One repays a teacher badly if one always remains nothing but a pupil. - Nietzsche

pitkospuut

Lähiaikoina koulutus on ollut sellanen aihe, joka on pyörinyt mielessäni monen muun jutun ohella. Tässä mun ajatuksia... :)

Mulle koulutus ei ole koskaan ollut mikään the big thing. On totta kai erittäin ihailtavaa, jos joku tietää jo äidin kohdussa löhöillessään että hei jes, mustapa tulee isona pankinjohtaja, asianajaja tai ylilääkäri, mutta harvemmin alavalinnalla on mitään tekemistä ihmisen kiinnostavuuden kanssa. Pitkä historia koulunpenkillä ei ole myöskään tae keskustelukumppanin älykkyydestä, vaikka usein ne kaksi asiaa korreloivatkin toisiinsa. :D Suomessa ihannoidaan korkeaa koulutusta, mutta mun mielestä sen ei pitäisi olla mikään pakko; sellainen asia johon vanhemmat hiljalleen painostavat jälkikasvuansa. Kannustaminen on hyväksi, mutta monesti ero kannustamisen ja painostamisen välillä on varsin häilyvä. Tärkeintä pitäisi olla oma aito kiinnostus ja halu oppia, oli aiheena sitten ihmisen sisuskalut latinaksi tai vaikka eri hiustenvärjäys- ja ripsipidennystekniikat. Yliopistotausta on kuitenkin edelleen kova meriitti, kun taas ammatilliset tutkinnot eivät ole niin arvossa pidettyjä. Miksi? Eihän tää maailma edes pyörisi, jos kaikkien sisäinen ääni sanoisi, että korkeimmalle huipulle on päästävä, keskivertoduunariksi en kehtaa alentua. Kaikkia tai ainakin lähes kaikkia tarvitaan johonkin, edes mun naiivissa maailmassa. ;)

Mulla on taustalla toistaiseksi vaan yo-merkonomin paperit. Yhteishakua tehdessä olin 16, eli täysin kakara. Kuten valtaosa muista ysi-luokkalaisista! Kamalaa, että sen ikäsenä on koitettava maalailla tulevaisuutensa suuntaa - ellei sitten mene suosiolla sinne lukioon tuumailemaan ja hankkimaan yleissivistystä. :D Lopulta liiketalous tuntui omalla kohdallani parhaalta vaihtoehdolta, koska se toimisi hyvänä, peruspätevänä pohjana vähän mille tahansa. Tokana vuonna linjaksi valikoitui taloushallinto, sillä a. viihdyn numeroiden parissa, b. kaipasin haastetta, ja c. arvelin että siihen ryhmään hakee lähinnä suht rauhallista porukkaa. Kaksoistutkinnon päätin tehdä, koska amis yksinään tuntui liian leppoisalta opiskelulta, ja lukiossa oli mahdollisuus päästä psykologian makuun. Infotilaisuuden jälkeen meinasi hetkellisesti mennä yo-tutkinnon suhteen pupu pöksyyn, mutta sitten provosoiduin eräästä kommentista "En kyllä tunne ketään, joka olisi tehnyt kaksoistutkinnon". Yllytyshulluna mietin että perkele, muutaman vuoden päästä tunnet.

Valitsisin edelleen liiketalouden, jos taantuisin taas 16-vuotiaaksi ja pitäisi tehdä suuria päätöksiä. En kuitenkaan ole vakavasti harkinnut, että lähtisin vielä syventämään liiketaloudellista näkökulmaa AMK-tason opintoihin. Perustaidot riittää mulle hyvin, enkä todellakaan haaveile vaikkapa kirjanpitäjän pätevyydestä. Hrrr, puistattaa ajatuskin... :D Alalla on myös yleinen vitsi, että merkonomina (ja nykyään enemmissä määrin myös tradenomina) "valmistutaan" työttömäksi - toimistohommiin kun on jo valmiiksi kovasti tunkua. Yhtä paikkaa saattaa hakea jokunen sata tyyppiä, joten siitä vaan kilpailemaan! Ei tule päivää jolloin en ihmettelisi hiljaa mielessäni, miten mulla kävikin niin uskomaton tuuri kun lopulta sain koulutusta vastaavaa työtä, ja vieläpä paikassa jossa viihdyn. Siksipä koulujuttuja ei tule mitenkään kovin vakavasti pohdittua tällä hetkellä, oon tyytyväinen näin. Psykologia on tosin sellainen aihe, jota haluaisin ehdottomasti lukea tulevaisuudessa lisääkin, mutta toisaalta, en oikein osaa kuvitella siitä ammattia. Onhan niitä avoimia yliopistoja sun muita, katsotaan niitä sitten kun tai jos energia riittää.

Vaikka keskustelukumppanin koulutustausta onkin mulle täysin toissijainen asia (jos sitäkään), on se silti hyvä kuluttaa koulunpenkkiä edes pikkuisen peruskoulun jälkeen. Harvoilla se elämän kova koulu yksinään toimii, vaan nimenomaan opiskelu tuppaa olemaan se väylä, jolla on paha tapa avartaa ajatusmaailmaa. ;) Tietojen ja taitojen ohella opiskellessa oppii sosiaalisia normeja ja sen, että ihmiset toimintatapoineen ovat kovin erilaisia keskenään. Vaikka itse ajattelen että kaikkien olisi hyvä hankkia ainakin jonkinlainen koulutus, toki asiat eivät ole mustavalkoisia tässäkään: tunnen myös todella älykkäitä ihmisiä, joilla ei ole mitään opiskelutaustaa. Toisilla vain on luontainen lahja tutkia uteliaasti maailmaa, pohtia asioita joka kantilta ja muistaa pitää mieli avoimena. Useimmat tarvitsevat vähän opinahjon avitusta. Tässä kohtaa on muuten todettava, että opettajat ovat heittämällä täysin aliarvostettua porukkaa. Suvussani on hurja määrä opettajia, ja itseäni on aina jaksanut ihmetyttää, mikä ihme ajaa niin epäkiitollisen ammatin pariin. :D No ei, onhan siinä varmasti paljon hyvääkin, mutta voiko raskaampaa duunia olla? Pöyristyttää joka kerta, kun kuulee puhuttavan jostain opettajien ahneudesta, ja OAJ sitä ja tätä. Joka ikinen euro ja sentti on mun mielestä ansaittu, jos on valmis pistämään itsensä niin likoon kuin opettajan hommassa joutuu tekemään.

Ihmisellä on usein huomaamattaan taipumus hakeutua itsensä kaltaisten seuraan, ja tämän huomaa toisinaan korkeasti koulutetuista; on tavallaan jo vähän varaa valita seuransa. Ikävä kyllä jos piirit käyvät liian pieniksi, sitä helposti unohtaa että omaa todellisuuttansa tarkastelee melko kapean ikkunan läpi. Jos itsellä on asiat hyvin, on helppo sulkea silmänsä ongelmilta, joita omassa lähipiirissä ei satu olemaan. Sama pätee tietysti myös toisin päin; ikävä kyllä mm. rasistisuutta ja ahdasmielisyyttä tuntuu esiintyvän usein korostuneesti niissä porukoissa, joissa koulu ei ole ollut kovinkaan pop. Kaihdan kaikenlaisia kuplassa asuvia, ja vastaavasti innostun aivan mahdottomasti jos kaksi hyvin erilaista ja eri lähtökohdista tulevaa ihmistä kohtaa toisensa. Kerran kaverini kertoi tavanneensa torilla mummelin, jonka luo hän päätyi auttamaan kissan kynsienleikkaamisessa tai jotain vastaavaa. Ihana tarina. :D Kaveruudella ei pitäisi olla ikärajaa, ja voisin itsekin kuvitella olevani jonkun mummon tai papparaisen kaveri. Tai no, lähtökohtaisesti ei ole sellaista ihmistä kenen kaveri en voisi kuvitella olevani, niin kauan kun henkilö ei ole ihan totaalisen mulkku luonteeltansa. :D Oon välillä miettinyt, pitäisikö ruveta johonkin SPR:n (tai vastaavan) ystävätoimintaan. Mutta sitten taas toisaalta, mä viihdyn niin hyvin yksin. Tuntuisi pahalta antaa ensin toivoa vaikka jollekin yksinäiselle vanhukselle, ja sitten vaan kadota koska tarvinkin omaa tilaa. :( Kirjekaveruus olisi kyllä vaihtoehto ihan koska tahansa, sääli ettei kirjeitä enää juurikaan kirjoitella koska netti

No comments:

Post a Comment