Raha, tuo kahvipöytäkeskustelun vaiettu aihe. Vaikka tietyllä tapaa eletäänkin ällöavoimuuden aikakautta jolloin paljastetaan kaikki ja enemmänkin, raha pitää pintansa arkana ja erittäin yksityisenä puheenaiheena. Siitä ei rupatella kuin lähimpien kanssa pakon edessä. Mun mielestä se on vähän kummallista - hitto vie, pelkkää rahaahan se lopulta on. Puuvillakuidusta valmistettua paperia, metalliseoksia ja taikavaluuttaa, jota voi vinguttaa muoviselta läpyskältä. Rahalla saa ja pollella pääsee, mutta on sitä elämässä paljon tärkeämpiäkin asioita. Rahaa on tarpeeksi kutakuinkin sitten, kun sillä kattaa elämän perustarpeet ja ajoittaiset yllätykset. Muu on mukavaa bonusta.
Vähävaraisuuskin on toisinaan mielikuvituksen puutetta; jos on kekseliäs, pärjää pienelläkin budjetilla. Kädestä suuhun -tyypeillä tuppaa menemään kaikki, eikä sillä ole suurta merkitystä, kilahtaako tilille työmarkkinatukea 500e vai palkkaa 3000e. Tätähän ei toki pitäisi sanoa ääneen - eikä varsinkaan arvostella työmarkkinatuen varassa olevia ihmisiä, jotka arvostelevat sitä saamaansa työmarkkinatukea. Oon sitä itsekin saanut ja tiedän, että se on pieni summa. Se tulee kuitenkin valtion, työnantajien ja kuntien rahoittaman Kelan kassasta, joten mielestäni saadusta rahasta on hyvä olla kiitollinen. Jonkun pussista sekin on pois, ettet sinä jää täysin tyhjän päälle työttömänä. Ei auta kuin sovittaa menot tuloihin. Turhakkeet kuten tupakka ja alkoholi kannattaa unohtaa heti ensialkuun, ja kauppaan on hyvä mennä etukäteen suunnitellun ostoslistan kanssa. Auto on ylellisyys, joka harvoin on välttämätön kaupunkilaiselle. Syrjemmällä se toki helpottaa elämää. Suunnittelu on kaiken A ja O, on budjetti mikä tahansa. Tämähän ei muuten nyt koske ihmisiä, joilla esimerkiksi sairaus vie perikatoon, kun lääkkeet maksavat tuhottomasti. Enemmänkin tarkoitan sellaisia, joilla on periaatteessa hyvin vähän pakollisia menoja, mutta jotenkin se tili aina silenee.
Mä voin suoraan myöntää, että tähän asti oon elämässäni ollut melko höveli rahan kanssa. Näittekin jo tuossa aiemmin yhden höveliyden huipentumista; LV Alman. 😁 Tienaan sopivasti, vaan en kuitenkaan hurjasti, joten tällaiset typerät hankinnat vaativat kompensaationa alhaisia menoja muilla arjen sektoreilla. Oon todella tarkka ruuasta; ostan vain sen mitä tarvin, enkä koskaan joudu heittämään jääkaapista pois sinne vanhentumaan unohtuneita sapuskoja. Jos en ehdi syödä kaikkea ajallaan, pakastan. Ruokahävikkini on nollassa, ja biojätteeseen menee lähinnä kahvinporoja, munankuoria ja kasvisten kantoja ja ja kuoria. Tämä on tietoinen juttu, sillä inhoan ruoan heittämistä roskiin. Siinä on jotain tympeää välinpitämättömyyttä, kun safkaa hamstrataan yli tarpeen. Kaikkien vähänkin tyyriimpien hankintojen kohdalla vertailen hintoja. Joskus tosin saatan tärvätä vertailuun tarpeettoman paljon aikaa, kun suhteuttaa syntyneeseen säästöön. Jos näen jotakin kivaa, jota en kuitenkaan tarvitse juuri nyt, jään taatusti odottamaan hinnanlaskua. Liki joka kerta se kannattaa.
Kuljen kävellen kaikkialle; töihin, kauppaan, salille... en omista autoa, ja bussilla oon kulkenut viimeksi joskus 1,5 kk sitten. Sekin tosin siksi, etten jaksanut kävellä Kokkolasta Lahteen. Sosiaalisen elämän kulut, kuten ravintolat, kahvittelut ja baarireissut, ovat erittäin harvinaisia tätä nykyä. Yleensä ystävien kesken käydään kävelyllä tai yhtä matkaa kaupassa, pelataan, katsotaan leffoja... mitä milloinkin. Salikortti mulla maksaa 34€ kuussa, sillä käytössäni on edullinen budjettiratkaisu. Se sopii mulle täydellisesti niin hinnan kuin ajan klo 21-07 puolesta, sillä en todellakaan viihtyisi päivän ruuhka-aikoina salilla. Toinen maksullinen harrastukseni on italian alkeet; 80€/vuosi + 40€ kurssikirja. Muuten vapaa-ajan aktiviteettini ovatkin ilmaisia. Pääsääntöisesti pidän itseäni harkitsevaisena, jopa kevyesti nuukailevana rahankäyttäjänä. Harmi että "weak spottina" onkin sitten ne merkkilaukut. 😩 😩 😩 Tosin, niissäkin mun mielenkiinto kohdistuu pääsääntöisesti vanhojen, jopa 10 vuoden takaisten mallistojen helmiin, joita metsästän vintage-sivustoilta. Uusi muoti on kovin tylsää silmissäni. Kun klikkaan auki Net-A-Porterin, en todennäköisesti löydä laukkusivuilta mitään sykähdyttävää. Kiva niin.
Mulle 25 on aina edustanut sitä ikää, kun on aikuistuttava ja kiinnostuttava todenteolla mm. säästämisestä. Olenkin ylpeä siitä, että nykyään mulla on säästötili, jonne siirrän jokaisesta palkasta vähintään summan X rahaa. Toistaiseksi oon vain laittanut säästötilille rahaa, enkä ottanut sieltä euroakaan pois. 😊 Mulla oli itseasiassa aiemminkin säästötili, mutta paha tapani oli käyttää sitä pelkkänä jemmana. Pankkikorttin yhteydessä olevalla käyttötilillä on ahdistavaa pitää muutamaa satasta enempää, joten loput oon mieluummin jemmannut toiselle tilille, josta oon siirrellyt aina tarpeen mukaan käyttöön. Tehokkaasti sieltä jemmatililtä onkin tullut siirreltyä. 😂 Kas, nyt mulla on kolme tiliä: Käyttö, Jemma ja Säästö. Problem solved. Olisinpa keksinyt tällaisen lähestymistavan säästämiseen jo vuosia sitten, aijai.
Säästäminen on yllättävän koukuttavaa, joten tarkoitus olisikin ensi vuonna korottaa kuukausittain säästöön menevää summaa. Voi vitsinpimpulat sitä mielihyvän tunnetta, kun siirtää rahaa tulevaisuuden varalle talteen. Tulee liki aikuismainen olo tilien kanssa venkslatessa! Jonkun korvaan 25 kuulostaa varmasti myöhäiseltä iältä aloittaa säästäminen. Uskon, että olisin motivoitunut siihen jo aiemmin, ellen olisi ollut valmistumisen jälkeen useamman vuoden työttömänä. Kuten sanottu, tuilla pärjää, mutta ei siitä säästöön jäänyt kun vuokran jälkeen jäi joku kolmisensataa kaikkia muita menoja varten. Tosin, nyt tuntuu että jos joskus taas joudun työttömäksi, haluan silloinkin jatkaa säästämistä. Sama se vaikka säästöön menisi vain vitonen tai kymppi, sillä olisi silti symbolinen merkitys itselleni. On miellyttävää, kun säästötilin summa kasvaa hiljalleen kuukausi kuukaudelta. Sekin on miellyttävää kun tajuaa, ettei oikeasti tee mieli kajota siihen tiliin, vaikka olisikin helppo keksiä sille lukuisia käyttökohteita. Ne käyttökohteet vain sattuvat olemaan kovin turhia siihen mielenrauhaan verrattuna, kun on hätävarakassa olemassa.
Kun pääsin 2,5 vuotta sitten töihin ja palkan myötä käytössä oli enemmän rahaa, halusin humputella enkä ottanut rahasta stressiä. Olisihan sitä voinut humputella vähän vähemmän aikaa, mutta noh, se 25 oli omassa päässä asetettu takaraja aikuistumiselle ja se on melkolailla toteutunutkin. Jipii. 😌 En säästä mihinkään erityiseen, mutta sitten kun tilillä makaa järkevältä tuntuva summa, luultavasti asp-tili tulee ajankohtaiseksi. Vuokralla oleminen ei vielä pahemmin ahdista, mutta olisihan se toisaalta kivaa kun olisi oma koti, jossa saisi laittaa kaiken mielensä mukaan. Ei sekään nyt haittaa, että samalla kasvattaisi omaa varallisuuttansa, ja ehkä jopa perintöä mahdolliselle jälkikasvulle. Noin yleisesti en tosin ajattele asuntoa minään "sijoituksena" sinänsä, vaan osakkeet - varsin kiehtovia nekin - ovat asia erikseen.
Sen oon päättänyt, että jos joskus jaan jonkun kanssa yhteisen kodin, sekä asuntolaina että se itse asunto ovat tasan tarkkaan molempien nimissä ja maksu tapahtuu mielellään yhteiseltä taloustililtä, jonne molemmat siirtää rahaa. Paras tilanne olisi se, että molemmat maksaisi yhtä paljon, mutta tietty jos toinen tienaa moninkertaisesti enemmän, sitä voi (hetkellisesti) vähän suhteuttaa tuloihin - pääasia että järjestely sopii kummallekin.
On aivan hullua suostua järjestelyyn, jossa toinen ottaa lainan nimiinsä ja lyhentää sitä, ja toinen sitten kustantaa elämisen muita menoja kuten ruuan ja matkakulut. Siinä se toinen kätevästi kartuttaa omaisuuttaan, kun taas toiselle ei jää paskaakaan jos se papereihin merkitty asunnonomistaja heittäytyy nihkeäksi eron hetkellä. Koskaan ei saisi antaa rakkauden sokaista niin, ettei turvaa omaa selustaansa talousasioissa. Toisaalta ei pitäisi olla niin kiero, että turvaa selustansa niinkin hyvin, että toisella on vaarana jäädä tyhjän päälle. On mahdotonta ennustaa nykyhetkestä esim. kymmenen vuoden päähän - mitä jos tulee riitaisa ero? On helppo ajatella että nooh kyllähän me nyt sovussa osataan asiat hoitaa, aikuisia kun ollaan, mutta todellisuudessa toisen kyniminen erotilanteessa ei oo mitenkään poikkeuksellisen harvinaista. Persoona voi sitä paitsi muuttua ajan kuluessa, ihan vaikkapa sairastumisen myötä. En ikinä suostuisi muuttamaan saman katon alle sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei voi hyvässä hengessä keskustella talousasioista ja sopia yhteisiä pelisääntöjä.
Niin, ja asuntolainan pitää mätsätä tulotasoon. Niin moni talous jopa sivistyneessä Suomessa on kusessa ylimitoitettujen lainojen kanssa. Puhutaan jopa rikkaista köyhistä - ihmisistä jotka tienaavat keskivertoa paljon paremmin, mutta ovat silti helisemässä lainojensa ja muiden menojensa kanssa. Kaikki pitää saada hyvästä sijainnista suureen neliömäärään ja uutuuttaan kiiltäviin kattolevyihin saakka. Sitten tuskaillaan kuukaudesta ja vuodesta toiseen, kun ei oikein palkat meinaa riittää sen massiivisen velan lyhentämiseen. Ihmetyttää myös marina siitä, että nykyään on pääsääntöisesti oltava reippaasti säästöjä, jotta se asuntolaina ylipäätään myönnetään. Ihan helvetin hyvä niin - jos sulla on ollut taito säästää tulevaisuutta varten, selvinnet todennäköisesti myös siitä jäljelle jäävästä lainasta.
Mielestäni kouluissa olisi hyvä opettaa paljon enemmän talousasioita, jopa jo hyvin varhaisesssa vaiheessa. Alaluokilla voisi olla leikkimielisiä harjoituksia, joihin tulisi aina vähän lisää haastetta ylemmille luokille siirryttäessä. Niin monella nuorella on vaikeuksia henkilökohtaisen talouden hallinnassa, vaikka kyse on tärkeästä ja arkisesta kansalaistaidosta. Raha ja budjetointi ovat aiheita, jotka olisi perusteltua tehdä tutuiksi jo peruskoulun puolella, eikä pelkästään talouspainotteisissa jatko-opinnoissa. Surullisen moni joutuu oppimaan kantapään kautta, tarkoittaen jopa luottotietojen menetystä, millaista järkevä rahankäyttö on.
Ei ne suuret tulot, vaan pienet menot.
