Boys come and go but friends are forever NOT

Taannoiseen politiikkapostaukseen immeiset osas suhtautua kiitettävän hienosti enkä yhtään kommenttia joutunut poistamaan, parhautta! Nyt tulee taas tämmöstä turhanpäiväistä purnausta, nimittäin tällä kertaa turpakäräjillä ollaan persujen sijasta deittaavien kavereiden kanssa. Palkokasvit pysyy edelleen pakastimessa ja jokainen ymmärtää, että nää mielipiteet on täysin omiani, eikä päde läheskään kaikkiin ihmisiin. Teksti on pelkkää keskellä yötä kirjotettua dramatisoitua, kärjistävää ja vihaista ajatusvirtaa, eikä sisällä minkäänmoisia pohjimmaisia totuuksia.

They tell us boys come and go
but FRIENDS ARE FOREVER
They say to us we will be happy
and grow up together
Then you know its a lie when
they turn their back on you
You always knew that what they
said had not been true
Even though it hurts so much
you can't keep being friends
Because this is were the story
has to come to an end
So when you hear "Boys come and go
but FRIENDS ARE FOREVER
Don't belive in this it's a lie don't
belive in this ever

- Angie Lopez

Maailmassa eniten mua vituttaa eläinrääkkäyksen, rasismin ja sademetsien tuhoamisen lisäksi ihmiset, jotka seurustelemaan alettuaan unohtaa ystävänsä. Toki mä toivon pelkkää hyvää ainakin melkein jokaiselle tyypille, jonka elämäni aikana oon kohdannut, mutta siinä vaiheessa kun kuvioihin astuu joku keskenkasvuinen poika ja vuosia kestänyt ystävyys ei yhtä äkkiä tunnukaan merkitsevän yhtään mitään tälle niin kutsutulle kaverille, on vaikea olla manaamatta pään sisällä jotain "erotkaa, erotkaa, erotkaa" suuntaista. Sitä tuntee itsensä harvinaisen hyväksikäytetyksi niissä tilanteissa, kun tajuaa että vaikka oltaisiin "ystävän" kanssa tunnettu toisemme ties miten monen monta vuotta, niin silti muutaman kuukauden ihku-söpö-mahtava tuttavuus poitsu vie pidemmän korren ja sen seura kiinnostaa 1300% enemmän ku mun. 

Itse asiassa mun seura kelpaa vain silloin harvoin, kun poikaystävä harjoittaa kerran 100 vuodessa jotain sellaista aktiviteettia, johon likkakaveri ei syystä tai toisesta voi osallistua. Niih, kyllä sillon kelpaa koodata et ooksä hoodeilla! Hoh, tottakai oon, mut en todellakaan odotellen sun 3 minuutin varotusajalla tulevia kaupungilla treffaamispyyntöjä. Mee himaas kasvamaan siitä. Tai hengaa seuraavat pari viikkoa poikkisen kämpillä, tee mitä ikinä lystäät, mut älä hemmetissä tuu ainakaan mulle itkemään jos poikaystävä jättää tai tuntuu muuten vaan yksinäiseltä. Kas kun itse olet kuomaseni sen aiheuttanut; kyl se niin brutukset menee, että minkä taakseen jättää ni edestään löytää. Jos jatkuvalla syötöllä ignooraa tost noin vaan kavereiden olemassaolon, ni ei ne kamut sua enää vuoden päästä muistakkaan. Ellei ne sit oo tosi epätoivosii vanhoihin hyviin aikoihin takertujia.

Kun kaveri alkaa seurustella, mulla ei riitä paskan vertaa kiinnostusta alkaa odotella kolmeakymmentä vuotta että "alkuhuuma laantuu". Pari viikkoo tai kuukautta hengailet sen juippis kanssa niin tiiviisti kuin sielu sietää, mut sen jälkee vois jo pikkuhiljaa herätä todellisuuteen ja osoittaa jonkunlaista huomiota niille kavereillekin. Kavereille, jotka on ihan btw pysyneet aina messissä no matter what, koittaneet tukea tukea harmaina aikoina, sekä kuunnelleet kun maailma on ollu pelkkä yks iso vittupää. On aika kohtuutonta kuvitella, että ystikset on vaan onnellisia sun puolesta silloinkin, kun oot liimattuna sun ikiomaan kultsipultsiin 24/7 - paskan marjat. Kukaan ei osaa iloita toisen puolesta siinä vaiheessa, kun tajuaa olevansa pelkkä väliaikainen hätävarakaveri, jonka seurassa viihdytään kun maisemissa ei oo ketään tiettyä muiden ylitse nousevaa poikaa. Mutta simsalabim, kuhan joku poika erehtyy edes hymyilemään seurustelupakkomielteisen kaverin suuntaan, niin kusessa ollaan. Tarkemmin sanottuna kimpassa, jos se poika vastaa myöntävästi ujoon aletaax oleen? -pyyntöön. Siinä saa kaverit pysyä poissa tieltä, ettei nuoren parin yltäkylläisen onnellisuuden harjoittamiseen tule päivääkään taukoa.

En tiiä, oonko jotenkin erityisen ankara ja vaativa, kun mulle ei vaan mikään taantuma pelkkään naamakirjakaveruuteen riitä sen jälkeen, kun ensin ollaan vuosien ajan yhdessä naurettu, angstattu, shoppailtu, sekoiltu, tapeltu ja urpoltu. Tuntuu kauheen etäiseltä ja mitättömältä sönköttää facebookissa jotain pintapuolista random liirumlaarumia, kun on tottunut näkemään face to face usein.  Tietysti seurustelun myötä ystävien näkemiseen jää vähemmän aikaa kuin ennen - mutta ei sen niinkään pitäisi mennä, että sitä aikaa järjestyy tasan 0 minuuttia kavereita varten. Mun hermot meni erään ihmisen tapauksessa viimeistään siinä vaiheessa, kun yritin yksin pitää ystävyyttä edes jotenkuten yllä ja anella että nähtäisiin ees hemmetti soikoon joskus. Keskustelu meni suurinpiirtein tällä kaavalla:

Nähtäiskö huomenna? - Ei käy, on poikaystävän kanssa hengailua luvassa. Sori.
No entä ylihuomenna? Ei käy, sama juttu.  
No entäs ensi viikolla? Emmä voi luvata niin pitkälle! 

Eihän tämmösestä tyypistä voi kuin hankkiutua eroon, jos haluaa ylläpitää omaa mielenterveyttään edes jossain muodossa. Hermot menee kun ihmissuhteessa siltä toiselta osa puolelta ei saa juuri minkäänlaista vastakaikua, enkä mä oo niitä ihmisiä, jotka loputtomiin jaksaa elää siinä toivossa että kaikki vielä joskus kääntyy hyväksi. Ei varmana käänny, ja vaikka kääntyiskin niin mikään ei tuu olemaan niinkuin ennen. Nyyh, angst ja se siitä. 

Omien kokemusteni pohjalta, mua säälittää suunnattomasti ihmiset, jotka takertuu liiaksi seurustelukumppaneihinsa. Sen sijaan mua suorastaan kuvottaa, jos kaksi yhtä pahaa takertumisvimmaista löytää toisensa. Oli sellainen todellista rakkautta tai ei, mun mielestä homma menee läskiksi, jos sekunnin murto-osassa ihmisen tärkeysjärjestys menee ympäri ja ykkös, kakkos ja kolmos sijalla elämässä on poikaystävä, ja kaverit tulee vasta sen jälkeen. Semmosel järkeilyllä saakin varmasti rakennettua elämäänsä tosi kattavan tukiverkoston! D'uh, okay... Mä itse oon aika antiseurustelevaa sorttia; ihan sama vaikka törmäisin kuin maailman mullistavaan hemmoon, niin en usko, että kovin montaa kertaa viikossa haluaisin sitä nähdä - muuten alkaisi satavarmasti ahdistaa. Koen itseni todella itsenäiseksi ihmiseksi, arvostan vapautta niin paljon että voisin tatskata sen ihooni, enkä oikeastaan edes haluaisi olla "riippuvainen" kenestäkään tällä hetkellä. Tykkään siitä, että oon tilivelvollinen vaan itselleni. 

Oon ääripääihminen, ja ymmärrän että on myös ihmisiä toisessa ääripäässä, jotka löytää tyyliin 15-vuotiaana elämänsä rakkauden ja on samassa suhteessa vielä 6kymppisenäkin. Se on hei tosi jees, good for you lucky guys! Mä osaan arvostaa seurustelevia ihmisiä niin kauan, kun seurustelevat ihmiset osaaavat arvostaa elämässään muitakin asioita kuin suhdettansa. Seurustelun ei pitäis olla mikään itseisarvo, eikä sinkut oo yhtään sen huonompia ihmisiä kuin suhteessa olevat.

Sen lisäksi, että oon myönnetysti "hiukan" sitoutumiskammonen, oon myös taipuvainen suunnattomaan mustasukkaisuuteen kun kyse on kavereista - ellei joku oo jo aiemmin tätä faktaa hoksannut. Mun mielestä mun mustasukkaisuus on kuitenkin tavallaan todella oikeutettua - kukapa ei näyttäisi kaktuksen piikkejä nielleeltä sen jälkeen, kun ystävyys on kaunis (tai ei-niin-kaunis) muisto vain, ja tajuaa hävinneensä jollekin säälittävälle koltiaiselle. Ei oo päivää, jolloin mä en kiroaisi alimpaan maanrakoon sitä päivää, jolloin yksi parhaista kavereistani tapasi poikaystävänsä, ja jonka jälkeen meidän ystävyys on taantunut suurinpiirtein hyvänpäiväntuttujen tasolle. Elämä kumminkin jatkuu, ja mua toivon mukaan odottaa vajaan vuoden päästä uudet kuviot ja uudet maisemat.

Välillä perseilevien pässien takia on hankalaa luottaa yhtään keneenkään, ja toisinaan tekis mieli vaan saksia kaikki ihmissuhteet silpuksi, pakata kampsut ja kimpsut kasaan ja muuttaa jonnekin Afrikkaan banjoa soittamaan (soittotaidottomana, toki) sekä runoja rustaamaan. Onneks mä kuitenkin loppujen lopuks tiedän, että valtaosa mun tuntemista tyypeistä osaa arvostaa ystävyyttä just niin paljon ku kuuluukin - ja vielä enemmänkin. Mä tiedän myös sen, että ain tää elämä ei voi mennä niinku imelän siirappisissa filmeissä konsanaan, ja vaikeudet kasvattaa ja niist voi halutessaan ottaa opikseen.

Hyvää yötä, Nema kiittää ja kuittaa. 

Kirjotin tätä soopaa varmaan jotain pari tuntia, joten ois tosi superduperii jos heittäisitte kommentteja! Onko kellään samanlaisia kokemuksia? Tartteeko perustaa joku hylättyjen ystävien traumakerho? Entä löytyykö puolustavaa sanaa umpirakastuneiden puolesta?

6 comments:

  1. Anonymous27/4/11 05:23

    haha hyvä teksti, samastun tähän niin paljon! mut rakkaus on kai sit aika sokee ja sitä rataa. huoh!

    ReplyDelete
  2. Anonymous27/4/11 08:54

    olen hyvin pitkälti samoilla linjoilla siun kanssa. tässä kevään aikana on yksi jos toinenkin frendi alkanut seurustelemaan - minä en. ja sen huomaa. saa tapella henkeen ja vereen poikaystävän ja niiden toisten kavereiden kanssa (jotka ei oo miun kavereita) et nähtäiskö. olen huomannut olevani aika mustasukkainen :DD mut paskinta on istuu yksin himassa, kun muut on sitten lyöttäytyneitä jonkun kainaloon tai sitten pitävät toisten kanssa hauskaa.

    ReplyDelete
  3. en voisi olla enenpää samaa mieltä! kuten itsekin sanot, onneksi on myös niitä jotka ei käyttäydy noin ajattelemattomasti. :)

    ReplyDelete
  4. Anonyymi,
    thanks, kiva etten oo ainoo joka näin ajattelee :--D

    Anonyymi,
    On kyl tosi rassaavaa yrittää turhaan jatkuvasti saada huomiota, kun toista ei yhtä äkkiä näytä kiinnostavan paskaakaan oonko ees olemassa. :D Ja totta toi sun vika lause!

    miisa,
    :D Joo onneks tosiaan on niin, muuten varmaa tulis hyvin äkkiä katkastua kaikki ihmiskontaktit jos jokainen pelailis ihmisillä tollai..

    ReplyDelete
  5. Anonymous2/5/11 17:38

    Hyvä kirjoitus! oon hyvinkin pitkälti samaa mieltä, samaistun ja hauskasti kirjotettu vielpä! word.

    ReplyDelete
  6. Anonyymi,
    Oiii kiitos paljonn! :)

    ReplyDelete