Ei sillä ole niin merkitystä, mitä syö joulun ja uudenvuoden välillä, vaan mitä syö uudenvuoden ja joulun välillä.

IMG_20161224_234311

Viimeisiä viedään vuodesta 2016! Tasan kuukauden kuluttua tartteis muka täyttää jo 25, en ala. Kerrassaan ahdistava ikä, tuntuu että kaksvitosena kuuluisi jo sitä sun tätä. 😄  Sinänsä ei jaksa paskaakaan kiinnostaa, mitä sen ikäisenä pitäisi olla plakkarissa muiden mielestä, mutta kieltämättä alkaa jo kuumottaa, mihin suuntaan elämä lähtee vierimään. Tai lähteekö mihinkään, heh. Haastetta piisaa ihan jo siinä, ettei mulla oo selviä säveliä, mitä itse ylipäätään toivon tulevaisuudeltani. Oon aina mennyt tarjoutuneiden mahdollisuuksien mukaan, en koe että oisin itse pyrkinyt luomaan niitä mahdollisuuksia itselleni. Carpe diem on ehkä rasittavin lentävä lause ikinä, turhaa haihatusta, mutta enpä mä myöskään osaa hetkeen tarttumisen vastakohtaa - isojen kokonaisuuksen suunnittelua.

IMG_20161224_233810


IMG_20161224_234741

Kai tässä kohtaa olisi jo aika kätevää jos itselle olisi selvää, painaako vaakakupissa enemmän oma vapaus mennä ja tulla miten lystää, suurimpana vastuuna tyyliin se että on muistettava ruokkia kissat ja siivota niiden hiekkalaatikko. Vai kiinnostaisko mua kuitenkin ne jutut, joista niin moni muukin haaveilee: häistä, perheestä, omasta kodista? Ja/tai korkeasta koulutuksesta? Mua alkaa vähän häiritä, miten mulle riittää se että kunhan vaan kukaan ei tuu ja riistä mun kallisarvoista "minä-aikaa" pohdiskeluhetkineen. Millään muulla ei oo niin paljon väliä kuin sillä, että saan jatkossakin havainnoida ja analysoida maailmaa. Arjen pienet oivallukset ovat parhautta. 😍  Mutta se ei oo kovin tavoitteellista toimintaa. Missä on mun kunnianhimo, huhuu?

Just nyt haaveilen url-osoitteen ostamisesta yhtä projektiani varten, joka saattaa joskus vielä toteutua tai sitten ei. Sivupohjaa ei ole vielä olemassa, mutta proggiksella on työnimi josta tykkään tosi paljon. Olisi kerrassaan keljua, jos joku ehtisi pölliä domainin ennen kuin itse pääsen siihen käsiksi. 😉Parhaimmillaan projekti antaisi mulle sen, mitä eniten haluan tehdä: auttaa muita eteenpäin. Minimissään se kuitenkin menisi omana harrastuksena ja ajanvietteenä. Se myös väkisinkin sosiaalistaisi ja tekisi musta rohkeamman, sillä se on homman toteutumisen edellytyksenä vahvasti. 😁 Hankalaa kun en tiiä, minne pitäisi idiksen kanssa porhaltaa. No, projekti olisi jokatapauksessa sellasta mukavaa puuhastelua, ei mitään varsinaista hihojen käärimistä jotta pääsee akka elämässänsä eteenpäin.

IMG_20161223_193617

IMG_20161223_164424

Palataan nykyhetkeen. Voisi sanoa, että tämän vuoden keskeisenä teemana on ollut ihmisen kuolevaisuus. Kuolema on ollut tosi monella tapaa läsnä. Onneksi kenestäkään omasta läheisestä ei ole tarvinnut luopua, säikähdyksellä on selvitty, mutta läheltä on tullut nähtyä muiden tuska ja ikävä. Vaikeita hetkiä on riittänyt roppakaupalla; kun yksi haaste on selätetty, toinen on jo tehnyt tuloansa. Tää vuosi on opettanut, ettei ne rakkaat tyypit täällä ikuisesti ole. Oon aina pitänyt tärkeänä yhteistä perheen ja ystävien kanssa vietettyä aikaa, mutta nyt sitä arvostaa ihan uudella tavalla. Liikutun jatkuvasti kaikenlaisista huomioista, joita tulee tehtyä aiempaa herkemmin.

IMG_1539

IMG_1544
Kun ton lautasen sai tyhjennettyä, ei todellakaan tarvinnut enää santsata :D 

IMG_1548
Leipäjuustoa, kermaa ja lakkahilloa - lappalainen jälkkäri!

IMG_1538

Tässä vähän aikaa sitten satuin näkemään pikkuveljeni, joka oli tallustelemassa töistä kotiin. Siitä on tullut aikuinen! Ollaan nykyään naapureita, muttei silti nähdä juurikaan. Ei olla luonteeltamme sellasia, että osattaisiin ängetä toistemme nurkkiin pyörimään ja kahvittelemaan. Tosin myös työt vaikuttaa asiaan - usein veli kotiutuu nörttileiriltänsä vasta iltamyöhään, jolloin ite tykkään lähteä lenkille tai salille. Välillä unohdan, miten lähekkäin asutaan ja sitten hoksaan postilaatikolla käydessä, että ai niin... Jutustellaan pitkälti Skypessä. No, silloin kun törmättiin, vaihdettiin lyhyesti kuulumisia. Sitten huikattiin moimoit ja lähdettiin eri suuntiin. Meinasi mennä pasmat sekaisin, kun kuului vielä huudahdus "Älä liukastu!".

Pikkuveli on aina ollut se, jota eniten oon halunnut suojella pahalta maailmalta. Kakarana olin hiljainen ja arka kuten nykyäänkin, mutta ei perkele jos joku kiusasi veljeä edes pikkusen, tai jos hän oli vaikeuksissa. Meidän lapsuudessa wrestling-peli SmackDown oli kovaa huutoa. Pojat vähän eläytyivät pelimaailmaan ja päättivät kokeilla painiotteita koulun pihalla puiden suojassa niin, ettei opettajalla ollut näköyhteyttä. Oli märkää ja mutaista, joten vaatteethan siinä likaantui. En ikinä unohda veljeni ilmettä, miten pahasti hän mua katsoi kun kävin läksyttämässä "Äiti suuttuu jos pilaat sun vaatteet!" ja raahasin hihasta pois painipaikalta. 😂

IMG_1580

IMG_1500

IMG_1555

IMG_1585

Nyt mulla on 22-vuotias pikkuveli, joka tuntuu joinakin hetkinä pikemminkin isoveljeltä. Niin huolehtiva kaveri se on, ja löytää aina oikeat sanat. Jutuissa on logiikkaa. Pikkuveljen rakas harrastus on poikinut hänelle hyvän työpaikan, ja tuolla se nyt luo uraa. Opiskellessa hän oli ainoa, joka valittiin edustamaan opinahjoa yhteen skabaan, enkä ihmettele! Uskon että pikkuveljestäni voi tulla ihan mitä tahansa, ja oon suunnattoman ylpeä hänestä. Hän olemassaolollaan muistuttaa siitä, että jos jokin asia todella kiinnostaa, siihen panostamalla pääsee todennäköisesti aika pitkälle.

IMG_1499

Kehuinkohan jo tarpeeksi veljeäni? Pienten asioiden huomioimisen lisäksi mussa on alkanut herätä semmosta ennenkuulumatonta me-henkisyyttä. Se on mulle ihan uusi juttu! Ainahan mä oon tietysti pystynyt tekemään asioita porukassa ja useimmiten tykkäänkin siitä - siitä huolimatta, että mitä vähemmän välikäsiä, sen parempi. 😉Totuin kuitenkin jo lapsena ajattelemaan, etten tuu todennäköisesti koskaan sulautumaan mihinkään porukkaan kunnolla, oli kyse sitten opiskelu- tai työkuvioista, tai vaikka vaan juhlista joissa on paljon ihmisiä. Ulkopuolisuuden tunne on aina kulkenut matkassa, ja siksi on ollut haastavaa ujuttautua joukkoon. Nyt semmonen meikämuija Marsista ja noi kaikki muut tavalliset -erottelu on alkanut hälvetä pääkopasta. Usein lauseisiin sisältyy me, meidän, meillä, meitä jne. Jos vaikka aiemmin kertailin päivän häppeninkejä, saatoin sanoa esim. "töissä oli palaveri" ja nyt se sama on muotoa "meil oli töissä palaveri". Tai "nään huomenna sen yhen tyypin" on "me nähään huomenna sen kanssa". Suunta on tietysti ihan positiivinen, ei siinä mitään! 

IMG_1509

IMG_1529

Mulla ei oo vuodelle 2017 erikoisempia tavoitteita tai suunnitelmia. Hartain haave on lähinnä se, että toivottavasti seuraavat 12 kuukautta sujuu vähän pehmeämmissä tunnelmissa, ilman raskaita ja stressaavia tilanteita. Viime vuodenvaihteessa katkesi mun traditio uudenvuoden toivelistan polttamisesta pihalla, mutta nyt aion taas tehdä sen. 

Postauksen kuvituksena on jouluaaton meininkejä. Veljeni hakkasi kaikki Monopolyssa ihan 6-0! Mulla meni aluksi hyvin, mutta sitten aloin ottaa turhan uhkarohkeita riskejä ja tehdä huonoja kiinteistökauppoja. 😂

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti