vaiheessa kiinnitin huomiota siihen, että hupsis, moni vastaantuleva ihminen hymyilee takaisin. Tuli kiva fiilis. Tollanen pieni seikka piristää tosi paljon harmaata arkea, ja toimii mulla sellasena minimaalisena kapinana omaa luonnetta vastaan. Niistä ihmisistä joiden kanssa oon säännöllisesti tekemisissä, otan usein paineita, mutta tuntemattomat kaduntallaajat ovat hyviä uhreja tollaseen. Idioottivirne naamalle, kevyt katsekontakti ja tadaa, niin oma kuin toivon mukaan sen toisenkin päivä muuttuu edes aavistuksen paremmaksi. :D

Siitä ei oo kauaa, kun tunnustin toiselle parhaista ystävistäni kuuntelevani nykyään turhan paljon Samuli Edelmannia. Hän katsoi mua merkitsevästi ja totesi jotain järkyttävän hauskaa, mutta en tietty enää muista, mitä tarkalleen :D Tähän on tultu! Samulilla on jotenkin tosi kiva rauhallinen ja pehmeä matala ääni. Läheskään kaikista Sampan biiseistä en innostu, mutta pelottavan monesta kuitenkin. 

No comments:

Post a Comment