Hyssyn hyssyn

IMG_20161024_121554

Oon aikuisiälläni joutunut myhäilemään monesti, miten onnekas sitä onkaan kun sattui tupsahtamaan maailmaan juuri 90-luvulla. Samana päivänä kuin synnyin, täältä poistui sellaiset tyypit kuin José Ferrer, puertoricolainen näyttelijä ja elokuvaohjaaja, sekä Okke Jager, hollantilainen teologi, kirjailija ja runoilija. Venäjän silloinen presidentti Boris Jeltsin ilmoitti, ettei Venäjä enää uhkaa yhdysvaltalaisia kaupunkeja ydinaseilla. Super Bowl XXVI pelattiin. Muuta tärkeää ei kai tapahtunut, tai sitten ihmeellinen Internet ei vain muista sitä.

Suomessa oli 90-luvulla kova lama. Vaikka olin laman lapsi, tänne asti on päästy. Mulla oli onnellinen lapsuus, jota vähän varjosti koulukiusaaminen, mutta muutoin oli kaikki kivasti. Vaikka kersana rajoja testatessa ei aina tuntunut siltä, kyllä vanhemmat laittoi mut ja pikkuveljeni etusijalle kaikessa. Oli isovanhemmat lellimässä, oli muutama hyvä ystävä, taloon tuli pleikkari kun aikamme sitä manguttiin. Olisin varmasti saanut käydä harrastuksissa, jos olisin ollut kiinnostunut sellaisista. Alakoulun ekoilla luokilla kävin pari vuotta kuvataidekurssilla, mutta siihen jäi mun harrastuksiin osallistuminen. Kokeilin pari kertaa eri tanssitunteja, ja melkein olin aikeissa mennä piano- tai kitaratunneille, mutta ehei, viihdyin jo lapsena parhaiten kotona. Oon iloinen, ettei mua painostettu kaikenmaailman kerhoihin. Musta oli mukavaa piirtää sarjakuvia ja kirjoittaa itsekseni musiikkia kuunnellen, ja viikonloppuisin yökyläily kavereilla oli kova juttu. 

Oon huolissani tämän päivän lapsista! Heidän asioista tuntuu päättävän joukko todellisuudesta vieraantuneita kukkahattutätejä, jotka oikeiden ongelmien sijaan keskittyvät mieluummin mm. sukupuoliroolien poistamiseen. Kouluissa ei enää saisi puhua tytöistä ja pojista. Pakko sanoa, etten ymmärrä mistä äärimäisessä sukupuolierojen häivytysvimmassa on kyse. Useimmat lapset syntyvät joko tyttöinä tai poikina, ja silloin tällöin mukaan mahtuu intersukupuolta olevia. Vauvaa ei ehkä hirveesti kiinnosta, määritelläänkö hänet likaksi, jäbäksi vai vaan mamman söpöksi pikku tuhisijaksi. Kun lapsi kasvaa ja alkaa leikkiä, hän osannee itse ilmaista, kiinnostaako häntä enemmän barbinuket vai kauko-ohjattavat autot. Jos tytär kokee poikamaiset lelut omakseen prinsessaleikkien sijasta, vanhemmat ovat joko helvetin typeriä tai ahdasmielisiä, jos silti tuputtavat hänelle vaaleanpunaisia tyttöjuttuja. Ja jos se syntymähetkellä määritelty sukupuoli tuntuu myöhemmällä iällä täysin väärältä, asialle voi näin 2010-luvulla tehdä paljonkin. Silloinkin lähipiirin tukea tarvitaan.

Tuntuu olevan ajan trendi, että vanhemmat ovat enemmän ja vähemmän pihalla omien lastensa elämästä. Kuilu sukupolvien välillä kasvaa jatkuvasti. Luulen että ainakin osittain vika on yhteiskunnan suorituskeskeisyydessä, joka luo kenelle tahansa paineita olla oman elämänsä uraohjus. Jotain on pielessä, ellei kalenteri oo maanantaista sunnuntaihin niin täynnä minuuttiaikataulutettua menoa, että hyvä jos torstai-iltana löytyy rako pariin syvään hengenvetoon. Kun inboxin päivystäminen ja kaavakkeiden stressaaminen syö vapaa-ajallakin leijonaosan huomiosta, sitä uupuu pidemmän päälle. Ja sitähän ei missään nimessä kannata mennä möläyttämään ääneen, koska uupumus on heikkojen hommaa - kyllä esi-isät kääntyisivät haudoissaan, jos näkisivät miten velttoja ovat nykyajan puurtajat! Ei heinäpellollakaan otettu rennosti!

Niin, ja myös se vapaalle vaihtaminen voi olla kaikkea muuta kuin rentouttavia ja palauttavia hetkiä arjen rumbassa. Moni lentää harrastuksesta toiseen lähes päivittäin. Tuleva lomamatkakin vaivaa mieltä: mikä perkeleen hotelli pitäisi varata, mistä sen saa halvimmalla, voiko näihin netin arvosteluihin luottaa? Miten siirrytään kentältä hotellille? Missä on alueen lapsiystävälliset ravintolat, ettei Mortti-Eerikki laita matkalla vanhempien eroon johtavaa ruokakapinaa pystyyn? Olikohan vakuutukset voimassa? Kaikki on suorittamista, kaiken on mentävä mahdollisimman täydellisesti. Helposti siinä puhelinta räpeltäessä jää huomaamatta, että nyt se Mortti-Eerikki on vähän apeana ja kaipaisi äidillistä tai isällistä ohjausta. Tabletit ja läppärit on uusia lasten kasvattajia.

Jatkuvan kiireen ohella maalaisjärkeily on epätrendikästä, mikä varmaan osaltansa vaikuttaa vanhempien kädettömyyteen lastensa kanssa. Oli syy tai syyt mitä tahansa, tuntuu hieman hassulta, jos vanhemmat eivät osaa reagoida jälkikasvunsa tarpeisiin. Vastuuta sysätään kovin mieluusti koulun harteille, tai sitten ummistetaan silmät ja toivotaan parasta. Vanhemman tehtävä on varjella parhaansa mukaan lapsensa onnea; puuttua epäkohtiin jos sellaisia huomaa (kiusaaminen, syömishäiriöt, huono käytös, masennus jne), tukea ja rohkaista. Rohkaista silloinkin, jos poika osoittaa varovaista mielenkiintoa balettiharrastukseen, tai tyttären unelma on rassata ammatikseen autoja. Hirvein virhe on painostaa valitsemaan se tie jonka itse valitsisi. Lapsi saattaa myöhemmin kääntää kelkkansa ja tehdä uusia, CV:ssä ja sukulaisten silmissä paremmalta näyttäviä valintoja, mutta painostusta ei koskaan unohda. Pahimmillaan sen laittaa kiertoon sukupolvelta toiselle.

90-luvulla oli mainioita lastenohjelmia. Alfred J. Kwak tekisi mieli katsoa uudestaan, kun vain saisin ne dvd:t hyppysiini. Siinä on mukana poliittisia viittauksia, joita en tosin 6-vuotiaana vielä tajunnut. Kaukametsän pakolaiset on ehkä surullisin piirretty, jonka oon nähnyt. Siinä on paljon kuolemaa, jopa aika raakoja juttuja: fasaani ammutaan pyssyllä, ja hiirivauvat seivästetään puunoksaan. Myönnän että herkkää lapsen mieltä ne dramaattiset käänteet vähän järkyttivät ja pelottivat. Tulee vieläkin, 25-vuotiaana, haikea olo kun muistelen niitä söpöjä otuksia, joista onneksi suurin osa pääsi lopulta turvaan. Haluisin nähdä myös Kaukametsän pakolaiset uudestaan, mutta en ehkä näyttäisi niitä ainakaan kovin herkälle ja pelokkaalle lapselle.

Muumit ne vasta turmelevat pieniä mieliä - siksipä animaatiosarja on päässyt tutustumiskierrokselle sensuurin ihmeellisessä maailmassa. Ohjelmaan on valittu uudet ääninäyttelijät, ja kieli on nykypäivään sopivampaa. Kas, nykyaikaistetut repliikit tarkoittavat myös sitä, että tyttö- ja poikaviittauksia on karsittu minimiin. Vaapukkamehukin on anastettu muumeilta - siitähän saattaa tulla vaikka alkoholi mieleen! Kaikista huvittavinta on se, että sellaiset tosi törkeät sanavalinnat kuin idiootti, ääliö ja tomppeli on korvattu kerrassaan hempeillä ilmaisuilla hölmö, pöhlö, höpsykkä ja hömelö. Koska idiootti on aika voimakas ilmaisu. Jos mulla on joskus lapsi tai lapsia, me katsotaan tasan tarkkaan niitä alkuperäisiä muumeja. Rötvätään yhdessä sohvalla ja hihitellään, kun Niisku kutsuu ilkeää angostuuraa idiootiksi. I-DI-OOT-TI! 

Lasten ylisuojelu on yksinkertaisesti älytöntä. Heille näytetään sisällötöntä moskaa, jossa viihteen ja opetusten sijaan tärkeämpää on insinöörien tekemät päheät tietokonetehosteet. Saan henkisen syövän, kun edes ajattelen kaikkia niitä laaduttomia lastenohjelmia, joita tv:ssä pyörii. Oon skeptinen, enkä usko suunnan kääntyvän parempaan moniin vuosiin. On ahdistavaa ajatella, millaiseen hyssyttelyn kulttuuriin omat mahdolliset lapset aikanaan kasvavat. Kyllä mua usein mietityttää, onko tää sellainen maailma jonka haluaisin omille lapsille esitellä. Ehkä ei? Mutta sitten toisaalta, onhan ne lapset hurjan kivoja. Harva asia riemastuttaa samalla tavalla kuin lapset ja niiden hulvattomat höpötykset. Ja lasten rehellisyys, voi juku. Toissavuonna mulla oli paha silmätulehdus ja flunssa yhtä aikaa, ja ystäväni tyttö tuumi "Anne-Mari näyttää ihan isomummilta" kun näki meikittömän ja räjähtäneen olemukseni. 😂

Uskon, että mitä raivokkaammin "kasvatuksen ammattilaiset" pyrkivät siivoamaan maailmaa lapsiystävällisemmäksi, sen raskaammin lapset ottavat arjen pienetkin vastoinkäymiset. Kun kaikki on hattaranpehmeää diipadaapaa, miten ikäviin asioihin voisi oppia suhtautumaan? Pettymykset, suru ja viha ovat luonnollisia tunteita siinä missä positiiviset fiilikset, ja on täyttä paskaa yrittää hyssytellä maailmasta paikkaa, jossa ei ikinä tapahdu mitään kurjaa. On hyvä tottua siihen, että asioilla useimmiten on kääntöpuolensa. Luulen että moni vanhempi vähän pelkää lapsiansa, tai sitä että tulee neuvoton olo kun muksua pitäisi osata ohjata oikeaan suuntaan kinkkisessä tilanteessa. Mitä jos ei osaa lohduttaa tai rauhoitella, kun Elmo-Jorma vetää raivokohtauksen kaupan kassajonossa? Helpomppaahan se on pyrkiä välttämään riskialttiita tilanteita - ei itkua, ei päänvaivaa. Mutta vaan kokemalla erilaisia tunteita voi oppia käsittelemään niitä. Tunteita ei opita oppikirjoista, vaan kokemuksen kautta. Kun tarpeeksi monesti päästää uhmaitkut, ajan myötä lapsi huomaa itsekin, ettei kaikki kaadu siihen, jos välillä tulee suruja ja pettymyksiä.

Sitten päästään mun suosikkiaiheeseen: käytöstapoihin. On sinänsä hieman ironista kun meikäläinen paasaa käytöstapojen tärkeydestä, koska en taida aina olla kovin hyvätapainen. Haluaisin olla, mutta välillä kangistun sosialisoidessa ja saatan antaa itsestäni tökerön ja piittaamattoman kuvan, vaikka se ei koskaan ole tarkoituksena. Arghh, meinasin taannoin hermostua kun olin yhdessä tilaisuudessa, jonka lopussa jaettiin palkintoja. Muunmuassa yksi iloinen pikkupoika voitti yllärin, ja hän lähti veljensä kanssa noutamaan sitä. Poika ei kiittänyt, joten äiti muistutti "Mitäs sanotaan?". Poika rääkäisi "EI MITÄÄN!" ja juoksi nauraen omalle paikalleen. Monia nauratti, jopa lapsen isää. Äitiä hävetti. Huomasin miettiväni tilanteessa, että juupeli jos olisi oma mukelo kyseessä, takavarikoisin palkinnon jos kiittäminen on niin vaikeaa. Ja pitäisin isälle kehityskeskustelun perheen pelisäännöistä. 😈

Mun mielestä suurin lahja jonka vanhemmat voivat lapselleen antaa, on hyvät käytöstavat. Niillä pääsee pitkälle elämässä. Jos itsellä on käyttäytyminen hyvällä tolalla, ei hätää, lapsi varmasti omaksuu sen ainakin osittain: vanhemmistahan sitä mallia otetaan. Ikävä kyllä myös sellaiset piirteet kuin mulkkuus, itsekkyys ja ahdasmielisyys periytyvät helposti. Mun mielestä vanhemmalla on mission accomplished - tehtävä suoritettu - jos hän onnistuu kasvattamaan ipanastaan suoraselkäisen ja ystävällisen kaverin, jonka maailmassa on tilaa erilaisuudelle. Jos unelmoi jostain, sen voi saavuttaa kun näkee tarpeeksi vaivaa. Törmätessä moikataan, ovia jäädään pitämään auki, sana kiitos ei menetä merkitystään vaikka sitä hokisi vuolaasti. Mummoja ja pappoja kunnioitetaan ja teititellään, ellei erikseen pyydetä sinuttelemaan. Ei se voi olla niin vaikeeta! 

3 comments:

  1. Anonymous19/2/17 23:41

    muumi raivo on minullakin kova :DD enkä ole kuullut yhtään positiivista palautetta uudelleen remasteroimisesta :D - p.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Joo, oon jutellut muutaman tyypin kanssa aiheesta + lukenut paljon kommentteja netistä. Toistaiseksi oon bongannut tasan yhden uudistuksen puolesta olevan tekstin. Joku äiti oli pahoittanut mielensä, kun lapsi oli muumeja matkien sanonut "lihava löllykkä" :( Tuli mieleen, mitenköhän ko. äiti reagoi kun lapsi kuulee vähän häijympiä juttuja ja alkaa toistella niitä :D

      Delete
    2. ...Niin ja siis, totta kai voi ja kannattaakin opettaa, ettei ketään saa haukkua lihavaksi löllykäksi. Mutta jos toinen huvikseen toistelee kotona juuri kuulemaansa hassua juttua, ei mielestäni oo ihan hirveen vakavaa :D

      Delete